Parasite (2019) arvostelu

Parasite (2019)

Parasite (2019) on elokuva köyhyydestä ja yltäkylläisyydestä – ihmisistä, joilla ei ole mitään, ja ihmisistä, joilla on kaikki. Parasiten maailmassa nämä kaksi ihmisryhmää ovat tekemisissä ainoastaan palkkasuhteiden myötä: köyhät kuljettavat rikkaita paikasta toiseen, pesevät heidän vaatteensa, siivoavat heidän kotinsa, opettavat heidän lapsiaan kuin orjat antiikin Roomassa. Köyhä on olemassa rikkaalle vain välineenä, ei päämääränä.

Kimien perhe asuu kerrostalon kerrostalon alimmassa kerroksessa. Sadevesi valuu kadulta ikkunoiden kautta asuntoon, ja wifi toimii vain vessannurkassa. Vakituisia töitä ei ole, vain satunnaisia hanttihommia, kuten pitsalaatikoiden taittelua. Vaikka ahtaassa kellariluukussa vietetyn elämän mielekkyys on kyseenalainen, Kimit yrittävät. Muutakaan mahdollisuutta ei ole.

Vessa on Kimien asunnon ainoa paikka, jossa wifi toimii.

Sitten perhettä kohtaa satunnainen onni: poika Ki-woo saa työtä englannin tukiopettajana Parkin perheestä. Parkit ovat rikkaita, mutta sinisilmäisiä ja kilttejä. Elämä on kohdellut heitä pehmein käsin – suurin Parkien elämän haaste on se, että heidän pieni poikansa pelkää kummituksia. Juuri tätä enempää juonesta ei varmaankaan kannata ennen elokuvan katselua tietää.

Elokuvan alussa isä-Kim huomaa kellarikodin ruokapöydällä loishyönteisen ja napauttaa sitä. Pian kadulle ilmestyy tuholaistorjuja, joka huomaamattaan tulee suihkuttaneeksi tuholaismyrkkyä myös Kimien kotiin, jolloin perhe on tukehtua. Kimit ovat samanaikaisesti sekä loiseläimiä että loisten isäntiä.

Parkit ovat kivoja ja kauniita ihmisiä kivassa ja kauniissa talossa. Samanaikaisesti he ovat aivan pihalla aivan kaikesta.

Sama monitulkintaisuus toistuu myöhemmin elokuvassa. Äkkiseltään näyttää siltä, että Ki-woon työsuhde tekee hänestä eräänlaisen loisen Parkien iholla – olentona, joka imee ravintonsa isännästään eikä anna mitään takaisin. Juonen edetessä tämä asetelma alkaa kuitenkin näyttää yhä kyseenalaisemmalta. Oikeastaan rikkaat Parkit ovatkin elokuvan loisia – perustuuhan heidän ylellinen elämäntapansa alipalkattujen ressukoiden työpanokselle. Asian voi nähdä monella tavalla. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Arkkitehtuuri kertoo Parasitessa henkilöhahmojen sosioekonomisesta asemasta. Kimien ahdas kellariasunto kuvaa heidän asemaansa yhteiskunnan pohjasakkana – ihmisinä, joiden koteihin kaduilla vellova likavesi vyöryy, kun kaupunki tulvii. Kellarin seinät ovat samanaikaisesti sekä huterat että vantterat – paska pääsee niiden lävitse. Samalla ihmisen on vaikeampi murtautua ulos kellarikodistaan, josta on tullut hänen vankilansa. Ulospääsyä ei ole, luokkaretki on peruttu.

Kimien kellarikoti täyttyy tavarasta ja haisee.

Toista on Parkien luksuskodissa. Parkien residenssi on vihreä, avara ja hiljainen keidas  likaisen ja mölyisän Soulin keskellä. Talo on täynnä kauniita esineitä, puhtaita pintoja, suuria ikkunoita ja avaraa tilaa. Sen suunnittelussa ja sisustuksessa mitään ei ole jätetty ”vähän sinne päin” tai sattuman varaan. Missään ei näy lattian halki kulkevia johtoja tai tyhjiä taulukoukkuja. Pienimmätkin säröt on hiottu pois.

Arkkitehtuurin lisäksi myös haju kertoo paljon Parasiten kahden perheen välisestä erosta. Vauvantalkissa ja puhtaassa vuori-ilmassa piehtaroivat Parkit haistavat köyhyyden ja pahoittavat tästä hajusta mielensä. Kimit puolestaan eivät ole moksiskaan, kun paskavesi pursuaa likaviemäristä. He ovat tottuneet kaikkeen, eivätkä hätkähdä pienestä.

