Näpit irti kissoista (2019), Casting JonBenet (2017) ja Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? (2019) arvostelu

Netflixin true crime -tsekkauksessa mukana tällä kertaa dokumentteja lapsiin ja eläimiin kohdistuneista rikoksista.

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista kuvaa vuosina 2010-2012 nettiin ilmestyneiden videoiden sarjaa, joka sai sukat pyörimään nojatuolisalapoliisien jaloissa. Kaikki alkoi suttuisesta videosta, jossa huppupäinen nuori mies laittaa kaksi kissanpentua vakuumipussiin. Hän käynnistää imurin.

Facebookiin perustetaan välittömästi ryhmä, jossa raivostuneet nettikansalaiset kertovat, mitä tahtoisivat videossa esiintyvälle nuorelle miehelle tehdä. Ryhmä alkaa jäljittää videon tekijää.

Pian kissantappovideoita tulee lisää. En kuvaile niitä tässä enempää. Facebook-ryhmän raivo on huipussaan. Nopeasti ryhmä alkaa löytää tiedonmurusia siitä, kuka kissantappovideoiden takana on. Kun tappajan henkilöllisyys paljastuu, ryhmän jäsenet luovuttavat tietonsa poliisille.

Mitään ei tapahdu.

Toukokuussa 2012 nettiin ilmestyy taas uusi video: 1 Lunatic 1 Icepick. Enää ei ole kyse kissoista – tekijä on siirtynyt suurempiin nisäkkäisiin. Uusi video nousi otsikoihin maailmanlaajuisesti. Myös Suomen iltapäivälehdet kirjoittivat aiheesta.

Näpit irti kissoista ei ole kivaa katsottavaa. Silti en voi olla kummastelematta, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta herätti verkossa niin voimakkaan reaktion.

Olen hyvin iloinen, että eläimiin kohdistettu julmuus herättää voimakkaita reaktioita – niin sen pitääkin herättää. Ajatus turhaan kuolleiden kissojen kuolemasta on minunkin mielestäni ahdistava.

Vielä enemmän minua kuitenkin ahdistaa ajatus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa valtava määrä eläimiä elää vain tullakseen nyljetyiksi tai syödyiksi – eläimiä, jotka tosin kuolevat (ainakin joskus) nopeasti ja tuskattomasti, mutta joiden elämä on alusta loppuun asti paskaa.

Kissojen surmaaminen kameran edessä on ällöttävää. Mieltäni kuitenkin huojentaa ajatus, että kissojen surmaaminen tuomitaan yleisesti.  Vielä kissojen tappamista ällöttävämpää on se, että elämäntapamme rakentuu eläinten teolliselle kaltoinkohtelulle ja surmaamiselle – ja että me kaikki hiljaisesti hyväksymme tämän.

Kun söpö kissa kuolee, ei mielensäpahoittajien, itkupotkun ja kostofantasioiden määrällä ole rajaa. Mutta kun jokin huonompionnista lajia edustava nisäkäs elää oloissa, joissa elämä ei ole elämisen arvoista, ja sitten kuolee, ei ketään kiinnosta.

Siteeraan Teemu Mäen hienoa Kissa-esseetä (lihavonti allekirjoittaneen). En yhdy aivan kaikkiin esseen väittämiin, mutta sen pääkohtien kanssa on hyvin vaikea olla toista mieltä. – Jos et ole itse vielä tutustunut esseeseen, suosittelen, että teet sen nyt – paitsi tietenkin silloin, jos pelkäät mielipahaa tai epämukavaa oloa.

Tavallinen ihminen voi siis edelleen tiukasti ja hyvin perustein tuomita sadistisen käyttäytymisen, mutta hänen ei pidä luulla olevansa parempi ihminen kuin inhoamansa sadistit, pedofiilit ja eläinrääkkääjät. Tai kuten Markiisi de Sade asian ehkä nykyään ilmaisisi: sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta. Olemme siis huonompia ihmisiä kuin perverssit sadistit ja pedofiilit.

Tällaista argumentointia odotin koko kolmiosaisen dokumentin ajan – että nettiin ilmestyneistä kissantappovideoista syntynyttä paheksuntaa tarkasteltaisiin kriittisesti edes pienen hetken ajan. Että dokumentin tekijät pohtisivat, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta on mielestämme niin kauheaa. Miksi meitä ei liikuta vähemmän söpöjen eläinten tuska ja kuolema – mutta meinaamme pakahtua pahaan oloon, kun kissa kuolee nettivideolla?

Minusta nämä olisivat hyvin kiinnostavia kysymyksiä. Dokumentissa ne kuitenkin ohitetaan toteamalla vain, että ”ihmiset tykkää kissoista, joten näpit irti”. Rehellisesti sanottuna olin tyhmä, kun odotin jotakin muuta – aivan kun Netflix-yleisö tykkäisi tällaisen aiheen problematisoinnista. Pääasia, että true crime on juuri sopivasti kamalaa ollakseen mielenkiintoista. Emme me katsojat tahdo oivalluksia, me tahdomme viihtyä.

