Kiitos Tampere 2016–2019

Tampere oli minulle joskus eräänlainen kadotettu kotimaa.

Suvullani on Tampereella historiaa, mitä ei välttämättä ruotsinkielisestä sukunimestäni arvaa, paitsi että jotkut vanhemmat tamperelaiset kyllä arvaavat. Suomessa on tiettävästi kaksi tai kolme L****-sukunimeä kantavaa sukua. Ne muut suvut ovat kai jotain parempaa väkeä. Me ei olla.

Tarina kertoo, että jossain Pirkkalan tai Nokian suunnalla olisi 1800-luvulla ollut kartano ja kartanossa kaunis nuori piika ja komea nuori isäntä. Kerran piian vatsa oli alkanut hassusti pyöristyä, ja muutama kuukausi myöhemmin vatsasta putosi kovasti nuoren isännän näköinen nyytti. Kun pappi kastoi pientä vahinkolaukausta, ei mieleen meinannut tulla kunnollista nimeä. Koska ruotsinkieliset sukunimet sattuivat olemaan muodissa, totesi hän, että tulkoon tämän äpärän nimeksi ”vaikka L****”.

Niin: en ole samaa porukkaa niiden hienojen L****:ien kanssa. Joskus mietittiin, että väärinkäsitysten välttämiseksi voisi harkita sukunimen muuttamista kaksiosaiseksi: minusta tulisi Heini Äpärä-L****. Ainakin nimi jäisi kaikkien mieleen, eikä kukaan erehtyisi luulemaan, että olen jotain hienompaa väkeä.

En tiedä, onko tarina tosi. Sen sijaan se tarina, jonka mukaan vaarin isä oli jonkin aikaa Kalevankankaan vankileirillä, kai pitää paikkaansa. Vaarin veli vei kuulemma isälleen leipää leirin aidan raosta. Siitä on nyt aika tarkasti 101 vuotta.

Lapsena Tampere oli minulle isovanhempien ja serkkujen koti ja Särkänniemi.

Olen käynyt possujunassa (+ olen ollut joskus blondi).

Isovanhempani asuivat oman rakennusaikansa mittapuilla ökyisässä neljän makuuhuoneen asunnossa lähellä Kalevan ja Kyttälän rajaa. Minusta oli eksoottista, että Sorsapuiston suuntaan avautuvalle parvekkeelle pääsi kahdesta ovesta: olohuoneesta ja asunnon suurimmasta makuuhuoneesta.

Vaari oli pikkusikareiden ystävä. Hän ei viihtynyt parvekkeella, vaan poltti aina pienessä vessassa, jossa oli 70-lukulaiseen tyyliin räikeän oranssit seinät ja joka sijaitsi asunnon sysipimeän eteisen vieressä. Pöntön vieressä oli outo, jalallinen tuhkakuppi. Koko vessa tuoksui (niin, tuoksui) tummalle ja makealle sikarille.

En ole koskaan ollut yhtä hyväntuoksuisessa vessassa.

Lukioiässä aloin ymmärtää, että Tampere ei ole pelkkää tuoksuvaa vessaa ja luksusparveketta. Kuuntelin Suruajan Avointen hautojen päivää, Syksy saapuu -sinkkua ja Todellisuus 666 -demoja samalla kun katselin netistä valokuvia Schattenin bileistä ja toivoin, että olisin jo pian täysi-ikäinen ja pääsisin olemaan gootti muiden goottien kanssa. Kävin ensimmäisen kerran Schattenissa heti, kun täytin 18.

Se oli pettymys. Myöhemmin tajusin, etten yksinkertaisesti viihdy noissa ympyröissä ja että goottitapahtumien ympärille rakentuva skene on luonteeltaan tavattoman pinnallinen. En jaksanut iänikuista ”tukkaamista”, tekoripsiä ja korsetinkiristelyä. Minulle baariin lähtö tarkoitti sitä, että laitetaan mustat housut jalkaan ja Der Blutharschin paita päälle, ja seuraavat 10 minuuttia nyöritetään maihareita eteisen lattialla (#vainneofolkjutut). Vierailin Schattenissa vain kerran uudelleen. Se riitti.

