Netflix – Parhaat sarjat [PÄIVITETTY 2020]

1. Bojack Horseman (2014–2020)

Kun aloin katsoa Bojack Horsemania, luulin, että kyse on harmittomasta komediasarjasta, joka kertoo puhuvasta hevosesta. Olisinpa tiennyt paremmin.

Bojack Horseman on ainutlaatuinen, viiltävä ja raadollinen komediasarja kulahtaneesta 90-luvun sitcom-starasta, joka yrittää vanhoilla päivillään löytää elämälleen sisältöä. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä synkempiä sävyjä tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa tarinan ja hahmojen kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa. Sarja kuvaa erityisen taitavasti masennusta, alkoholismia ja itsetuhoisuutta.

Bojack Horsemanille on annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

Kenelle: Heille, jotka nauttivat populaarikulttuuriviittauksista. Heille, joille elämä on muutakin kuin onnistumista, iloa ja hauskuutta.

Lue lisää:

2. Rick and Morty (2013–)

Rick and Morty (2013-) on aikuisille suunnattu, räävittömän eksistentialistinen animaatiokomedia. Sarja kuvaa eläkkeelle jääneen, alkoholisoituneen tiedemiehen Rickin ja hänen yläasteikäisen tyttärenpoikansa Mortyn absurdeja seikkailuja vierailla planeetoilla ja rinnakkaistodellisuuksissa.  Sarjan konsepti on suhteellisen yksinkertainen: kakkavitsien väliin heitellään milloin läppää pimeästä aineesta, milloin Schrödingerin kissasta. Toisin sanoen yhdistetään lapsellista huumoria teemoihin, joiden tunnistaminen saa katsojan tuntemaan itsensä fiksuksi. Kausien edetessä mukaan tulee yhä enemmän rapsakkaa metahuumoria.

Rick and Mortyn universumi on luonteeltaan kylmä ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan. Jakso toisensa jälkeen todistaa, että ihmisyksilön elämä, unelmat ja kärsimykset ovat maailmankaikkeuden edessä vähäpätöistä roskaa. Kyse ei ole siitä, että maailmankaikkeus olisi ihmiskuntaa kohtaan pahantahtoinen – itse asiassa tällainen skenaario olisi suorastaan lohdullinen, sillä se antaa ihmiskunnalle jonkinlaisen merkityksen ja roolin. Näin ei kuitenkaan Rickin ja Mortyn maailmassa ole. Sarjan universumi ei yksinkertaisesti välitä.

Kenelle: Ihmisille, jotka tykkäävät tuntea itsensä sivistyneiksi ja älykkäiksi. Ihmisille, joihin musta huumori vetoaa.

Lue lisää: Rick and Morty (2013-) arvostelu

3. Hannibal (2013-2015)

Hannibalin vastaava tuottaja Brian Fuller on maininnut ottaneensa sarjan lähtökohdaksi ajatuksen siitä, millaisen tulkinnan David Lynch olisi tehnyt Hannibalin ja Will Grahamin tarinasta. Sarjaa onkin helppo rinnastaa Lynchin teoksiin. Toisin kuin monet adaptaatiot, Hannibal ei tyydy ”kuvittamaan” alkuperäisteoksia, vaan ottaa niistä ainoastaan peruselementit ja muussaa sitten niistä mieleisensä aterian. Kirjoista on kelpuutettu mukaan ainoastaan hahmojen rungot, tietyt tapahtumakulut ja pieni pätkä dialogia sieltä täältä. Juuri tällaista raikasta, uutta luovaa adaptaatiota katselisin mieluusti paljon enemmänkin.

Hannibal erottuu sarjojen massasta edukseen ennen kaikkea visuaalisen ja äänellisen omaperäisyytensä vuoksi. Toisella tuotantokaudella mukaan tulee yhä runsaammin subjektiivisten tunne-elämysten kuvittamista ja harhanäkyjä, jotka on toteutettu tyylillä ja taidolla. Ylipäätään sarjan visuaalinen ilme on värimäärittelyistä ja näyttämöllepanosta lähtien johdonmukainen ja taiteellisesti kunnianhimoinen.

Kenelle: Surrealistisen rikosdraaman ystäville. Erityisesti niille, joille Uhrilampaat-elokuva ja Thomas Harrisin romaanit ovat jo tuttuja.

Lue lisää:

4. Mindhunter (2017–)

David Fincherin tuottama ja osittain ohjaama Mindhunter (2017–) on rikosdraamasarja sarjamurhaajien profiloinnin kehityksestä. On vuosi 1977. Uudenlainen väkivallan muoto hämmentää FBI:n tutkijoita. Enää ihmiset eivät surmaa vain vaimojaan, äitejään ja kavereitaan, vaan väkivaltaa kohdistetaan tuntemattomiin. Panttivankineuvottelija Holden Ford saa ajatuksen: Charles Mansonin jälkeiselle ajalle ominaista väkivaltaa voidaan torjua vain ymmärtämällä sitä. Yhdessä kollegansa Bill Tenchin kanssa hän alkaa kehittää teoriaa murhaajien äärimmäisen väkivaltaisia rikoksia tekevien rikollisten profiloinnista.