Tyhmempikin tajuaa, että ongelma ei ole eläinten kokemassa kärsimyksessä. Jos olisi, me emme käyttäisi eläimiä tuotantovälineinä.

Ongelma on siinä, että meille tulee paha mieli.

Onneksi dokumentin lopussa problematisoidaan edes hieman dokumentin tekoon liittyviä kysymyksiä. Kissojen tappaja pyrki videoillaan herättämään huomiota – ja valitsemalla väkivaltansa kohteeksi nimenomaan söpöt kissat hän sai sitä hämmästyttävän paljon. Yksi osa huomiosta on tämä kyseinen dokumentti, jota katsomalla – ja josta kirjoittamalla ja keskustelemalla! – me teemme juuri kuten tappaja toivoisi.

Näpit irti kissoista sisältää kissantappovideoista pieniä katkelmia. Vaikka kidutusta tai surmia ei näytetä, ovat katkelmat omiaan herättämään herkissä katsojissa ahdistusta. Kannattaakin miettiä tarkkaan, kestääkö oma päänuppi tätä vai tuleeko todellisuutta dokumentoivista kohtauksista liian paha mieli.

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét on dokumentti kahdessa kerroksessa. Sen ydinkerroksen muodostaa vuonna 1996 tapahtunut, 6-vuotiaan JonBenét Ramsayn ratkaisematon murha. Mysteeriä lähestytään tällä kertaa kokeellisin keinoin: dokumentin pintakerros keskittyy kuvaamaan amatöörinäyttelijöitä, jotka hakevat roolia JonBenét’n murhasta kertovassa elokuvassa.

Ramsayt olivat täydellinen amerikkalainen perhe. Isä John toimi hyväpalkkaisessa työssä ja pystyi tarjoamaan perheelleen ylelliset puitteet. Äiti Patsy oli entinen kauneuskuningatar ja auttoi nyt tytärtään JonBenét’tä menestymään lapsimissinä. JonBenét’n lisäksi pariskunnalla oli myös toinen lapsi, pari vuotta vanhempi Burke-poika.

Perheidylli särkyi joulupäivänä 1996, kun Patsy löysi perheen kotoa lunnasvaatimuksen ja huomasi, että JonBenét on kadonnut. Kirjeessä vaadittiin reilua 100 000 dollaria vastineeksi JonBenét’n palauttamisesta. Muutamaa tuntia myöhemmin JonBenét’n ruumis löytyi perheen viinikellarista.

Kullakin näyttelijäkokelaalla on oma näkemyksensä siitä, mitä Ramsayden kodissa tapahtui murhapäivänä. Murhasiko Patsy Ramsay tyttärensä? Vai onko syyllinen isä John? Ehkä sittenkin joku ulkopuolinen? Vai veli Burke? Jokaisella on oma teoriansa, ja he saavat niistä myös vapaasti kertoa. Totuutta ei tällä kertaa ole tarkoituskaan selvittää.

Casting JonBenét on ennen kaikkea dokumentti siitä, miten ja miksi JonBenét Ramsayn tapaus on noussut niin merkittävään asemaan. Pieniä lapsia kuolee henkirikosten uhreina jatkuvasti – ja vain harva tapaus nousee uutisotsikoihin. JonBenét’n tapaus jaksaa kuitenkin kiinnostaa mediaa vielä yli 20 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Se, että kyse oli rikkaan, valkoisen ja hyvämaineisen amerikkalaisperheen lapsesta, selittää varmasti paljon. Myös se, ettei rikosta vielä tähän päivään mennessä ole ratkaisu, kiehtoo mieliämme. Uskon, että myös JonBenét’n ulkonäkö liittyy asiaan: jos JonBenét ei olisi ollut nuken näköiseksi puunattu lapsimissi, vaan ylipainoinen pottunokka, tuskin muistelisimme häntä. JonBenét on kuin Näpit irti kissoista -dokumentin kissat: fetisoitu objekti, joka kiinnostaa meitä, koska hän on söpö.

Casting JonBenét on virkistävän erilainen dokumentti. Tavalliset, omaa itseään esittävät ihmiset ovat tavattoman kiinnostavaa katseltavaa. Heidän teoriansa JonBenét’n kohtalosta eivät ole erityisen jännittäviä (samat jutut on käyty lehdistössä läpi jo moneen kertaan), mutta silti heidän kertomuksiaan ja ajatuksiaan on mukava kuunnella.

Parasta dokumentissa on sen melankolinen ja surullinen tunnelma. Suru liittyy kahteen menetykseen: JonBenét’n kuolemaan ja hänen kuolemansa ymmärtämisen mahdottomuuteen. Olemme menettäneet sekä JonBenét’n että mahdollisuuden ymmärtää, kuinka ja kenen vuoksi hän kuoli. Casting JonBenét’n tuo siksi mieleen surutyön ja elegian.

