The Haunting of the Hill House (2018) arvostelu

the haunting of hill house arvostelu
The Haunting of Hill House (2018)

The Haunting of the Hill House (2018) on yhden kauden mittainen kauhudraama perheestä, joka muuttaa aaveiden asuttamaan kartanoon. Sitä on kuvattu muun muassa vuoden 2018 pelottavimmaksi sarjaksi, Netflixin pelottavimmaksi sarjaksi ja jopa kaikkien aikojen pelottavimmaksi sarjaksi. En kiistä: nyt ollaan oikeasti jännän äärellä.

Vuonna 1992 Hugh ja Olivia Crain ostavat Hill Houseksi kutsutun, iäkkään ja arvokkaan kartanon. Pariskunta suunnittelee remontoivana talon ja myyvänsä sen sitten kovalla voitolla. Korjaustyöt ottavat aikansa, joten Crainit muuttavat Hill Houseen remontin ajaksi viiden lapsensa kanssa. Pian Crainit huomaavat, etteivät ole talossa yksin – joku koputtelee huoneiden seiniin, kuiskii huoneissa ja kävelee pitkillä käytävillä. Yöt käyvät yhä levottomammiksi, kunnes eräänä yönä homma karkaa kunnolla käsistä ja Hugh pakenee talosta perheen lapset mukanaan. Olivia-äidin kylmenevä ruumis löydetään talon kirjastosta.

the haunting of the hill house arvostelu
Olivia tulee yhdeksi Hill Housen kanssa.

Vajaat 30 vuotta myöhemmin Crainit ovat hajaantuneet kukin tahoilleen. Äidin kuolema on jättänyt kaikkiin jälkensä – toisiin syvemmin kuin toisiin. Lapsista vanhimmat eli Steven, Shirley ja Theodora menestyvät työelämässä ja pyörittävät arkeaan sujuvasti. Perheen kuopuksilla ei mene yhtä hyvin: kroonisesti masentunut Nellie ja heroiiniriippuvainen Luke ryömivät elämässään eteenpäin miten taitavat. Ajoittain eteenpäin käyvä liike hidastuu, toisinaan se pysähtyy kokonaan.

Ja silloin se iskee jälleen: uusi perhetragedia saattaa Crainit saman katon alle ensimmäistä kertaa sitten Olivian kuoleman. Sarja sitoo kaksi aikalinjaa yhteen vuorottelemalla tasapainoisesti menneisyyden ja ”nykyhetken” välillä. Molemmat aikalinjat kiertävät samojen kysymysten ympärillä: Mitä Hill Housessa oikein tapahtuu? Miksi ja miten Olivia kuoli? Kummitteleeko talossa oikeasti, vai näkikö Olivia harhoja?

Surun viisi vaihetta

Sarjan alkupuolisko on omistettu perheen lapsille, jotka esitellään katsojalle vanhimmasta nuorimpaan kukin omassa jaksossaan. Katsojat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Crainin sisarukset vaikuttavat edustavan surutyön viittä vaihetta, jotka tunnetaan myös Kübler-Rossin mallina.

Avausjakso kuvaa perheen esikoista eli Steveniä, joka edustaa ensimmäistä vaihetta eli kieltämistä. Steven kirjoittaa työkseen bestsellereitä tosielämän kummitustaloista ja yliluonnollisista kokemuksista. Hän ei kuitenkaan usko yliluonnolliseen, vaan huijaa lukijoitaan siekailematta väittäessään kertomuksiaan tositarinoiksi. Steven on kuvannut lapsuudenkokemuksiaan Hill Housessa ensimmäisessä menestysteoksessaan, jonka nimi on sattuvasti The Haunting of the Hill House.

haunting-of-hill-house-arvostelu
Steven ei millään haluaisi uskoa kummituksiin.

Stevenin vanhin sisko Shirley ei hyväksy sitä, kuinka Steven on monetisoinut perheen tragedian. Suruprosessin toista vaihetta eli vihaa ruumiillistava Shirley on kireä kuin farkkujen vyötärönauha kotopuolessa vietetyn joululoman jälkeen. Hän prosessoi edelleen lapsuutensa outoja kokemuksia ja on niin fiksoitunut kuolemaan, että on valinnut hautausurakoitsijan ammatin.

Samalla hän pyrkii toistamaan omassa perheessään malleja, joita hän on perinyt lapsuudenkodistaan: hautausurakoitsijan koti on melkein yhtä iso ja pelottava kuin Hill House (ja jopa oudolla tavalla kytköksissä siihen, kuten sarjan kuudes jakso osoittaa). Hän pyrkii myös nousemaan äitinsä tilalle sisarustensa johtajaksi – uudeksi äidiksi perheelle, joka asuu suuressa, kauniissa kodissa.

the haunting of the hill house arvostelu
Theo ja Shirley pelästyvät yön ääniä. Hugh-isä rauhoittelee.

