Westworld, 3. tuotantokausi (2020) arvostelu

Westworld, 3. tuotantokausi

Westworldin (2016-) kolmas tuotantokausi on nyt ohi. Teksti, jota nyt kirjoitan, on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi kirjoittaa.

Tämä siksi, etten tiedä, mitä kolmannesta tuotantokaudesta pitäisi ajatella tai olla mieltä.

Dolores saa kumppanikseen lihaa ja verta: Caleb astuu kuvaan.

Westworld on käynyt kolmen tuotantokauden mittaan läpi huiman muutoksen – niin huiman, että ensimmäistä ja kolmatta tuotantokautta on lajityypistä viestivien piirteiden perusteella vaikea tunnistaa samaksi sarjaksi. Se, mikä alkoi leppoisana, ihmisten hedonismia pohdiskelevana westerninä, on muuttunut intensiiviseksi dystopiascifiksi, jossa ihminen roikkuu tekoälyn virittämien nuorien varassa.

Westworldin ensimmäisellä tuotantokaudella koneiden tietoisuus ensin liikahteli ja sitten heräsi syvästä unesta. Toisella tuotantokaudella he kapinoivat luojiaan vastaan. Kolmannella tuotantokaudella he pyrkivät ratkaisemaan luojiensa kohtalon – ja samalla omansa.

Maevesta kuoriutuu palkkionmetsästäjä, joka ei suinkaa valitse aseekseen käytännöllistä konetuliasetta, vaan elokuvallisesti uskottavan katanan. Tulee mieleen Kill Billit.

Näyttelijäkaartiin on temmattu pari kovaa nimeä: Breaking Badista ja Bojack Horsemanista tuttu Aaron Paul sekä Vincent Cassel, jonka muistan itse lähinnä elokuvista The Monk, Viha, Irréversible ja Black Swan.

Erityisesti Aaron Paulin hahmo Caleb Nichols hehkuu alusta alkaen eräänlaista nurinpäin kääntynyttä erityisyyttä. Caleb ei alkuun vaikuta lainkaan kiinnostavalta olennolta. Pikemminkin hän näyttää ulospäin surulliselta, elämän hylkäämältä hahmolta – aivan kuten jokseenkin kaikki muutkin Aaron Paulin roolihahmot, niin, ja oikeastaan myös Aaron Paul itse. Hänestä tulee kuitenkin Doloresin kumppani ja avain suunnitelmaan.

Emmanuel Serac ei ole erityisen miellyttävä henkilö.

Vincent Cassel on puolestaan Emmanuel Serac eli maailman kehittyneimmän tekoälyjärjestelmän suunnittelija. Rehoboam-järjestelmä kerää lakkaamatta dataa kaikista maailman ihmisistä ja kykenee tämän perusteella muodostamaan ennusteen historian ja yksittäisten ihmiskohtaloiden suunnasta. Ajatus Rehoboamin ennustuskyvystä on vahvasti deterministinen: jos valintamme ovat vääjäämätöntä seurausta menneisyyden attribuuteista, on tuskin mielekästä puhua vapaasta tahdosta. Rehellisesti sanottuna en täysin ymmärtänyt, onko Rehoboam ainoastaan kohtalon ennustaja vai sen määrittäjä – loogisesti sen ei pitäisi olla molempia, mutta sarja antaa tästä ristiriitaista tietoa.

Rehoboam, maailman kehittynein tekoälyjärjestelmä.

Dolores murtautuu Westworldista oikeaan maailmaan ja aloittaa raivonsan retkensä kohti Rehoboamin ydintä. Tavoitteena on päästä sörkkimään kaikkitietävää Rehoboamia ja railroadata ihmiskunnalle Doloresin mielen mukainen tulevaisuus. Kun hänen tiensä risteää Calebin kanssa kuin sattumalta, saa hän tästä hämmentyneen apurin. Kumppani, joka on oikea ihminen eikä androidi, osoittautuu myöhemmin hyödylliseksi.