Coloradolaisten amatöörinäyttelijöiden juttuja olisi mieluusti seuraillut pidempäänkin. Dokumentissa harmittaa ainoastaan se, että se tuntuu ikään kuin loppuvan kesken. Se olisi kaivannut voimakkaampaa sulkeumaa. Toisaalta todellinen surutyökään ei lopu koskaan, ja siksi avoimen lopun voi hyväksyä.

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Vuosi 1984, Lépanges-sur-Vologne, Vosges, Ranska. Villeminien nuoren pariskunnan 4-vuotias poika Grégory löydetään hukutettuna joesta. Pian vastuun rikoksesta ottaa Korpiksi itseään kutsuva henkilö, joka on häirinnyt Villeminien perhettä nimettömillä kirjeillä ja puhelinsoitoilla jo pitkään. Murhaajan omaksuma lempinimi lienee viittaus Henri-Georges Clouzot’n elokuvaan Le Corbeau (1943), jossa Korppi-nimimerkin taakse kätkeytyvä hahmo tekee skandalöösejä paljastuksia yhteisössä arvostetuista henkilöistä.

Asetelma on kutkuttava. Korppi on epäsuorasti tunnustanut murhan – mutta kuka Korppi oikein on? Hän on häiriköinyt myös Grégoryn isän muuta perhettä ja sukua. Soittojen ja kirjeiden perusteella on selvää, että hän tietää suvun asioista paljon enemmän kuin ulkopuoliset. Vaikuttaa siis siltä, että Grégoryn on surmannut joku hänen omista sukulaisistaan.

Tapaus haisee. Aivan kuin Villeminen suku tietäisi, kuka Grégoryn on surmannut, mutta kukaan ei tahdo antaa murhaajaa ilmi. Ja vaikkei murhaajan henkilöllisyys olisikaan suvun tiedossa, he tietävät jotain, mitä eivät lausu ääneen. Tarina Grégoryn kuolemasta on kuin suoraan salapoliisiromaanin sivuilta.

Hämäräksi jää myös se, miksi Korppi kantoi kaunaa Grégoryn isää kohtaan. Kenties kyse oli yksinkertaisesti kateudesta: Villeminien perhe oli saavuttanut nopeasti taloudellisesti varsin vakaan aseman. Heillä oli kaunis koti ja suloinen pieni lapsi. Sinänsä tavallisia asioita, joita kuka tahansa ranskalaisperhe voi rehellisellä työnteolla hankkia itselleen. Silti nämä asiat ovat saaneet Korpin niin vihaiseksi, että hän on päättänyt pirstoa perheen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Vai ovatko? Onko takana sittenkin jotain muuta – jokin motiivi, joita Villeminien perhe ei medialle ole kertonut?

Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? on karmeasta aiheestaan huolimatta nostalgisen kaunis, melankolinen dokumentti. Mukana on valtavasti uutiskuvaa ja muuta arkistomateriaalia, jotka elävöittävät kerrontaa. Grégoryn vanhemmat Jean-Marie ja Christine pitävät pintansa loppuun asti. Pariskunnan suru on samanaikaisesti suorastaan tenhoisaa ja silti raastavaa.

Westworld, 1. tuotantokausi (2016-) arvostelu

westworld arvostelu
Westworld (2016-)

Westworld (2016-) on massiivinen, kaunis ja (ainakin ensimmäisen tuotantokauden) loppuun asti yllättävä sarja. Tämä HBO Nordicin katalogiin kuuluva draama-mysteeri-scifi-western kertoo villin lännen maailmaa simuloivasta Westworld-teemapuistosta, jonka ”isäntiä” eli asukkaita ovat minttiin asti hiotut androidit. Kukin Westworldin isännistä on kytketty johonkin monista tarinaluupeista, joiden tarkoitus on huvittaa ja viehättää maailmassa vierailevia ihmisiä. Isäntien olemassaolon ainoa tarkoitus on viihdyttää puistoon saapuvia vieraita, jotka voivat – kuten osa vieraista asian ilmaisee – löytää Westworldissa ”todellisen itsensä”. Käytännössä tämä tarkoittaa useimpien vieraiden kohdalla oman sisäisen elukan vapauttamista: tappamista ja raiskaamista.

Nomen est omen: Dolores-androidin nimi pohjautuu latinan kärsimystä merkitsevään dolor-sanaan.

Juoni pyörii suurelta osin Dolores-androidin (Evan Rachel Wood) ympärillä. Dolores on yksi Westworldin vanhimmista androideista, ja hänellä on takanaan pitkä historia eri tarinaluupeissa. Bernard Low, yksi Westworldin pääsuunnittelijoista, havaitsee Doloresissa merkkejä orastavasta tietoisuudesta ja sukeltaa syvemmälle Doloresin koodista punottuun sielunelämään. Tietoisuus ei synny ilman kärsimystä – sattumaa tuskin on, että hahmolle annettu nimi kantaa latinan dolor-sanaan, joka merkitsee tuskaa tai kipua.

