Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

Westworld, 2. kausi (2018) ja Kurt Vonnegut: Sähköpiano (1952) arvostelu

Westworld, 2. kausi (2018)

Katsoin tovi sitten Westworldin toisen tuotantokauden. Pian sen jälkeen tartuin Kurt Vonnegutin Sähköpiano-esikoisromaaniin, jossa oli yllätyksekseni niin paljon samoja teemoja kuin Westworldissa, että päätin kirjoitella näistä teoksista rinta rinnan. (Olen kirjoitellut aiemmin blogiin sekä Westworldin ykköskaudesta että Vonnegutin Hokkus Pokkus –romaanista.)

Westworldin toisella tuotantokaudella Doloresin johtama kapina pääsee kunnolla käyntiin. Herkkä ja lempeä Dolores luovuttaa vallan väkivaltaiselle Wyattille, joka ei epäröi puolustaa itseään. Toisaalla Maeve etsii edelleen kadonnutta tytärtään. Mustahattuinen mies ottaa Westworldin kaaoksesta kaiken ilon irti: hän uskoo vakaasti joutuneensa keskelle Fordin kehittämää peliä, jossa riskit ja vaarat ovat aitoja.

Westworld arvostelu
Bernard on joutunut ajassa irralleen.

Bernard-parka on joutunut ajassa irralleen ja haahuilee ympäri puistoa yrittäen saada jotakin tolkkua siitä, mitä puistossa tapahtuu paraikaa, on tapahtunut aiemmin ja tapahtuu seuraavaksi. Westworldin ensimmäisen tuotantokauden aikasolmut eivät ole mitään verrattuna toisen tuotantokauden pirstaleiseen kronologiaan. Olen katsonut toisen tuotantokauden jaksot vain kerran, enkä voi väittää sisäistäneeni täysin sukkuloiden välissä viilettäviä aikalinjoja. Vain se on varmaa, että toisen tuotantokauden aika limittyy ja kerrostuu inhottaviksi vyyhdeiksi.

Sähköpiano (1952)

Vonnegutin Sähköpiano on kertomus dystooppisesta Amerikasta, jossa kaikki mekaaninen työ on ulkoistettu koneille. Maailmassa elää käytännössä vain kolme ammattikuntaa: korkeasti koulutetut johtajat ja insinöörit, armeija sekä erilaisista hanttihommista huolehtiva joukko, jota kutsutaan tuttavallisesti nimellä Hajut ja hylyt. Tarinan päähenkilö on korkeaan asemaan noussut tohtori Paul Proteus, joka alkaa kyseenalaistaa elämän mielekkyyttä teollisessa yhteiskunnassa ja joutuu kosketuksiin vallankumouksellisten, anti-industrialististen voimien kanssa.

Molemmissa teoksissa ihminen on kehittänyt koneen huippuunsa tehdäkseen omasta elämästään mukavaa ja hauskaa. Teknologisen kehityksen jatkuva edistyminen on kuitenkin johtanut täysin päinvastaiseen lopputulokseen: kone on riistänyt ihmiseltä mahdollisuuden kokea oma elämänsä mielekkääksi.

Automaattipiano on molemmissa teoksissa keskeinen symboli. Westworldissa se soittaa yksinäisiä sävelmiään pittoreskin portolan nurkassa, Sähköpianossa se taas ääntelehtii nuhjuisessa saluunassa. Vonnegutin romaanin alkukielinen nimi, Player Piano, on tässä mielessä kiinnostava: se ei ole vain eloton esine, piano, vaan toimija, liikkeen ja elämän synnyttäjä, player.

Westworld arvostelu
Maeve on valmis uhrautumaan tyttärensä vuoksi.

Juuri tässä piilee sekä Westworldin että Sähköpianon ydin. Automaattipianot ja androidit ovat laitteita, jotka on rakennettu ihmisen kevyeksi huvitukseksi – objekteiksi. Vaivihkaa ihminen on kuitenkin menettänyt osansa toiminnan keskiössä ja menettänyt asemansa subjektina. Automaattipiano soi ja Westworldin verenhimoiset androidit ratsastavat kohti auringonlaskua piittaamatta siitä, mitä ihmiset heidän tekemisistään ajattelevat.

Koneesta on näissä maailmoissa tullut ihmiselle kauhistus: ihmisen kaltainen ja täysin itseriittoinen, kammottava objekti-subjekti. Ihmiselle jää voimattoman ja persoonattoman sivustaseuraajan rooli. Parhaimmillaan hän saattaa kenties nauttia automaattipianon soinnista ja androidien järjestämästä näytelmästä. Jos esitys ei kuitenkaan miellytä, ei ihmisellä ole mahdollisuutta protestoida.

Westworld arvostelu
Eräs Westworldin digitaalinen tallennusyksikkö muistuttaa kovasti perinteistä kovakantista kirjaa.

