William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Jon Padgett: The Secret of Ventriloquism (2016) arvostelu

Jon Padgettin The Secret of Ventriloquism on kokoelma kauhunovelleja, joiden päähenkilöt ovat vaarassa menettää minuutensa ja oman elämänsä hallinnan. Kuten teoksen nimestä arvata saattaa, on vatsastapuhuminen tärkeässä osassa monissa teoksen teksteistä.

Vatsastapuhujat ja heidän nukkensa eli dummynsa ovat tuttua kamaa kauhukirjallisuudessa ja -elokuvissa – Goosebumps-sarjaan kuuluvan Elävien nukkejen yö -kirjan Läpsy-nukke ja Saw-elokuvien Billy ovat ensimmäset kauhudummyt, jotka mieleen tulevat. Jos listaa laajentaisi kauhuelokuvien eläviin nukkeihin ylipätään (siis myös sellaisiin, joilla ei ole mitään tekemistä vatsastapuhumisen kanssa), tulisi siitä loputon.

Yleensä dummy-tarinat keskittyvät nukkeihin – kauhu syntyy siitä, että kuollut esine onkin elävä. Toisin on Padgettin tarinoissa: Padgett keskittyy siihen, kuinka vatsastapuhuminen muuttaa vatsastapuhujaa. Hän erottaa toisistaan kaksi vatsastapuhumisen lajia: harmittoman harrastelun, joka tunnetaan alempana vatsastapuhumisena (Lesser Ventriloquism), ja salatieteenomaisen korkeamman vatsastapuhumisen taidon (Greater Ventriloquism), joka mullistaa harjoittajansa maailman.

Avain The Secret of Ventriloquismin filosofiaan ja maailmaan löytyy kokoelman puolivälin paikkeilta, 20 Simple Steps to Ventriloquism -novellista. Se on kirjoitettu ohjekirjan muotoon. Tekstissä opastetaan ensin alemman vatsastapuhumisen taitoon ja sen jälkeen tarjotaan mahdollisuus perehtyä myös korkeampaan vatsastapuhumiseen. Siihen voi kuitenkin syventyä vain sellainen, joka on valmis luopumaan jokaisesta itselleen rakkaasta kuvitelmasta: We Greater Ventriloquists are catatonics, emptied of illusions of selfhood and identity, kuvataan ohjekirjasessa korkeamman vatsastapuhumisen vaikutusta yksilöön.

Tapa, jolla korkeamman vatsastapuhumisen taito tyhjentää yksilön tämän persoonallisuudesta, tuo mieleen eri uskontokunnissa esiintyvän, mystisen lähestymistavan jumalaan. Mystikko ei tarvitse uskonsa harjoittamiseen papistoa tai muita välikäsiä, vaan hän voi olla suorassa, välittömässä kosketuksessa jumalaansa. Myös korkeamman vatsastapuhumisen taidon saavuttanut päsee kosketuksiin jonkin itseään suuremman kanssa. Toisin kuin uskonnollisessa kontekstissa yleensä, Padgettin maailmassa tämä kosketus on kuitenkin kauhistuttava ja vääristävä.

20 Simple Steps to Ventriloquism -novellissa esiin nostetut aiheet ja motiivit toistuvat myös muissa teoksen teksteissä. Lentokoneonnettomuudet, vailla omaa tahtoa liikkuvat yksilöt, vääristyvät ja vääntyvät ihmisruumiit ja hahmot, jotka tyhjentyvät omasta minuudestaan, täyttävät kokoelman sivut.

Jos 20 Steps to Ventriloquism ojentaa vääristyneen ja kauhistuttavan henkisyyden suuntaan, niin tekee myös kokoelman aloittava The Mindfulness of Horror Practice. Nimi kertoo täsmällisesti, mistä on kyse: novelli on mindfulness-harjoituksen irvikuva, jossa lukijaa kehotetaan vastaanottamaan omasta kehostaan nousevat kauhun ja tyhjyyden tuntemukset. Novellin idea on parempi kuin itse toteutus. Pisteitä Padgettille jälleen tekstilajiin liittyvästä hämäyksestä: kuten 20 Steps to Ventriloquism, myös The Mindfulness of Horror Practice on kirjoitettu ohjeen muotoon.