Sarjan alkuvaiheissa puistoon saapuva William iskee silmänsä Doloresiin. Vaikka Williamin lankopoika Logan hokee korvan juuressa jatkuvasti, että isännät ovat robotteja vailla tietoisuutta, on Willian huomaavinaan Doloresissa merkkejä todellisista tunteista ja itsetietoisuudesta. Eksistentiaalinen kriisi valtaa Doloresin, ja yhdessä Williamin kanssa hän alkaa jahdata haamujaan ja etsiä paikkaa, jossa hän voisi tuntea olevansa kotonaan. Williamin ja Doloresin yhteinen tie muodostuu kuitenkin pidemmäksi ja vaiherikkaammaksi kuin sarjan alkuvaiheissa voisi edes kuvitella.

westworld arvostelu
Myös William ”löytää itsensä” Westworldissa. Hevosen selässä nakuilee lankomies Logan.

Westworld on fyysisessä maailmassa olemassa oleva teemapuisto – ei siis pitkälle kehitetty tietokonepeli tai VR-simulaatio. Käytännössä Westworld koostuu kahdesta tasosta: isäntien ja vieraiden kansoittamasta, maan pinnalle sijoitetusta puistosta ja sen alapuolella sijaitsevasta huolto- ja kehitysalueesta. Vaikka nämä kaksi maailma sijaitsevat aivan kiinni toisissaan, on raja niiden välillä ehdoton. Westworldin puistoalue on kuin kirkas päivätajunta, jonka tapahtumat ovat pitkälti seurausta sen alapuolella sijaitsevan, alitajuisen huoltoalueen tapahtumista.

Androidit ovat materiaalisia koneita, jotka joutuvat kuoltuaan käymään läpi monimutkaisia mekaanisia korjaustoimenpiteitä puiston maanalaisessa osassa. Isäntien kehojen lisäksi myös heidän mieltään käsitellään ja korjataan jatkuvasti: telakalle tuotujen isäntien muisti pyyhitään, mikä takaa sen, että isännät eivät voi kantaa kaunaa tai kostaa kokemiaan julmuuksia. Näin ainakin periaatteessa. Käytännössä yhä useampi isäntä alkaa osoittaa merkkejä pitkäaikaisemmista muistoista, mikä saa heidät poikkeamaan heille määrätyistä tarinaluupeista.

Eräs isäntä, joka osoittaa merkkejä heräävästä muistista, on saluunatyttö Maeve (Thandie Newton). Hän pystyy lopulta osoittamaan, että hänen muistonsa eivät ole unia tai houreita, vaan mielikuvia todellisista kokemuksista. Tämän oivalluksen myötä Maeve pystyy raottamaan ovea Westworldin kahden eri osan välillä.

westworld arvostelu
Maeve-saluunatyttö on samanaikaisesti sekä somiste että käyttöesine.

Westworld tuo vahvasti mieleen toisen androidien tietoisuutta ja kokemusmaailmaa kuvaavan teoksen, nimittäin Blade Runnerin. Molemmissa teoksissa juuri muistot ovat ovi, jonka kautta anrdoidit kulkevat kohti ihmisyyttä. Sekä Blade Runnerin että Westworldin androidien mieliin on istutettu keinoteikoisia muistoja, jotka antavat heidän persoonilleen syvyyttä ja tekevät heistä ihmismäisempiä. Westworld ottaa kuitenkin askeleen pidemmälle: isännät alkavat nähdä istutettujen muistojen luoman verhon taakse ja muistaa asioita, joita he ovat oikeasti kokeneet – ja joita Westworldin suunnittelijat eivät halua heidän muistavan. (En muuten ole vieläkään katsonut Blade Runnerin jatko-osaa. Työn alla, työn alla…)

Toinen mielekäs vertauskohta liittyy sarjan toisen käsikirjoittajan eli Jonathan Nolanin menneisyyteen. Kaikkien tuntema Memento-elokuva pohjautuu juuri Jonathan Nolanin kirjoittamaan novelliin. Kuten Mementon muistiongelmainen Leonard-parka, myös isännät aloittavat jokaisen päivänsä ”nollasta”. He ovat haavoittuvaisia ja alttiita hyväksikäytölle, sillä ei eivät voi muistaa kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta.

westworld arvostelu
Westworldin luoja ja suvereeni johtaja: Robert Ford.