Bernhard hahmo ei tee kolmannella tuotantokaudella juuri mitään…

Samaan aikaan William ja Arnold sekoilevat molemmat tahoillaan ja yrittävät pysyä käyrryillä siitä, mitä oikeastaan tapahtuu. Molempien hahmojen osalta koko kolmas tuotantokausi on tyhjäkäyntiä – heidän on yksinkertaisesti oltava olemassa tämän kauden ajan, jotta he voivat jälleen tehdä jotakin jännittävää myöhemmin.

Niin, neljäs kausihan on nyt jo tilattu.

…eikä tee myöskään William.

Annoin Westworldin toiselle tuotantokaudelle anteeksi sen pirstaleisuuden – mielestäni sille oli hyvä peruste Bernardin rikkinäisen mielen havainnollistajana. Kolmannen tuotantokauden mittaan purkasta alkaa kuitenkin mennä maku. Ongelma ei ole tällä kertaa omituisessa kronologiassa, vaan siinä, että tuotantokaudella yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian outoja. Mitä enemmän tuotantokauden tapahtumia miettii, sitä enemmän juoneen ilmestyy aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Rehoboam on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei se sitä ole. Tai että Dolores on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei hän sitä ole.

Tästä tulee mieleen Prometheus – sillä erotuksella, että Prometheuksesta opin pienen funtsinnan jälkeen tykkäämään. Westworldin kolmoskaudesta en vielä ole oppinut.

Olen noin yleisesti valmis elokuvia ja sarjoja katsellessani lykkäämään epäuskoani melko pitkälle. Westworldin kolmas tuotantokausi vaatii kuitenkin liian paljon ja vastineeksi antaa liian vähän.

Jotain hyvääkin: diggaan kolmannen tuotantokauden promojulisteesta ja siitä, miten se vihjaa suoraan kauden loppuun. Estetiikka, jossa ratkaisu suurimpaan kysymykseen kätketään hyvin näkyvälle paikalle, on aina kiehtonut minua.

*****

Westworld, 2. kausi (2018) ja Kurt Vonnegut: Sähköpiano (1952) arvostelu

Westworld, 2. kausi (2018)

Katsoin tovi sitten Westworldin toisen tuotantokauden. Pian sen jälkeen tartuin Kurt Vonnegutin Sähköpiano-esikoisromaaniin, jossa oli yllätyksekseni niin paljon samoja teemoja kuin Westworldissa, että päätin kirjoitella näistä teoksista rinta rinnan. (Olen kirjoitellut aiemmin blogiin sekä Westworldin ykköskaudesta että Vonnegutin Hokkus Pokkus –romaanista.)

Westworldin toisella tuotantokaudella Doloresin johtama kapina pääsee kunnolla käyntiin. Herkkä ja lempeä Dolores luovuttaa vallan väkivaltaiselle Wyattille, joka ei epäröi puolustaa itseään. Toisaalla Maeve etsii edelleen kadonnutta tytärtään. Mustahattuinen mies ottaa Westworldin kaaoksesta kaiken ilon irti: hän uskoo vakaasti joutuneensa keskelle Fordin kehittämää peliä, jossa riskit ja vaarat ovat aitoja.

Westworld arvostelu
Bernard on joutunut ajassa irralleen.

Bernard-parka on joutunut ajassa irralleen ja haahuilee ympäri puistoa yrittäen saada jotakin tolkkua siitä, mitä puistossa tapahtuu paraikaa, on tapahtunut aiemmin ja tapahtuu seuraavaksi. Westworldin ensimmäisen tuotantokauden aikasolmut eivät ole mitään verrattuna toisen tuotantokauden pirstaleiseen kronologiaan. Olen katsonut toisen tuotantokauden jaksot vain kerran, enkä voi väittää sisäistäneeni täysin sukkuloiden välissä viilettäviä aikalinjoja. Vain se on varmaa, että toisen tuotantokauden aika limittyy ja kerrostuu inhottaviksi vyyhdeiksi.