The Infusorium on suosikkini kokoelman kertovista teksteistä. Siinä on vanhan kunnon salapoliisitarinan piirteitä: se kuvaa komisario Toston tutkimuksia Dunnstownin kaupungissa. Vanhuksia katoaa kaupungista, ja vanhan paperitehtaan lähistöltä löytyy kummallisia luurankoja. Paksu savusumu täyttää kaupungin kadut ja tekee liikkumisesta lähes mahdotonta. Astmaa sairastava Tosto imee inhalaattoria minkä ehtii, yrittää pysyä hengissä ja päätyy lopulta oman ja kaupungin asukkaiden turvallisuuden takaamiseksi äärimmäisiin ratkaisuihin.

Myös Origami Dreams -novelli lukeutuu suosikkieni joukkoon. Se kuvaa minäkertojan persoonan tyhjentymistä ja epävarmuutta omien muistojen ja identiteetin todellisuudesta. Päähenkilö ei ole varma, mitkä hänen kokemuksistaan ovat unta ja mitkä todellisuutta. Padgett ei ole ensimmäinen kynäilijä, joka rakentaa kertomuksensa tällaisen kokemuksen varaan – hän kuitenkin onnistuu kuvauksessaan poikkeuksellisen hyvin.

The Secret of Ventriloquism on Padgettin debyyttikokoelma – hämmästyttävän kypsä ja laadukas sellainen. Padgett on ilmeisesti työstänyt osaa kokoelman novelleista hyvän aikaa – puhutaan vuosikausista, ehkä jopa kymmenistä. Näin kirjoja pitäisi tehdä, ilman kiirettä ja deadlineja.  Thomas Ligottin vaikutus Padgettiin näkyy selvästi, mutta mikään Ligotti-kopio hän ei ole – kyse on eräänlaisista hiljaisista kunnianosoituksista oppi-isää ja mentoria kohtaan.

Jon Padgett: The Secret of Ventriloquism (2016)
Lukuhaasterasti: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa (sen viimeisessä novellissa).
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta.

Laajakuva – 10 kirjoitusta (2018) – Ajatuksia esseekokoelmasta

laajakuva 10 kirjoitusta arvostelu
Laajakuva – 10 kirjoitusta (2018)

Verkkolehti Laajakuva juhlisti vuonna 2018 viisivuotista taivaltaan esseekokoelmalla, johon on valittu yhteensä kymmenen elokuva- tai videopeliaiheista esseetä viideltä eri kirjoittajalta. Onnentoivotukseni Laajakuvalle, ja paljon hyviä vuosia!

Laajakuvaan on kirjoittanut vuosien varrella yli 20 toimittajaa ja näiden lisäksi vierailevia kirjoittajia. Verkkolehdessä ilmestyneiden artikkeleiden määrää ei kokoelman esipuheessa mainita – itse arvelen, että sivustolla lienee julkaisuja artikkeleitä tällä hetkellä suunnilleen 200-300 korjaus: reilut 600. Joukossa on varmasti festariraportteja ja muita tekstejä, jotka eivät muotonsa puolesta kokoelmaan olisi sopineet – joka tapauksessa puhutaan kolminumeroisesta summasta. Kyse on siis jo varsin vakiintuneesta ja pitkään aktiivisesti toimineesta julkaisusta.

Miksi kokoelmaan on siis valittu juuri nämä kymmenen tekstiä? Ja miksi kokoelmaan on päätynyt kahdenkymmenen toimittajan joukosta vain viiden kirjoittajan tekstejä?

Voisi olettaa, että tällaiseen teokseen pyrittäisiin valitsemaan tekstejä mahdollisimman monipuolisesti. Erityisesti huomiota kiinnittää se, että kymmenestä tekstistä peräti seitsemän on kahden kirjoittajan kynästä. En sano, että nämä tekstit eivät olisi ansainneet asemaansa teoksen sivuilla, mutta olisin mieluusti lukenut, millaisilla kriteereillä tekstit on teokseen valittu.

