Spiritual Front – nihilismiä ja gigoloja

Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.

spiritual front
Spiritual Front

Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.

Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.

Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.

Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.

Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)

Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”

Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.

We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)

Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.

Luulin monta vuotta, että  We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.

No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)

Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!

Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.

Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.

Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.

Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)

Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.

No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)

Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.

En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.

Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)

Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.

Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.

Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)

Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.

We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)

Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!

Taikalyhty Instagramissa: @taikalyhty_heini

insta

Osa teistä onkin jo huomannut, että olen laskeutunut Instagramiin tunnuksella @taikalyhty_heini. Instagram-presenssini on tähän mennessä muodostunut iloiseksi sekamelskaksi Taikalyhdyn aiheita ja omaa elämääni. Kyseessä ei ole siis puritanistinen Taikalyhty-blogin ”jatke”, vaan päivitän Instan puolelle myös sellaista sisältöä, joka ei liity blogin aiheisiin millään tavalla.

Mikäli poikkeaminen elokuva- ja kirja-aiheista ei siis aiheuta välitöntä kauhureaktiota,  tervetuloa seuraamaan!

Kiitos Lahti 2006–2016

Lahti,

olet ollut koko ikäni minulle Kaupunki isolla K:lla; se kaupunki, johon on suunnattu, kun kaupunkiin on ollut asiaa.

Sinä olit suuri ja vilkas verrattuna omaan kotipaikkaani, jonka keskusta kuihtui jo 90-luvulla R-kioskiin ja kahteen markettiin. Melkein koko ysärin ajelimme perheen kesken pari kertaa vuodessa Paavolan Cittarin parkkipaikalle ja otimme suunnaksi Trion nelivärisen valomainoksen. Hieman vanhempana liikennevälineeksi vaihtui bussi, joka toi minut vanhalle linja-autoasemalle – juuri sille, joka seisoo nyt tyhjillään. Istuimme tyttöjen kesken Trion suihkulähdeaulassa (oliko se edes suihkulähde vai pelkkä samea vesiallas?) ja söimme sen jälkeen Mäkkärissä katkarapusalaattia. Pari vuotta myöhemmin ostin alakerran Free Record Shopista ensimmäiset Cureni, My Dying Brideni, Mortiisini ja Immortalini.

Vuosituhannen alkupuolella lähennyimme nopeasti, sillä aloitin opinnot yhdessä lukioistasi. Halusin irrottautua vanhoista kuvioista, ja sosiaalinen elämäni siirtyi käytännössä kokonaan Lahteen. Uudet, lahtelaiset koulukaverit olivat avoimempia maailmalle kuin kotikulmieni nuoret. Lahtelaiset olivat värikkäitä ja kiinnostavia. Tunsin itseni mutaiseksi maalaishiireksi.

Jäin lähes joka aamu koulumatkalla istumaan hetkeksi kaupungintalon puistoon (vaikka tiesin, että myöhästyn ensimmäiseltä tunnilta) ja katselin, kuinka sinä heräsit. Talveksi puiston penkit vietiin pois, ja silloin istuuduin kaupungintalon puoleisen patsaan portaille. Noissa puiston vastakkaisiin päihin sijoitetuissa patsaissa on suurta symboliikkaa.

lahti-kaupungintalo-puisto
Kaupungintalon puisto. Kuva: Tomi Hokkanen, CC BY-SA 3.0.

Lukio kului hitaasti, ja samalla aivan liian nopeasti. Sinä iltana vuonna 2006, kun oikorataliikenne Lahden ja Helsingin välillä käynnistyi, join lasillisen Pere Kermann’sia Oldissa ja oksensin keskelle Aleksanterinkadun jalkakäytävää. Se oli ensimmäinen ja samalla viimeinen julkinen oksennukseni. Viikkoa tai kahta aikaisemmin olin täyttänyt 18.

Hieman ennen syksyn ylioppilaskirjoituksia kävin tyhjenevässä mutta aurinkoisessa Karirannassa ja dippasin ranskanleipää Lidlistä ostettuun tuorejuustopurkkiin. Kun ylioppilaskirjoitusten ensimmäinen rasti oli ohi, muutin pois lapsuudenkodistani pieneen soluhuoneeseen Vapaudenkadulle. Muuttoa seuraavana päivänä menin kaupungintalon puistoon istumaan, vaikka satoi, ja kuuntelin mp3-soittimesta Coilia. Siitä on kulunut nyt lähes päivälleen 10 vuotta.