Mindhunterin kiinnostavimmat ja intensiivisimmät kohtaukset on rakennettu murhaajien ympärille. Ne viihdyttävät meitä, koska meistä on kiinnostavaa katsella, kuinka taitavasti tunnettujen väkivaltarikollisten ulkonäkö ja olemus on kopioitu. Sarjassa nähdään muu muassa Ed Kemper, Jerry Brudos, Charlie Manson ja David ”Samin poika” Berkowitz.

Kenelle: David Fincher -faneille. Väkivaltaisten rikosten selvittämistä kuvaavien elokuvien ja sarjojen (True Detective, Uhrilampaat, Zodiac…) ystäville.

Lue lisää: Mindhunter, 1. ja 2. tuotantokausi

5. Tuca and Bertie (2019–)

Tuca and Bertie (2019) on Bojack Horsemanin tekijöiden hulvaton animaatiokomedia kahdesta kolmekymppisestä naisesta – tai siis linnusta, tai lintunaisesta. Räävitön ja kovaääninen Tuca painaa kaasua silloin, kun ehkä olisi parasta hiljentää, eikä huoli turhia huomisesta. Vaatimaton ja huolehtivainen Bertie puolestaan pelaa varman päälle ja ahdistuu, kun joku katsoo.

Tuca and Bertielle on ominaista #metoon jälkeinen tapa nostaa puheeksi kipeitä aiheita, kuten seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa, naisen kokemaa syrjintää ja riittämättömyyden kokemuksia.  Sarja tekee sen kiihkottomasti, mutta jämäkästi. Samalla se onnistuu olemaan hiton hauska.

Sarjan hahmot ovat ihmismäisiä lintuja, koiria, kasveja, liskoja, hyönteisiä tai muita olentoja, jotka eivät omassa todellisuudessamme puhu tai osallistu muutoin aktiivisesti järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan. Mukaan mahtuu jopa puhuva kakku, kiukutteleva arkistokaappi ja tissi, joka lähtee yksin baariin.

Kenelle: Bojack Horsemanin huumorin ystäville. Ei pelkästään naisille, vaan kaikille katsojille sukupuolesta riippumatta.

Lue lisää: Tuca and Bertie (2019) arvostelu

6. F is for Family (2015–)

F is for Family on aikamatka suoraan 1970-luvun keskiluokkaiseen Amerikkaan. Animoitu komediasarja keskittyy tavallisen perheen arjen kuvaamiseen. Kantava teema on isä Frankin harteille töissä ja kotona kasautuva paine, joka purkautuu huutamisena ja rähjäämisenä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että Frank ilmiselvästi pelkää omia lapsiaan ja kauhistuu aina, kun vaimo jättää hänet pitämään yksin taloa pystyssä.

Kasvattajana Frank on epäjohdonmukainen, äkkipikainen ja aggressiivinen. Huomaamattaan hän siirtää negatiivisia käyttäytymismalleja suoraan lapsilleen. Pahan kierre on valmis. Kukaan ei kuitenkaan näe hänen käytöksessään mitään outoa – kuvaahan sarja nimenomaan 70-lukua, jolloin perheroolit olivat varsin erilaiset kuin tänä päivänä.

Frank ei suinkaan ole ainoa, jolla on perheessä vaikeaa: vaimo Suen mitta on täynnä äidin ja kodinhengettären roolia. 1970-luvulla työssäkäyvä, perheellinen nainen ei kuitenkaan ollut yhtä yleinen ilmestys kuin tänä päivänä, eikä Suen työura etene kompastuksitta.

Kenelle: Periamerikkalaisen piirretyn komedian (Simpsonit, Family Guy, Bob’s Burgers, Kukkulan kuningas…) ystäville.

Lue lisää:

7. The Keepers (2017)the keepers 2017 arvostelu

The Keepers on dokumenttisarja 1960-luvun lopulla Baltimoressa murhatun nunnan kohtalosta. Kaikki juontaa sisar Cathyn työpaikalle, katoliseen yhteisön pyörittämään Keoughin high schooliin. Se, mitä Keoughin entiset, nyt jo eläkeikään ehtineet oppilaat kertovat, on iljettävää.

Sisar Cathyn ja Keoughin oppilaiden tarina on mukaansatempaava ja häiritsevä. Kertomukseen kietoutuu elementtejä, jotka ovat kuin elokuvasta peräisin: kadonnut kaulakoru, jonka Cathy osti lahjaksi siskolleen, ullakolla kummitteleva, nunnan kaapuun puettu nainen, metsän laitaan hylätty ruumis ja joukko naisia, jotka nousevat vaatimaan hyvitystä kokemalleen vääryydelle vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

Kenelle: True crime -faneille. Making a Murdererin ystäville.