Suosikkini teoksen teksteistä on Joonatan Nikkisen essee Punaista valkoisella: matka video nastyjen maailmaan. Video nasty -termi viittaa elokuviin, jotka joutuivat 1980-luvulla Iso-Britannian videosensuurin hampaisiin. Jos sensuuripolitiikan tarkoitus oli estää näiden elokuvien katselu, on vaikutus ollut ainakin pitkällä tähtäimellä täysin päinvastainen – elokuvan julistaminen video nastyksi kun on omiaan lähinnä herättämään mielenkiintoa siihen, mikä tässä nyt on niin kamalaa, että se on pitänyt erikseen kieltää.

Nikkisen teksti on massiivinen. Se on yli 60 sivua pitkä, ja asiaa on paljon. Silti essee on juuri sopivan tiivis ja jaoteltu selkein väliotsikoin sopiviin suupaloihin. Teksti on sopiva sekoitus faktaa ja Nikkisen omaa fiilistelyä. Video nastyt ovat esseen aiheena hyvin laaja, mutta se ei haittaa, sillä tekstin reunamat ovat selvät. Kirjoittaja ei vaeltele mielivaltaisesti sinne tänne, vaan pysyy täsmällisesti aiheessa ja etenee johdonmukaisesti. Juuri tällaisia esseitä luen mielelläni.

Osittain samasta syystä pidin Miikka Monosen Zombi 3 – 1 nimi, 15 vuotta eurokauhua -tekstistä. En ole koskaan ymmärtänyt zombigenren päälle – Kuolleista palanneet on oikeastaan ainoa zombihenkinen teos, joka ei tunnu pakkopullalta. Silti Monosen tekstiä lukee mielellään – Nikkisen tapaan hän jäsentää tekstinsä selkeästi. Mononen osaa myös miellytää lukijaa tummanharmaalla humorillaan. Toissijaista on se, mitä teksti käsittelee, kunhan lukija viihtyy.

Kuten Nikkisen video nasty -teksti, myös Zombi 3 -essee on kärsinyt jonkin verran stillien ja liikkuvan kuvan pois jättämisestä. Toisaalta teksti on ennen paperille siirtämistä saanut väliotsikot, jotka selkiyttävät ja rytmittävät tekstiä.

Jaakko Kuitusen peliaiheiset tekstit Starsiege: Tribes 18-vuotiaana ja hauskasti nimetty Laukauksia Souslbornesta olivat minulle raskasta luettavaa. Niistä kyllä hehkuu Kuitusen innostus ja rakkaus niihin teoksiin, joita hän teksteissä kuvaa ja ruotii. Niille lukijoille, joille Kuitusen käsittelemät pelit ovat tuttuja, tekstit ovat varmasti antoisia. Minä kuitenkin eksyin niihin – ne menevät ajoittain niin tarkkaan pelien ominaisuuksien analyysiin, että pelejä tuntemattoman lukijan on vaikea löytää niistä tarttumapintaa. Yhtä hyvin olisin voinut lukea äitini lehtipinossa lojuvaa hammaslääkärilehteä – suunnilleen yhtä paljon tekstin sisällöstä ymmärsin.

Samat ajatukset vaivasivat minua Joonas Nykäsen Mikio Naruse -esseetä lukiessani. Nykäsen teksti on ainoa kokoelman kirjoitus, jota ei ole julkaistu Laajakuvassa – se näki päivänvalon Filmihullun sivuilla, eikä ihme, sillä se on hyvin… noh, ”filmihullumainen”. Tunnen Narusen tuotantoa huonosti, joten tekstistä oli vaikea sada otetta. Osittain juuri tällaisten lukukokemusten vuoksi en enää lue Filmihullua – liian suuri osa lehden teksteistä käsitteli sellaisia elokuvia, joita en ollut nähnyt, sellaisella tavalla, josta en saanut mitään irti.

Laajakuvassa on muuten ilmestynyt myös erinomainen, Mikko Lambergin kirjoittama Miksi lopetin Filmihullun tilaamisen?, joka olisi mielestäni ansainnut sijansa kokoelmassa. Tätä aasinsiltaa pitkin pääsemmekin neljään Lambergin kirjoittamaan esseeseen, jotka on otettu mukaan kokoelmaan.