Parasiten kohtaus, jossa Soulin kadut täyttyvät sadevedestä, on melankolisen kaunis.

Parasiten tapa kuvata hajuja tuo mieleeni tapauksen, jota todistin vuosia sitten sivusta erään suuren kaupungin pääkirjastossa. Kirjastoon oli astunut nuhjuinen, iäkkäämpi mies, ulkonäöstä pääten asunnoton. Mies selaili uutuushyllyä kaikessa rauhassa, kun lainaustiskin täti tuli jo pyytämään tätä poistumaan – kuulemma ”kirjastoon pitäisi pukeutua vähän siistimmin”. Mies poistui silminnähden surullisena ja hämmentyneenä. Hieman myöhemmin eräs asiakaspalvelija käveli sen hyllyn ohitse, jota mies oli selannut. Palattuaan tiskille hän mainitsi kollegalleen (tämän kuulin sivukorvalla), että ”kohta, jossa se mies seisoi, haisee vieläkin”.

Silloin tajusin tämän: se, että toteaa toisen ihmisen haisevan, on eräs voimakkaimpia tapoja ilmaista, että minä en ole samanlainen kuin hän.

Odotin Parasitelta jotakin omituisempaa, hullumpaa ja ainutkertaisempaa kuin mitä se tarjosi. Traileri antoi ymmärtää, että kyse olisi kauhuelokuvasta tai vähintäänkin kauhuelementtejä sisältävästä teoksesta. Tässä suhteessa jouduin pettymään. Ehkäpä olisin osannut mitoittaa odotukseni oikein, jos ohjaaja Bong Joon-hon aiempi tuotanto olisi ollut minulle tutumpi.

*****

Pandoran lipas (1929) @ Kinokonserttisarja, Sibafest 27.1.2020

Pandoran lipas (1929)

Pandoran lipas (1929) on saksalaisen mykkäelokuvan viimeisiä huippuelokuvia. Sibafestissä Pandoran lipasta säestivät laulajat Susanna Lukkarinen, Maija Sariola ja Eeppi Ursin sekä äänipöytää operoiva Antti Suomalainen.

Pandoran lipas kertoo sensuellista Lulusta (Louise Brooks). Lulu tanssii työkseen ja viettää vapaa-aikansa rennossa miesseurassa. Hän on uutiskustantaja Schönin rakastajatar ja tämän pojan Alwan ystävä. Kun Alwa ihmettelee, miksei hänen isänsä mene naimisiin Lulun kanssa, isä jyrähtää: ”Avioliitto sellaisen naisen kanssa olisi itsemurha!” Lulu kelpaa Schönille seuraksi hauskanpitoon, muttei mihinkään muuhun. Sen sijaan Schön suunnittelee avioliittoa sisäministerin tyttären kanssa. Kun Lulu kuulee näistä suunnitelmista, hän pettyy ja yrittää saada Schönin luopumaan avioliittoaikeistaan – turhaan.

Lulu ei sylje lasiin.

Lulu päätyy esiintymään varietee-esityksessä, jota Alwa ja Schön järjestävät. Varieteen takahuoneen tapahtumat kulminoituvat skandalöösiin draamaan, jonka seurauksena Schön päättää kuin päättääkin naida sisäministerin tyttären sijaan Lulun. Ja kuinka ollakaan, hänen aiempi luonnehdintansa siitä, kuinka vaarallista Lulun naiminen on, osoittautuu hämmästyttävän oikeaksi.

Vaarallisuus. Lulu tuo mieleen The Neon Demon -elokuvan Jessen sanat: You know what my mother used to call me? Dangerous. — — She was right. I am dangerous. Lulu on iloinen ja kaunis kuin kuva, mutta silti vaarallinen – tietämättään ja tahtomattaan. Hän ei ole paha eikä edes itsekäs – ja silti miehet eivät hänen läheisyydessään ole turvassa.

Lulu ja herra Schön

Pandoran lipas esiintyy elokuvassa vain sisäkkäiskertomuksessa. Kreikkalaisessa mytologiassa Pandoran haltuun uskottiin lipas, joka kätki sisälleen kaikki maailman vitsaukset. Pandora raottaa lipastaan, jolloin vaivat ja vaikeudet levisivät pitkin maailmaa. Tarina on läheistä sukua Raamatun kertomukselle syntiinlankeemuksesta: nainen menee ja mokaa, ja sen vuoksi koko maailma on pilalla.