Sähköpiano (1952)

Vonnegutin Sähköpiano on kertomus dystooppisesta Amerikasta, jossa kaikki mekaaninen työ on ulkoistettu koneille. Maailmassa elää käytännössä vain kolme ammattikuntaa: korkeasti koulutetut johtajat ja insinöörit, armeija sekä erilaisista hanttihommista huolehtiva joukko, jota kutsutaan tuttavallisesti nimellä Hajut ja hylyt. Tarinan päähenkilö on korkeaan asemaan noussut tohtori Paul Proteus, joka alkaa kyseenalaistaa elämän mielekkyyttä teollisessa yhteiskunnassa ja joutuu kosketuksiin vallankumouksellisten, anti-industrialististen voimien kanssa.

Molemmissa teoksissa ihminen on kehittänyt koneen huippuunsa tehdäkseen omasta elämästään mukavaa ja hauskaa. Teknologisen kehityksen jatkuva edistyminen on kuitenkin johtanut täysin päinvastaiseen lopputulokseen: kone on riistänyt ihmiseltä mahdollisuuden kokea oma elämänsä mielekkääksi.

Automaattipiano on molemmissa teoksissa keskeinen symboli. Westworldissa se soittaa yksinäisiä sävelmiään pittoreskin portolan nurkassa, Sähköpianossa se taas ääntelehtii nuhjuisessa saluunassa. Vonnegutin romaanin alkukielinen nimi, Player Piano, on tässä mielessä kiinnostava: se ei ole vain eloton esine, piano, vaan toimija, liikkeen ja elämän synnyttäjä, player.

Westworld arvostelu
Maeve on valmis uhrautumaan tyttärensä vuoksi.

Juuri tässä piilee sekä Westworldin että Sähköpianon ydin. Automaattipianot ja androidit ovat laitteita, jotka on rakennettu ihmisen kevyeksi huvitukseksi – objekteiksi. Vaivihkaa ihminen on kuitenkin menettänyt osansa toiminnan keskiössä ja menettänyt asemansa subjektina. Automaattipiano soi ja Westworldin verenhimoiset androidit ratsastavat kohti auringonlaskua piittaamatta siitä, mitä ihmiset heidän tekemisistään ajattelevat.

Koneesta on näissä maailmoissa tullut ihmiselle kauhistus: ihmisen kaltainen ja täysin itseriittoinen, kammottava objekti-subjekti. Ihmiselle jää voimattoman ja persoonattoman sivustaseuraajan rooli. Parhaimmillaan hän saattaa kenties nauttia automaattipianon soinnista ja androidien järjestämästä näytelmästä. Jos esitys ei kuitenkaan miellytä, ei ihmisellä ole mahdollisuutta protestoida.

Westworld arvostelu
Eräs Westworldin digitaalinen tallennusyksikkö muistuttaa kovasti perinteistä kovakantista kirjaa.

Kysymys vapaasta tahdosta on keskeinen sekä Westworldissa että Sähköpianossa. Westwordlin androidien mahdollisuus tehdä päätöksiä oman tahtonsa mukaan on kyseenalainen: androidit ovat pohjimmiltaan ohjelmistoista koostuvia kokonaisuuksia, joiden toimintaa ja valintoja sääntelevät tietyt algoritmit. Voidaanko vapaasta tahdosta puhua, jos algoritmi tuottaa samoista lähtökohdista aina saman lopputuloksen ja jos käytöksen toistotarkkuus on kirkkaat sata prosenttia?

Mikä sitten on ihmisen rooli? Jos ihmisen tietoisuus on kopioitavissa tietokantaan, eroaako hän millään tavalla koneesta? Onko tietoisuus eräänlainen algoritmi, jossa tietyt olosuhteet tuottavat tietyn reaktion – ilman mahdollisuutta vapaaseen päätöksentekoon ja tahtoon?

Westworld arvostelu
Mustahattuinen mies kyseenalaistaa oman identiteettinsä.

Sähköpianon ihmisiä vaivaavat hieman toisenlaiset vapaan tahdon kysymykset: mielekkäitä vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Jos teet sellaisia valintoja, joita sinulta odotetaan, kävelet valmiiksi päällystettyä tietä, jossa risteyskohtia ei näy. Jos teetkin toisenlaisen valinnan, jossa onnistumisen mahdollisuudet ovat pienet, päädyt perikatoon.