Mikko Lambergin esseet eroavat teoksen muista teksteistä voimakkaasti. Muut kirjoittajat ovat rajanneet esseensä aiheet täsmällisesti ja konkreettisesti: tietty teksti käsittelee tietyn taitelijan tuotantoa, tiettyä peliä tai elokuvaa, tiettyä elokuvahistoriallista ilmiötä. Kirjoittajat tuovat nämä rajat esille heti otsikossa, ja pysyvät asettamiensa rajojen sisällä. Nämä rajat ovat tekstin lupaus lukijalle: ”Tätä saat, kun luet minut”. Lambergin tekstit eivät anna tällaisia lupauksia. Tärkeintä niissä ei ole käsillä oleva teos, vaan pikemminkin jokin taidetta tai maailmaa koskeva ajatus, jonka kirjoittaja tahtoo ilmaista. Esseessä esille nostettava teos on väline tuon ajatuksen ilmaisemiseen.

Tällainen lähestymistapa voi olla hedelmällinen – juurihan sanoin, etten mielelläni lue esseitä, jotka sukeltavat liian yksityiskohtaisesti minulle tuntemattomiin teoksiin, ja Lambergin lähestymistapa edustaa juuri päinvastaista kirjoittamisen tapaa.

Kuitenkin arvostan sitä, että tekstin otsikossa tai johdannossa määritellään, mitä teksti käsittelee – että minulle kerrotaan, mitä saan, kun luen tekstin, ja että tuo lupaus myös pidetään. Pidän siitä, että tekstillä on konkreettiset, selkeät raamit – juuri tämän vuoksi viihdyin niin hyvin Nikkisen video nasty -historiikin ja Monosen Zombi 3 -esseen parissa. Kirjoittaja, joka johdattelee virke virkkeeltä lukijaa pimeään, kohti tuntematonta, on minulle epäilyttävä ja pelottava. Ennen kuin lähden tuntemattoman matkaan, tahdon tietää etukäteen, minne ollaan menossa, tai ainakin sen, millä kartan lukemattomista ruuduista aiomme liikkua.

TL;DR: En sano, että Lambergin esseissä olisi mitään vikaa – en vain ole niille oikea lukija.

Keille elokuvaesseitä kirjoitetaan? Heille, jotka ovat tekstissä käsiteltävät elokuvat jo nähneet, vai heille, jotka eivät ole niitä nähneet?  Huomasin pohtivani tätä moneen otteeseen kokoelmaa ja erityisesti Nykäsen Naruse-tekstiä lukiessani.

Asialla on valtava merkitys. Useimmiten elokuvaesseitä lukiessani koen, että kirjoittaja suuntaa tekstinsä ensisijaisesti sellaiselle lukijalle, jolle käsitellyt elokuvat ovat tuttuja. Jostain syystä kirjallisuusesseiden kohdalla kokemukseni on yleensä toinen. En lopettanut Parnasson tilaamista siksi, että liian suuri osa sen teksteistä olisi käsitellyt kirjoja, joita en ollut lukenut, sellaisella tavalla, josta en saanut mitään irti. En vain yksinkertaisesti jaksanut enää lukea lehteä.

Tilausta hyvälle, suomeksi kirjoitetulle kulttuurikritiikille kuitenkin on, vaikka sanomalehtien kulttuurisivuja on supistettu raskaalla kädellä, todetaan kirjoituskokoelman esipuheessa. Tämä varmaankin pitää paikkaansa. Syyt Laajakuvan olemassaolon taustalla ovat uskoakseni kuitenkin moninaisemmat. On vaikea uskoa, että Laajakuvan kaltaisten julkaisujen toimittajia (joille ei makseta kirjoituspalkkioita) motivoisi niinkään se, että heidän kirjoittamilleen teksteille on kysyntää. Pikemminkin merkittävin motivaatio lienee se, että kirjoittajat haluavat tekstejään julki.

Sama hieman lyhyemmin: en usko, että Laajakuva on olemassa niinkään siksi, että sille on kysyntää eli lukijoita, vaan pikemminkin siksi, että on ihmisiä, jotka haluavat siihen kirjoittaa.