Vasta silloin sinun asemakaavasi ja identiteettisi alkoivat tulla kunnolla tutuiksi.

lahti-kaupungintalo
Lahden kaupungitalo yöllä. Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0.

Soluhuoneeni neliönmuotoisesta ikkunasta näkyi pimeinä iltoina Askon valomainos. Elin ranskanperunoilla, uunipuurolla ja säilykechileillä. En omistanut edes kunnon verhoja, kirjoituspöytää tai sänkyä. Ainoa huonekaluni oli raskas lipasto (joka valitettavasti on seurannut minua nykyiseen asuntooni asti ja josta en vain millään pääse eroon). Nukuin lattialla vaahtomuovipatjalla. Asetin pöydättömän pöytätietokoneeni patjan jalkopäähän, jolloin pystyin käyttämään konetta makuultani. Jo parin kuukauden kuluttua aloin kärsiä pahoista selkäongelmista, ja samalla opin, että lattialle asetettu keskusyksikkö imee pölyä sisäänsä kuin imuri. On se jännä.

Lukion päätteeksi feilasin ylioppilaskirjoitukset (yleisarvosana eximia ja vain yksi laudatur) ja kevään pääsykoerumban huolella, mikä tarkoitti käytännössä välivuotta. Olisin mieluusti jo muuttanut Turkuun tai Helsinkiin, mutta yhden lisävuoden kuluttaminen sinun hoodeillasi ei sinänsä haitannut. Muutin opiskelijasolusta yksiöön Upon sillan viereen. Silloinen poikaystäväni asui Liipolassa, joten Möysä-Saksala-Kerinkallio-akselin iii-haa-nat pyöräilyreitit tulivat hyvin tutuiksi. Hiki nousee otsalle, kun ajattelen Liipolanmäkeä.

Lahden neofolk-skene, johon kuului noihin aikoihin noin viisi tai kuusi henkilöä, vietti perjantai-iltoja munaliköörin, absintin ja grilliruuan parissa kaupungin itäosissa Suruaikaa ja Tuhatta Kuolemaa Sekunnissa kuunnellen. Eräs meistä järjesti vuokrayksiössään Ruolassa ihania syksyntuoksuisia illanistujaisia, joihin kuului silloin tällöin sivistynyt pique-nique Joutjärven rannalla. Yksiö sijaitsi seitsemännessä kerroksessa yhdessä niistä korkeista taloista, joita nimitetään Seitsemäksi veljekseksi. Näköala oli niin upea, että meinasin kerran pudota ikkunasta. Hupsista.

Ne olivat ihania, kamalia aikoja.

Tuli se taantuma, jonka keskellä kuulemma vieläkin elämme. Tuoreen ylioppilaan oli mahdoton löytää sinun talousalueeltasi sellaisia töitä, joista olisi jotakin maksettu. Hankalaa se taisi olla missä tahansa, mutta täällä niihin aikoihin vielä hankalampaa kuin missään muussa Suomen suurista kaupungeista. Ikätoverini saivat opiskelupaikkoja Helsingistä, Tampereelta, ulkomailta, kuka mistäkin, ja lähtivät. Sinä tyhjenit.

Välivuoden kevätkuukausina pänttäsin pääsykokeisiin raivoissani. En olisi kestänyt toista vuotta peräkkäin tyhjää ja laiskaa olemassaoloa. Hain seitsemään oppilaitokseen. Kuukauden ajan posti toi hyväksymiskirjeitä, ja arvoin pitkään Helsingin ja Tampereen yliopiston välillä. Silloin tuntui selvältä, että muutan pois. Päädyin Helsingin yliopistoon, koska ”Helsinkiin on helpompi muuttaa”. WTF was I thinking, mietin nyt, sillä enhän minä Helsinkiin koskaan muuttanut. – Olen pohtinut paljon sitä, millaista elämästäni olisi tullut, jos olisinkin valinnut Tampereen. Hetken mietittyäni totean aina, ettei kannata; se tulevaisuus meni jo kauan sitten.

Viiden vuoden ajan tuijotin Z-junan ikkunasta maisemia Lahden ja Helsingin välillä. Keväisin tulviva virta Mäntsälän lähellä sijaitsevan laakson pohjalla oli kaunis kuin helminauha, ja on se sitä kai vieläkin. Yhtäkkiä huomasin olevani maisteri.