Sisaruksista kolmas, Theodora, on erikoinen tapaus. Hänen pitäisi edustaa sarjassa surun kolmatta vaihetta eli kaupantekoa, mutta minun on vaikea nähdä, kuinka tämä muka hänen käytöksessään ilmenee. Theo on perinyt äidiltään psyykkisen herkkyyden: koskettaessaan paljain käsin toista ihmistä hän aistii tämän ajatukset ja tunteet. Theo kykyään päivätyössään lastenpsykiatrina – hän ymmärtää lapsia pelkästään kättelemällä näitä.

Vastapainona psyykkiselle ja ammatilliselle herkkyydelleen Theo on sosiaalisesti kalsea. Kyse ei ole siitä, etteikö Theo osaisi pitää hauskaa: hän juo, juhlii ja saattelee vuoteeseensa kauniita nuoria naisia. Hänellä ei kuitenkaan ole kykyä eikä mielenkiintoa ylläpitää ystävyyssuhteita – romanttisista suhteista puhumattakaan.

the haunting of hill house arvostelu
Päivisin Hill House on oikeastaan ihan mukava maalaiskartano. Kuvassa leikkivät salaperäinen ystävätär ja Luke.

Sisaruskatraan toiseksi nuorimmassa eli Lukessa ruumiillistuu surutyön neljäs vaihe eli masennus. Tämä ei pahemmin tulkintaa vaadi: Luke on narkomaani ja hylkiö, joka on varastanut omalta perheeltään ja pettänyt näiden luottamuksen lukemattomia kertoja. Kokemukset Hill Housessa ovat vaikuttaneet Lukeen voimakkaammin kuin vanhempiin sisaruksiin, ja kartanon aaveet seuraavat häntä edelleen.

Lukea näyttelevä Oliver Jackson-Cohen osaa työnsä, mutta on ulkomuotonsa vuoksi roolissaan suhteellisen epäuskottava. Luke on ollut täyspäiväinen narkomaani kymmenisen vuotta, ja ainoat merkit douppaamisesta ovat kampaamaton tukka ja tummahkot silmänaluset? Juuh.

the haunting of the hill house arvostelu
Linkkuniskanainen ja Nellie

Sisaruksista nuorin on Luken kaksoissisko Eleanor eli tuttujen kesken Nellie, joka on traumatisoitunut kokemuksistaan Hill Housessa vähintään yhtä voimakkaasti kuin Luke. Nellie herää Hill Housessa usein linkkuniskanaiseksi (bent-neck lady) nimittämänsä aaveen läsnäoloon.

Myöhemmin Nellien kokemukset diagnosoidaan unihalvaukseksi. Myös muut osat hänen psyykestään medikalisoidaan. Hänet leimataan masentuneeksi, maaniseksi ja hysteeriseksi – häntä terapoidaan, lääkitään ja paapotaan. Aina kun Nellie tekee jotain outoa, muut sisarukset kohauttavat olkapäitään ja toteavat, että siskolla taitaa olla taas uusi terapeutti.

Kaikki palautuu kuolemanpelkoon

The Haunting of the Hill Housen hahmojen perustrauma on siis Olivia-äidin kuolema. Kaikki sarjassa joko johtaa tai palautuu Olivian tapaturmaiseen kuolemaan. Eikä tässä vielä kaikki: Olivia ei suinkaan ole ainoa keskeinen hahmo, joka kuolee sarjan aikana ja jonka menetystä muut joutuvat prosessoimaan. Onko läheisen kuolema siis The Haunting of the Hill Housen keskeisin teema?

Sanoisin, että ei.

Ne, jotka ovat kiinnittäneet huomiota yhteneväisyyksiin sarjan hahmojen ja surun viiden vaiheen välillä, yleensä unohtavat, että Kübler-Ross kehitti teoriansa kuvaamaan kuolemansairaiden kokemuksia. Kyse ei siis ole mistä tahansa surutyöstä, vaan oman lähestyvän kuoleman hyväksymisestä. Oikeastaan ”surun viisi vaihetta” on pahasti harhaanjohtava ja puutteellinen nimitys – pikemminkin pitäisi puhua oman kuolevaisuuden hyväksymisen viidestä vaiheesta.

Kuolema kantaa sarjan jaksosta toiseen.

Onko analogioiden etsiskely Kübler-Rossin teorian ja The Haunting of Hill Housen välillä sitten ajanhukkaa?

Sanoisin, että ei.

Sarjan keskeisin teema ei ole läheisen kuoleman hyväksyminen, vaan pikemminkin oman kuolevaisuuden hyväksyminen. Äidin menetyksen aiheuttama trauma onkin vain portti suurempaan traumaan – turvattomuuden tunteeseen ja edelleen kuolemanpelkoon. Kaikki Hill Housen kauhu pohjautuu pelkoon oman itseyden menettämisestä – kuolemasta.