Lue lisää: The Keepers (2017) arvostelu

8. Trailer Park Boys (Roskasakki)

Trailer Park Boys (esitetty Suomessa myös nimellä Roskasakki) on kanadalainen mockumentary-komediasarja valkoisen roskaväen arjesta. Näennäisesti Trailer Park Boys on sekoitus Extreme Duudsoneja, Beavis & Buttheadia ja Pokka pitää -sarjan Daisya, Onslow’ta ja Rosea. Pinnan alta löytyy kuitenkin syvempiä ja vakavampia teemoja: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia ja syrjäytymistä.

Päähenkilöt Ricky, Julian ja Bubbles ovat syntyneet ja kasvaneet Sunnyvalen trailer parkissa – alue on osa heidän identiteettiään. Kukin pojista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi, eikä kaikille ole edes täysin selvää, keitä heidän biologiset vanhempansa ovat. Pojat ovat opetelleet selviytymään jo lapsina yksin. He eivät ole saaneet vanhemmiltaan rakkautta, kasvatusta tai maallista perintöä. Sen sijaan he ovat perineet taipumuksen alkoholismiin ja syrjäytymiseen.

Kenelle: Halvan kaahotushuumorin ystäville.

Lue lisää: Trailer Park Boys (2001–) arvostelu

9. Penny Dreadful (2014–2016)

Penny Dreadful lainaa ja imee vaikutteita ”vakavammasta kauhukirjallisuudesta”. Se ottaa klassisten teosten henkilöhahmot nimbukseensa ja jalostaa niitä nykyajan tarpeisiin. Syntyy siistiä ja salonkikelpoista televisiokauhua – viihdettä, jota voidaan pitää 2010-luvun audiovisuaalisena vastineena 1800-luvun halvoille kauhutarinasarjoille.

Penny Dreadfulin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1800-luvun Lontooseen. Päähenkilöt Neiti Vanessa Ives ja Sir Malcolm Murray ovat kunnostautuneet jonkinlaisena viktoriaanisen maailman Ghostbusters-ryhmänä. Taistellakseen myyttisiä hirviöitä vastaan he kokoavat ympärilleen ryhmän asiantuntijoita: joukossa on muun muassa Viktor Frankenstein, ihmissusi ja homoseksuaali egyptologi.

Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin kuin kolmen tuotantokauden ajan.

Kenelle: Kauhuromantiikannälkäisille.

Lue lisää:

10. Better Call Saul (2015–)

Better Call Saul on Breaking Bad -sarjan spin-off, joka on jo noussut Breaking Badin tasolle ja sen yli. Sarja kuvaa asianajaja Jimmy McGillin muutosta Saul Goodmaniksi. Elämä on kyydinnyt Jimmyä pitkin kuoppaisia teitä: hän on huijannut ja varastanut, istunut vankilassa, ryhdistäytynyt ja parantanut tapansa – tai ainakin yrittänyt kovasti. Sarjan alussa tapaamme Jimmyn huonosti palkatuissa oikeusavustajan hommissa. Hän pyörittää asianajotoimistoaan thainaisten perustaman kauneussalongin ahtaassa takahuoneessa ja toivoo, että kova työ palkitaan.

Vaikka Better Call Saul on näennäisesti komediasarja, ovat sen parhaat hetket niin kivuliaita, että henkeen pistää. Better Call Saul on kirjoitettu ja toteutettu äärimmäisen hienovaraisesti. Se edustaa aikamme parasta, saumattominta televisiokerrontaa.

Kenelle: Breaking Bad -faneille, tietenkin. Draamakomedian ystäville.

Lue lisää: Better Call Saul (2015–) arvostelu

11. Breaking Bad (2008–2013)

Breaking Bad on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. 50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt tietää, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia.

Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Walter Whiten matka Heisenbergiksi on komeaa katsottavaa. Harvoin televisiossa nähtään yhtä taitavasti ja uskottavasti toteutettua hahmon kehityskaarta.

Kenelle: Mahtipontisen televisiodraaman ystäville.

Lue lisää: Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

12. Stranger Things (2016–)

Stranger Thingsin aloitusjaksossa rauhallisen pikkukaupungin asukkaat havahtuvat merkkeihin siitä, että yksi kylän lapsista on joutunut henkirikoksen uhriksi. Tästä lähtien tarinassa on läsnä kahden erilaisen maailman dynamiikka: arkisen, tutun ja mukavan kaupunkielämän takana häämöttää synkkä, väkivaltainen ja uhkaava todellisuus. Kahden maailman välille on syntynyt portti, josta pelko ja väkivalta pääsevät vuotamaan pikkukaupungin arkeen.