Kiinnostavaa on myös se, kuinka sekä Westworldissa että Sähköpianossa kopioidaan ihmisen sisintä. Sähköpianon insinöörintaidon mestarinäyte on se, että sorvarin liikeradat voidaan taltioida nauhalle, jolta koneet noita liikkeitä sitten toistavat. Nauha kuitenkin kuluu ja pätkii vuosien mittaan, sille säilötty data homehtuu. Westworldissa kopiointi on kokonaisvaltaisempaa: Delos ei tyydy kopioimaan pelkkiä liikkeitä, vaan kokonaisia mieliä, mikä tarkoittaa käytännössä täydellistä monistettavuutta.

Puhdistuksen yö: Anarkia (2014) arvostelu – Se pieni ero

the purge anarchy
Puhdistuksen yö: Anarkia (2014)

Välillä sitä tuntee itsensä aika tyhmäksi. Vuonna 2013 ensi-iltaan tullut Puhdistuksen yö (The Purge) vaikutti vähintäänkin kiinnostavalta: pääosissa Ethan Hawke ja Lena Headey, myös tuottajatiimi koostui kovista nimistä. Traileri oli jännä. Lainasin elokuvan DVD:n kirjastosta ja katsoin.

Tai luulin katsovani.

Tosiasiassa olin lainannut elokuvan jatko-osan nimeltä Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy, Yhdysvallat 2014). Aloin elokuvan puoliväliin mennessä ihmetellä, missä Hawke ja Headey piileskelevät. Pistin asian huonon muistini ja villin assosiaatiotaipumukseni piikkiin: olin varmaankin keksinyt päästäni, että Hawkella ja Headeylla olisi jotain tekemistä elokuvan kanssa. Hei, hehän ovat draamanäyttelijöitä. Mitä he tällaisessa elokuvassa tekisivät? Hawken vielä ymmärtäisi, mutta Headey…? Höpö höpö.

Mieleeni ei tullut sitä vaihtoehtoa, että saattaisin yksinkertaisesti katsoa väärää elokuvaa. Yleensä jatko-osan tunnistaa nimessä näkyvästä numerosta. Nyt jatko-osastatuksesta kertoi vain yksi elokuvan nimeen lisätty sana, joka olisi voinut olla myös elokuvan Suomi-levityksestä vastaavan tahon mielivaltainen päähänpisto. Täytyy jatkossa olla tarkempi: pieneltä näyttävä ero elokuvan nimessä voikin viestiä siitä, että kyseessä on tyystin toinen elokuva kuin alunperin luulit. – Itsestään selvää? Ei näköjään minulle…

TPA-eva-cali
Eva ja Cali, elokuvan ydinduo.

Onneksi Puhdistuksen yön jatko-osa on sarjan ensimmäisen elokuvan juonesta (ilmeisesti) täysin irrallinen, joten sillä, missä järjestyksessä elokuvat katsoo, ei liene merkitystä. Yhteistä elokuvilla on ymmärtääkseni vain se, että molemmat sijoittuva samaan dystooppiseen yhteiskuntaan.

Eletään 2020-luvun Yhdysvalloissa, joissa talous pysyy kunnossa ja sosiaaliset ongelmat piilossa kerran vuodessa järjestettävän puhdistuksen myötä. Puhdistus viittaa tapahtumaan, jossa kaikki kuviteltavissa olevat rikokset ovat yhden yön ajan sallittuja. Vihaiset nuoret miehet voivat purkaa patoutuneet aggressionsa luvan kanssa hakkaamalla, tappamalla ja raiskaamalla. Köyhät ja kipeät pistetään kerralla kyykkyyn ja mullan alle. Kun vahvimman oikeus toteutuu, kaikki voittavat.

TPA-leo
Myös Leo kuuluu yhteiskunnan vahvoihin.

