The Lighthouse (2019) arvostelu

The Lighthouse (2019)

The Lighthouse (2019) on kokeellinen kauhuelokuva kahdesta toisilleen tuntemattomasta miehestä, jotka ovat ottaneet vastaan majakanvartijan pestin kuukauden ajaksi. The Lighthousen ohjaaja Robert Eggersin esikoiselokuva The Witch (2015) sai ilmestyessään kovasti positiivista huomiota osakseen. Odotukset The Witchin jälkeen ovat kovat.

The Lighthouse lunastaa ne täysin.

Willem Dafoe esittää senior-levelin majakanvartijaa, joka näyttää nuoremmalle kaapin paikan välittömästi, kun kurjalle luodolle on astuttu. Nuoremman majakanvartijan roolissa nähdään Robert Pattinson. – Käytän selkeyden vuoksi tässä tekstissä hahmoista heidän näyttelijöidensä nimiä, sillä elokuvan maailmassa hahmojen nimet tuodaan esiin varsin myöhäisessä vaiheessa, ja silloinkin  niihin liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta.

Ennen kuin sukelletaan syvemmälle elokuvan juonikulkuun, todettakoon seuraavaa: The Lighthousen tapahtumia ei kannata tulkita järin kirjaimellisesti. Tai kai niinkin voi tehdä – en vain itse näe tapahtumien kirjaimellisessa tulkinnassa juurikaan mieltä. Alusta asti elokuvassa annetaan viitteitä siihen, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat saman persoonallisuuden kaksi osaa – tai pikemminkin näin: Dafoe on Pattinsonin sisäisten ilmiöiden manifestoituma. Ja mitä pidemmälle The Lighthousen juoni kulkee, sitä helpompaa on vakuuttua siitä, ettei elokuvan juonta kannata arvioida sarjana todellisia tapahtumia, vaan pikemminkin eräänlaisena sairaskertomuksena rikkinäisen mielen sisäisistä liikkeistä.

The Lighthousen taivas ja miehet ovat ankean harmaita. Takana Dafoe, etualalla Pattinson.

Dafoe on Pattinsonille samaan aikaan kuin vaatelias isä, ankara esimies ja oikeuden syyttäjä. Tekee Pattinson mitä vain, moitteelle löytyy aina sija. Dafoe kasaa Pattinsonin kontolle saaren raskaimmat työt. Hiilien kuljetus ja lapiointi mölyisän sumutorven koneistoon, raskaiden öljysäiliöiden nostelu, rapumertojen kokeminen ja miesten alusastioiden tyhjennys ovat vain alkua Pattinsonin tehtävälistassa. Pattinson tottelee kuuliaasti, mutta vastentahtoisesti.

Vasta illalla, kun Dafoe alkaa tyrkyttää ruokajuomaksi kirkasta viinaa, Pattinson asettuu vastahankaan. Paskan lapiointi ja raskas hiilen roudaaminen ylämäkeen päivä toisensa jälkeen menettelee, mutta viinaa nuori mies ei suostu juomaan.

Pumppu puskee mukiin likaista vettä. Pakko juoda viinaa, kun muutakaan ei ole.

Vaikka majakanvartioiden ohjekirjassa neuvotaan, että molempien miesten on tehtävä vuorotellen kaikkia työtehtäviä, kieltäytyy Dafoe kokeneemman auktoriteettiin vedoten päästämästä Pattinsonia lyhtyhuoneeseen. Vaikuttaa siltä, että Dafoe piilottelee majakan lyhtyhuoneessa salaisuutta. Asia alkaa vaivata Pattinsonia, ja hän yrittää urkkia, mitä kummaa lyhtyhuoneesta löytyy.

Uteliaisuutta eivät lainkaan tyynnytä Dafoen kertomukset Pattinsonin edeltäjästä. Dafoe kertoo, että hänen edellinen apulaisena oli saanut päähänsä, että majakka on lumottu – ja menettänyt järkensä.