Samalla sinä muutuit yhä nopeampaa tahtia. Kouvola-henkinen ysäriankeus alkoi väistyä uusien valomainosten ja tuoreen asvaltin tieltä. En tajua, millä rahalla niitä oikein rakennettiin. Trio sulkeutui pitkäksi aika, ja kun se avattiin uudelleen, ei sitä meinannut tunnistaa entisekseen. Suihkulähdeaulassa ei ollut enää suihkulähdettä. Tori jyrättiin parkkihallityömaan alta yli vuodeksi. Sen jälkeen olet elänyt jatkuvassa muutoksessa. Tälläkin hetkellä ydinkeskustassa on käynnissä neljän sadan metrin aidat: joka aamu arvuuttelen, mistä kohtaa tällä kertaa pääsen Aleksanterinkadun toiselle puolelle. Salpurin kisat kalpenevat tämän rinnalla. Kuka kaipaa hyppytorneja, kun meillä on tämä ihana työmaa, joka tekee jokaisesta kauppareissusta tehokkaan urheilusuorituksen ja suuren seikkailun?

lahti-vanha-linja-autoasema
Vaikka vanha linja-autoasema on kolkko, tulee tätä näkymää ikävä. Linja-autoliikenne siirtyi Matkakeskukselle alkuvuodesta 2016. Toivottavasti vanhalle asemarakennukselle ei käy huonosti. Kuva: Tomi Hokkanen, Public Domain.

Samalla kun katukuvasi uudistui, tehtiin myös muita, suurempia muutoksia. Elokuvan ja valokuvan koulutus loppui Lahdessa. Taideinstituutti lakkautettiin. Aluksi ajattelin, että hyvä vaan, kulttuuriväkeä valmistuu Suomessa aivan liikaa. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun huomasin, että mitä nämä muutokset saivat käytännössä aikaan: Lahdessa ei ollut enää juuri mitään, mikä vetäisi nuoria puoleensa. Taideinstituutti ja Muotoiluinstituutin vanhat linjat eivät olleet tärkeitä pelkästään niiden nuorten kannalta, jotka opiskelivat tai halusivat opiskella niissä; ne vetivät ympärilleen muita nuoria, tekivät sinusta eloisan ja tuoreen.

”Lahti on vähän kuin Silja Europe, se pitää vaa juoda hauskaksi”, ovat Lahti-blogin pitäjät kertoneet YleX:n haastattelussa. Se on totta. Minä olen jo kauan ollut liian vanha tähän. Vain harvoilla pari-kolmekymppisillä on mitään syytä jäädä. Sinä rapistut. En tiedä, mikä tässä meni pieleen, mutta jotakin tehtiin väärin.

Tai sitten tämä on vain laskua ennen uutta nousua. Ehkä sinä oletkin seuraava Kallio.

Lahti, minä jään kaipaamaan sinua monesta syystä. Tässä niistä muutamia:

Puistot ja luonto. Jos Kotkaa ei oteta laskuihin, Suomesta tuskin löytyy Lahtea vihreämpää kaupunkia. Puistoja ja polkuja on joka puolella.

Sarvilevyt. Ostan musiikkia harvoin (tiedätte varmaankin miksi), mutta kun ostan, ostan sen Sarvilevyistä. On käsittämätöntä, kuinka näin marginaaliseen musiikkiin (äärimetalli, industrial, noise, ambient, neofolk &cet.) keskittynyt levykauppa selviää hengissä sellaisessa tavallisten ihmisten kaupungissa kuin Lahti. – Kaupungissa on myös Levykauppa Äx, mutta en aio asioida liikkeessä, jonka näyteikkuna väittää minun olevan kakkapylly.

Ravintolatarjonta. Mariankadun klassinen Sinuhe-kahvila, rento ja perinteinen Hanhenpoika-baari ja keskustan kolme kovaa nepalilaista ravintolaa: Himnadi, Royal Gurkha ja oma suosikkini Pikku Makalu. Ja siis hei, Torvi. Vuosi sitten toimintansa lopettanutta Roosteria on ollut ikävä jo pitkään; se oli Lahden paras baari.