Paitsi ei sentään aivan. Pandora on antiikin kertomuksessa vain välikappale, joka sattuu avaamaan jotain mitä ei pitäisi avata (ellei lipasta sitten haluta nähdä vertauskuvana naisen alapäälle – se avaakin oven aivan toisenlaiseen tulkintaan). Tässä mielessä Pandora ja Lulu muistuttavat toisiaan paljon: He eivät ole pahoja tai ilkeitä. He eivät halua satuttaa ketään – sen sijaan ihmiset heidän ympärillään ajautuvat satuttamaan toisiaan. Vaikka olin havaitsevinani elokuvan alkupuolella siinä misogynistisiä sävyjä, päädyin kuitenkin lopulta tulkitsemaan Lulun tarinan uhriksi. Pandoran lipas kertoo enemmän miehistä kuin naisista.

Toisinaan Lulu tuo mieleen toisen saksalaisen mykkäelokuvan merkittävän naishahmon eli Metropolisin robotti-Marian. He ovat molemmat tuotteita – olentoja, jotka on muovattu sellaisiksi kuin he ovat ja jotka eivät yksinkertaisesti voi olla mitään muuta kuin ovat. Metropolisin robotin on luonut ilkeä tiedemies laboratoriossaan – Lulun puolestaan on synnyttänyt yhteiskunta hänen ympärillään. Tästä todistaa myös Lulun ystävän luonnehdinta: Lulu on kasvanut lapsesta pitäen kahviloissa ja kabareissa. Hänen ainoat valuuttansa ja pääomansa ovat kaunis hymy ja solakka vartalo. Kuinka hän siis voisi olla mitään muuta kuin hän on?

Lulu ja Alwa

Pandoran lippaan viehätysvoima piilee sen rytmissä. Ohjaaja G. W. Pabst ei praimeile tai kikkaile, vaan luottaa vakaalla kädellä toteutetun leikkauksen voimaan. Toisin kuin samalla vuosikymmenellä toimineet ekspressionistit, Pabst ei kiinnitä huomiotamme elokuvamediaan sinänsä – tärkeintä on tarina, jonka hän tahtoo kertoa. Ja sen hän kertoo taloudellisesti, vakuuttavasti ja tehokkaasti.

Kiltisti hymyilevä Louise Brooks onnistuu roolissaan. Hän on samanaikaisesti sekä sensuelli että viaton. Naurava femme fatalemme näyttää saavan aitoa, vilpitöntä iloa siitä, että pääsee istumaan vanhempien miesten syleihin, milloin kenenkin käpälöitäväksi – hänessä on nymfomaniaan viittaavia ominaisuuksia. Hänellä on tasan kaksi mielialaa: hän on joko ylitsepursuavan iloinen ja kiukkuisen vastaanpaneva. Hymy on aina joko on- tai off-asennossa – ei mitään siltä väliltä. Loppua kohden Lulun yksinkertaisuus ja sinisilmäisyys alkavat jopa ärsyttää.

Lulu hiljentyy mistelinoksan ja kynttilän äärellä.

Näytöksen säestys oli virkistävän kokeellinen. Kolmen naisen laulusta ja muista äännähdyksistä koostuva säestys rakentuu perusteemoille, joita toistetaan ja varioidaan elokuvan mittaan. Usein teemat myös limittyvät toisiinsa luoden näin elokuvan tapahtumiin kiinnostavan ristivalotuksen. Kaikki säestyksen äänet eivät ole helppoja tai hauskoja tuottaa – kyse ei ole vähäpätöisestä hymistelystä, vaan äänimatosta, jossa on ruttuja, repeämiä ja puhkikuluneita kohtia. Pidin.

Pandoran lippaan loppu on täydellinen. Kun näemme Lulun viimeistä kertaa, hän hymyilee leveämmin kuin koskaan – ja silti tiedämme, ettei tarina pääty hänen kannaltaan onnellisesti. Alwa katoaa jokivarsikaupungin sumuisille kaduille autuaan tietämättömänä siitä, missä Lulu on. Viimeiset kohtaukset turhauttavat: niin paljon jäi sanomatta, niin paljon meni hukkaan. Samalla tiedämme, että enempää ei olisi voinut olla.

Kinokonserttisarja jatkuu vielä kahden elokuvan verran: tänään 29.1.2020 esitetään Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), huomenna 30.1. Villilintujen parissa (1927).