Punainen ovi suojaa Hill Housen salaisuuksia.

Steven ei kiellä äitinsä kuolemaa, vaan oman kuolemansa: hän keskittyy maalliseen menestykseen ja torjuu ajatuksen yliluonnollisesta, joka tukisi ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä.

Luke ei ole masentunut äitinsä kuoleman johdosta, vaan oman elämänsä lyhyyden vuoksi: mitä järkeä edes yrittää rakentaa itselleen tasapainoista arkea, kun elämä kuitenkin joskus päättyy?

Shirley ei ole vihainen äitinsä kuoleman, vaan oman kuolevaisuutensa johdosta: hän ei riitä, hän ei kykene, hän ei jaksa tehdä ja ylläpitää kaikkea, mitä hän itseltään vaatii, vaan tietää sortuvansa taakkansa alle ja hajoavansa samaksi tuhkaksi, joksi murtuvat lopulta kaikki hänen hopeatarjottimella palsamoimansa ruumiit.

Kun äiti rakastaa liikaa

Nellien, Olivian, Luken ja osittain myös Steven hahmot nostavat mielenterveyden häiriöt etualalle. Lähes koko sarjan ajan ilmassa leijuu kysymys siitä, onko Olivia ”hullu”, ja jos on, onko hänen hulluutensa periytyvää laatua. Oikeastaan kaikki Olivian lapset tunnistavat psyykessään varjopuolia. Kaikkein pisimmälle tätä ajatusta seuraa Steven, joka on täysin vakuuttunut äitinsä ja omansa perimänsä mädännäisyydestä.

Vai olisiko kyse sittenkin kasvatuksen luomista persoonan varjoista ja aaveista? Kenties Nellie ja Luke eivät ole synnynnäisesti hulluja, vaan rikkinäisiä sen vuoksi, mitä he Hill Housessa kokivat?

the haunting of the hill house arvostelu
Olivia näkee olemattomia.

Kun Olivia ja Hugh tuovat koko perheensä Hill Houseen, he tietämättään altistavat omat lapsensa suurelle vaaralle. Kumpikaan ei tahdo satuttaa lapsiaan, päinvastoin. Olivian suojelunhalu ilmenee kuitenkin tavalla, joka on vahingollinen lapsille – etenkin Nellielle ja Lukelle. Turvallisesta sylistä tuleekin puristava ja lopulta suorastaan murskaava.

The Haunting of Hill House on tarina myös ylisuojelevasta vanhemmasta, jollaisia on maailma täynnä: omaa lastaan voi suojella pahalta maailmalta niin paljon, että se sattuu.

The Haunting of Hill House ei kiirehdi

The Haunting of the Hill House on parhaimmillaan silloin, kun se hidastaa tahtia ja malttaa keskittyä yhteen asiaan hieman pidempään. Nykyaikaisille (kauhu)elokuville ominainen, tiheä leikkaustahti on omiaan tekemään kohtauksista hektisiä ja teräviä – myös silloin, kun kohtaus selvästi hyötyisi verkkaisemmasta ja maalailevammasta lähestymistavasta. Sarjan Two Storms -jakso on osoitus siitä, että joskus kannattaa keskittyä yhteen asiaan hieman pidempään. Noin tunnin mittainen jakso on kuvattu vain muutamalla pitkällä otoksella. Montako niitä tarkalleen on? Viisi? Kuusi? Joka tapauksessa todella vähän.

Jakson alussa pohdin, onko kyse vain teknisestä kikkailusta – halusta näyttää, että ”hei, me osataan tehdä tällainen”. Kun kamera kuitekin panoroi yhdessä otoksessa sarjan nykyhetkestä ja Shirleyn hautaustoimistosta vuoteen 1992 ja Hill Housen eteisaulaan, oli pakko myöntää, että jakso ei ole pelkkää teknistä brassailua, vaan siinä on syvempää ajatusta. On vaikea sanoa, kuinka superpitkät otokset, joissa siirrytään menneeseen aikaan, on toteutettu – voi olla, että viimeistelyyn on tarvittu hieman studiomagiaa. Ihan sama minulle. En halua tietää.

Dudley on pieni sivuhahmo, joka saa kuitenkin tilaisuuden loistaa.

Sarjassa on myös pari ihastuttavaa, pitkänpuoleista monologia, jotka taistelevat nopeatahtisen elokuvakerronnan trendiä vastaan. Monologien sisältö olisi voitu esittää myös takaumina, mutta sarjan tekijät ovat valinneet toisin – ja hyvä niin. Hill Housen talonmies Dudley on sarjassa mitätön sivuhahmo, joka saa kuitenkin tilaisuuden loistaa kertoessaan Huhg’lle oman perheensä kokemuksista kartanossa ja sen lähialueilla. Dudley käy läpi raskaita asioita: menetyksiä, kuolemaa, orastavaa hulluutta. Ylisanoja ei tarvita: tuska ja pelko pilkahtelevat pieninä väläyksinä Dudleyn uurteisilla kasvoilla.