Westworldin maanpäällisessä osassa väkivalta ja yhteenotot ovat arkipäivää. Myös maan alla tapahtuu vaarallisia asioita – itse asiassa kaikki Westworldin puiston tapahtumat ovat jollakin tapaa sidoksissa siihen, mitä ohjauskeskuksessa on suunniteltu. As below, so above. Westworldin rakentaneen yrityksen hallinnossa vallitsee vahva muutospaine. Jopa puiston pääsuunnittelijan, eläkeikää lähestyvän Robert Fordin asema on uhattuna. (Fordia esittävän Anthony Hopkinsin tähtikuva tuo hahmoon ihastuttavaa syvyyttä. Me tiedämme alusta lähtien, että Hopkinsin esittämää hahmoa ei noin vain lakaista syrjään, ja siksi luotamme vahvasti siihen, että hän pysyy mukana sarjassa.)

Westworldin konsepti ei aluksi houkutellut minua lainkaan, mutta päätin kuunnella vuolaita kehuja ja antaa sarjalle mahdollisuuden. Kyllä kannatti: Westworld on kerronnallisesti koukuttava ja visuaalisesti erittäin kaunis (ja huh, miten kallis!). Sen vetovoimaa on kuitenkin käytännössä mahdoton selittää.

*****

Hei! Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit tai lukaise Westworldin 2. kaudesta kertova teksti.

 

Twin Peaks (2017) arvostelu

Twin Peaks (2017)

Twin Peaks on ainutlaatuinen osa 1990-luvun televisiohistoriaa – ja nyt myös 2010-luvun. Kuka olisi uskonut Laura Palmerin vuonna 1991 lausumaan ennustukseen siitä, että 25 vuoden kuluttua rätisee jälleen? En minä ainakaan. Olin skeptinen erityisesti sarjan rahoituksen suhteen – voisiko David Lynch todella saada projektinsa taakse tarpeeksi dollareita? Lynch meinasi vetäytyä projektista liian pieneksi katsomansa budjetin vuoksi, mutta jostain järjestyikin lisärahoitusta. Tai jotain. Kuka näistä tietää? Pääasia, että uusi sarja meni tuotantoon.

Uusi Twin Peaks on hämmentävän uskollinen alkuperäiselle sarjalle. Vanhan toisinnosta ei silti ole kyse: nyt sukellellaan samassa lammikossa kuin 90-luvun alussa, mutta sen syvemmässä ja synkemmässä poukamassa.

90-luvun Twin Peaksin viehätysvoima perustui arjen ja mystiikan yhdistämiselle. Pienessä amerikkalaiskaupungissa elettiin tuiki tavallista arkea, kunnes jokin mursi hauraan rauhan ja jätti jälkeensä muoviin kääräistyn ja sinertävän Laura Palmerin. Vaikka pikkukaupunki ei koskaan palannut tragedian jälkeen täysin entiselleen, elämä asettui pian raiteilleen: teinit ja vähän vanhemmatkin ihastuivat toisiinsa, Double-R-Dinerin kahvipannu porisi lounasaikaan ja saha puski ulos siisteiksi laudoiksi siivutettua puutavaraa.

Lauran kuoleman myötä Twin Peaksin todellisuuteen repesi railo, josta maailmankaikkeuden kauhu ja tyhjyys tuijottavat suoraan amerikkalaiseen arkeen – ja silti tuo arki pyöri edelleen suhteellisen samanlaisena kuin aina ennenkin.

Twin Peaks 2017
Agentti Dale Cooper saa äänettömiä neuvoja silmättömältä naiselta. This makes sense.

Tuon railon vuoksi 2010-luvun Twin Peaksista on tullut kolkko paikka. Alkuperäisen sarjan henkilöhahmot ovat saaneet lapsia, jotka voivat kukin tahoillaan pahoin: Shellyn ja Bobbyn tytär Becky kiskoo kokaiinia nokkaansa syrjäytyneen Steven-poikaystävänsä kanssa, Audreyn poika Richard on sotkeutunut paikallisen huumeliigan pyöritykseen. Myös Lucyn ja Andyn poika Wally vaikuttaa jotenkin kajahtaneelta. Mikä Twin Peaksin nuoria oikein vaivaa? Aivan kuin heidän syntymänsä aikoihin kaupunkiin olisi pullahtanut ydinlaskeuma, joka on vaikuttanut koko sakin aivokemiaan kohtalokkaasti.

Tämä teoria osuu paljon lähemmäs totuutta kuin äkkiseltään uskoisi. Laura Palmerin kuoleman ja Dale Cooperin katoamisen jälkeen metsässä ammottava Mustan killan sisäänkäynti on saastuttanut koko kaupungin. Siinä missä alkuperäisen sarjan arkisissa kohtaamisissa oli lämpöä ja rakkautta, on tämän päivän Twin Peaks kuin pystyyn kuollut metsä, jonka aavemainen hiljaisuus halkeaa vain harvoin jonkin reitiltään eksyneen satakielen lauluun.

Twin Peaks 2017
Double-R Diner on entisensä.