Stranger Things on visuaalisesti näyttävä sarja, jonka lavastus ja puvustus hehkuvat autenttista 80-lukua. Parasta sarjassa ovat kuitenkin sen hahmot. En tiedä, mistä aloittaa – sarja yksinkertaisesti pursuaa monipuolisia, kehittyviä, outoja, ainutlaatuisia ja kaikessa rikkinäisyydessään ihania hahmoja. Lähes kaikille sarjan keskeisille hahmoille on ominaista eräänlainen ulkopuolisuus: he tuntevat olevansa erilaisia, viallisia, eristettyjä ”tavallisten ihmisten” joukosta.

Stranger Things on erittäin toimintapainotteinen ja sopivan tiivistunnelmainen sarja. Jos Stranger Things olisi musiikkia, olisi se rapsakan sähköistä kasarisynapoppia.

Kenelle: Kasarifaneille. Toiminnallisen Scifin ystäville. Nörteille.

Lue lisää: Stranger Things, tuotantokausien 1–3 arvostelu

Westworld, 3. tuotantokausi (2020) arvostelu

Westworld, 3. tuotantokausi

Westworldin (2016-) kolmas tuotantokausi on nyt ohi. Teksti, jota nyt kirjoitan, on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi kirjoittaa.

Tämä siksi, etten tiedä, mitä kolmannesta tuotantokaudesta pitäisi ajatella tai olla mieltä.

Dolores saa kumppanikseen lihaa ja verta: Caleb astuu kuvaan.

Westworld on käynyt kolmen tuotantokauden mittaan läpi huiman muutoksen – niin huiman, että ensimmäistä ja kolmatta tuotantokautta on lajityypistä viestivien piirteiden perusteella vaikea tunnistaa samaksi sarjaksi. Se, mikä alkoi leppoisana, ihmisten hedonismia pohdiskelevana westerninä, on muuttunut intensiiviseksi dystopiascifiksi, jossa ihminen roikkuu tekoälyn virittämien nuorien varassa.

Westworldin ensimmäisellä tuotantokaudella koneiden tietoisuus ensin liikahteli ja sitten heräsi syvästä unesta. Toisella tuotantokaudella he kapinoivat luojiaan vastaan. Kolmannella tuotantokaudella he pyrkivät ratkaisemaan luojiensa kohtalon – ja samalla omansa.

Maevesta kuoriutuu palkkionmetsästäjä, joka ei suinkaa valitse aseekseen käytännöllistä konetuliasetta, vaan elokuvallisesti uskottavan katanan. Tulee mieleen Kill Billit.

Näyttelijäkaartiin on temmattu pari kovaa nimeä: Breaking Badista ja Bojack Horsemanista tuttu Aaron Paul sekä Vincent Cassel, jonka muistan itse lähinnä elokuvista The Monk, Viha, Irréversible ja Black Swan.

Erityisesti Aaron Paulin hahmo Caleb Nichols hehkuu alusta alkaen eräänlaista nurinpäin kääntynyttä erityisyyttä. Caleb ei alkuun vaikuta lainkaan kiinnostavalta olennolta. Pikemminkin hän näyttää ulospäin surulliselta, elämän hylkäämältä hahmolta – aivan kuten jokseenkin kaikki muutkin Aaron Paulin roolihahmot, niin, ja oikeastaan myös Aaron Paul itse. Hänestä tulee kuitenkin Doloresin kumppani ja avain suunnitelmaan.

Emmanuel Serac ei ole erityisen miellyttävä henkilö.

Vincent Cassel on puolestaan Emmanuel Serac eli maailman kehittyneimmän tekoälyjärjestelmän suunnittelija. Rehoboam-järjestelmä kerää lakkaamatta dataa kaikista maailman ihmisistä ja kykenee tämän perusteella muodostamaan ennusteen historian ja yksittäisten ihmiskohtaloiden suunnasta. Ajatus Rehoboamin ennustuskyvystä on vahvasti deterministinen: jos valintamme ovat vääjäämätöntä seurausta menneisyyden attribuuteista, on tuskin mielekästä puhua vapaasta tahdosta. Rehellisesti sanottuna en täysin ymmärtänyt, onko Rehoboam ainoastaan kohtalon ennustaja vai sen määrittäjä – loogisesti sen ei pitäisi olla molempia, mutta sarja antaa tästä ristiriitaista tietoa.

Rehoboam, maailman kehittynein tekoälyjärjestelmä.

Dolores murtautuu Westworldista oikeaan maailmaan ja aloittaa raivonsan retkensä kohti Rehoboamin ydintä. Tavoitteena on päästä sörkkimään kaikkitietävää Rehoboamia ja railroadata ihmiskunnalle Doloresin mielen mukainen tulevaisuus. Kun hänen tiensä risteää Calebin kanssa kuin sattumalta, saa hän tästä hämmentyneen apurin. Kumppani, joka on oikea ihminen eikä androidi, osoittautuu myöhemmin hyödylliseksi.