Theo valitsee mieluummin kauhun kuin loputtoman tyhjyyden.

Toisen sarjan upeista monologeista lausuu Theo, jonka välit Shirleyn kanssa ovat kiristyneet. Theo on tähän asti ollut hillitty ja viileä – nainen, joka rationalisoi elämässään kaiken. Koko elämänsä hän on pyrkinyt sterilisoimaan oman tunne-elämänsä. Kun hän sitten kohtaa tilanteen, jossa hän menettää kykynsä tuntea mitään, hän joutuu paniikkiin. Mikä tahansa – häpeä, kauhu, suru, epätoivo – on parempi kuin täydellinen tunteiden tyhjiö – ja tuo tyhjiö saa hänen suojamuurinsa murentumaan. Kaiken tämän Theo antaa vyöryä siskonsa eteen yhtenä upeana myräkkänä.

Nelliellä on sarjan viimeisessä jaksossa pitkä monologi. Se jää kuitenkin pliisuksi ja kökköisen mahtipontiseksi. En osaa sanoa, onko ongelma monologin tekstissä vai näyttelijänsuorituksessa – todennäköisesti hieman molemmissa.

Hill House on elegia menneille vuosikymmenille

The Haunting of the Hill House on visuaalisesti näyttävä ja kunnianhimoinen sarja. Erityisesti takaumajaksojen tummasävyinen, viktoriaanista tyyliä huokuva näyttämöllepano on toteutettu kustannuksia ja työtunteja säästämättä. Vain harvoista kohtauksista voisi arvata, että sarja sijoittuu 90-luvulle – pikemminkin lavastus ja puvustus tuntuvat viittaavat johonkin täsmentämättömään, kauempana menneisyydessä piilevään aikaan.

Itse Hill House on lavastajien mestariteos: tomuinen, synkkä ja romanttinen. Se hehkuu menneiden vuosikymmenien henkeä ja tarjoaa oivan näyttämön kuolleiden henkien järjestämälle tragedialle. Talon tunnelma on öisin varjoisa ja kammottava, mutta päivisin lempeä ja nostalgisen lämmin – kuin tunnista toiseen jatkuva, aurinkoinen sunnuntaipäivä. Hill House on elegia menneiden vuosikymmenten hengelle ja poljennolle, jossa kiire ei hallinnut elämää, vaan niin lapsilla kuin vanhemmillakin oli aikaa näpertää ja peherrellä.

the haunting of hill house arvostelu
Kuistin valo kutsuu Crainin sisaruksia kotiin.

Tunnelmaltaan The Haunting of the Hill House on nykyaikaiseksi kauhusarjaksi erittäin onnistunut. Ja kun sanon erittäin onnistunut, tarkoitan oikeasti, että helvetin pelottava. Erityisesti sarjan ensimmäiset jaksot, joissa tutustumme linkkuniskanaiseen ja hattuaan etsivään mieheen, ovat ihan hirveitä. Myös kohtaukset, joissa nojataan täysin näkymättömyyden estetiikkaan, toimivat hyvin – tästä kiitos ennen kaikkea taitavalle äänisuunnittelulle ja näyttelijäntyölle.

Ehdoton suosikkini sarjan pelottelukohtauksista on kuvaus Luken ja hattupäisen miehen ensikohtaamisesta – tämän uskaltaa mielestäni katsoa, vaikka välttelisi spoilereita. Paikallaan on myös mainita, että Hill Housen huoneet ja käytävät suorastaan kuplivat ”piilotettuja” aaveita, joita voi huvikseen bongailla pitkin sarjaa. Vakuutan, että tukka nousee pystyyn aina, kun piilotetun örmelön sattuu bongaamaan kuvaruudulta.

the haunting of the hill house arvostelu
Kukas sieltä kurkistaa?

Shirley Jackson ja The Haunting -elokuvat

The Haunting of Hill House perustuu löyhästi Shirley Jacksonin samannimiseen, vuonna 1959 julkaistuun romaaniin, jota ei tietääkseni ole suomennettu. En ole lukenut romaania, mutta ymmärtääkseni sarjan käsikirjoituksessa on otettu erittäin suuria vapauksia tarinan, henkilöhahmojen ja kerronnan suhteen. Jackson on yksi niistä (kauhu)klassikkokirjailijoista, joiden tuotantoa en ole häpeäkseni lukenut – ehkäpä nyt olisi lukea kokeeksi ainakin yksi hänen teoksensa. – Tietääkseni alkuteoksessa ei ole Shirley-nimistä hahmoa. Veikkaanpa, että vanhin siskoista on nimetty alkuteoksen kirjoittajan mukaan.