Yksisilmäinen lokki riivaa Pattinsonia.

Viikko toisensa jälkeen miehet tekevät töitään napit vastakkain. Lopulta jatkuvasta kinasta alkaa kuoriutua lihallisia jännitteitä. Molemmat miehet kaipaavat tyhjällä saarella naista rinnalleen enemmän kuin mitään muuta. Ja kun naista ei ole tarjolla, alkavat he tehdä toisistaan itselleen naista.

Jo elokuvan alussa Pattinson toteaa Dafoelle, ettei ole pestautunut majakanvartijaksi päästäkseen toimimaan jonkun vaimona. Myöhemmin Dafoe solahtaa ämmän rooliin ja loukkaantuu verisesti, kun Pattinson ei suostu kehumaan tämän kokkaustaitoja. Aivan kuin kaksi pikkupoikaa leikkisi kotia – kun tyttöjä ei ole saatu mukaan leikkiin, on molempien vuorollaan esitettävä äidin roolia.

Onko se…?

The Lighthousen ilmiasu on katsojaa kohtaan tyly ja väkivaltainen. Sen äänet ovat miekka, joka lävistää katsojan elokuvan jokaisena sekuntina. Sumutorven syke, viiltävä myrsky ja Dafoen suustaan ja perseestään päästelemät töräykset takaavat, että koko elokuvan ajan olo on ilkeä ja epämukava. The Lighthousen kutsuminen mustavalkoelokuvaksi ei tee sille oikeutta – pikemminkin se on likaisen harmaa. Puhki palavaa valkoista elokuvassa nähdään lähinnä silloin, kun kamera kääntyy kohti majakan valoa. Harmaan sävyissä katsojan verkkokalvoille heitetään elokuvan mittaan muun muassa kuolleita eläimiä, vinkuroivia äyriäisiä ja yksi irtopää. Nähdäänpä elokuvassa myös, kuinka Robert Pattinson saa kasvoilleen kunnon lastin paskaa.

Sumu nielee koko saaren.

Elokuvan keskipiste, majakka, on jonkinlainen miehisen seksuaalisuuden ilmentymä. Ennen kuin syytätte minua liiasta freudilaisuudesta: miettikää nyt itsekin, miltä jykevänä keskellä sileää kalliota sojottava majakka näyttää. Seksuaalisuuteen liittyvä kuvasto nousee esiin heti elokuvan alussa, kun Pattinson löytää patjansa sisältä paljasrintaista merenneitoa esittävän luuveistoksen. Elokuvan mittaan hän käy nyrkkipyykillä majakan varastossa ja hivelee samalla merenneitoveistosta.

Dafoe toteuttaa seksuaalisuuttaan hieman toisin… tai siltä ainakin vaikuttaa. Selvää on vain, että majakan lyhtyhuoneessa tuntuu tapahtuu jotakin todella outoa.

The Lighthousessa meri kuuluu alitajunnan ja unien maailmaan – se on tumma, arvaamaton ja vaarallinen. Koskaan ei tiedä, mitä aallot heittävät rannalle tai mitä pinnan alle sukeltava löytää edestään. Ja mikä pahinta, kuten alitajuntaa tai unta, ei merta pääse pakoon. Toisinaan myrsky ajaa aallot niin korkeiksi, että ne pyyhkivät karun luodon yli. Vain majakka seisoo myrskyn keskellä ehjänä ja lannistumattomana, kaiken muun meri pyyhkii altaan.