Ensimmäisissä jaksoissa meille muistutetaan, mitä tapahtui alkuperäisen sarjan viimeisessä jaksossa: Dale Cooper jäi jumiin Mustaan kiltaan, ja hänen riivattu kaksoisolentonsa pakeni hänen sijastaan fyysiseen maailmaan. Uusien jaksojen alussa Cooper on edelleen jumissa Mustan killan luuppimaailmassa pahantahtoisen doppelgängerin rellestäessä ympäri Yhdysvaltoja. Mutta odottakaas: Coopereita onkin kahden sijaan kolme! Tämä selviää, kun tapaamme Dougie Jonesin – pöhöttyneen uhkapeliriippuvaisen perheenisän, joka muistuttaa erehdyttävästi Cooperia.

Ollaan Lynchille rakkaan motiivin äärellä: henkilöhahmot kahdentuvat, jakaantuvat, monistuvat ja haarautuvat. Yksi näyttelijä saattaa edustaa useita eri hahmoja, ja toisaalta yhden hahmon sisällä saattaa asustaa monenlaisia entiteettejä. Tämähän on tuttua jo aiemmilta kausilta – esimerkiksi kysymykseen siitä, kuka murhasi Laura Palmerin, ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä samassa kehossa eleli ainakin kaksi sielua ja tahtoa.

Twin Peaks 2017
Pahan Cooperin kasvot ovat kuin kiveä ja iirikset mustiksi palaneet.

Sarjassa nähdään sekä doppelgängereitä, klassisia kaksoisolentoja, joista toinen on alkuperäinen ja ”hyvä”, toinen taas vääristynyt, riivattu ja ”paha”. Niiden lisäksi on olemassa tulpaksi nimitettyjä olentoja: tyhjyyttään kaikuvia, ihmismuotoisia Xerox-kopioita. Kyle MacLachlan on saanut esitettäväkseen kaikki kolme olentotyyppiä: alkuperäisen ”hyvän” Cooperin, BOBin riivaaman ”pahan” Cooperin ja Dougie Jones -tulpan, joka ei tiedä, missä ja miten päin pitäisi olla. Ei helppo duuni MacLachlanille – hän selviytyy rooleistaan erinomaisesti.

Eikä tässä vielä kaikki: osa hahmoista edustaa vieläkin selkeämmin universumin suuria voimia. Kun Laura Palmer irrottaa Mustassa killassa kasvonsa ja antaa Dale Cooperin katsoa sisimpäänsä, näkee Cooper pelkkää puhdasta valoa. Kun Sarah Palmer hieman myöhemmin tekee saman, hänen kasvojensa takana irvistää hyytävä pimeys. Palmerin naiset eivät ole tavallisia ihmisiä, joita outo kohtalo riepottelee, vaan valon ja pimeyden enkeleitä.

Twin Peaks 2017
Hyvä Cooper ottaa haltuun paikkaa, jonka Dougie Jones -tulpa on hänelle valmistellut. Dougien vaimo Janey-E ihmettelee vieressä.

1990-luvun alun Twin Peaks -teoksissa Laura Palmer nähtiin teinityttönä, jonka pumpulielämän takaa paljastui likaisia, kummallisia yksityiskohtia. Hän oli paitsi uhri, myös kiinnostunut asioista, joita hänen ikäisensä nuoren naisen ei ”pitäisi” olla kiinnostunut.  Hän hakeutui vaarallisten miesten seuraan, käytti kovia huumeita ja lähetteli itsestään vihjailevia valokuvia tuhman lehden senssipalstalle. (Olen aina pitänyt tätä piirrettä Lauran hahmossa ongelmallisena: Lauran synkillä mielihyvän lähteillä ikään kuin esitetään, että ainakin osa hänen kokemistaan rikoksista olivat jossain määrin hänen omaa syytään, mikä puolestaan laimentaa itse tekijöiden syyllisyyttä. ”Mitäs lähti sellaisten miesten matkaan.”)

Nyt Laurasta tulee kuitenkin jotain enemmän kuin väkivaltaiseen seksiin ja kokaiiniin mieltynyt teinityttö – suuremman voiman edustaja, lähes pyhimys. En ole varma, mitä mieltä tästä pitäisi olla. Vanha Laura Palmer on niin vahvasti lihaa ja verta, niin vahvasti maallisten hyveidensä ja paheidensa riepoteltavana, että hänen uutta asemaansa jonkinlaisena esoteerisena agenttina on vaikea ottaa tosissaan. Lynch on kehitellyt ajatustaan Lauran hahmosta hieman liian kauas alkuperäisestä.

Twin Peaks 2017
Laura Palmer vai pelkkä kuvajainen? Mustassa Killassa tapahtuu.