The Haunting of the Hill Housesta on tehty kaksi tunnettua elokuvasovitusta, The Haunting (1963) ja remake The Haunting (1999). Kumpaakaan en ole nähnyt – ensiksi mainittu on kuulemani mukaan hyvä, viimeksi mainittu ei. Pelkästään elokuvien trailerit tsekkaamalla olen huomaavinani, että The Haunting of the Hill House nostelee pienillä viittauksilla hattuaan molemmille elokuville. – Remaken  mainoskampanja liikkuvine enkelipatsaineen teki muuten 10-vuotiaaseen minuun lähtemättömän vaikutuksen 90-luvun lopulla. Nyt elokuvan markkinointimateriaalit näyttävät lähinnä hupaisilta.

The Haunting of the Hill House on katsottavissa Netflixistä.

****

Z. Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja (2013) arvostelu

morsian topelius
Morsian ja muita kauhunovelleja (2013)

Topelius ja kauhuromantiikka – mikä ihana yhdistelmä! Morsian ja muita kauhunovelleja kätkee kansiensa väliin neljä Topeliuksen novellia, joista kukin voidaan laskea kauhu- tai vähintään jännitysgenreen. Kertomusten taso vaihtelee paljon.

Oma suosikkini novelleista on kokoelman avaava Yöstä aamuun, jossa nuori pastori saapuu hoitamaan kirkkoherran virkaa pieneen pitäjään ja alkaa selvittää edeltäjänsä hämäräperäistä kuolemaa. Kertomuksessa on elementtejä sekä kummituskertomuksesta että detektiivitarinasta. Mukana on myös runsas annos nykyaikaisen psykologian alaan kuuluvia ilmiöitä. Pidän novellissa erityisesti siitä, kuinka lukijaa johdatetaan harhaan – ehkäpä Topeliuksella olisi ollut dekkarigenrelle enemmänkin annettavaa?

Kokoelman toinen tarina, Susi, on yksioikoinen ja turhankin simppeli tarina yliuteliaasta apupapista ja samassa pihapiirissä asuvasta oudosta miehestä, jota nimitetään Sudeksi. Kuten Yöstä aamuun -kertomuksessa, myös Sudessa nuori pappi estää vääryyttä tapahtumasta ja pelastaa päivän. Pakko myöntää, että Topelius saattaa hieman toistaa itseään. Sudella on kuitenkin ansionsa: novellin lopussa Topelius luonnostelee hienon väläyksen rikollisesta, murtuneesta mielestä.

Teoksen niminovelli Morsian on ehkäpä kaikkein puhdasverisintä kauhuromantiikkaa: löytyy raunioita, koskematonta luontoa, lukittuja kellareita, sukutragedioita, kätkettyjä luurankoja ja tuhoon tuomittua rakkautta. Kuten Yöstä aamuun -novellissa, myös Morsiamessa tapahtumiin liittyy kohtalokas ja vaarallinen, mieleltään järkkynyt nainen. Mietin, pitäisikö tästä pahoittaa mielensä. Ehkä pitäisi olla iloinen, ettei Topelius kirjoittanut enempää kauhunovelleja – vielä muutama skitsopäissään väkivaltaiseksi äityvä nainen lisää, niin olisin nakannut koko novellikokoelman suoraan Pyhäjärven uumeniin.

Kokoelman päättävä Vänrikkivainaan tohvelit on juuri sellainen novelli, jollaista nimi antaa odottaa: leppoisa, verkkainen eikä pelottava edes nimeksi. Tarina kertoo vuosia aiemmin kuolleen vänrikin perinnöstä ja tohveleista, jotka tuntuvat kopistelevan vänrikin vanhassa kamarissa. Novellissa on yksi veikeä nuorten miesten juominkeja kuvaava kohtaus, mutta siihenpä tämän kertomuksen ansiot pitkälti jäävät.

Ajatuksena Topelius – suomalaisen kirjallisuuskaanonin kaunosieluisin kansallisromantikko ja yksi suosikkikirjailijoistani – ja kauhuromantiikka kuulostavat hyvältä yhdistelmältä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimi. Harmi. Ehkäpä Topeliuksen maailmankuva oli yksinkertaisesti liian kuulas ja viaton kauhuromantiikalle.

Z. Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja (2013)
Lukuhaasterasti: 25. Novellikokoelma.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Penny Dreadful, arvostelu tuotantokausista 2–3

Penny Dreadful arvostelu
Penny Dreadful (2014-2016)

Penny Dreadful (2014–2016) kuuluu niihin sarjoihin, jotka ovat liian massiivisia saadakseen yhden tuotantokauden mittaan kylliksi ilmaa siipiensä alle. Sarjan henkilöhahmot ovat niin monimutkaisia, että ensimmäinen tuotantokausi hujahti pelkästään heihin tutustuessa. Sarjan alku on karkea, kerronnallisesti rosoinen ja jopa naiivi. Toisella tuotantokaudella kaikki on kuitenkin toisin: sarja on kypsynyt ja kasvanut. – Olen kirjoittanut tämän tekstin sillä ajatuksella, etten spoilaa toista tai kolmatta tuotantokautta. Mainitsen joitakin yksityiskohtia tuotantokausien tapahtumista, mutta pidän maininnat sen verran suppeina, etteivät ne mielestäni spoilaa tarinaa. Luet kuitenkin tekstin omalla vastuullasi.