Uuden-Englannin rannikon idyllisiä rantatunnelmia

The Lighthouse on täynnä viittauksia antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Dafoe raivostuu ja kiroaa merenjumala Neptunuksen ja tämän pojan Tritonin Pattinsonin kimppuun. Pattinson alkaa nähdä näkyjä merenneidosta, joka tuo mieleen itse Odysseuksen kohtaamat seireenit. Elokuvan loppukohtaus puolestaan on ilmiselvä viittaus erääseen antiikin myyttiin – mihin, jätetään se spoilerin välttämiseksi mainitsematta

Seuraava tuskin tulee kellekään Lyhtyä pidempään lukeneelle yllätyksenä: näen The Lighthousessa tutun tarinan ihmisen ja paholaisen lankeemuksesta. Pattinsonin hahmon määrittäviä piirteitä ovat toisaalta syyllisyydentunne, toisaalta kapinahenki ja tottelemattomuus. Pikku-Lucifer tekee ja on tehnyt asioita, joita ei pitäisi: hän kurkistelee majakan lyhtyhuoneeseen ja runkkaa salaa varastossa.

Mahtava leffa.

*****

 

William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Raw (2016) arvostelu – Himo ihmisen lihaan

raw arvostelu
Raw (2016)

Raw (Grave, Ranska/Belgia 2016) on elokuva lihasta, verestä ja himosta. Kasvissyöjäperheessä kasvanut Justine seuraa vanhempiensa ja isosiskonsa ammatillisia jalanjälkiä ja aloittaa eläinlääketieteen opinnot. Vanhemmat opiskelijat kurmuuttavat fukseja perusteellisesti ja pitkään – ohjelmaan kuuluu muun muassa verikylpyä ja raa’an lihan syömistä. Justinea ällöttää, eihän hän ole koskaan edes maistanut liharuokaa. Siksi hän kyselee opinnoissaan pidemmälle edenneeltä isosiskoltaan Alexialta, voiko fukseille tarjoiltuja herkkupaloja jättää syömättä.

Ei kuulemma voi. Justine pidättelee hengitystään ja nielee jäniksen munuaisen. Hän ei aavista, millaisen muodonmuutoksen pieni lihanpala saa hänessä aikaan.

Raw arvostelu
Eläinlääkäriopiskelijat saavat verikasteen.

Ensin Justinen iho alkaa kutista, sitten kesiä. Lääkäri toteaa Jusinen kärsivän ruokamyrkytyksestä ja neuvoo hieromaan lääkesalvaa ihoon kolmesti päivässä. Sen jälkeen Justinen valtaa lannistamaton lihanhimo, jota muoviin pakatut kanafileet eivät kauaa pidä kurissa – kasvisravinnolla kasvanut Justine huomaa janoavansa ihmisverta.

Samalla Justine pääsee miesten makuun. Ujosta tytöstä kuoriutuu bile-eläin, joka janoaa kosketusta ja josta verenhimo ottaa vallan kesken lemmenleikkien. Sana ”miestennielijä” saa uuden, hämmentävän konkreettisen merkityksen.

Raw arvostelu
Justine muuttuu bile-eläimeksi.

Ne muutokset, joita Justine käy läpi, ovat tuttuja myös Alexialle. Siinä missä Justine pyrkii torjumaan oman lihanhimonsa, on Alexia itsekäs ja välinpitämätön muiden hyvinvoinnista. Alexia on valmis menemään kauas yleisesti hyväksyttyjen käytössääntöjen ja jopa lakien tuolle puolen tyydyttääkseen oman nälkänsä. Justine ihmettelee vieressä ja yrittää välttää tekemästä niitä virheitä, joita Alexia tekee.

Raw toi mieleeni Aino Kallaksen Sudenmorsian-romaanin (1928), jossa nuoren naisen vapaan ja aktiivisen seksuaalisuuden heräämiseen kytkeytyy väkivaltaisia himoja. Kummassakaan teoksessa ei nähdäkseni yritetä väittää, että naisen seksuaalisuus kirjaimellisesti johtaisi väkivaltaan tai olisi muutoin vaarallista – pikemminkin kyse on naisten omista, sisäisistä kokemuksista ja yhteisön suhtautumisesta asiaan. Justine säikähtää omaa itseään ja kieltää halunsa, joka lopulta kuitenkin kasvaa liian suureksi vastustaa.