Mytologia sikseen – puhutaan hetki draamasta, kerronnasta ja tarinasta. Sarja lähtee käyntiin kuolettavan hitaasti, ja etenkin sielustaan otteen menettäneen Dale Cooperin toilailujen seuraaminen on sarjan alkupuolella todella turhauttavaa. Sarjan alkupään tapahtumat ovat kuin langanpätkiä, jotka alkavat ja päättyvät antamatta katsojalle mitään tarinan kannalta relevanttia tietoa. Tämä on sinänsä tyypillistä Twin Peaksia: jo alkuperäisessä sarjassa katsojan kustannuksella pilailtiin jatkuvasti ”vääriä vihjeitä” antamalla. Tälläkin kertaa katsoja pohti alkuun, onko Twin Peaksin pikkukaupungin triviaaleilla iloilla ja suruilla jokin syvempi merkitys – ja lopulta joutuu myöntämään, että ei, ei tosiaankaan ole. Tällainen tyhjäkäynti on turhauttavaa silloin, kun siitä ei irtoa syvempää esteettistä arvoa.

Jakso jaksolta sarja zoomaa yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes kahdeksannessa jaksossa tarinan raamit tulevat näkyviin. Ne, jotka jaksavat sarjan verkkaista sekoiluvaihetta tarpeeksi pitkään, saavat siis kärsivällisyydestään palkkion. Saamme tietää, että se, mitä Twin Peaksissa tapahtui vuonna 1989, on vain yksittäinen heijastuma valtavasta tapahtumakulusta, joka sai alkunsa Trinityn ydinräjähdyksessä vuonna 1945 (siitä samasta, johon pohjautuu Twin Peaksiakin upeamman Carnivàle-sarjan backstory).

Sarja muuttuu viimeisten jaksojen aikana yhä mielenkiintoisemmaksi. En usko, että sen kaikille osasille on mahdollista löytää sellaista luentaa, jolla olisi tukeva jalansija itse sarjan tapahtumissa ja piirteissä. Äärettömän moni seikka jää tulkinnanvaraiseksi.

Twin Peaks 2017
Kasinon ihanien puputyttöjen aivopesu on onnistunut erinomaisesti.

Eräs elementti, johon en osannut kiinnittää sarjan ensimmäisissä tuotantokausissa huomiota, liittyy mielenhallintaan, johon kytkeytyviä viittauksia uudessa sarjassa on runsaasti. Tähän suuntaan ojentuvat ennen kaikkea Dougien/Cooperin perässä juoksevien kasinorikollisten puputytöt, jotka eivät missään vaiheessa ole kunnolla läsnä tässä todellisuudessa. Myös Audrey Hornen mielentila askarruttaa. Miksi ennen niin toimeliaasta ja päättäväisestä naisesta on kasvanut sekava, voimaton hupsu, joka alistuu friikahtavan aviomiehensä käsikassaraksi? Mitä kummaa tapahtuu sen jälkeen, kun Audrey ummistaa silmänsä tanssiessaan Road Housessa? Audrey ei selvästi hallitse omaa elämäänsä – mutta kuka sitä sitten hallitsee?

Twin Peaks 2017
Audrey tanssii yhtä kauniisti kuin 25 vuotta sitten.

Lynch on perinteisesti hyvin tarkka teostensa musiikkivalinnoista. Uuden vuosituhannen Twin Peaksissa käytetään samoja Angelo Badalamentin aaltoilevia ambient-hittejä, jota tulivat tutuiksi alkuperäisessä sarjassa. Lisäksi (lähes) jokainen jakso päättyy Road Housessa järjestettyyn musiikkiesitykseen. Lynch on varmasti panostanut kovasti bändi- ja biisivalintoihin – ja silti minulla on tästä kimarasta vain vähän hyvää sanottavaa. Ainoat lohkaisut, jotka saavat varauksettomat suosionosoitukseni, ovat The Cactus Blossomsin rautalankaisen nostalginen Mississippi sekä aina vain upeammaksi kylpsyvän Rebekah del Rion No Stars.

Eddie Vedderin ja Nine Inch Nailsin yllätysesiintymiset ovat sinänsä hauskaa katseltavaa. Täysiä hutilyöntejä löytyykin sitten enemmän. James Marshallin esittämä Just You and I on aivan yhtä kiusaannuttavaa ininää kuin 90-luvun alussa. Pahinta sarjan musiikkivalinnoissa ovat kuitenkin Chromaticsin aneemiset Julee Cruise -imitaatiot, joita, paradoksaalista kyllä, edes Julee Cruise itse ei pysty pelastamaan.

Kun Twin Peaksia alettiin tehdä vuonna 1990, oli Lynchillä tilillään vain neljä feature-elokuvaa: surrealistinen outoiluelokuva Eraserhead, suhteellisen perinteinen elämäkertaelokuva Elefanttimies, surullinen scifi-floppi Dyyni ja väkivaltaisen upea Blue Velvet (jonka Dorothy-hahmoa olen muistellut ja makustellut viimeisen vuoden aikana valtavan paljon). Lynch ei ollut käsite – hänestä tuli sellainen Twin Peaksin myötä.