Puhdistuksen yö -elokuvien perusideassa olisi periaatteessa messevää potentiaalia niin yhteiskuntakritiikin kuin kauhuelokuvankin kannalta. Vakaina ja stabiileina pidetyt luottamussuhteet joutuvat koetukselle. Kukaan ei ole turvassa. Ihmiset ovat vastuussa vain itsestään – kukaan ei pakota tunnustamaan muiden koskemattomuutta tai itsemääräämisoikeutta. Siitä, mitä normaalisti pidetään halveksuttavana ja vieraana, tulee yhden yön ajaksi sallittua, jopa toivottua.

Nuhjuisessa kahvilassa työskentelevä Eva (Carmen Ejogo) kiirehtii kotiin tyttärensä Calin (Zoë Soul) ja raihnaisen isänsä luo. Perheen tarkoituksena on eristäytyä omaan asuntoonsa puhdistuksen ajaksi. Samaan aikaan epäonninen (ex-)aviopari Shane (Zach Gilford) ja Liz (Kiele Sanchez) pyrkii pois kaupungista viettämään puhdistuksen yötä kaukana kaupungin rähinöistä. Keski-ikäinen Leo (Frank Grillo) puolestaan valmistautuu lähtemään ulos kostaakseen kokemansa vääryyden. Erinäisten sattumusten seurauksena nämä viisi hahmoa ajautuvat yhteen ja pyrkivät toisiinsa tukeutuen selviytymään yöstä hengissä.

TPA-shane-liz
Ei jatkoon: Liz ja Shane.

Henkilöasetelma on löysä ja hajanainen. Cali on hahmona suulas ja ärsyttävä, mutta silti Leo jostain täysin käsittämättömästä syystä kokee häntä kohtaan suurta sympatiaa. Shane ja Liz puolestaan tuntuvat irtonaisilta lipareilta koko juonikuviossa, enkä aivan ymmärrä, miksi ydinporukkaa on haluttu väkisin paisuttaa kolmesta viiteen. Ehkäpä on ajateltu, että Shane ja Liz edustavat elokuvassa ylempää keskiluokkaa, joka on tottunut ohittamaan puhdistuksen yön ilman sen suurempaa stressiä ja joka omalla tavallaan hyötyy vallitsevasta järjestelmästä – kunnes joutuu itse pienen epäonnisen sattuman vuoksi keskelle tappotanteretta.

Elokuvan peruslähtökohdassa mättää eräs piirre, jota on hyvin vaikea ohittaa. Tarkoitan nyt sitä olettamusta, että kun köyhät ja työttömät poistetaan, lakkaavat köyhyys ja työttömyys häiritsemästä yhteiskuntaa. Tällainen ajatus on niin päätön, etten yksinkertaisesti voi olla marmattamatta asiasta. Rahaeliitti voi olla olemassa ainoastaan, mikäli yhteiskunnassa vallitsevat suuret tuloerot, ja suuret tuloerot ovat mahdollisia vain, mikäli yhteiskunnassa on köyhiä. En pysty kuvittelemaan mitään sellaista tilannetta, jossa köyhien väkivaltainen eliminoiminen palvelisi eliitin etua. Puhdistuksen yö -sarja on siis oikeastaan jo perustaltaan susi.

Kyse ei ole kuitenkaan alemman yhteiskuntaluokan tuhoamisesta, vaan myös rituaalista. Elokuvan mittaan käy ilmi, että osa yläluokkaisista osallistuu puhdistukseen uhraamalla alaluokan edustajia. Mitä näillä uhreilla oikeastaan tavoitellaan ja millaiselle entiteetille nämä uhrit on tarkoitettu, se jää epäselväksi.

TPA-ritual
Puhdistuksen yöhön liittyy synkkää ritualistiikkaa.

Joillekin yläluokan edustajille kyse on hauskanpidosta: niitä, joilla ei ole varaa suojella itseään tai läheisiään, metsästetään kuin eläimiä konsanaan. Tämä elementti tuo mieleen hieman yllättäen Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivää -elokuvan: alaluokan edustajat menettävät kliinisissä ja suljetuissa ympäristöissä kaikki oikeutensa ja joutuvat tylsistyneen yläluokan mielivallan ja sadismin kohteeksi. Harmillista on, ettei tätä aspektia kehitellä elokuvassa pidemmälle.