(Pari vuotta myöhemmin Lahden viisihenkinen neofolk-skene leikitteli  maihareita nyörittäessään ajatuksella siitä, että perustettaisiin Suruaika-kuuntelupiiri. Oli tarkoitus aloittaa Yksin-singlestä. Jäi perustamatta. Terveisiä Miss American Vampirelle! Viime viikolla istuttiin Von Liebenfelsin kanssa ja mietittiin, vieläkö mahdat misantropoida Lahdessa. Olet ajatuksissamme.)

Ajattelin edelleen, että Tampere on Suomen gootein kaupunki. Ehkä se olikin. Goottiskenen parasta ennen -päiväys alkoi olla kuitenkin jo käsillä.

Meinasin päätyä Tampereelle jo vuonna 2008, kun Helsingin ja Tampereen yliopistot näyttivät vihreää valoa yhtä aikaa. Valitsin Helsingin. Sen jälkeen Tampere melkein hiljentyi minun suuntaani moneksi vuodeksi. Kävin parin vuoden välein katsomassa keikkoja (Ordo Rosarius Equilibrio, Deutsch Nepal x 2, Rome ainakin), yöksi menin yleensä Sammonkadun vuodesohvamajoitukseen. Sattui kommelluksia. Tampere näytti ulospäin vihreältä, aurinkoiselta ja eloisalta. Aina kun bussi ajoi Pirkanmaan rajan yli luoteen suuntaan, pilvet väistyivät auringon tieltä ja linnut alkoivat laulaa.

Keväällä 2016 kävin Tampereella Loud Silents -festareilla. Postasin Facebookiin näin:

Noin puoli vuotta myöhemmin olin muuttanut kaupunkiin.

Vähän muuton jälkeen vitsailtiin, että voisi perustaa neofolk-bändin, jonka nimi olisi Tampere. Myöhemmän idea kehittyi: bändin nimeksi pitäisikin ottaa Pispala. (Jäi perustamatta.)

On oudolla tavalla sopivaa, että kaikista Tampereen paikoista päädyin juuri Pispalaan. En tuntenut aluetta ennalta. Tiesin, että siinä on jotakin erityistä, mutten aivan hahmottanut, mitä.

Nopeasti ymmärsin. Muistan, kuinka hämmentynyt olin, kun muuton jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa kävelemään kohti Tahmelaa – tuntui, kuin olisin ollut ulkomailla.

Joku hipsteri jossain Pispalassa.

Olin kuitenkin liian realisti tähän meininkiin: näin Pispalan naamion läpi. Kysehän on asuinalueesta, jolla hipsterit ja muut etuoikeutetut asuvat näennäisen ahtaasti, mutta tosiasiassa hyvin tilatehottomasti – alueesta, joka on kaunis ja idyllinen mutta auttamatta vanhanaikainen, epäkäytännöllinen ja tuomittu näivettymään.

En sano, etten olisi viihtynyt Pispalassa. Viihdyin kyllä, mutta samalla podin huonoa omaatuntoa viihtymisestäni.

Minä taisin saapua Tampereelle liian myöhään – tai ehkä liian aikaisin, joka tapauksessa aivan väärään aikaan. Goottiskene oli tukehtumaisillaan muovitukkaan ja PVC:hen. Oikeastaan Tampere ei ollut enää yhtään gootti. En tosin ollut minäkään, eli mitä väliä? Piffin ”Hurjat black metal tarinat ja myytit” -ketjua (paras ketju ikinä muuten, eternal hails vaan) lukiessa saa sen käsityksen, että Tampereella olisi ollut vielä 2010-luvun alussa kovakin bm-keskittymä. Tiedä tuosta, mutta vuonna 2016 ei sellaista enää ollut.

Kävin mä sentään kerran Tampere-vuosinani Lumouksessa. Taskuun tarttui erään bändin settilista.