Twin Peaks 2017
Äijä ite: Lynch palaa rooliinsa agentti Gordon Colena. Kuvassa mukana FBI:n namunen Tammy ”what’s-her-last-name”.

Kun uuden Twin Peaksin jaksojen esituotanto käynnistyi reilu 20 vuotta myöhemmin, oli Lynchillä harteillaan raskas taakka. Hänestä oli tullut brändi. Häneltä odotettiin tietyntyyppistä tuotantoa – jotain lynchmäistä. Alkuperäisen Twin Peaksin illanpaahteisen pumpulitunnelmoinnin toistaminen sellaisenaan ei olisi vastannut näihin odotuksiin. Uudelta Lynchiltä odotetaan seksiä, makaaberia, pimeyttä ja juonta, joka rikkoo lineaarisen kerronnan traditiot.

Ja juuri näitä asioita Lynch meille antoi. Lynch tuntee brändinsä ja tietää, mitä häneltä odotetaan ja halutaan. Sattumanvaraisesti operoivan luovan nerouden vai liikemiesvaiston aikaansaannoksia? Mene ja tiedä.

En pysty antamaan tähtiä.

Pimeyden ytimessä (2010) arvostelu

Pimeyden ytimessä (2010)

Pimeyden ytimessä (Edge of Darkness, Yhdysvallat 2010) on ekologisten teemojen ympärille rakennettu rikosdraama. Elokuvan päähenkilö, poliisikomisario Craven (Mel Gibson) menettää elokuvan alussa Emma-tyttärensä, kun naamioitunut mies ampuu kohti Cravenia ja Emmaa Cravenin kotiovella. Ammunnan tutkinnassa ounastellaan, että luoti oli tarkoitettu Cravenille – onhan hän saattanut monia rikollisia lukkojen taakse ja siksi luultavasti monen mustalla listalla. Tutkinnan edetessä alkaa kuitenkin paljastua, että Emma oli ollut jo kauan ennen kuolemaansa vaarassa.

Sain jokin aika sitten lukijalta vinkin 1980-luvulla tehdystä, brittiläisestä Pimeyden ytimessä -minisarjasta. Sarja vaikutti kiinnostavalta, mutta sen saatavuus on tällä hetkellä sen verran heikko, että päätin toistaiseksi tyytyä sen pohjalta tehtyyn Hollywood-remakeen ja arvioida sen pohjalta, kannattaako alkuperäistä sarjaa kaivaa käsiinsä (tiedän, että moni pitää tällaista typeränä ratkaisuna). No, varmasti kannattaa.

Kun kaikki oli vielä hyvin: Craven ja Emma-tytär.

Pimeyden ytimessä on tiivistahtinen elokuva yhden miehen epätoivoisesta taistelusta korruptoitunutta koneistoa vastaan. Yleensä en juurikaan välitä vigilante- tai rikoselokuvista, mutta tämän elokuvan tarinasta pidin. Elokuvan kolme keskeistä hahmoa – Craven, turvallisuuskonsultti Jedburg (Ray Winstone) ja Emman ylin esimies Jack Bennett (Danny Huston) – eivät tyyty suoraviivaiseen keskinäisten ristiriitojensa selvittelyyn, vaan keskustelevat yllättäen myös siitä, miltä nyt tuntuu. Rikoselokuville tyypilliseen tapaan nämä henkilöt kohtaavat järkyttäviä, suorastaan traumaattisia tilanteita. Yleensä rikoselokuvissa kuitenkin lennetään kriisistä kriisiin noin vain, ilman samastuttavia ja eläviä viitteitä siihen, että nyt muuten sattui. Tässä suhteessa Pimeyden ytimessä on kiinnostava poikkeus. Ilmaisu pysyy kuitenkin hillittynä, ja ylitunteellisuuden vaikutelmat vältetään komeasti.

Eräs elokuvan lempikohtauksiani: Jadburdgh ja Craven juttelevat seesteisinä aamupäivän tunteina puistossa.

Olen varma, että tämä tarina esiintyy paremmin edukseen minisarjassa. Erityisesti Jedburgin (sinänsä hyvin kiehtovan ja kiinnostavan) hahmon esittely ja käsittely jää puolivillaiseksi. Hänen rooliaan Bennettin ja Cravenin ”välissä” on vaikea hahmottaa, enkä ymmärrä lainkaan hänen ratkaisuaan elokuvan lopussa.

Pimeyden ytimessä oli Mel Gibsonin ensimmäinen elokuvatyö sitten vuoden 2006 ja ensimmäinen elokuva, jossa hän näytteli, sitten vuoden 2004. En ole Mel Gibsonin elokuvien suuri ihailija – pikemminkin päinvastoin – mutta kieltämättä pidin hänen roolisuorituksestaan tässä elokuvassa.

Pimeyden ytimessä tuskin on rikoselokuvan tuleva klassikko. Pikemminkin se on perusvahvaa rikoselokuvaa ja kevyttä lauantai-illan katsottavaa.

*****