Toisella tuotantokaudella Vanessa kumppaneineen saa kimppuunsa uudenlaisia pimeyden olentoja: häntä jahtaa joukko noitia, jotka vannovat uskollisuuttaan Luciferille. Nämä yön morsiamiksi kutsutut noidat johdattavat katsojan Englannin maaseudun syrjäisille nummille.

Ballentreen noita suojelee Vanessaa.

Sarjassa keskitytään kokonaisen jakson ajaksi siihen, kuinka Vanessa on nuoruudessaan tutustunut Ballentreen nummilla ankaraan mutta lempeään ”valkoiseen” noitaan. Hän ottaa Vanessan hoteisiinsa ja auttaa häntä etsimään vastauksia kysymyksiin: Miksi paholainen on Vanessasta niin kovin kiinnostunut? Kuinka Vanessa voi suojautua pahuutta vastaan?

Flashback Vanessan nuoruuteen syventää hahmoa entisestään. Samalla nummien hyvästä noidasta kehkeytyy vahva, kiinnostava ja sympaattinen hahmo. Vaikka hänet nähdään vain yhdessä jaksossa, ulottuu hänen vaikutuksensa paljon laajemmalle sarjan tarinakulkuihin.

Myös sarjan kolmannella kaudella saamme nähdä yhden jakson, joka koostuu käytännössä kokonaan Vanessan menneisyyden kuvauksesta. Tällä kertaa menneeseen matkustetaan (esi)modernin psykologian ja hypnoosin keinoin. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella selvisi, että Vanessa on viettänyt nuorempana aikaa mielisairaalassa. Takaumajaksossa saamme tietää lisää Vanessan sairaala-ajasta. Jakso on toisaalta yksitoikkoinen, toisaalta hyvin kiinnostava ja avartava. Erityisesti kohtaus, jossa Vanessa yrittää vietellä sairaala-apulaisen, on kaikessa vähäeleisyydessään upea kuvaus läheisyydenkaipuusta ja viettelyksestä.

Vanessa opettaa Frankensteinin hirviötä tanssin saloihin.

Poloinen Frankensteinin hirviö aka John Clare etsii edelleen paikkaansa maailmassa. Päällisin puolin Claren tarina kiertää ympyrää: hän luulee löytäneensä elämälleen kiintopisteen – jalansijan, josta ponnistaa. Juuri kun luottamus on syntynyt, hänet petetään. Samat vaiheet seuraavat toisiaan – mutta samalla tapahtuu myös kehitystä: Clare muuttuu jatkuvasti inhimillisemmäksi. Penny Dreadfulissa kuvattu Frankenstein hirviö heijastelee Mary Shelleyn luomuksen psykologista ja emotionaalista monikerroksisuutta paremmin kuin mikään aikaisemmin näkemäni Frankenstein-tulkinta. Rory Kinnear tekee Frankensteinin hirviönä luultavasti elämänsä parhaan roolin.

Lily neuvoo nuorta Justinea puolustamaan itseään. Dorian Gray ihmettelee vieressä.

Toisen tuotantokauden yllättäjä on Lily Frankenstein, joka tunnettiin ensimmäisellä tuotantokaudella epäselvästi puhuvana prostituoituna nimeltä Brona Croft. Suorastaan vihasin Croftin hahmoa – mutta kas, tästä kapisesta hupakosta kuoriutuukin jälleensyntymän myötä upea, kiinnostava nainen.

Lilyssä elävät ja ilmenevät samat naiseuteen ja valtaan liittyvät teemat, jotka ovat läsnä myös Vanessan hahmossa. Vanessa kapinoi viktoriaanisen ajan naisihannetta vastaan ja kieltäytyy olemasta siisti kapistus, jollaista miehet haluavat aviovaimokseen. Lilyn (tai Bronan) kohdalla kyse on vallankäytöstä ja alistumisesta paljon äärimmäisemmässä muodossa. Hän on kohdannut hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, ja siksi myös hänen vihansa on paljon suurempaa kuin Vanessan. Lilyn tarina saa heppoisen sulkeuman sarjan lopussa, mutta hänen kohtalonsa lanka jää silti roikkumaan vapaana.