Bernhard hahmo ei tee kolmannella tuotantokaudella juuri mitään…

Samaan aikaan William ja Arnold sekoilevat molemmat tahoillaan ja yrittävät pysyä käyrryillä siitä, mitä oikeastaan tapahtuu. Molempien hahmojen osalta koko kolmas tuotantokausi on tyhjäkäyntiä – heidän on yksinkertaisesti oltava olemassa tämän kauden ajan, jotta he voivat jälleen tehdä jotakin jännittävää myöhemmin.

Niin, neljäs kausihan on nyt jo tilattu.

…eikä tee myöskään William.

Annoin Westworldin toiselle tuotantokaudelle anteeksi sen pirstaleisuuden – mielestäni sille oli hyvä peruste Bernardin rikkinäisen mielen havainnollistajana. Kolmannen tuotantokauden mittaan purkasta alkaa kuitenkin mennä maku. Ongelma ei ole tällä kertaa omituisessa kronologiassa, vaan siinä, että tuotantokaudella yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian outoja. Mitä enemmän tuotantokauden tapahtumia miettii, sitä enemmän juoneen ilmestyy aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Rehoboam on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei se sitä ole. Tai että Dolores on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei hän sitä ole.

Tästä tulee mieleen Prometheus – sillä erotuksella, että Prometheuksesta opin pienen funtsinnan jälkeen tykkäämään. Westworldin kolmoskaudesta en vielä ole oppinut.

Olen noin yleisesti valmis elokuvia ja sarjoja katsellessani lykkäämään epäuskoani melko pitkälle. Westworldin kolmas tuotantokausi vaatii kuitenkin liian paljon ja vastineeksi antaa liian vähän.

Jotain hyvääkin: diggaan kolmannen tuotantokauden promojulisteesta ja siitä, miten se vihjaa suoraan kauden loppuun. Estetiikka, jossa ratkaisu suurimpaan kysymykseen kätketään hyvin näkyvälle paikalle, on aina kiehtonut minua.

*****

Tiger King (2020) arvostelu

Tiger King (2020)

Tiger King (2020) on lyhyt dokumenttisarja miehestä, joka on liian omituinen ollakseen todellinen. Kaikki alkaa kissoista: päähenkilö Joe Exotic pyörittää G. W. Zoo -nimistä eläintarhaa, jossa on satoja kissaeläimiä, pääasiassa tiikereitä. Hänen arkkivihollisensa on eläinoikeustaistelija Carole Baskin, joka niin ikään pyörittää eläintarhaa, mutta varsin erilaisista lähtökohdista.

Exoticin ja Baskinin kiista liittyy kissaeläinten pentujen käsittelyyn ja liiketoimintamalliin. Exotic on sitä mieltä, että pentujen esittely yleisötilaisuuksissa on mitä erinomaisinta valistustyötä ja että mahdollisuus silittää ja ottaa valokuvia tiikerivauvoista on omiaan herättämään myötätuntoa eläimiä kohtaan. Baskin puolestaan näkee, että pentujen kierrättäminen yleisön joukossa johtaa kissojen massatuotantoon ja jopa siihen, että kissoja lopetetaan ennenaikaisesti sen jälkeen, kun ne ovat liian suuria yleisön paijattaviksi.

Mitä hittoa? joku varmaan kysyy. Tästäkö kevään puhutuimmassa sarjassa on kyse? Tiikerien suojelusta?

Joe Exotic aka Joseph Schreibvogel aka Joe Maldonado-Passage.

Odottakaa – on Tiger Kingissä muutakin. Joe ei ole pelkkä eläintarhanpitäjä, vaan avoimesti homoseksuaali, kantrimuusikko, taikuri ja presidenttiehdokas. Lisäksi hänellä on takatukka. Hän ympäröi itsensä värikkäillä hahmoilla: G. W. Zoon johtaja John Reinkellä ei ole jalkoja. Pääeläintenhoitaja Eric Cowie on entinen alkoholisti. Eläintenhoitaja Saffilta puuttuu toinen käsi, sillä tiikeri repi sen irti. (Saff on myös transmies, mutta tätä sarjassa ei juuri tuoda esille, ja Saffiin viitataakin vaihtelevasti he- ja she-pronomineilla.) Joen liikekumppani Jeff Lowe on bilehile ja polyamoristi, joka tuntee Joen tavoin epäilyttävän paljon lain rajamailla puuhailevia miehiä.

Eikä tässä vielä kaikki: Joe elää polyamorisessa liitossa kahden heteromiehen kanssa. Heistä toinen eli John Finlay esiintyy dokumentin haastatteluissa sitkeästi ilman paitaa (ja hampaita). Toista puolisoa eli Travis Maldonadoa ei dokumenttiin ole haastateltu. Sarjan mittaan selviää, miksi.