*****

Ruusun nimi -minisarja (2019) arvostelu

Ruusun nimi (2019)

Umberto Econ samannimiseen romaaniin perustuva Ruusun nimi -minisarja (2019) kuvaa munkkiluostariin sijoittuvaa murhasarjaa. Nuori munkkikokelas Adso saapuu vuonna 1327 mestarinsa Baskervillen Williamin kanssa pohjoisitalialaiseen benediktiiniluostariin, jossa on määrä järjestää munkkikuntien välinen keskustelu maallisen vallan ja omaisuuden roolista kristillisessä kirkossa. Ennen Adson ja Williamin saapumista epäonni on kohdannut luostaria: yksi veljistä on menehtynyt epämääräisissä olosuhteissa. William ottaa välittömästi tehtäväkseen murhan selvittämisen ja alkaa selvittää, kuka luostarin väestä on murhaaja.

Pian ruumiita tulee lisää. Aina niiden löytöpaikassa tuntuu olevan vihjeitä, jotka tuovat mieleen Ilmestyskirjan kertomukset maailmanloppua enteilevistä merkeistä. (Detektiiviä ja Raamatun kertomuksia teoksissaan yhdistelevä Dan Brown on todennäköisesti lukenut Ruusun nimi- romaanin tarkasti.) Vaikuttaa siltä, että rikokset kytkeytyvät luostarin tornissa sijaitsevaan, sokkeloiseen kirjastoon, johon ei saa astua apottia, kirjastonhoitajaa ja hänen apulaistaan lukuun ottamatta kukaan muu.

Baskervillen William (vas.) on kuin keskiaikainen Sherlock Holmes. Vieressä Williamin oma (W)Adso(N).

Samaan aikaan kohti luostaria valuu joukko dominikaaneja ja Vatikaanin edustajia valmiina ottamaan osaa keskusteluun siitä, oliko Jeesus omistamista karttavaan elämäntapaan ja jos näin, tulisiko kirkon noudattaa hänen esimerkkiään. Tuntuu oudolta, että tällaista edes yritetään – miksi vaivautua, kun jo etukäteen varmasti tiedetään, ettei sopua synny?

Vaikka kirkon omistusoikeudesta ei tänä päivänä juuri puhuta (ainakaan teologisten piirien ulkopuolella), on teema ajankohtainen. Missä määrin erilaiset organisaatiot voivat kartuttaa omaa omaisuuttaan? Viekö raha huomion liiaksi pois itse asiasta eli uskonnollisista kysymyksistä – tai laajemmin asioista, joista elämän mielekkyys syntyy?

Vaatimattomiin fransiskaaneihin verrattuna paavin edustaja, kardinaali du Pouget (oik.) on korea kuin riikinkukko.

Sarjassa käsitellään paljon köyhyyslupaukseen sitoutuneiden fransiskaanien ja muun kristikunnan välisiä ristiriitoja. Vielä fransiskaanejakin enemmän paaville uskolliset suuntaukset kavahtavat dolcinolaisia, joiden johtaja fra Dolcino poltettiin kerettiläisenä vuonna 1307.

Paaville uskollisten dominikaanien ehdottomuus ja suvaitsemattomuus toisinajattelijoita kohtaan raivostuttaa. Ruusun nimessä dominikaanien kapeakatseisuus ruumiillistuu inkvisiittori Bernard Guin hahmossa. Guita näyttelevä Rupert Everett suoriutuu sadistisen dominikaanin roolista upeasti.

Lostista tuttu Michael Emerson nähdään sarjassa apotti Abbassanona (vas.). Vieressä inkvisiittori Bernard Gui.

Umberto Econ Ruusun nimi -romaani, johon sarja perustuu, on yksi maailmanhistorian upeimpia romaaneja. Se on samanaikaisesti viihdyttävä, syvällinen ja älyllisesti haastava. Pintapuolisesti tarkasteltuna se on ennen kaikkea salapoliisiromaani luostarissa tapahtuvista murhista ja siinä sivussa kuvaus kristinuskon eri haarojen (fransiskaanien, dominikaanien ja benediktiinien) välisistä teologisista kiistoista. Teoksen lopussa sen syvätaso nousee kuitenkin yhä paremmin näkyviin. Se kertoo merkeistä ja niiden suhteesta maailmaan – merkeistä, joilla voidaan käsitellä olemassa olevia, tuhoutuneita ja täysin olemattomia asioita. Ecohan oli paitsi romaanikirjailija, myös semiootikko – on luontevaa, että hän on ikään kuin pukenut semioottisen eli merkkejä koskevan teoriansa romaanin muotoon.

