Sinister (2012) arvostelu

Sinister (2012)

Etenkin Atlantin toiselta puolen kuplii nykyään joka vuosi melkoinen määrä pienten ja pienehköjen tuotantoyhtiöiden kauhuelokuvia. Niistä vain pieni osa päätyy Suomeen festareille tai varsinaiseen teatterilevitykseen, ja niistä, jotka päätyvät, tulen tsekanneeksi aika pienen osan. Mukaan mahtuu niin paljon tylsää ja halpaa roskaa, ettei aktiivinen seurailu innosta. Niitä helmiäkin mahtuu onneksi mukaan, ja yksi niistä on Sinister (USA 2012).

Kävin onnekseni katsomassa Sinisterin silloin, kun se pyöri Finnkinoissa. Sittemmin katsoin elokuvan kotiolosuhteissa DVD:ltä, eikä kokemus ollut läheskään niin ihmeellinen. Sinisterin vetovoima liittyy ääniin – taitavasti koostettuun musiikkiin ja kekseliääseen äänisuunnitteluun. Etenkin Ulverin Silence Teaches You To Sing -kappaleen käyttäminen elokuvan avainkohdissa on tekijöiltä omaperäinen ja todella onnistunut ratkaisu. Jos tätä elokuvaa ei ole mahdollista katsoa teatterissa tai huolella askarrellussa kotiteatterissa, lienee paras ratkaisu tyytyä (hyviin) kuulokkeisiin.

Rikoskirjailijan tarina

Sinisterin keskushahmo on kirjailija Ellison Oswalt (Ethan Hawke), joka muuttaa perheineen vieraaseen kaupunkiin ja alkaa työstä uutta true-crime-bestselleriä. Suunnitteilla oleva kirja kertoo Stevensonien perheestä, joka on joutunut raa’an rikoksen kohteeksi: tuntematon tappaja on surmannut kaikki perheenjäsenet Stephanie-tytärtä lukuun ottamatta. Stephanie on kadonnut jäljettömiin, ja etsijät elättelevät yhä toivoa, että kidnapattu lapsi löytyisi vielä yhtenä kappaleena.

Ellison seriffin pakeilla

Voidakseen syventyä tutkimustyöhön ja virittäytyä oikeaan tunnelmaan Ellison on valinnut perheensä uudeksi kodiksi Stevensonien entisen kotitalon, jonka takapihalla murhat ovat tapahtuneet. Asettuessaan taloksi Ellison löytää vintiltä laatikollisen Super 8 -keloja ja niiden katseluun sopivan projektorin. Nauhoilta löytyvä materiaali osoittautuu Ellisonin kirjaprojektin kannalta kiinnostavaksi: jokaisella kelalla nähdään ensin onnellinen perhe puuhastelemassa jotakin mukavaa, sitten samainen perhe raa’an väkivallan kohteena.

Ellisonin keskittyessä kirjaprojektiinsa alkaa muu perhe oireilla. Asetelma on kauhuelokuville tyypillinen: näennäisesti kunnollisesta perheestä alkaa nousta esiin riitaisuutta ja luottamuspulaa. Perheen sisäiset ristiriidat jäävät kuitenkin Sinisterissä sivuseikoiksi. Elokuvassa keskitytään tiiviisti nimenomaan Ellisonin henkilökohtaisten hankaluuksien ja paineiden kuvaamiseen, ja muu perhe saa tässä kuviossa vain statistin roolin. Lommoposkinen ja jo hieman kuihtuneen oloinen Ethan Hawke suorituu Ellisonin roolista hyvin.

Kasimillinen kohisee

Ellisonin löytämät kaitafilmipätkät on toteutettu taitavasti ja hyvällä esteettisellä maulla. Kun mykkä kaitafilmi lähtee rullaamaan katsojan silmien edessä, täyttää kauniisti aaltoileva Ulver ääniraidan. Elokuvan kasimilliset ovat ihastuttavan katkonaisia ja naarmuisia. Niiden visuaalinen ilme on pehmeä, utuinen ja kaunis.

Elokuva alkaa komealla kaitafilmipätkällä.