John Finlay kieltäytyy käyttämästä paitaa.

Exotic on rakentanut eläintarhastaan sellaisen ruutitynnyrin, että on ihme, kuinka koko tarha on ylipäätään pysynyt toiminnassa. Myös Carole Baskin on värikäs hahmo: hän on selittämättömästi kadonneen miljonäärin leski. Joe väittää kivenkovaan, että Baskinilla on jotain tekemistä miljonäärimiehen katoamisessa. Ehkäpä Baskin on murhannut miehensä omakätisesti perintörahojen kiilto silmissään ja syöttänyt ruumiin tiikereille?

Exoticin ja Baskinin riidasta olisi voinut tehdä ”tavallisen” dokumentin, jossa käydään läpi vihanpidon taustat ja molempien agendat. Aihe on sinänsä vakava: eläinten hyvinvointi ja liiketoimintamalli, jossa rahaa tehdään häkkiin kahlituilla kissoilla. Exotic syyttää Baskinia jatkuvasti tekopyhäksi – hän on sitä mieltä, että Baskin tekee rahaa eläimillä aivan samalla tavalla kuin hän itse. Tämä ei pidä täysin paikkaansa: Baskin eläintarhastaan antaa kodin rescue-kissoille, eikä hän teetä kissoillaan uusia pentuja. Baskin tähtää toiminnallaan pikemminkin kissojen häkittämisen lopettamiseen kuin rahantekoon. Tai niin hän ainakin sanoo.

En ole varma, miten iloista Carole Baskinin suojattikissojen elämä on. Häkit näyttävät pienehköiltä.

Exoticin äänekäs persoonallisuus ja eläintarhan muut erikoiset tyypit varmistavat, ettei dokumentin tunnelma muutu tylsäksi. Tiger Kingiä varjostaa jatkuvasti eräänlainen konfliktien ja väkivallan uhka. Joe on äänekäs, räjähdysaltis ja aseistettu, eivätkä eläintarhan sadat, häkeissään turhautuneet villieläimet ainakaan rauhoita tunnelmaa.

Joe ei ole ainoa eläintarhan omistaja, joka tekee rahaa pentujen paijauksella. Tiger Kingissä nostetaan esille Joen lisäksi kaksi muutakin samankaltaista hahmoa: 1980-luvulta lähtien tiikerien kanssa puuhastellut Doc Antle ja liikemies Jeff Lowe. Kaikki kolme ovat valkoisia, kypsään ikään ehtineitä miehiä, jotka (Tiger Kingin mukaan) ovat mieltyneitä polyamoriseen elämäntapaan, omistavat eläintarhan ja tukeutuvat liiketoiminnassaan ilmaiseen tai hyvin halpaan työvoimaan.

Bhagavan ”Doc” Antle on karismaattinen eläintenkouluttaja.

Tiikerien omistaminen näyttää liittyvän ahneuteen, huomionkipeyteen, rakkaudennälkään ja vallantahtoon. Nämä ominaisuudet manifestoituvat Joe Exoticissa, Doc Antlessa ja Jeff Lowessa hieman eri tavoin, mutta kaava on aina sama. Antle ja Lowe pystyvät toimimaan lain asettamissa rajoissa, mutta Exoticin lasi kuohuu yli. Hän ei voi sietää sitä, että hänen valtansa  kyseenalaistetaan ja joku puuttuu hänen oikeuteensa omistaa kissoja ja tuottaa niitä lisää.

Kukaan heistä ei ole syntyjään paha. He ainoastaan ikään kuin kasvavat omien ääriviivojensa yli, kurottavat kohti sellaista, mikä ei heille kuulu. Joe Exotic kuitenkin joutuu hybriksensä pauloihin pahemmin kuin muut – ja saa myös kärsiä seuraukset.

Liikemies Jeff Lowe on mieltynyt nuoriin, kauniisiin naisiin.

Tiger King on hulvaton sarja. Se kuitenkin kätkee hilpeytensä alle surua ja riittämättömyyttä. Ei tunnu aivan korrektilta, että kulutamme viihteenä tarinaa Amerikan takamaille tuupatusta valkoisesta roskasta, joka tekee bisnestä pieniin häkkeihin teljetyistä tiikereistä. Lopputulos on sen verran ristiriitanen, etten osaa antaa Tiger Kingille tähtiä.

Chernobyl (2019) arvostelu

Chernobyl (2019)

Chernobyl (2019) on viiden jakson mittainen, historiallinen minisarja maailman vakavimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta. Itse onnettomuuden lisäksi se kertoo järjestelmästä, jossa Neuvostoliiton yhteneväisyyden ja erehtymättömyyden korostaminen nousi totuutta ja elämää tärkeämmäksi arvoksi.