Tai jotakin sinne päin. En rehellisesti sanoen ole varma, kuinka pitkälle vietyä seomioottista teoriaa Ruusun nimestä voi objektiivisesti ottaen löytää – luin sen elämänvaiheessa, jolloin olin kiinnostunut semiotiikasta ja siksi kenties näin sitä Econ romaanissa enemmän kuin romaani itsessään olisi antanut aihetta.

Kirjastonhoitaja Malakias ja hänen avustajansa Berengar seuraavat sivusta Williamin tutkimuksia.

Koska olen lukenut Ruusun nimi -romaanin ja nähnyt myös vuoden 1986 filmatisoinnin (jonka pääosassa nähtiin Sean Connery), en osaa kommentoida Ruusun nimi -minisarjaa pelkkänä minisarjana. On mahdollista, että katsoja, jolle tarina ei ole ennalta tuttu, pitää sarjaa liian täyteen ahdettuna – sarja suorastaan vilisee erityisesti eri munkkien nimiä ja elämäntarinoita. Tällainen katsoja ei ole myöskään tietoinen teoksen juoneen ja teemoihin liittyvistä muutoksista, joita käsikirjoittajat ovat alkuperäiseen tarinaan tehden. En kajoa niihin enempää – sanon vain, että käsikirjoittajien tekemät lisäykset ovat mielestäni pääosin hyviä valintoja.

Pidän Ruusun nimi -minisarjasta, koska se tuo mieleeni Ruusun nimi -romaanin. En osaa sanoa, pitäisinkö siitä, jos romaani ei olisi minulle ennalta tuttu.

Ruusun nimi on katsottavissa Yle Areenassa vielä noin kuukauden ajan.

*****

The Office (2005-2013) arvostelu

The Office (2005-2013)

The Office (2005-2013) aka Konttori on järjettömän helppo sarja katsoa. Jos haluat työpäivän jälkeen rentoutua parikymmentä minuuttia päivällisen ja kevyen televisioviihteen ääressä ennen kotiaskareisiin paneutumista, The Office on tehty juuri sinulle. Se ei vaivaa mieltä, hämmennä tai masenna. Kaiken lisäksi se kertoo juuri siitä, mistä olet itse juuri kotiutunut: tavallisesta länsimaalaisesta työpaikasta. – Tämä teksti kertoo nimenomaan The Officen amerikkalaisesta versiosta. Sarjasta on olemassa myös brittiläinen ja suomalainen versio – niihin en ole perehtynyt.

The Office on pseudodokumentti: yksikamerainen kuvausryhmä on saapunut seuraamaan, millaista on arki paperiyritys Dunder Mifflinin Scrantonin-haarakonttorissa. Konttorin työntekijät avautuvat työ- ja siviiliasioistaan kameralle. Ensin toimiston arkea kuvataan vuosi, sitten toinen, kolmas – ja lopulta vielä viisi lisää. Miksi dokumenttiryhmä on saanut päähänsä seurata paperifirman myyntitoimiston elämää, se ei selviä koskaan. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä.

Michael Scott (oik.) johtaa Dunder Mifflinin haarakonttoria. Dwight Schrute (vas.) ottaa mallia.

Toimiston sydän on pomo Michael Scott (Steven Carrell), joka rakastaa huomiota. Hän tekee kaikkensa saadakseen toimiston väen nauramaan. Toisinaan hän tekee sen alatyylisillä vitseillä, toisinaan taas imitaatioilla, jotka ontuvat niin pahasti että niistä tulee hauskoja. Michaelia ei ole siunattu tilannetajulla tai turhalla älyllä, ja siksi hän joutuu jatkuvasti outoihin, kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka hän on esimiehenä täysin ammattitaidoton ja tökero, ei häntä voi vihata. Avain Michaelin mielen syvempiin kerroksiin löytyy, kun käy ilmi, että hän käy rahavaikeuksiensa vuoksi tekemässä provikkapalkalla kuluttajapuhelinmyyntiä paikallisessa call centerissä. ”Kunnioitettu” toimiston johtaja, pienessä toimistokuutiossa rimpulaluurit päässä – kontrasti on melkoinen.