On merkillepantavaa, että videomateriaali päätyy Ellisonin käsiin nimenomaan kaitafilminä eikä esimerkiksi digitaalisina tiedostoina. Kaitafilmiaikaan videon editointi leikkauksia ja muita hyvin yksinkertaisia keinoja lukuun ottamatta oli käytännössä tavallisen pulliaisen ulottumattomissa. Edistyneempi editointi oli kallista ja hankalaa.

Nykyään tilanne on toinen: kuka tahansa voi muokata leikkausohjelman ilmaisversiolla kännykkäkameralla kuvattua avia ja lähettää lopputuloksen rikoskirjailijan inboxiin. Vakuuttavan jäljen aikaansaaminen vaatii toki edelleen aikaa, vaivaa ja taitoa. Silti kuvalla ei enää ole samanlaista todistusvoimaa kuin kaitafilmiaikaan. Ellisonin ullakolta löytyvät kelat ovat kaiku tällaiselta ajalta. Filmiltä projisoituvilla kuvilla on Sinisterin maailmassa hämmentävää voimaa.

Sinisterin kaitafilmeistä tulevat etäisesti mieleen Francis Dolarhyden touhut Thomas Harrisin Punainen lohikäärme -romaanissa (1981). Myös Punaisessa lohikäärmeessä samat perheet nähdään ensin leppoisalla kotifilmillä puuhastelemassa mukavia, sitten murhattuina ja silvottuina. Dolarhydelle on tärkeää päästä ensin tirkistelemään perheiden elämää, tutustua idylliin ennen sen murskaamista. Sama vastakkainasettelu näkyy Sinisterin kaitafilmeissa: ensin nähdään idylli, sitten sen tuhoutuminen.

Toisin kuin Dolarhyden puuhissa, Sinisterissä ei kuitenkaan ole kyse voyerismista. Dolarhydelle filmi on pelkkä työkalu, tirkistelyn ja murhan suunnittelun apuväline. Sinisterin kasimilliset saavat keskeisemmän sijan elokuvan maailmassa: niistä tulee elimellisen kiinteä osa kuvattuja rikoksia.

Pieniä lapsuksia

Siinä missä Sinister on äänisuunnittelun kannalta kiehtova, olisi sen tiettyjä visuaalisia osasia kannattanut vielä miettiä. Kaitafilmeillä vilahteleva pentagrammimainen ”pakanasymboli” näyttää enemmän industrial-bändin logolta kuin miltään autenttiselta uskonnolliselta merkiltä. Elokuvan tekijät tiettävästi tutustuivat tiettyjä visuaalisia yksityiskohtia suunnitellessaan myös black metal -estetiikkaan, mutta lopputuloksesta tulee mieleen – valitettavasti – enemmänkin Slipknot.

Että semmosta.

Näiden seikkojen lisäksi en ihmeemmin perusta Sinisterin loppuratkaisusta. Se on omiaan jakamaan yleisön jyrkästi kahteen leiriin: siitä joko pitää tai sitten ei. Toisaalta elokuvan toiseksi viimeiseen otokseen kätkeytyy yksityiskohtia, joka menivät ainakin allekirjoittaneelta ensi katsomalla ohi ja jotka pistävät lopulta aivot mukavasti kutisemaan. Tapahtumista tulee tarinoita ja legendoja. Hahmot siirtyvät ajasta ikuisuuteen, tilasta kirjan sivuille, kaitafilmille – ja elokuvaan.

Puutteistaan huolimatta Sinister on erinomainen kauhuelokuva. Vaikka katsojan säikyttelyssä nojataan hyvin perinteisiin tekniikoihin, ei kokonaisuuteen synny kliseen makua. Elokuvan tyylipiirteet onnistuvat yllättämään monessa mutkassa, eikä katsoja voi missään vaiheessa tuudittautua siihen luuloon, että tietäisi varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu.

*****

Hyvät:

  • Erinomaiset musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu
  • Visuaalisesti kauniit kaitafilmipätkät
  • Kyky yllättää katsoja melkein loppuun asti
  • Ethan Hawken kolho ja tyylikäs roolisuoritus

Pahat:

  • Kankea loppuratkaisu

Rumat:

  • Epäuskottavat ja hölmöt visuaaliset yksityiskohdat

Teksti on julkaitu alun perin huhtikuussa 2016 jo edesmenneessä Asemablogissa. Olen kirjoittanut sittemmin myös Sinister 2 -elokuvasta.