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa toteutetaan turvallisuuskoe, jonka vuoksi reaktorin teho lasketaan poikkeuksellisen matalalle tasolle. Reaktorin pikasulkujärjestelmä ja hätäjäähdytysjärjestelmä on kytketty pois päältä. Koe päättyy katastrofiin: kun reaktorin valvojat pyrkivät pudottamaan reaktorin tehoa, teho alkaa yllättäen nousta, mikä johtaa reaktorin ytimen räjähtämiseen. Reaktorin valvomossa tästä ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.

Reaktorin valvomossa vallitsee hämmennys.

Kukaan ei tiedä, mitä on juuri tapahtunut ja miksi. Edes kokeen valvoja, kokenut insinööri Djatlov ei ymmärrä tilanteen merkitystä. Kun reaktorin toimintaa säätelevät työntekijät lähtevät selvittämään tilannetta, heistä moni altistuu tietämättään vakavalle säteilyannokselle. Parin viikon kuluttua moni heistä on jo kuollut.

Chernobyl havainnollistaa, kuinka huonosti ydinvoimalan työntekijät olivat perillä reaktorin toiminnasta ja siitä, kuinka vakavasta onnettomuudesta oli kyse. Juuri tästä syystä Chernobyl tuntui juuri tänä keväänä niin tuoreelta. Sarja julkaistiin HBO Nordicissa jo vuosi sitten, mutta korona tekee siitä juuri nyt ajankohtaisen.

Boris Shcherbina ja Valeri Legasov miettivät Tšernobylin onnettomuuden merkitystä.

Kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, olemme juuri nyt keskellä tilannetta, jossa meitä uhkaa jokin arvaamaton ja tuntematon. Joudumme tekemään päätöksiä puutteellisen tiedon varassa, suunnistamaan silmät sidottuina. Vasta jälkikäteen tiedämme, mikä olisi ollut oikea tapa toimia.

Chernobylin tarina kerrotaan pääosin ydinfyysikko ja kemisti Valeri Legasovin näkökulmasta. Legasovia esittää erityisesti Mad Menistä tuttu Jared Harris, joka tekee Chernobylissä ilmiömäisen roolityön. Legasov on sarjassa järjen ääni, joka ravistelee neuvostoliiton politbyroon hereille. Tiedemiehenä hänen on vaikea sopeutua puoluepolitiikan maailmaan, jossa tahrattoman kulissin ylläpitäminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Hiiliministeri pyytää hiilikaivoksen miesten apua.

Mieleen tulee väkisin pragmaattinen totuusteoria, joka määrittelee totuuden tiedoksi, josta on (eniten) hyötyä. Tosiaan: neuvostojärjestelmässä yksilölle kaikkein hyödyllisintä oli sulkea silmät järjestelmän ilmeisiltä epäkohdilta. Vikojen tiedostaminen ja niiden esille tuominen ei ole ainoastaan vaarallista, vaan hengenvaarallista. Chernobyl tuo mieleen Citizen X -elokuvan, jossa neuvostohallinnon tahmainen toiminta ja vimmainen tarve propagoida Neuvostoliiton erinomaisuutta johtaa niin ikään inhimilliseen kärsimykseen ja tuhoon.

Legasov on sarjan keskeisin hahmo, mutta yksin hän ei maailmaa pelasta. Chernobyl nostaa sankarin asemaan erityisesti tavallisia ihmisiä: palomiehiä, sairaanhoitajia, ydinvoimalan työntekijöitä, kaivosmiehiä ja tavallisia janttereita, jotka eivät välttämättä osaa tehdä mitään erikoista, mutta tekevät mutisematta mitä milloinkin käsketään. Moni heistä uhraa terveytensä tai jopa henkensä – tietoisesti tai tietämättään.

Työmies Pavelin tarina on julma ja koskettava, mutta jää raakileeksi.

En ole varma, viestiikö tämä neuvostoliittolaisten uhrautuvaisesta ja jalomielisestä luonteesta vai siitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti yleensä ollut. Ehkäpä kieltäytyminen olisi monissa tapauksissa johtanut vielä vakavampiin seurauksiin. Moni taisi totella, koska tekemällä mitä pyydetään saattoi ainakin teoriassa selviytyä – kieltäytyminen olisi johtanut varmaan kuolemaan tai muihin yhtä epämiellyttäviin seurauksiin.

Ajoittain Legasov latoo neuvostopäättäjien eteen sellaisen tukun kuumottavia faktoja, ettei sarjaa voi katsoa nauramatta. Poliittisen järjestelmän intresseissä oli hyssytellä koko onnettomuus pois – ja sitten ääneen pääsee Legasov, joka ilmoittaa, että sadat tuhannet ihmiset kuolevat ja merkittävä osa mantereesta muuttuu asuinkelvottomaksi, ellei merkittäviin toimiin välittömästi. Itse asiassa ei ole mitään hauskaa, vaan esitystavassa: Legasov sanoo asiat suoraan ja sensuroimatta kuin lapsi, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai miellyttämisen tahtoa.