Naisten emansipaatiosta on kyse myös tohtori Florence Sewardin hahmossa. Etsittyään turhaan yksin ratkaisua ongelmiinsa Vanessa hakeutuu psykiatrin vastaanotolle. Psykiatria näyttelee Patti LuPone, joka esittää myös Ballentreen nummien noitaa. Roolitusratkaisu on paljonpuhuva: tohtori Seward on eräänlainen modernin ajan noita. Hahmo on mukaelma Bram Stokerin Dracula-romaanissa esiintyvästä tohtori John Sewardista.

Ydinjengiin liittyy aivan viime tingassa myös simpsakka ja toimintavalmis Catriona Hartdegen. Catriona ehtii kuitenkin olla mukana vain neljässä jaksossa, eikä katsoja siksi ehdi tulla sinuiksi hänen kanssaan.

Tohtori Sewardin ja Catrionan tie Vanessan luo kulkee Bedlamin mielisairaalan käytävien kautta.

Kaikkein etäisimmäksi sarjan hahmoista jää kuitenkin alusta lähtien mukana ollut Dorian Gray, jonka syvimmästä luonteesta en oikein koskaan päässyt selville. Dorian on sarjan heittopussi: häntä viskellään tarinalinjasta toiseen sen mukaan, missä tarvitaan hieman täytettä. Hänen tarinansa ei saa minkäänlaista sulkeumaa. Myös Dorianin Angelique-rakastajattaren tarinalinjaa voidaan pitää jokseenkin epätyydyttävänä.

Toisen ja kolmannen tuotantokauden myötä mukaan otetaan jälleen uusia kytköksiä kaunokirjallisuuden klassikoihin. Tutustumme hahmoon, jonka yhdennäköisyys Oopperan kummituksen nimihahmoon on huomattava. Tähän olentoon ei kuitenkaan syvennytä, ja hän putoaakin melko pian pois hahmokavalkadista.

Penny Dreadfulin esteettisesti eheä linja kantaa viimeiseen jaksoon asti.

Kirjallisuudesta on tuttu myös toinen uusi tulokas eli Victor Frankensteinin nuoruudenystävä tohtori Henry Jekyll. Toisin kuin kuolleiden eloon herättämisestä kiinnostunut Frankenstein, Jekyll keskittyy ammatissaan ihmisen päänsisäisiin ongelmiin. Hän on kehittänyt seerumin, jonka avulla raivoavasta mielipuolesta voidaan tehdä silmänräpäyksessä lauhkea kuin lammas. – Jekyllille on luotu kiinnostava taustatarina: hänen isänsä on työskennellyt brittien valloittamassa Intiassa ja saanut lapsen intialaisnaisen kanssa. Jekyll on perinyt äidiltään tumman ihon ja suklaanruskeat silmät – ja saa ulkomuotonsa vuoksi kokea syrjintää ja väheksyntää. Valitettavasti tohtori Jekyllin hahmon käsittely jää vaillinaiseksi. Sarja loppuu kesken myös hänen osaltaan.

Penny Dreadfulin ilmiasu on upea. Lavastusta, puvustusta ja maskeerausta voi vain ylistää. Erityisesti Vanessan asut on suunniteltu huolellisesti. Moitteen sijaa löytyy ainoastaan yön morsiamien yliampuvasta lookista ja heidän asumuksestaan, joka tuo mieleen aivan liian vahvasti Alchemy Gothicin halvat helyt. Miinusta myös sarjan ihmissusien kitschiä huokuvasta ulkoasusta.

Ymmärrän, että ihmissuden ulkoasun suunnittelu on muita mörköjä vaikeampi pala – mutta olisi Penny Dreadfulin maskeeraustiimissä voitu yrittää edes vähän enemmän.

Tarinan kulku ei kaikilta osiltaan ole johdonmukainen. Etenkin kolmannen tuotantokauden viimeisissä jaksoissa käsikirjoittajat ovat tarinaa juonellistaessaan tyytyneet puolivillaisiin ratkaisuihin. Myöskään sarjan pääosin tasokas dialogi ei ole aina priimaa – mukaan mahtuu myös kompastuksia.

Mutta viis pikkuasioista. Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin.

Tätä sarjaa tulee vielä ikävä.

*****

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (1818) arvostelu

Painajaisluostari Thomas Love Peacock
Painajaisluostari (1818)

Thomas Love Peacockin Painajaisluostari-suomennos (1818, suom. 2016) jatkaa goottilaisen romaanin klassikoiden suomennosten sarjaa. Onko goottilaisten romaanien käännöksille tosiaan juuri nyt erityistä kysyntää, vai miksi kustantajat ovat juuri 2010-luvulla villiintyneet tekemään suomennoksia, sitä on tiedä – pääasia, että luettavaa riittää. Horace Walpolen Otranton linna, Ann Radcliffen Udolpho, E. T. A. Hoffmannin Serkkuni kulmaikkuna… ja nyt Painajaisluostari. Jes! Mitäs seuraavaksi? Voisiko joku suomentaa Charles Brockden Brownin Wielandin? Se tunnetaan Suomessa aivan luvattoman huonosti.

