Dyyni (2021) on massiivinen scifielokuva, jossa keskenään sekoittuvat messiastarina, ilmastotietoiset teemat, poliittisen pelin kuvaus ja upea audiovisuaalinen ilmaisu. Elokuvan on ohjannut Denis Villeneuve, jonka teoksiin kuuluvat muun muassa Vangitut, Blade Runner 2049, Enemy ja aivan liian vähän huomiota osakseen saanut varhainen ohjaustyö Incendies.

Elokuvan nimi, Dyyni, viittaa Arrakiksen raakaan ja lähes asuinkelvottomaan aavikkoplaneettaan. Sen hiekan peittämä pinta on täynnä Rohtoa – universumin arvokkainta ainetta, jota tarvitaan tähtienväliseen matkailuun ja joka tekee Arrakiksesta kaupallisesti kiinnostavan. Arrakisin alkuperäisasukkaat eli fremenit ovat oppineet selviytymään aavikolla ja välttämään hiekan alla myllertäviä hiekkamatoja, joita ihmisen askeleet ja muut rytmikkäät äänet houkuttelevat hyökkäykseen. Fremenit eivät käytä Rohtoa matkustamiseen, vaan päihteenä: Rohto on voimakas psykedeeli ja fremeneille pyhä aine, jonka pitkäaikainen käyttö saa fremenien silmien valkuaiset loistamaan sinisinä.

Valtavien hiekkamatojen vuoksi Rohdon kerääminen on vaarallista ja vaikeaa puuhaa. Keräämiseen käytetään valtavia keräyslaitteita, jotka ajavat pitkin poikin aavikkoa erotellen Rohdon hiekasta. Tähän asti Rohdon keruuta on hoitanut julma ja karkea Harkonnen-suku, joka joutuu kuitenkin luopumaan asemastaan Arrakisin valtiaina ja tekemään tilaa Atreidesin huoneelle. Vallanvaihto on katkera, eikä asiaa helpota lainkaan se, että Harkonnenin ja Atreidesin sukujen välillä vallitsee vanha kauna.

Ennen kuin matka Arrakisille alkaa, Keisarin neuvosto käy seremoniallisella vierailulla Atridesin suvun luona. Keisarin Totuudenpuhuja eli Bene Gesserit -sisarkuntaan kuuluva nainen hakeutuu Atreidesin nuoren vesan Paulin luokse. Kohtaaminen on kylmä, mutta päättyy totuudenpuhujan onnentoivotuksiin: Paulilla saattaa olla suuri rooli imperiumin tulevaisuudessa. Bene Gesserit on imperiumin varjoissa työskennellyt jo kauan sen eteen, että maailmaan syntyisi Kwisatz Haderach, valittu. Näyttää siltä, että valitun aika on pian tullut.

Bene Gesseritin voima ei ole Paulille uusi asia. Hänen äitinsä Lady Jessica kuuluu sisarkuntaan ja on sisariltaan salassa opettanut Paulille Bene Gesserit -taitoja. Yksi tärkeimmistä taidoista on kyky ohjata muita ihmisiä pelkän äänen voimalla. Bene Gesserit ei siis ole mikä tahansa uskonto, vaan oppisuunta, joka tekee harjoittajastaan parhaimmillaan äärimmäisen voimakkaan taistelijan. Sana tulee kirjaimellisesti todeksi.

Tarina on ilmiselvä Kristus-tarinan variaatio. Paul Atreides on valittu, jonka syntymäoikeus on nousta kokonaisen kansan pelastajaksi ja johtajaksi. Elokuvan kiehtovinta antia ovat Paulin pohdinnat kuolemasta ja tappamisesta. Paul Atreidesin on kuoltava, jotta Kwisatz Haderach voi nousta, ääni kuiskii Paulin korvaan. Kwisatz Haderach on Dyynin universumin vastine Kristukselle, Paul puolestaan nuorelle Jeesukselle. Ajatus egon kuolemasta yhdistetään elokuvassa ajatukseen murhasta väistämättömänä itsemurhana: kun tapat toisen ihmisen, tapat samalla itsesi, tai vähintään osan itsestäsi. Toisin sanoen messias Paulin sisällä herää veriteon myötä. Ajatuksena tämä toimii, mutta käytännössä näyttämö järjestetään Paulin ensimmäistä tappoa varten kömpelöhkösti.

Bene Gesseritien äänellä on Dyynin maailmassa konkreettinen, fyysinen voima. Myös Dyynin vaikuttavuus perustuu paljolti ääneen. Elokuva on täynnä jylinää, kirskunaa, hiekkaisen tuulen pauhua ja koneiden jyskytystä, toisaalta myös kuiskauksia, hiljaisuutta ja lähes huomaamatonta rapinaa. Viime vuosien suurelokuvien mölyisään valtavirtaan verrattuna Dyynin äänimaailma hienovarainen ja monipuolinen.

Myös visuaalisesti Dyyni on onnistunut teos. Hiekkapintainen Arrakis valtavine hiekkamatoineen, kulmikkaat avaruusalukset ja Rohdon keräyslaitteet, eri sukujen, kansojen ja uskontojen asut ja kampaukset – kaikki tämä on suunniteltu antaumuksella ja toteutettu huolellisesti. Pienet visuaaliset yksityiskohdat viestivät paljon, eikä kaikkea ole tarpeen selittää ääneen.