Harjukadun ja Onnelantien pienkerrostalot. Helvetti, että Puu-Paavola pitikin tuhota. Onneksi Harjukadulle ja Onnelantielle jäi pieni pala arkkitehtoonista historiaa.

Välimatkat. Lahden julkisen liikenteen hinta-laatusuhde on tunnetusti huono, mutta mikäs ihme se on, kun kaikki on niin lähellä. Minnekään ei tarvitse kävellä varttia pidempään.

Lahden melkein koko keskusta.
Lahden melkein koko keskusta. Kuva: Macs24, CC BY-SA 3.0.

Vesi. Kuuluneen vuoden aikana olen saanut muistutuksen siitä, miten kamalaa kuraa Helsingin vesijohtovesi on verrattuna Lahden veteen. Siksi olen raahannut mukanani neljää Lahden ihanalla vedellä täytettyä puolen litran juomapulloa joka ikisenä toimistopäivänä. Ne painavat ja ovat hankalia, mutta Lahden vesi on sen arvoista.

Kirjastokino. Sarjan suunnitteleminen ja elokuvien alustaminen on ollut mahtavaa, ja toivon, että kinoja jatketaan senkin jälkeen kun minä poistun kuvioista. Tavallaan on helpotus, kun alustusten suunnittelu jää pois päiväjärjestyksestä (yksi asia vähemmän täyttämässä muutenkin tukkoista kalenteria), mutta kyllä tätä hommaa ikävä tulee.

Ristinkirkko Lahti
Lahden Ristinkirkon torni tuo mieleen Mustan tornin, jossa asuu Sauron.
Kuva: Htm, CC BY-SA 3.0.

Lahti, nyt minä lähden. Moni asia elämässäni muuttuu – asunto, kaupunki, työpaikka. Olen innoissani ja hiukkasen kauhuissani, kuten aina kohdatessani suuria muutoksia. Luovun tutuista, tylsiksi käyneistä ympyröistä ja asunnosta, jossa olen asunut melkein kahdeksan vuotta. Mitä seuraavaksi? Millainen uusi kotimme on todelliselta luonteeltaan? Millaiseksi sosiaalinen piirimme vakiintuu? Keitä uudessa kaupungissa asuvia tuttuja alan tavata säännöllisesti, keitä en? Miltä kaupungin vesijohtovesi maistuu? – Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Minä tunnen ja tiedän, että tämä on hyvä muutos.

Lahti, sinulla tulee aina olemaan erityinen paikka mielessäni ja sydämessäni. Minä kasvoin räkänokkaisesta teinistä aikuiseksi Lahdessa. Kymmenessä vuodessa olen oppinut tuntemaan sinut läpikotaisin.

Vaikka olet ruma ja rupinen, minun tulee sinua ikävä. Onneksi me tapaamme vielä.

Näkemiin!

Marie Kondo: KonMari – Iloa säkenöivä järjestys (2012) arvostelu

marie-kondo-iloa-sakenoiva-jarjestys
KonMari – Iloa säkenöivä järjestys (2012)

Marie Kondon KonMari – Iloa säkenöivä järjestys ilmestyy tiettävästi ensi viikolla suomeksi. Luin kirjan englanninkielisen painoksen hieman ennen suomennoksen ilmestymistä, ja tämä juttu on kirjoitettu tuon lukukokemuksen pohjalta. Otsikoin tämän tekstin kuitenkin suomenkielisen painoksen mukaan; näin juttuni luultavasti tavoittaa kaikkein parhaiten ne suomalaiset lukijat, jotka ovat kirjasta kiinnostuneita.

Heti alkuun sananen Kondon teosten suomennoksista. Pohdin blogissa jokin aika sitten sitä, kuinka Kondon ensimmäinen opaskirja eli Siivouksen elämänmullistava taika ei itse asiassa käsittele siivoamista, vaan järjestämistä. Kondon esikoiskirjan kohdalla voidaan puhua jopa käännösvirheestä: ilmeisesti tidying oli suomennettu järjestään siivoamiseksi, ei järjestämiseksi. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka asia on ratkaistu Iloa säkenöivän järjestyksen suomennoksessa. Tämän teoksen sisällössä siivoamisen ja järjestämisen välille tehdään heti ensimmäisessä luvussa selvä ero: Järjestäminen on toimintaa, jossa ihminen haastaa itsensä. Siivoaminen on toimintaa, jossa ihminen haastaa kaaokseen pyrkivän luonnon.