Painajaisluostarissa goottilainen romaani taivutetaan satiiriksi. Jane Austen teki saman jo parikymmentä vuotta ennen Peacockia: romanttisen liikkeen ja goottilaisen romaanin traditioilla leikittelevä Northanger Abbey valmistui jo 1700-luvun lopulla, mutta se julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, vuonna 1817 – siis vain vuosi ennen Painajaisluostarin ilmestymistä. En  tiedä, pyrkikö Peacock tietoisesti viittaamaan omassa romaanissaan Northanger Abbeyhyn tai oliko hän edes lukenut sitä; silti näen väkisinkin näissä teoksissa paljon samaa.

Peacockin romaanista lienee vaikea saada yhtään mitään irti, mikäli goottilaisen romaanin ihanteet ja romantiikan ajan kirjalliset hahmot eivät ole lainkaan tuttuja. Onhan selvää, että satiiria voidaan ymmärtää ainoastaan silloin, kun lukija tuntee satiirin kohteen. Painajaisluostari ei tyydy laskemaan leikkiä pelkästään romanttisen liikkeen kustannuksella, vaan  piikittelee häikäilemättä tiettyjä romanttisen kirjallisuuden merkkihahmoja; romaaniin on kirjoitettu selkeät vastineet muun muassa Percy Bysshe Shelleylle ja hänen kahdelle vaimolleen (joista myöhäisempi oli muuan Mary Shelley), Samuel Taylor Coleridgelle sekä lordi Byronille. Jos lukija ei tunnista romaanista näitä hahmoja, jää hän paljosta paitsi. – On erinomaista, että romaanin suomennokseen on liitetty Peacockin lyhyt elämäkerta ja selvennys siitä, kuka romaanin hahmoista vastaa kutakin tosielämän henkilöä.

Painajaisluostari on romaani, jossa ei tapahdu juuri mitään. Teoksen henkilöt – joita on sullottu näinkin lyhyeen romaaniin melkoinen määrä – kerääntyvät Painajaisluostariksi nimettyyn sukukartanoon ja viettävät leppoisia päiviä runsaiden aterioiden ja kultivoituneiden keskustelujen merkeissä. Kokoontumista isännöi Painajaisluostarin omistaja, vuokratuloilla elävä leskimies Glowry, joka yrittää järjestää ainoaa poikaansa Scytrophia avioliiton satamaan. Scytroph ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan, vaan viettää aikansa mieluummin hautoen yleviä yhteiskunnallisia ideaaleja. Romaanin tarina-aines kiteytyy pitkälti Scytrophin kasvun ja lemmenhuolten ympärille. Pääpaino ei kuitenkaan ole tapahtumissa, vaan dialogeissa ja henkilöhahmojen välisissä jännitteissä.

Painajaisluostari oli erittäin kiinnostava lukukokemus hitaan ja hankalan huumorinsa vuoksi. Tarkoitan hankalalla sitä, ettei satiiri aukea kenelle tahansa. Lukijalta edellytetään melkoisesti taustatietoa, jotta Painajaisluostarin huumorista saa mitään irti. Sen lisäksi häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä; Painajaisluostarin tyyli on erittäin kaukana siitä sketsityyppisestä, iskevästä ja räjähtävästä huumorista, jota tänä päivänä niin kovasti harrastetaan. Huumori on punottu taitavasti ja pienin elkein keskustelujen lomaan. Moni varmasti pitää tällaista tyyliä tänä päivänä tylsänä ja vetelänä. Itse kuitenkin nautin Painajaisluostarin huumorista suuresti.

Painajaisluostari on hieman epärytminen ja outo kokonaisuus. Teoksessa on mittaansa nähden valtavasti henkilöhahmoja, eikä kaikkien läsnäololle romaanissa löydy järkevää perustetta. Lisäksi eräs merkittävä, tosielämän Mary Shelleyta vastaava hahmo ilmestyy kuvioon vasta aivan lopussa. Tämä ratkaisu tekee romaanista käytännössä ”takapainoisen”: tapahtumat alkavat kiihtyä vasta siinä vaiheessa, kun romaanista on lukematta enää parikymmentä sivua. – Toisaalta hyvin monet goottilaiset romaanit tuntuvat mielestäni jokseenkin epätahtisilta; ehkä ongelma ei siis oikeasti ole romaaneissa, vaan siinä, etten 2010-luvun näkövinkkeliin tottuneena yksinkertaisesti osaa lukea niitä ”oikein”.

Miten vain, on mahtavaa että tämäkin klassikko on vihdoin mahdollista lukea suomeksi.

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (Nightmare Abbey, 1818, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 23. Käännöskirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomenkielisen käännöksen kustantajalta (Nordbooks).

Painajaisluostari @ Adlibris