Omaehtoinen kirjoittaminen ja julkaiseminen sopii ei-kaupalliseen verkkolehteen tai vaikkapa blogiin. Kun tekstit painetaankin kirjaksi, vaatimukset ovat kovemmat: koska kirja maksaa rahaa, on teoksen ajateltava kirjan ostajaa ja lukijaa. Miksi lukija ostaisi kirjan, jonka tekstit (tai ainakin suurin osa niistä) löytyvät ilmaiseksi netistä? Tämä on kysymys, johon jokaisen verkkoteksteistä kootun kirjan toimittajan pitäisi pystyä vastaamaan – ja mieluusti ilmaista vastaus suoraan kirjan takakannessa. Kirjassa täytyy olla jotain sellaista, jota ei muualta saa.

Teoksesta on jätetty pois kuvat, jotka rytmittävät esseiden alkuperäisversioita Laajakuvan sivuilla. Hyvälaatuisten värikuvien painattaminen kirjaan on kallista, joten arvelen, että ratkaisun taustalla on taloudellisia syitä. Voi kysyä, mitä mieltä on painattaa tekstejä kirjaksi, jos tekstin silmäiltävyys ja ilmaisuvoivat kärsivät, kun stillit ja liikkuva kuva jätetään pois – etenkin, kun monille Laajakuvan kirjoittajille näyttää olevan luontevaa värittää ja havainnollistaa tekstiä stilleillä ja videopätkillä. Netissä värikuvat eivät kasvata kustannuksia. Osittain juuri tästä syystä netti pääsääntöisesti on selvästi kirjaa parempi julkaisualusta elokuvia ja videopelejä käsitteleville teksteille.

Kokoelman kannet kommunikoivat säästeliäästi sen sisällöstä. Sen nimi ei juuri kerro siitä, mitä kansien välistä löytyy – etenkään sellaiselle lukijalle, jolle Laajakuva ei ole tuttu konsepti. Takakansiteksti puuttuu niteestä kokonaan, ja sen sijaan takakannessa luetellaan esseiden nimet. Niistä osa auttaa onneksi lukijaa ymmärtämään, mistä on kyse.

Teoksen kanteen on valittu stilli Thomas A. Edisonin yhtiön kuvaamasta Electrocuting an Elephant -lyhytdokumentista (1903), johon ei (muistaakseni?) viitata yhdessäkään teoksen esseistä. Pyörittelin kirjaa pitkään kädessäni ja ihmettelin, miksi teoksen kanteen on juuri tämä kuva. Ehkäpä myös tähän ratkaisuun on päädytty taloudellisista syistä: kyseinen elokuva kuuluu public domainin piiriin, eikä siitä napatun stillin käytöstä siis tarvitse maksaa.

Toinen ja kenties tärkempi syy voi olla se, että kannen suunnittelija tahtoo vinkata silmää kirjan lukijalle. Kuva ei sinällään näytä kovinkaan kiinnostavalta – on vaikea päätellä, mitä siinä tapahtuu. Ne, jotka tunnistavat stillin, tietävät, että kyse on eläimen teloituksesta. Tämä toi mieleeni tavan, jolla eri alakulttuureihin (lue: black metaliin) erikoistuneissa julkaisuissa käytetään lainattua ja kuvamateriaalia, jossa viitataan elävän elämän väkivaltaan ja tuhoon. Äkkiseltään mieleen tulee lähinnä levynkansia: Mayhemin Deathcrush ja Dawn of the Black Hearts, Devourmentin Molesting the Decapitated (hups: nyt mentiin death metalin puolelle), Burzumin Aske, Absurdin Thuringian Pagan Madness.

Niin Laajakuvan kirjoituskokoelman kuin black metal -levyjen kannet ovat omiaan herättämään hämmennystä silloin, kun kannen valokuva ei ole katsojalle ennalta tuttu. Tietäjät kuitenkin tietävät, mistä on kyse. Kyse on eräänlaisesta merkistä: kun katsoja tunnistaa kannessa olevan valokuvan, hän tietää kuuluvansa sisäpiiriin ja olevansa teoksen kohderyhmää. Muut saavat ihmetellä rauhassa.