Kun Michael on paikalla, ei toimiston kakkosmies ja johtajan elukka Dwight Schrute voi olla kaukana. Dwightin työmotivaatio on ennennäkemätön, ja hän janoaa tunnustusta ja tittelin tuomaa auktoriteettia. Kun työpäivä on ohi, siirtyy Dwight toisen työnsä pariin: hän hoitaa sukunsa punajuuritilaa, jossa on myös pienimuotoista matkailutoimintaa. Ja jos vapaa-aikaa jää, sen Dwight viettää taistelulajien ja Battlestar Galactican parissa.

Toimiston sydänkäpyset: Pamela ja Jim.

Nuorempi myyjä Jim (John Krasinski) ja vastaanottovirkailija Pam (Jenna Fischer) ovat sarjan samastuttavimmat ja ”normaaleimmat” hahmot. Toisin kuin Michael ja Dwight, he eivät ole karikatyyreja. He ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia, jotka katsovat kameraan kulmiaan nostaen, kun Michael tai Dwight tekee jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä.

Eräs Jimin ja Pamin selvitymiskeino toimiston tylsän arjen keskellä on Dwightin jekuttaminen. Suurimmaksi osaksi jekut ovat harmittomia, mutta kun niitä seuraa jakso toisensa jälkeen, tulee mieleen, että eikö tämä mene jo työpaikkakiusaamisen puolelle. Sen jälkeen jekuille nauraminen on vaikeampaa.

Tästä muutama esimerkki:

The Office on eräänlainen anti-Silicon Valley: se kertoo työpaikasta, jossa kukaan ei halua viettää loppuikäänsä (ehkäpä Michaelia ja Dwightia lukuun ottamatta). Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava. Siellä käydään, koska siellä käymällä saa rahaa. Dunder Mifflin on kamala työpaikka, mutta vielä kamalampi on ajatus siitä, että sen menettää: paperiyrityksillä ei ole digitalisaation aikakaudella helppoa, ja irtisanomisuhka leijailee toimiston yllä kerta toisensa jälkeen.

Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava.

Seuraamamme toimisto on luonteeltaan myyntitoimisto, jossa myyjien keskinäinen kilpailu on toisinaan kireää.  Kuilu prosivioperusteisella palkalla elävien myyjien ja kiinteäpalkkaisen henkilöstön välillä tulee näkyviin vain harvoin, mutta kun näin tapahtuu, se paljastuu syväksi.

Olisin halunnut nähdä vielä enemmän tarinoita Dunder Mifflinistä myyntiorganisaationa. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen itsekin työskennellyt yrityksessä, jossa on vahva myyntiorganisaatio, ja siksi Dunder Mifflinin organisaatiorakenne on kaikkine ominaispiirteineen tuttu. – Pieni huomio myyntiterminologiasta: Sarjan suomenkielisessä tekstityksessä sana ”lead” on muuten käännetty toisinaan vihjeeksi, toisinaan johtolangaksi. Luulin, että sana liidi on vakiintunut suomeen jo aika kauan sitten, mutta taisin olla väärässä.

The Office alkaa sitcomina, jossa jokainen uusi jakso tarkoittaa uutta alkua. Sarjaan tulee kuitenkin tuotantokausi toisensa jälkeen yhä enemmän jatkuvajuonisuuden piirteitä ja suuria kaaria: perhe-elämää, haaveita uranvaihdosta, romansseja ja avioliittoja, lapsia. Enää konttorin arki ei rakennu 20 minuutin pätkistä, vaan ulottuu kauemmas sekä menneeseen että tulevaan.

Dwight Schrute tuo eloa konttorin arkeen.

Samalla huomio alkaa kääntyä poispäin siitä, mikä teki The Officen ensimmäisistä tuotantokausista niin hyviä: enää fokus ei olekaan yksitoikkoisen toimistoelämän kamaluudessa, josta keskushahmot yrittävät päivä kerrallaan selvitä. Tämä nakertaa sarjan sydäntä, eivätkä viimeiset tuotantokaudet ole ensimmäisten veroisia (ottamatta lukuun ensimmäistä tuotantokautta, jossa ote on vielä haparoiva). Hyviä ne ovat silti.

Olen hyvin iloinen The Officen olemassaolosta. Se on kevyt, mutta samaistuttava ja jatkuvasti oivaltava, toisinaan myös surullinen ja vakava. Se loppuu juuri sopivaan aikaan – silloin, kun sarjan kaari on jo kääntynyt kevyeen laskuun ja silti ennen kuin se sukeltaa liian syvälle itsetoistoon.

*****