Dyynin näyttelijävalinnat ovat osuvia. Androgyyni ja kirkaskasvoinen Timothée Chalamet on Paul Atreidesina vaikuttava. Mieleen jää myös hänen äitiään Lady Jessicaa esittävä Rebecca Ferguson, joka tuo roolihahmoonsa viileää jämäkkyyttä ja sitkeyttä: Fergusonin Lady Jessica ei typisty suojelevaksi ja ravitsevaksi äitihahmoksi, vaan nousee aktiiviseksi ja voimakkaaksi, suorastaan aggressiiviseksi pelaajaksi. Toinen kiinnostava ja voimakas naishahmo on Keisarin totuudenpuhuja – tajusin vasta jälkikäteen, että häntä esitti mm. Yöportieerista tuttu Charlotte Rampling. Sivurooleista maininnan ansaitsee erityisesti paroni Harkonnenia esittävä Stellan Skarsgård, joka tuo hahmoonsa ripauksen Marlon Brandon tulkintaa Ilmestyskirja. Nytin Kurtzista.

Dyyni on paitsi messiastarina, myös elokuva luonnon ja ihmisen välisestä epätasapainosta sekä ihmisten toisiaan kohtaan harjoittamasta välinpitämättömyydestä. Harkonnenit ovat keränneet Rohtoa riistomentaliteetilla – keräten talteen kaiken, minkä irti saavat, ja työntäen fremenejä aina vain ahtaammalle. Atridesin huone aikoo kerätä Rohtoa kestävämmin ja kohdella fremenejä pikemminkin liittolaisina kuin vihollisina. Korjausliike on tervetullut, mutta tuleeko se liian myöhään?

Ennen Arrakikselle saapumista Paul on eksyksissä, innoton ja hiljainen. Arrakiksella kaikki muuttuu: vaikka elämä on vaikeaa ja kituliasta kamppailua, siinä elää vahva ja juureva toivo. Pian Paul vahvistuu myös fyysesti – hän saa ylleen fremenien valmistaman suojapuvun, joka tekee hänestä paitsi kestävämmän aavikon haasteita vastaan, myös itsevarmemman ja voimakkaamman näköisen.

Osa katsojista varmasti pitää Dyynin hidastahtisuutta ongelmana. Itse en siitä pahastunut – pidän elokuvakerronnassa, jossa henkilöhahmoille ja maailman ominaisuuksille annetaan tilaa hengittää. Dyynin maailma on niin monipuolinen ja omalakinen, että tuntuisi väärältä kirittää tarinaa väkisin eteenpäin.

Olen huomannut Dyyniä koskevia kritiikkejä lukiessani, että alkuteoksen varjo voi häiritä katselua: harmitellaan sitä, ettei kirjojen rikas maailma pääse elokuvassa tarpeeksi esille. Ehkä niin, mutta tämä onkin Dyyni-elokuva, jota ei tule verrata Dyyni-romaaneihin. Koska elokuva ja romaanit ovat eri teoksia, on elokuvan maailma on eri maailma kuin romaanien maailma. Elokuvan puutteeksi ei voi laskea sitä, että siihen ei ole sisällytetty kaikkia alkuteoksen elementtejä. Olennaista on se, toimiiko elokuva kokonaisuutena – ja kyllä, se toimii.

Triviatieto: Dyyni-romaanin kirjoittaja Frank Herbert muovasi Harkonnen-nimen kalifornialaisesta puhelinluettelosta löytämästään Härkönen-nimestä. Herbert ei tunnistanut nimeä suomalaiseksi, vaan ajatteli sen kuulostavan lähinnä neuvostoliittolaiselta. Ei ole ihme, että Herbert on 1960-luvun poliittisessa ilmapiirissä halunnut luoda assosiaatioita Harkonnenien ja Neuvostoliiton välille.

Kaksi- ja puolituntinen Dyyni julistaa alkuteksteissään olevansa pidemmän kertomuksen ensimmäinen osa – ja tosiaankin: tarina jää kesken. Nähtäväksi jää, saako elokuva jatko-osaa – paljon riippuu Dyynin kaupallisesta menestyksestä. Pitkää ja pohdikelevaat tieteisfiktiota voi olla hankala myydä suurille massoille. Olosuhteet ovat vaikeat: ensi-ilta lykkääntyi vuodella koronapandemian vuoksi, ja vaikka elokuvateattereita koskevia rajoituksia onkin poistettu, vaikuttaa pandemia todennäköisesti edelleen katsojalukuihin. Dyynin ympärillä kuitenkin käy ainakin tällä hetkellä kova kuhina, joka toivottavasti jatkuu.

Dyyni oli muuten ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa sen jälkeen, kun Finnkino poisti katsojamäärien rajoitukset teattereissaan. Se oli pitkästä aikaa ensimmäinen elokuva, jonka katsoin täydessä salissa. Tuntui oudolta. Jään aidosti ikävöimään korona-ajassa sitä, että elokuviin saattoi mennä ilman pelkoa tai epäilystä siitä, istuuko joku viereiseen penkkiin ja jos istuu, niin kuka.

*****