Raw arvostelu
Myös Alexialle maistuu liha.

Oma lukunsa on Justinen isosisko Alexia, jolle Justinen kokemukset ovat omakohtaisesti tuttuja. Justine ja Alexia ovat ”syntyneet pahoiksi”: himo ihmisen lihaan kulkee heidän suvussaan. He kuitenkin käsittelevät himoaan eri tavoin. Justine pyrkii hillitsemään haluaan, Alexia taas on siekailematta se mikä on ja ottaa maailmasta sen, minkä kokee tarvitsevansa. Liha vaikuttaa molempiin siskoksiin suorastaan päihdyttävästi.

Justine ei ole vampyyri eikä ihmissusi – hän on suorasukainen kannibaali. Hänessä ei ole mitään romanttista tai traagista. Hänen tarinansa on yksinkertainen, konstailematon ja julma. Se tuo perhekeskeisyytensä ja väkivaltaisuutensa vuoksi mieleen pikemminkin Texas Chainsaw Massacre– ja Hills Have Eyes -elokuvat kuin Draculan tai Twlightin.

Raw arvostelu
Justine on mieltynyt astetta rankempiin sänkypuuhiin.

Siitä väkivallasta muuten: Raw on saanut osakseen kritiikkiä verrattain veristen kohtausten vuoksi, ja kuulemani mukaan joku on elokuvan näytöksessä pyörtynytkin. Raw on kuitenkin kauhuelokuviin tottuneelle katsojalle varsin siisti katselukokemus. Veikkaan, että Ranskassa tuotettu ja naisen ohjaama Raw on vetänyt puoleensa myös ns. eurooppalaisten elokuvien ystäviä, jotka ovat luultavasti tottuneet  selvästi sisäsiistimpään kuvakieleen. (Thrillististä voit lukea tarkemmin, millaisia ”shokki”kohtauksia Raw pitää sisällään.)

Nykyään näin hyvää kauhua näkee vain harvoin. Täysosuma.

*****

Moebius (2013, Kim Ki-duk) arvostelu – Perhe päin helvettiä

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Moebius (2013)

Moebius (2013) on Kim Ki-dukin elokuva perheestä, seksuaalisuudesta, mieheydestä ja väkivallasta. Kyseessä on poikkeuksellisen brutaali, raskas ja omituinen elokuva jopa Ki-dukin mittapuulla.

Moebius kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka isä pettää äitiä nuoren kauppa-apulaisen kanssa. Äiti saa tietää suhteesta ja raivonpuuskan vallassa yrittää riistää puolisoltaan miehuuden. Isä onnistuu tuuppimaan riehuvan vaimonsa pois kimpustaan, jolloin äiti suuntaa veitsen kanssa pariskunnan teini-ikäisen pojan  huoneeseen.

Jaiks.

Moebiuksessa ei ole lainkaan dialogia. Ki-duk on käyttänyt vähäistä tai olematonta dialogia tyylikeinona aiemminkin (Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen) – oikeastaan hänen elokuvilleen on lähes poikkeuksetta ominaista se, että päähenkilöiden välillä ei juuri keskustelua kuulla. Dialogin poissaolo tekee elokuvien tilanteista entistäkin kiusallisempia ja vaikeampia kestää. Hiljaisuus tekee tilaa ilmeille, eleille, kosketukselle.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Moebiuksen äiti rakastaa.

Moebiuksessa kosketuksella on tärkeä rooli niin hellyyden, rakkauden, vihan kuin alistamisenkin välineenä. Monissa kohtauksissa on vaikea tietää, mistä kosketuksessa kulloinkin on kyse. Kaikki juontaa peniksensä menettäneen teinipojan haluun toteuttaa seksuaalisuuttaan: isä löytää netistä ohjeita siihen, kuinka orgasmin voi saavuttaa hieromalla oman ihonsa käsivarresta tai jalkapöydästä vereslihalle karhealla kivellä. Eipä aikaakaan, kun koko perhe tyydyttää tarpeitaan mitä omituisimmilla tavoilla.