Siivoamisesta kukaan ei pääse lopullisesti eroon, mutta järjestämisen voi halutessaan tehdä vain kerran elämässä – mikäli sen vain tekee kunnolla.

Kuten Siivouksen elämänmullistava taika, myös Iloa säkenöivä järjestys on kannesta kanteen silkkaa neroutta. Sain Iloa säkenöivästä järjestyksestä jopa enemmän irti kuin Kondon debyytistä, sillä tämän teoksen lähestymistapa on käytännönläheisempi. Myös sillä, että luin Iloa säkenöivän järjestyksen englanniksi ja Siivouksen elämänmullistavan taian suomeksi, voi olla vaikutusta asiaan. Iloa säkenöivä järjestys avautui minulle englanninkielisenä versiona todella hyvin. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärsin, että Siivouksen elämänmullistavan taian suomenkielinen käännös ei todellakaan ole kovin laadukas ja että myös se olisi varmaankin kannattanut lukea englanniksi.

Iloa säkenöivän järjestyksen lukija opastetaan havainnollisten piirrosten myötä pystyviikkauksen saloihin, ja hänelle esitetään runsaasti konkreettisia säilytysratkaisuja. Vaikka metodin perusidea (”valitse säilytettäviksi vain ne esineet, jotka tuottavat sinulle iloa”) on äärimmäisen yksinkertainen, ei tuon periaatteen toteuttaminen käytännössä onnistunut ainakaan minulta ilman kuivaharjoittelua ja käytännön esimerkkejä.

Kun luin Siivouksen elämänmullistavaa taikaa, minua häiritsi KonMarin kategorisoinnin suurpiirteisyys. Tavarat jaoteltiin vain viiteen luokkaan: vaatteet, paperit, kirjat, komono eli sekalaiset esineet ja tavarat, joilla on erityistä tunnearvoa. Tosiasiassa varmaankin melkein kenen tahansa kodin tavarat koostuvat suurelta osin komonosta, johon kuuluvat esimerkiksi liinavaatteet, työkalut, astiat, harrastusvälineet, musiikki- ja elokuvatallenteet, koriste-esineet ja muut sisustustavarat, työkalut – ja niin edelleen. Komono-luokka käsiteltiin Siivouksen elämänmullistavassa taiassa moninaisuuteensa nähden mielestäni turhan nopeasti. Iloa säkenöivässä järjestyksessä Kondo onneksi purkaa komono-kategorian selkeisiin alaluokkiin. Itse pääsinkin kyseisen luokan maritukseen kunnolla kiinni vasta Iloa säkenöivän järjestyksen luettuani.

Kun vanhoja tavaroita peilailee jatkuvasti ilon kautta, alkaa ilon tavoittelu korostua myös uusissa hankinnoissa. Myönnän, että olen maritusprosessini myötä ostanut joitakin (hyvin harvoja) uusia esineitä. Olen huomannut, että saisin ruuanlaitosta aika paljon enemmän irti, jos paistinpannussani olisi kansi. Siispä kävelin kauppaan ja ostin pannuun sopivan kannen. Aloin myös pohtia makuuhuoneemme omituista verhoviritelmää: ikkunoihimme oli kiinnitetty kahden verhokerroksen lisäksi pari aluslakanoita, jotta huoneen saa pimeäksi myös keskellä päivää. Ratkaisu oli periaatteessa toimiva, mutta vähän omituisen näköinen ja hankala. Nyt ikkunassa on upouudet pimennysverhot. Silmä lepää, eikä paksu verhomassa enää vedä huonekasveja ikkunalaudalta lattialle.

Olen tähän asti ajatellut omistavani melko paljon täysin käyttökelpoisia vaatteita. Käydessäni komerojani läpi törmäsin kuitenkin lukemattomiin siisteihin ja käyttökelpoisiin vaatekappaleisiin, jotka eivät istu minulle tai joissa koen oloni muuten vain epämukavaksi. Laitoin tällaiset vaatteet nyt surutta kiertoon – onhan aivan typerää pakottaa itsensä käyttämään tai säilyttämään vaatteita, joissa olo ei ole mukava.