Keksin muuta tekemistä. Eräänä perjantai-iltana olin kaverin yksiössä Tuomiokirkonkadulla kiinnittämässä sähkövalaisinta kattoon. Kävi viaton hupsis, jonka seurauksena kaveri kuulemma siivosi vielä yli vuosi tapahtuneen jälkeen minun vertani katonrajasta. Hän paikkasi minut hellästi Hello Kitty -laastarilla. Nolottaa vieläkin. Miten en saa edes lamppua kattoon ilman että tulee sotkua? Myöhemmin tarjosin kyseiselle kaverille lounaan ja estin häntä kerran varastamasta kaljoissaan polkupyörää, joten ehkä me ollaan tasoissa nykyään. 😘

Tampere oli minulle tyhjä arpa ja huono sijoitus – nippu osakkeita, jotka ostin kalliilla ja joiden arvo sukelsi heti kaupanteon jälkeen. Ne olisi pitänyt myydä pois heti, mutta ajattelin että kyllä se käyrä tästä vielä nousuun kääntyy. Ei kääntynyt. Jäin keikasta tappiolle, mutta niin käy elämässä joskus.

Tiedän, että Tampereella on paljon sellaista hyvää, jota en vain osaa tunnistaa. Mutta näiden juttujen arvo avautui jopa minulle:

  • Elokuvakeskus Niagara. Hieno paikka, johon en vain tullut menneeksi melkein koskaan. Tämä on iso vitsi, mutta en käynyt Manse-vuosinani yhdessäkään Kavin näytöksessä. Olen tainnut nähdä Niagarassa vain kaksi elokuvaa (Loputon Gehennan liekki vuonna 2012 ja Prince of Darkness, huhhuh millainen ketutus muita ihmisiä kohtaan jälkimmäisestä tekstistä muuten hehkuu). Ajatuksen tasolla kuitenkin supportoin Niagaraa vahvasti. Tiedän, aika aneemista.
  • Vastavirta. Kävin täällä vain kerran tai kaksi – ne olivat kuitenkin hyviä kertoja. Vastis on nuhjuinen ja kotikutoinen, sopivasti punk-henkinen matalan kynnyksen keikkapaikka. Myös Varjobaari on aivan hyvä.
  • Masu. Niin hyvää aasialaista fusion-ruokaa että meinaa taju lähteä. Myös Periscope on kova.
  • Majava. Rusty Angelia tai Hellää ei enää ole, enkä ihmeemmin innostuisikaan enää mistään hevibaarikonseptista. Majava ei ole ihan hevibaari, muttei ole olemattakaan. Jos itse saa valita, suuntaan Tampereen baareista ensimmäisenä tänne.
  • Olympiakorttelin Tiima-salakapakka. Siis… vau. Pienenpieni paikka, jonka sisustus huokuu autenttista kieltolain henkeä. Hyvät juomat kans.

Lähdin Tampereelta melko tarkalleen vuosi sitten. Olen saanut aikaan ja paikkaan tervettä etäisyyttä – se on hyvä. Voin sanoa, että olin Tampereelta pois lähtiessäni hyvin erilainen ihminen kuin sinne muuttaessani.

Toisessa entisessä kotikaupungissani eli Lahdessa en enää juuri käy (poismuuton jälkeen olen tainnut käydä vain kolme kertaa). Sinne ei ole syytä lähteä – melkein kaikki vanhat tutut ovat muuttaneet pois. Toisin on Tampereen laita: Hotels.comin yöleimoja on kertynyt vuoden aikana mukava määrä, joskin palkintoyöhön on vielä matkaa. Tämä siksi, että löysin Tampereelta hienoja ihmisiä. Kiitos teille. Olette minulle tärkeitä.

Odotin, että Tampere olisi tätä:

Mutta se olikin tätä:

Iänikuinen ratikkatyömaa kaupungin vilkkaimmalla kadulla, Tammerkosken jäätävä vesi runnotun sillan alla, keskustan eteläosan sysimusta aura.

Tampere: kiitos kaikista hyvistä jutuista. Huonot jutut saat ehkä joskus anteeksi. Nähdään taas pian.