On syytä huomata, että Puhdistuksen yö: Anarkia ei ole kauhuelokuva (kuten itse taisin virheellisesti luulla). Pikemminkin se on scifielokuva ja dystopiakuvaus. Siinä on runsaasti piirteitä myös toiminnan, draaman ja trillerien lajityypistä. Uhkaa ja arvaamattomuutta korostavasta markkinoinnista huolimatta elokuvassa ei ole graafista väkivaltaa oikeastaan lainkaan. Jotain varmaankin kertoo se, että elokuvan ikärajaluokitus on (vain) K16.

Aika vaimeaksi tämä jäi. Ehkä sarjan ensimmäinen osa on kiinnostavampi – pakkohan sekin on katsoa, vaikka odotukseni eivät enää ole kovin korkealla.

*****

Puhdistuksen yö: Anarkia DVD @ Discshop
Puhdistuksen yö: Anarkia BD @ Discshop
Puhdistuksen yö: Anarkia VOD @ Discshop
Puhdistuksen yö: Anarkia VOD HD @ Discshop

Metropolis (1927/1984) Loud Silents -festivaalilla – arvostelu

METROPOLIS poster
Metropolis (1927)

Onko Metropolisin (Saksa 1927) lyhyiden leikkausten esittämisessä ja katselussa mitään järkeä vuonna 2016? Tätä pohdin, kun hoksasin, että Loud Silents -festivaaleilla esitetään nimenomaan eräs elokuvan vanhoista, lyhyistä leikkauksista. Oikeastaan luulin tietäväni vastauksen jo ennen kuin näin Loud Silentsin Metropolis-näytöksen – vaan kas kummaa, näytöksen myötä kysymys osoittautuikin monimutkaisemmaksi kuin oletin. Elektrorap-artisti Khidin säestämä näytös möi hyvissä ajoin loppuun, ja selvää oli, että jännän äärellä ollaan. Metropolis on elokuva, jonka voi luulla nähneensä, vaikkei olekaan sitä nähnyt – niin täynnä populaarikulttuuri on viittauksia sen tarinaan ja kuvastoon.

Metropolis kertoo teollisesta dystopiasta, jossa vallitsee ankara luokkajako. Hallitsijaluokka elää onnellisena ja huolettomana kauniissa Metropolisin kaupungissa. Maan alla asuu ja työskentelee proletariaatti, jonka ankara työ mahdollistaa hallitsijoiden hulppean elämäntyylin. Perusasetelma on kuin marxilaisen teorian oppikirjasta – mutta malttakaapa: Metropolisin välittämä arvomaailma ei totisesti ole marxilainen.

Metropolis Babel
Metropolis oli monessa suhteessa aikaansa edellä – myös näyttämöllepanon puolesta.

Metropolisin johtajan poika Freder (Gustav Fröhlich) viettää huoletonta ja leppoisaa elämää. Hänen maailmansa kuitenkin järkkyy, kun hän oivaltaa, että hänen ja kaikkien Metropolisin asukkaiden elämäntapa perustuu työläisten riistolle ja kärsimykselle. Hän laskeutuu maanalaiseen työläiskaupunkiin ja pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä proletariaatin keskuudessa kytevää vallankumoushenkeä. Samalla hän ihastuu vallankumouksen airueen, kauniiseen Mariaan (Brigitte Helm).

Frederin ihmetellessä työläisten nousevaa vastarintaa juonii hänen isänsä Fredersen ylhäällä Metropolisissa tiedemies Rotwangin kanssa. Rotwang on rakentanut keinotekoisen ihmisen, jonka hän viimeistelee antamalla tälle Marian kasvot. Vale-Maria lähetetään Metropolisiin luomaan kaaosta ja vetämään Marian edustamat ideaalit lokaan. – Juuri keinotekoinen ihminen, vale-Maria, on Metropolisin tärkein perintö jälkimaailmalle ja ennen kaikkea scifi-elokuvalle.