Pistettyäni ei-iloatuottavat vaatteet kiertoon huomasin, että aktiivisessa käytössä oleva vaatekavalkadini onkin tosiasiassa aika suppea ja että minun kannattaisi ihan oikeasti käydä vaateostoksilla. Aikaisemmin koin vaatteita ostaessani eräänlaista syyllisyyttä: ”Tässä mä vaan ostan lisää vaatteita, vaikka kaappi on täynnä tekstiiliä”. Nyt ostan erittäin harkitusti ja hyvillä mielin: ”Mulla ei ole enää kuin yhdet ehjät talvisukkahousut, joten nämä tulevat oikeasti tarpeeseen.”

Uusien tavaroiden hankkiminen marituksen myötä ei ole vain omia kotkotuksiani, vaan kyseessä on selvästi laajempi ilmiö. Olen törmännyt Facebookin KonMari-ryhmissä moniin keskusteluihin, joissa harkitaan uuden, iloa tuottavan esineen tai esinekokonaisuuden hankkimista vanhojen, ei-iloatuottavien esineiden tilalle. Usein tämä vaikuttaa liittyvän astioihin: monien astiakaapit ovat täyttyneet sekalaisista kuppi- ja kippoarmeijoista, jotka eivät loppupeleissä tuota iloa. Tilalle saatetaan ostaa hintava, mutta tarkasti valittu ja oman maun mukainen astiasto, joka varmasti tuottaa iloa. Vanhoja astioita ei heitetä menemään, vaan ne lahjoitetaan esimeriksi Konttiin.

Turhan tavaran kiertoonlaittamista katsotaan kuitenkin ”skenen ulkopuolella” usein nenänvartta pitkin, ja KonMaria on kritisoitu hyvin toimeentulevan keskiluokan ”harrastukseksi”. Taustalla on ajatus siitä, että vain hyvin toimeentulevalla on varaa laittaa käyttökelpoista tavaraa eteenpäin.  Itse ajattelen kuitenkin niin, että omat nurkkansa saa ahdettua täyteen rumaa ja turhaa tavaraa myös lähes olemattomilla tuloilla. Kirpputorit ja halpahallit ovat täynnä puoli-ilmaista roinaa. Oikeastaan juuri pienituloisille turhan roinan kerääminen voi olla paljon suurempi ongelma kuin (ylemmälle) keskiluokalle: esineitä kertyy kaappeihin, koska ”mä voin tarvita tätä joskus ja sitten harmittaisi, jos tätä ei olisi ja joutuisin ostamaan vastaavan esineen”.

Onko tavaran karsimisessa siis jotakin väärää? Onko KonMari-innostus vain uusi oire länsimaisen kulutusyhteiskunnan yltäkylläisyydestä? Aikaisemmin olisin pitänyt tällaista toimintatapaa tuhlaavaisena, mutta olen sittemmin tullut toisiin ajatuksiin. Oman kodin täyttäminen ei-iloatuottavilla esineillä on tuhlaamista sekin: tavaravuoden keskellä rimpuillessa omaa aikaa ja energiaa menee hukkaan. Elämä on aivan liian lyhyt käytettäväksi ei-iloatuottavien esineiden keskellä.

KonMarissa onkin ennen kaikkea kyse paitsi ilosta, myös kiitollisuudesta ja kunnioituksesta. On epäkunnioittavaa runtata kaapit täyteen tavaraa, jota ei koskaan käytetä. Sen sijaan tavaran arvon mukaista on myydä tai lahjoittaa se eteenpäin, mikäli se ei tuota itselle iloa. Turhan tavaran säilöminen ahtaissa komeroissa ei ole yhtään sen ekologisempaa tai taloudellisempaa kuin tavarasta luopuminen. Kun lahjoitat tai myyt eteenpäin vaikkapa käyttämättömäksi jääneen astiaston, saa joku muu tuon astiaston käyttöönsä ilmaiseksi tai pikkurahalla ja säästää pitkän pennin. Kaikki voittavat.