Juuri tämä mielleyhtymä on avain siihen, kuinka Laajakuvan esseekokoelmaa nähdäkseni kannattaa lukea. Laajakuvan toimituksella ei todennäköisesti ole missään vaiheessa ollut käytössään suuren (tai edes pienen) kustantamon resursseja, levityskanavia, tukea – tai toisaalta rajoitteita. Sillä ei ole ollut mahdollisuutta kiillottaa, hinkata ja viilata. Siksi kokoelmaa ei kannata lukea samalla tavalla kuin suurten talojen kustantamia, kustannustoimittamia ja jakelemia teoksia.

Laajakuvan esseekokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka suhtautuu siihen samalla tavalla kuin zineen. Laajakuva ”on lehti harrastajilta harrastajille” (kuten Lamberg toteaa mainiossa Kusipää kriitikko -tekstissään – sekin olisi mielestäni ansainnut paikkansa tämän kokoelman sivuilla) – aivan kuten vanhat kunnon mustavalkozinet, joita monistetaan kopiokoneilla ja jaetaan kädestä käteen. Ne nousevat marginaalista ja elävät marginaalissa – ja juuri siksi ne voivat tarjota elintilan sellaisille ajatuksille ja teksteille, joista valtavirta kääntää katseensa pois.

Olen saanut teoksesta kappaleen Laajakuvan toimitukselta.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (1997) arvostelu – Voimatta tulla yhdeksi heidän kanssaan

Koko kosmokomiikka (1997)

Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on yksi minulle rakkaimpia novellikokoelmia kautta aikain. Luin teoksen lukioikäisenä ja rakastuin. Calvino lyö yhteen maailmankaikkeuden ajat kaikissa oudoissa piirteissään ja ajattomat ilmiöt, joiden laajuus uhmaa jokaisen meistä käsityskykyä. Näistä yhdistelmistä syntyy huumoria, jonka vertaista ei ole. Monissa novelleissa kertojana toimii Qfwfq, jonka olemuksesta on vaikea saavuttaa varmuutta – tai oikeastaan: jonka olemus on selvä paradoksi, iätön mahdottomuus.

Viime kesänä hoksasin, että Kosmokomiikasta on ilmestynyt laajennettu versio, hauskasti nimetty Koko kosmokomiikka, jossa huimaavia avaruusnovelleja on vielä toinenkin mokoma. Pakkohan tämä oli lukea.

Suosikkini kokoelman novelleista on Avaruuden muoto, jonka tapahtumat sijoittuvat jonnekin tyhjään avaruuteen. Novellin minäkertoja on joutunut kiperään paikkaan: hän putoaa, putoaa ja putoaa. Tai oikeastaan hän ei voi olla varma, putoaako hän vai liikkuuko hän pikemminkin ylöspäin, vai pysyykö kenties paikallaan, sillä hänellä ei ole vertailukohtia, joiden avulla ymmärtää, mitä sellaiset käsitteet kuin putoaminen, paikallaan pysyminen tai nouseminen tarkoittavat. Koska hän ei tiedä paremmasta, hän voi yhtä lailla ajatella putoavansa.

Onneksi minäkertojalla on sentään seuraa: ihastuttava Ursula H’x putoaa täsmälleen samaa vauhtia ja hänen putoamislinjaansa nähden (tiettävästi) suorassa linjassa. Minäkertojan harmiksi myös luutnantti Fenimore putoaa hänen ja Ursula H’x:n seurassa suoraa linjaa pitkin. Kaikki kolme hahmoa pysyvät jatkuvasti saman etäisyyden päässä toisistaan – vaikka he putoaisivat tuhansia vuosia, he eivät pääse toisistaan eroon, mutteivät voi myöskään koskettaa toisiaan.

Vaikka novellin todellisuus on kaukana omasta, arkisesta ja mundaanista todellisuudestamme, on sen kuvaama kaava meille kaikille tuttu: me ihmiset kuljemme kuin yhdensuuntaisia suoria pitkin pääsemättä eroon toisista ihmisistä – ja voimatta kuitenkaan koskettaa heitä, ymmärtää heidän asemaansa, tulla yhdeksi heidän kanssaan.