Maria Metropolis
Kaikkien maailman androidien äiti: vale-Maria.

Nirputin aiemmin siitä, kuinka Tohtori Caligarin kabinettia tulkitaan niin hanakasti enteenä ja allegoriana kansallissosialistisesta Saksasta. Myös Metropolisin suhteen loputtomat natsipohdinnat hankaavat – mutta pakko on myöntää, että elokuvan maailmankuvassa on silmiinpistäviä yhteyksiä kansallissosialistiseen ideologiaan. Toisin kuin marxilainen ideologia, Metropolis ei yritä murtaa luokkajakoa – sen sijaan se pyrkii luomaan yhteyden hallitsevan ja työtätekevän luokan välille. Luokkajaossa sinällään ei siis nähdä mitään ongelmaa. Metropolis antaa alemmasta yhteiskuntaluokasta melkoisen ankean kuvan: työläiset ovat kenties vilpittömiä ja puhdassydämisiä, mutta samalla heikkoluonteisia, yksinkertaisia ja alttiita houkutuksille. He tarvitsevat hallitsijoitaan siinä missä hallitsijaluokka tarvitsee heitä.

Silläkin uhalla että toistan itseäni… Kuten Tohtori Caligarin kabinetista, löydän myös Metropolisista viihteen rooliin liittyvää pohdiskelua. Vale-Maria nousee parrasvaloihin ja pyrkii mustamaalaamaan todellisen Marian edustamia ideaaleja käyttäen välineenään julkisuutta. Show menee yleisöön täydestä. Kaava on sama kuin Caligarissa: viihde on vaarallista, ja sen luomat illuusiot voivat johtaa seuraajansa tuhoon ja turmioon.

Vatvotaas seuraavaksi elokuvan monia eri leikkauksia. Metropolisin kaikkein pisimmällä leikkauksella (jota ei tosin tietääkseni koskaan esitetty julkisesti?) oli mittaa noin 3,5 tuntia. Jo ennen ensi-iltaa elokuvasta pätkittiin tunti pois: syntyi ”alkuperäinen”, 2,5-tuntinen versio. Kun elokuvaa alettiin levittää Yhdysvalloissa, se lyheni entisestään – materiaalia oli jäljellä noin kahden tunnin edestä. Myös Saksan markkinoilla elokuvaa saksittiin. Omana aikanamme kaikkein laajimmin levitetty Metropolis-leikkaus lienee vuonna 1984 julkaistu, vajaa puolitoistatuntinen ”Moroderin versio”. Varsin laajalti on esitetty ja nähty myös vuonna 2002 ilmestynyttä, noin kahden tunnin mittaista restauraatiota.

Voitte kuvitella, mitä elokuvan kerronnalliselle jännitteelle tapahtuu, kun alun alkaen 3,5-tuntisesta elokuvasta tehdään alle 1,5-tuntinen leikkaus. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu: 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella löydettiin kaksi kopiota, jotka pitivät sisällään merkittävän määrän tuotantoportaan leikkauspöydille jääneestä materiaalista. Näistä versioista koostettiin noin 2,5-tuntinen versio, jota alettiin vuonna 2010 levittää nimellä The Complete Metropolis. Tämäkään leikkaus ei ole ”complete”, mutta lähemmäksi ensi-iltaleikkausta tuskin koskaan päästään.

metropolis occult
Metropolisiin siroteltu okkulttinen symboliikka olisi jo oman tekstinsä aihe…
Jätetään tällä erää tämä aihe kokonaan käsittelemättä.

The Complete Metropolisilla on mittaa 145 minuuttia, Moroderin versiolla puolestaan 87 minuuttia. Pituusero selittyy osittain sillä, että Moroderin versiossa välitekstit on korvattu tekstityksellä, mikä lyhentää leikkausta jonkin verran. Selvää kuitenkin on, että nämä versiot eroavat kerrontansa ja sisältönsä puolesta toisistaan melkoisesti.