Lenin katsoo seinältä, kun voimalaitoksen johtaja penää selityksiä.

Minulle uutta sarjassa oli erityisesti se, että varsinainen ydinräjähdys oli vain ensimmäinen vaihe pitkässä tapahtumasarjassa. Räjähdyksen jälkeen reaktio voimalassa jatkui edelleen, ja radioaktiivinen saaste uhkasi levitä huomattavasti laajemmalle, jolloin onnettomuuden ympäristö- ja henkilövahingot  olisivat olleet moninkertaisesti suuremmmat.

Chernobyl tuo mieleen George Orwellin esittelemän idean kaksoisajattelusta, jossa ihmisten on hyväksyttävä totuudeksi sellaisia väitteitä, joiden he voivat suoraan havaita tai ymmärtää valheiksi. Erinomainen esimerkki aiheesta ovat onnettomuuden jälkeen voimalan lähistöllä toteutetut säteilymittaukset. Voimalan johto toistelee pitkään, että onnettomuuspaikalla on mitattu vain 3,6 r/H  (röntgeniä tunnissa) säteilyä, mikä ei sinänsä ole vaarallinen määrä. Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että yleisimpien mittarimallien asteikko päättyy 3,6 r/H:iin. Kun reaktorin säteilyä koetettiin mitata laajemman asteikon laitteella, mittaustulos hylättiin, koska laitteen uskottiin olevan rikki. (Tosiasiassa säteilyn määrä oli onnettomuuden jälkeen paikoittain jopa 20 000 r/H.)

Liekehtivä reaktori on lumoava näky.

Chernobyl on lavastettu ja puvustettu tavattoman huolellisesti. Jokainen kuva huokuu Neuvostoliiton ankeaa, laatikkomaista ja harmaata arkea. Kaikki, aivan kaikki näyttää jotenkin likaiselta. On hämmästyttävää, kuinka nuhjuisessa kunnossa neuvostoinfra on ottaen huomioon, että maassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Miksi ihmeessä nuoria miehiä palkattiin seisomaan univormuissa käytäville, mutta ei kunnostamaan hilseiselviä rakennuksia?

Chernobylin faktapohjaisuutta on sekä kehuttu että kritisoitu. Kun tekijät poikkeavat totuudesta, on ratkaisu yleensä harkittu – esimerkiksi se, että useita eri tiedemiehiä on ikään kuin yhdistetty Ulana Khomjukin hahmoon, tuntuu perustellulta. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi reaktorin sammutustöissä loukkaantuneiden palomiesten ja voimalan työntekijöiden säteilyvammat on pitänyt kuvata niin äärimmäisinä. He muistuttavat enemmän kauhuelokuvien muovailuvahazombeja kuin säteilyvammoista kärsiviä ihmisiä.

Shcherbina, Khomjuk ja Legasov pohtivat totuuden merkitystä.

Chernobyl ei sälytä vastuuta onnettomuudesta yksittäisen henkilön tai edes organisaation niskoille. Syitä onnettomuuteen oli monia, ja ne kaikki ovat niputettavissa kahteen kategoriaan: järjestelmästä johtuviin ja yksilöistä johtuviin. Koska Neuvostoliitto tahtoi esiintyä erehtymättömänä ja täydellisenä, oli myös sen tuottamien ydinvoimaloiden oltava täydellisiä. Tämä ylimielisyys johti siihen, että Neuvostoliitossa käytettyjen RBMK-reaktoreiden suunnitteluvirheestä ei kerrottu voimaloiden henkilökunnalle. Valheet ja propaganda johtivat tuhansien ihmisten kuolemaan ja vielä useampien kärsimykseen.

Parasta sarjassa on sen tunnelma ja dialogi, jonka sävyissä tuodaan esille neuvostosysteemin mädännäisyys. Katsoja tietää alusta lähtien jotain, mitä edes ydinvoimalan vastuuhenkilöt eivät tiedä: nyt sattui ja lujaa. Aivan kuin katsoisi liikenneonnettomuutta hidastettuna. Käsikirjoittajat ovat halkaisseet itse onnettomuuden kahteen osaan. Sarja alkaa välittömästi räjähdystä seuraavien tapahtumien kuvauksella. Sen sijaan onnettomuutta edeltävien tapahtumien kuvaus on säästetty viimeiseen jaksoon. Rakenne muistuttaa detektiivitarinaa, jonka alussa löydetään ruumis – tai, kuten tässä tapauksessa, avonaisena ammottava reaktorin ydin. Vasta kun tutkinta on edennyt läpimurtoon asti, voidaan kuvata itse murhaa.

*****