Kysymys vapaasta tahdosta on keskeinen sekä Westworldissa että Sähköpianossa. Westwordlin androidien mahdollisuus tehdä päätöksiä oman tahtonsa mukaan on kyseenalainen: androidit ovat pohjimmiltaan ohjelmistoista koostuvia kokonaisuuksia, joiden toimintaa ja valintoja sääntelevät tietyt algoritmit. Voidaanko vapaasta tahdosta puhua, jos algoritmi tuottaa samoista lähtökohdista aina saman lopputuloksen ja jos käytöksen toistotarkkuus on kirkkaat sata prosenttia?

Mikä sitten on ihmisen rooli? Jos ihmisen tietoisuus on kopioitavissa tietokantaan, eroaako hän millään tavalla koneesta? Onko tietoisuus eräänlainen algoritmi, jossa tietyt olosuhteet tuottavat tietyn reaktion – ilman mahdollisuutta vapaaseen päätöksentekoon ja tahtoon?

Westworld arvostelu
Mustahattuinen mies kyseenalaistaa oman identiteettinsä.

Sähköpianon ihmisiä vaivaavat hieman toisenlaiset vapaan tahdon kysymykset: mielekkäitä vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Jos teet sellaisia valintoja, joita sinulta odotetaan, kävelet valmiiksi päällystettyä tietä, jossa risteyskohtia ei näy. Jos teetkin toisenlaisen valinnan, jossa onnistumisen mahdollisuudet ovat pienet, päädyt perikatoon.

Kiinnostavaa on myös se, kuinka sekä Westworldissa että Sähköpianossa kopioidaan ihmisen sisintä. Sähköpianon insinöörintaidon mestarinäyte on se, että sorvarin liikeradat voidaan taltioida nauhalle, jolta koneet noita liikkeitä sitten toistavat. Nauha kuitenkin kuluu ja pätkii vuosien mittaan, sille säilötty data homehtuu. Westworldissa kopiointi on kokonaisvaltaisempaa: Delos ei tyydy kopioimaan pelkkiä liikkeitä, vaan kokonaisia mieliä, mikä tarkoittaa käytännössä täydellistä monistettavuutta.

Westworld, 1. tuotantokausi (2016-) arvostelu

westworld arvostelu
Westworld (2016-)

Westworld (2016-) on massiivinen, kaunis ja (ainakin ensimmäisen tuotantokauden) loppuun asti yllättävä sarja. Tämä HBO Nordicin katalogiin kuuluva draama-mysteeri-scifi-western kertoo villin lännen maailmaa simuloivasta Westworld-teemapuistosta, jonka ”isäntiä” eli asukkaita ovat minttiin asti hiotut androidit. Kukin Westworldin isännistä on kytketty johonkin monista tarinaluupeista, joiden tarkoitus on huvittaa ja viehättää maailmassa vierailevia ihmisiä. Isäntien olemassaolon ainoa tarkoitus on viihdyttää puistoon saapuvia vieraita, jotka voivat – kuten osa vieraista asian ilmaisee – löytää Westworldissa ”todellisen itsensä”. Käytännössä tämä tarkoittaa useimpien vieraiden kohdalla oman sisäisen elukan vapauttamista: tappamista ja raiskaamista.

Nomen est omen: Dolores-androidin nimi pohjautuu latinan kärsimystä merkitsevään dolor-sanaan.

Juoni pyörii suurelta osin Dolores-androidin (Evan Rachel Wood) ympärillä. Dolores on yksi Westworldin vanhimmista androideista, ja hänellä on takanaan pitkä historia eri tarinaluupeissa. Bernard Low, yksi Westworldin pääsuunnittelijoista, havaitsee Doloresissa merkkejä orastavasta tietoisuudesta ja sukeltaa syvemmälle Doloresin koodista punottuun sielunelämään. Tietoisuus ei synny ilman kärsimystä – sattumaa tuskin on, että hahmolle annettu nimi kantaa latinan dolor-sanaan, joka merkitsee tuskaa tai kipua.

Sarjan alkuvaiheissa puistoon saapuva William iskee silmänsä Doloresiin. Vaikka Williamin lankopoika Logan hokee korvan juuressa jatkuvasti, että isännät ovat robotteja vailla tietoisuutta, on Willian huomaavinaan Doloresissa merkkejä todellisista tunteista ja itsetietoisuudesta. Eksistentiaalinen kriisi valtaa Doloresin, ja yhdessä Williamin kanssa hän alkaa jahdata haamujaan ja etsiä paikkaa, jossa hän voisi tuntea olevansa kotonaan. Williamin ja Doloresin yhteinen tie muodostuu kuitenkin pidemmäksi ja vaiherikkaammaksi kuin sarjan alkuvaiheissa voisi edes kuvitella.

westworld arvostelu
Myös William ”löytää itsensä” Westworldissa. Hevosen selässä nakuilee lankomies Logan.