Tiedän, että asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kotimme ovat täynnä enemmän tai vähemmän kulahtaneita esineitä, joille on vaikea löytää uutta, rakastavaa kotia. Maritusprosessin myötä moni poistaa kotoaan nimenomaan vaatteita, joten asiaa on mielekästä peilata juuri vaatteiden kierrätyksen kautta. Trashionista Outi Les Pyy kirjoittaa blogissaan vaatteiden kierrätyksestä:

Olen ollut töissä muutamia päiviä Fidan lajittelukeskuksessa ja siksi tiedän ihan omakohtaisesta kokemuksesta, että tällä hetkellä suurin osa Fidalle lahjoitetuista tekstiileistä ja asusteista on myyntiin kelpaamatonta. 15% on aivan roskaa ja 40% ns. kakkoslaatua (liian kulunutta, likaista, rikki, nyppyistä jne.). Vain 15% jatkaa matkaansa Lähetystorien rekeille. Musta se on kamalaa. Jengi ostaa huonolaatuista roskaa kaupasta ja sitten vaan dumppaa ne kierrätysorganisaatioitten harteille et hoitakaa te. Ei hyvä. — — UFF ja FIDA eivät voi myydä kovin viallisia tuotteita kaupoissaan, sillä heidänkin on ajateltava mitä asiakkaat haluavat sieltä ostaa. Aina silloin tällöin kuulen jonkun kommentoivan sitä että kirppareilla on likaista ja sotkuista. Mieleni tekisi joka kerta kommentoida takaisin että “Niin onkin. Arvaa miksi? Koska me olemme sinne roudanneet kaikki paskat.”

Verkon KonMari-yhteisöissä on keskusteltu viime aikoina kierrättämisen mielekkyydestä. Esillä on kaksi toisistaan voimakkaasti eroavaa näkemystä. Toisen näkemyksen mukaan ”toisen roska on toisen aarre” – että tavaralle kuin tavaralle löytyy ottaja, kunhan se on ehjä. Toisen ”ääripään” edustajat taas ajattelevat, että kun tavara ei itsellekään kelpaa, miksi se kelpaisi kellekään muulle. Totuus löytyynee näiden ääripäiden välistä.

Kaikelle ehjälle, periaatteessa käyttökelpoiselle tavaralle ei tosiaan löydy tänä päivänä ottajaa ja käyttäjää. Kierrätyskeskusten varastot ovat täynnä lastulevyhuonekaluja, orpoastioita ja halpojen vaatekauppojen vähän nukkaantuneita riepuja. Tällaisen tavaran ostajakunta on hyvin pieni. Tarjontaa on liikaa, kysyntää ei juuri ollenkaan. Asia erikseen on ns. ykköslaadun käyetty tavara: aito antiikki, vintage, Birkin-laukut, vanhat Muumimukit, kokonaiset hyvin säilyneet astiastot ja niin edelleen. Tällaisen tavaran suhteen kysyntä ja tarjonta ovat hyvin tasapainossa.

Oikeastaan meidän kannattaisi lakata ajattelemasta ja puhumasta käytetystä tavarasta yhtenäisenä tavaramassana. Syytä olisi nähdä käytetyssä tavarassa erilaisia laatukategorioita: on bulkkikamaa, jossa ajan hammas jo näkyy ja jolle on hyvin vaikea löytää ottajaa, ja sitten on oikeasti laadukasta, käytettynäkin hyvin arvokasta tavaraa. Näille kategorioille on aivan eri myyntikanavat ja eri ostajaryhmät. Hyväkuntoinen, laadukas tavara menee hyvin kaupaksi käytettynäkin, mutta bulkki liimaantuu kierrätyskeskusten ja kirppareiden hyllyille. Siksi oikea loppusijoituspaikka bulkille onkin usein energiajäte, ei kirpputori.

Mutta kaikki tämä on toissijaista. KonMarissa tärkeää ei ole esineistä luopuminen vaan oikeasti tärkeiden, ihanien ja iloa tuottavien esineiden säilyttäminen – ehkä myös löytäminen. Tavaroiden karsiminen ja kierrättäminen on vain metodin ensimmäinen askel. Kun se on tehty, ei bulkkia enää osteta. On luonnollista, että nimenomaan tavaroista luopuminen on saanut mediassa kaikkein eniten huomiota – onhan se tärkeä osa prosessia. Moni on kuitenkin erehtynyt luulemaan, että KonMari on pelkkää luopumista. Sitä se ei ole, päin vastoin: se on oikeiden esineiden valitsemista ja vaalimista.

Marie Kondo: Iloa säkenöivä järjestys (Spark Joy: An Illustrated Master Class on the Art of Organizing and Tidying Up, 2012, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Madie Kondo: Iloa säkenöivä järjestys @ Adlibris