Moebiuksen nimi tulee – näin uskon – Möbiuksen nauhasta eli pinnasta, jolla on vain yksi puoli ja yksi reuna. Möbiuksen nauhalle on ominaista se, että kun nauhan pintaan piirretään tarpeeksi pitkä viiva, se päätyy lopulta viivan alkupisteeseen. Samalla tavoin Moebiusin tapahtumat seuraavat toisiaan kuin viiva, joka kääntyy ensin nurin, kuin itsensä vastakohdaksi, ja päätyy silti lopulta omaan alkupisteeseensä.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Moebiuksen isä rakastaa.

Monet elokuvaa analysoineet löytävät siitä kytköksiä Oidipuksen ja Medeian myytteihin. Ymmärrän nämä rinnastukset hyvin. Moebiuksessa on samaa outoa kohtalontuntua kuin kreikkalaisissa tragedioissa, joiden tapahtumat on pakko ottaa annettuina, vaikka ne harvoin tuntuvat oikeudenmukaisilta. Minun mieleeni Moebius toi paitsi äitiään himoitsevan Oidipuksen ja lapsensa surmanneen Medean, myös jumaluudet Jupiterin ja Junon.

Jupiter on kreikkalaisen jumaliston häntäheikki ja Juno hänen mustasukkainen vaimonsa, joka kostaa miehensä syrjähypyt usein absurdeilla tavoilla. Toisinaan Juno rankaisee jopa Jupiterin raiskaamia naisia (!), toisinaan hän taas langettaa rangaistuksen Jupiterin rakastajattaren viattomien sukulaisten ylle. Suunnilleen näin toimii myös Moebiuksen äiti: hän kyllä yrittää kostaa kokemansa petoksen miehelleen, mutta epäonnistuttuaan tökkää veitsensä toisaalle.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Isä runkkaa itsensä rikki.

Koin reilu 10 vuotta sitten lyhyen ja intensiivisen Ki-duk-innostuksen, jonka aikana katsoin vinon pinon ohjaajan elokuvia. Suurimman vaikutuksen minuun teki Viisi vuodenaikaa (2003), joka on kaunis ja viisas elokuva ihmisen elämän kulusta. Ki-duk onkin minulle ensisijaisesti ohjaaja, joka teki Viisi vuodenaikaa, ja aina, kun Ki-duk tekee jotain uutta, oletan, että kyseessä on samantyyppinen elokuva kuin Viisi vuodenaikaa.

Taidan olla vähän tyhmä: unohdan sitkeästi sen, että Ki-duk on tehnyt Viiden vuodenajan lisäksi myös elokuvia, joissa leikellään eläviä kaloja, niellään kalastuskoukkuja ja kakataan järveen (The Isle – Saari), raiskataan (Parittaja), paritetaan teinityttöjä (Samaria) ja ammutaan tyttöystävänsä kanssa lempivä mies suoraan tytön päälle (Rannikkovartija). Listaa voisi varmasti jatkaa pidemmällekin; tämä kuitenkin riittänee asian havainnollistamiseen.

moebius 2013 ki-duk arvostelu
Ja taas rakastetaan!

Minun pitäisi jo muistaa, ettei Ki-duk ole pelkkää Viittä vuodenaikaa. Silti: kerta toisensa jälkeen minä unohdan. Siksi Moebiuksen raakuus tuli minulle yllätyksenä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana elokuvassa nähdään joukkoraiskaus, sukuelinten silvontaa ja kannibalismia – ja vielä olisi tunti tapahtumia edessäpäin!

Suosittelen Moebiusta lämpimästi kaikille, joiden vatsa ja mieli sen kestävät.

*****