Westworld on fyysisessä maailmassa olemassa oleva teemapuisto – ei siis pitkälle kehitetty tietokonepeli tai VR-simulaatio. Käytännössä Westworld koostuu kahdesta tasosta: isäntien ja vieraiden kansoittamasta, maan pinnalle sijoitetusta puistosta ja sen alapuolella sijaitsevasta huolto- ja kehitysalueesta. Vaikka nämä kaksi maailma sijaitsevat aivan kiinni toisissaan, on raja niiden välillä ehdoton. Westworldin puistoalue on kuin kirkas päivätajunta, jonka tapahtumat ovat pitkälti seurausta sen alapuolella sijaitsevan, alitajuisen huoltoalueen tapahtumista.

Androidit ovat materiaalisia koneita, jotka joutuvat kuoltuaan käymään läpi monimutkaisia mekaanisia korjaustoimenpiteitä puiston maanalaisessa osassa. Isäntien kehojen lisäksi myös heidän mieltään käsitellään ja korjataan jatkuvasti: telakalle tuotujen isäntien muisti pyyhitään, mikä takaa sen, että isännät eivät voi kantaa kaunaa tai kostaa kokemiaan julmuuksia. Näin ainakin periaatteessa. Käytännössä yhä useampi isäntä alkaa osoittaa merkkejä pitkäaikaisemmista muistoista, mikä saa heidät poikkeamaan heille määrätyistä tarinaluupeista.

Eräs isäntä, joka osoittaa merkkejä heräävästä muistista, on saluunatyttö Maeve (Thandie Newton). Hän pystyy lopulta osoittamaan, että hänen muistonsa eivät ole unia tai houreita, vaan mielikuvia todellisista kokemuksista. Tämän oivalluksen myötä Maeve pystyy raottamaan ovea Westworldin kahden eri osan välillä.

westworld arvostelu
Maeve-saluunatyttö on samanaikaisesti sekä somiste että käyttöesine.

Westworld tuo vahvasti mieleen toisen androidien tietoisuutta ja kokemusmaailmaa kuvaavan teoksen, nimittäin Blade Runnerin. Molemmissa teoksissa juuri muistot ovat ovi, jonka kautta anrdoidit kulkevat kohti ihmisyyttä. Sekä Blade Runnerin että Westworldin androidien mieliin on istutettu keinoteikoisia muistoja, jotka antavat heidän persoonilleen syvyyttä ja tekevät heistä ihmismäisempiä. Westworld ottaa kuitenkin askeleen pidemmälle: isännät alkavat nähdä istutettujen muistojen luoman verhon taakse ja muistaa asioita, joita he ovat oikeasti kokeneet – ja joita Westworldin suunnittelijat eivät halua heidän muistavan. (En muuten ole vieläkään katsonut Blade Runnerin jatko-osaa. Työn alla, työn alla…)

Toinen mielekäs vertauskohta liittyy sarjan toisen käsikirjoittajan eli Jonathan Nolanin menneisyyteen. Kaikkien tuntema Memento-elokuva pohjautuu juuri Jonathan Nolanin kirjoittamaan novelliin. Kuten Mementon muistiongelmainen Leonard-parka, myös isännät aloittavat jokaisen päivänsä ”nollasta”. He ovat haavoittuvaisia ja alttiita hyväksikäytölle, sillä ei eivät voi muistaa kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta.

westworld arvostelu
Westworldin luoja ja suvereeni johtaja: Robert Ford.

Westworldin maanpäällisessä osassa väkivalta ja yhteenotot ovat arkipäivää. Myös maan alla tapahtuu vaarallisia asioita – itse asiassa kaikki Westworldin puiston tapahtumat ovat jollakin tapaa sidoksissa siihen, mitä ohjauskeskuksessa on suunniteltu. As below, so above. Westworldin rakentaneen yrityksen hallinnossa vallitsee vahva muutospaine. Jopa puiston pääsuunnittelijan, eläkeikää lähestyvän Robert Fordin asema on uhattuna. (Fordia esittävän Anthony Hopkinsin tähtikuva tuo hahmoon ihastuttavaa syvyyttä. Me tiedämme alusta lähtien, että Hopkinsin esittämää hahmoa ei noin vain lakaista syrjään, ja siksi luotamme vahvasti siihen, että hän pysyy mukana sarjassa.)

Westworldin konsepti ei aluksi houkutellut minua lainkaan, mutta päätin kuunnella vuolaita kehuja ja antaa sarjalle mahdollisuuden. Kyllä kannatti: Westworld on kerronnallisesti koukuttava ja visuaalisesti erittäin kaunis (ja huh, miten kallis!). Sen vetovoimaa on kuitenkin käytännössä mahdoton selittää. Ja jatkoahan tälle namille on luvassa; Westworldin toinen kausi pulpahtaa HBO Nordicin katalogiin jo tänä keväänä.