Toinen suosikkinovelleistani on Merkki avaruudessa, joka voisi nimensä puolesta olla vaikkapa H.P. Lovecraftin kertomus. Se on kuitenkin kuin semiotiikan peruskurssin kaunokirjallinen versio: novellin alussa Qfwfq tekee avaruuteen maailmankaikkeuden ensimmäisen merkin, joka on merkkinä paitsi sille pisteelle, jota se merkitsee, myös Qfwfq:lle, koska hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on merkkejä maailmankaikkeuteen tehnyt. Ja koska se on ainoa piste, joka on merkitty, on se myös ainoa piste, jonka olemassaolo on kiistattoman varmaa ja jonka avulla muita pisteitä voidaan määritellä.

Kun Qfwfq on piirtänyt merkin ja jättänyt sen avaruuteen oman onnensa nojaan, tulee siitä hänelle pakkomielle. Hänen on nähtävä uudelleen tuo merkki, joka on niin tiiviisti kytketty hänen omaan minuutensa. Vaan kas: kun hän kiertää satojen miljoonien vuosien kuluttua uudelleen Linnunradan siihen pisteeseen, jossa hänen merkkinsä pitäisi olla, on se pyyhitty pois, ja sen tilalle on piirretty jotakin sotkuista, nuhruista ja epäsäännöllistä. Enää hän ei ole ainoa, joka on piirtänyt avaruuteen merkin – myös Kgwgk on luonut Linnunradalle oman merkkinsä. Ja siitäkös sotku syntyy.

Kolmas novelli, jonka tahdon nostaa esille, on Kaikki yhdessä pisteessä – kertomus ajasta ennen alkuräjähdystä. Jokainen jokaisen meidän piste yhtyi jokaiseen kaikkien muiden pisteeseen yhdessä ainoassa pisteessä joka oli se missä me kaikki olimme, kertoo Qfwfq. Novellin maailma on mahdoton ja absurdi: se yhdistää mielettömästi arkisiin seikkoihin matemaattisen pisteen käsitteen – pisteen, joka ei tarkoita edes tiettyä pinta-alaa, vaan paikkaa, koordinaattien risteämää avaruudessa. Tosiasiassa yhdessä pisteessä ei voi olla ketään tai mitään – ja silti Calvinon novellissa yhteen pisteeseen on mahdutettu joukko olentoja, kenttävuoteita, pyykkinaruja, koreja ja muuta roinaa.

Mainitsen vielä yhden novellin. Valovuodet kertoo onnettomasta minäkertojasta, joka saa viestin avaruuden toiselta laidalta: Minä näin sinut. Viestin lähtöpisteen perusteella minäkertoja päättelee, mihin hetkeen hän viittaa, ja hän arvaa heti, että kyse on eräästä tietystä hänen kannaltaan hyvin kiusallisesta hetkestä. Käynnistyy selityksien ja reaktioiden sarja, joka ulottuu ympäri koko avaruuden – ja joka kestää aikoja, joita meidän on mahdotonta käsittää. Valo etenee avaruudessa verrattain hitaasti, ja viestin kulku sen laidalta toiselle vie pienen ikuisuuden. Silti minäkertojan käytös ja halu esiintyä edukseen muistuttaa hämmästyttävän paljon nykyajan hektiselle somehypelle ominaista poseeraamista.

Kaikki edellä mainitut novellit kuuluvat alkuperäiseen Kosmokomiikkaa-niteeseen. Ne kymmenisen novellia, jotka luin nyt ensimmäistä kertaa Koko kosmokomiikasta, olivat alkuperäisiin kosmokomiikoihin verrattuna taskulämpimiä: lukihan ne, ja välillä  nauratti, mutta se siitä.

Kosmokomiikkaa on tuottanut minulle niin paljon riemun ja onnen hetkiä, että uskon lukevani teoksen vielä kolmannenkin kerran elämässäni.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997, suom. 2008)
Lukuhaasterasti: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.
Mistä peräisin: Kirjastosta.