Muistelin, että puutteistaan huolimatta Moroderin versio välittää Metropolisin magian vähintäänkin kohtuullisesti. Muistin väärin. Sellaiselle katsojalle, joka on nähnyt The Complete Metropolisin, Moroderin versio tuntuu kuin ranskalaisin viivoin kirjoitetulta tiivistelmältä elokuvasta. Kokonaisuudesta puuttuu rytmi ja selkäranka. Henkilöiden psykologian ja motiivien kuvaukselle ei jää juuri aikaa, mistä syystä heihin on vaikea samaistua. Pahimmillaan lipsutaan tahattoman komiikan puolelle.

Palataan nyt alkuperäiseen kysymykseen: onko Moroderin version esittäminen ja katsominen millään tavoin mielekästä nyt, kun saatavilla on yli tunnin pidempi The Complete Metropolis? Vastaan omalta osaltani myöntävästi: kyllä, Moroderin versio on täysin kuranttia katsottavaa sellaiselle yleisölle, joka on jo nähnyt The Complete Metropolisin. Se tuo katsojan mieleen kaikki pitkän version hyvät, uniikit elementit, mutta samalla välttää sen suurimman sudenkuopan eli hitaan kerronnan ja uuvuttavan kokonaispituuden. Samalla haluan kuitenkin painottaa, etten suosittele Moroderin versiota sellaiselle katsojalle, jolle The Complete Metropolis (tai vähintäänkin vuoden 2002 restauraatio) ei ole jo tuttu. Ensikosketus Metropolisiin on paras hakea pidemmistä versioista – muutoin elokuvan ainutlaatuisuutta on vaikea käsittää.

Ymmärrän (lue: luulen ymmärtäväni), miksi Loud Silentsissa esitettiin juuri Moroderin versio: siitä lienee ollut suhteellisen helppoa saada esitettäväksi suomeksi tekstitetty filmikopio. Yllä esitettyä pohdintaa Metropolisin eri leikkauksista ei siis tule tulkita moitteeksi Loud Silentsin kopiovalintaa kohtaan. En voi väittää, ettenkö olisi mieluummin nähnyt festivaaleilla The Complete Metropolisia, mutta sen esittäminen filmiltä näissä puitteissa olisi luultavasti ollut taloudellinen mahdottomuus. Oli upea kokemus päästä näkemään tämä elokuva filmiltä – siitä huolimatta, että kyseessä oli ”vain” Moroderin versio.

Khid
Khid

Vielä sananen näytöksen säestyksestä. Kridin musiikki tuntui vetoavan yleisöön voimakkaammin kuin muut festivaaleilla kuulemani säestykset, ja mies sai yleisöltä pitkät aplodit näytöksen päätteeksi. Säestys oli eittämättä kiinnostava ja parhaimpina hetkinään todella vakuuttava. Pidin erityisesti ”Metropolis-teemasta”, jota toistettiin ja varioitiin pitkin elokuvaa. Ajoittain kuitenkin koin musiikin eksyvän polkemaan tyystin eri polkuja kuin elokuva, jolloin yhteyksiä kuvan ja säestyksen väliltä oli vaikea löytää. En tarkoita, että elokuvamusiikin tulisi aina mukailla kuvaraitaa – oikeastaan elokuvamusiikki on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa tai asettuu ristiriitaan kuvaraidan tapahtumiin nähden. Aika ajoin Khidin säestystä kuunnellesani minulle kuitenkin syntyi se vaikutelma, että musiikki ja kuvaraita elivät ikään kuin toisistaan irrallaan. Samaan hengenveroon myönnän, etteivät Kridin edustamat musiikkityylit ole minulle järin tuttuja tai läheisiä, mikä saattaa selittää lievän nihkeyteni. Muu yleisö taisi rakastua Khidin säestykseen täysin varauksetta.

Jatkamme Loud Silents -elokuvien parissa vielä yhden tekstin verran: Nosferatusta on luvassa juttua lähipäivinä.

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä pressipassin tapahtumaa sivuavien blogitekstien kirjoittamista varten.