*****

Hei! Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit tai lukaise Westworldin 2. kaudesta kertova teksti.

 

The Salvation (2014) arvostelu – Ruipale länkkäriksi

the salvation juliste
The Salvation (2014)

Aina välillä silmiin osuu elokuvia, joissa on lyöty yhteen ainakin näennäisesti huonosti yhteensopivia piirteitä. Vai mitä sanotte vuonna 2014 ensi-iltaan tulleesta, tanskalaisesta lännenelokuvasta? Lännenelokuvien tuotanto tyssäsi aika tehokkaasti, kun genren kultakausi oli ohi, eikä pohjoiseurooppalaisia genren edustajia löydy montaa. The Salvation (Tanska/Iso-Britannia/Etelä-Afrikka 2014) on tässä mielessä epätyypillinen tapaus – ja samalla vähän liiankin perinteinen länkkäri. Elokuvan on ohjannut Kristian Levring, joka tunnetaan yhtenä Dogme95-manifestin neljästä allekirjoittajasta.

Jon (Mad Mikkelsen) on tanskalainen sotilas, joka on purjehtinut Atlantin yli uuteen maailmaan etsimään parempaa elantoa veljensä Peterin (Michael Persbrandt) kanssa. Vuonna 1871 Jonin vaimo ja 10-vuotias poika seuraavat Jonia Amerikkaan. Perhe saa kuitenkin Amerikassa karmean vastaanoton: kaksi rikollista hyökkää heidän kimppuunsa, ja vain Jon selviää rytäkästä hengissä. Klassisen vigilante-tarinan ainekset on saatu nätisti kasaan alle 20 minuutissa.

The Salvation Perhe
Jonin perheonni ei kauaa jatku.

The Salvationin tapahtumat tuovat mieleen läheisesti toisen Dogma-miehen eli Thomas Vinterbergin tuoreehkon ohjauksen eli Jahdin. Näiden elokuvien jännite syntyy siitä, että Mikkelsenin hahmoa mätetään alusta lähtien armotta turpaan, mikä herättää katsojissa voimakkaan kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä enemmän Mikkelsenin hahmo vastustelee, sitä lujempaa häntä lyödään. Kuten elokuvan nimikin vihjaa, lopussa katsojalle myönnetään jonkinlainen sovitus, mutta kerran kylmenneitä kalmoja ei koskaan saada virkoamaan. Sama peruskaava istuu The Salvationin 1800-luvun villiin länteen yhtä lailla kuin Jahdin 2010-luvun Tanskaan.

The Salvationissa on periaatteessa kaikki kohdillaan. Etelä-Afrikassa kuvatut ulkokohtaukset ovat visuaalisesti komeita. Aivan erityisesti pidin hauskasti värimääritellyistä yökohtauksista, joissa välttämättömyydestä on tehty hyvä. Niukassa valossa on hankala kuvata järkevän näköistä kuvamateriaalia, ja jälkikäteen tehty värimäärittely tekee kuvan usein luonnottoman näköiseksi. The Salvationin yökohtaukset ovat kalseissa väreissään korostetun keinotekoisen näköisiä. Ratkaisu on paitsi budjettiystävällinen, myös tyylikäs.

The Salvation Eva Green
Eva Greenin esittämä Prinsessa on kiinnostava hahmo, joka lupaa paljon mutta jää lopulta pelkäksi ruipaleeksi. Vasemmalla antagonisti Delarue.

Kokonaisuus jää kuitenkin valitettavan persoonattomaksi. The Salvation on ties kuinka mones toisinto samasta länkkärimuotista, johon soviteltuja elokuvia teatterit olivat 70-luvulla täynnä. Se on kaunis, tyylikäs ja mukaansatempaava. Se ei kuitenkaan erotu muiden lännenelokuvien joukosta mitenkään. Kyse ei ole genretietoisuudesta ja -uskollisuudesta hyvässä mielessä, vaan mielikuvituksen puutteesta.

Elokuvan näyttelijäkaarti on upea: Mikkelsen, Persbrant, Eva Green, Jonathan Pryce. On kiinnostavaa seurata ennen kaikkea Mikkelsenin ja Greenin tähtikuvien kehittymistä. Mikkelsen castataan kerta toisensa jälkeen traagisiin rooleihin, joihin liittyy yleensä raakaa epäoikeudenmukaisuutta. Greenille puolestaan näyttelee usein traumatisoituneita naisia, joista elämä on tehnyt kovia, jopa aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Voin suositella The Salvationia kaikille vigilante-elokuvien ja länkkäreiden vannoutuneille ystäville – en juuri muille.

*****

The Salvation DVD @ Discshop
The Salvation BD @ Discshop