Karpo (2020) arvostelu – ”Vituttaa, ei siinä sen kummempaa”

Karpo (2020)

Karpo (2020) on dokumenttielokuva Hannu Karposta – miehestä, joka raportoi vuosikymmenten ajan suomalaisten kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta ja kaltoinkohtelusta.  Olen iloinen tämän elokuvan olemassaolota. Karpohan on käsite – instituutio, jonka tuntee jokainen yli 30-vuotias suomalainen.

Dokumentissa käydään läpi toimittajan uraa systemaattisesti sen alkuvuosista lähtien. Käy ilmi, että Hannu Karposta ei suinkaan tullut toimittajaa hänen liekehtivän oikeudentajunsa vuoksi; Karpo tarvitsi rahaa. Ensin sitä sai kirjoittelemalla juttuja nuortenlehtiin, sitten Pasilan telkkarihommista. Lopulta Karpo ajautui televisiotoimittajaksi Ylen hommiin – ja jutuista päätellen vihasi jokaista Ylellä toimittajana viettämäänsä sekuntia, koska talossa oltiin liian jäykkiä. Mukavuudenhaluinen johto ei arvostanut Karpon sytyttämiä tulipaloja eikä Karpo mukavuudenhaluista johtoa.

Hannu Karpon karvalakista tuli käsite.

Myöhemmin Karpo päätyi kaupallisiin medioihin – ensin Seura-lehteen ja lopulta Maikkarille. Seurassa Karpoa vaivasi toimittajakunnan yletön viinanhimo, mutta Maikkarilta hän löysi itselleen oikean kodin. Lopputuloksena oli parin vuosikymmenen verran ikonista suomalaista ajankohtaisohjelmaa. Vaikka Karpolla on asiaa henkilöityi Karpon karvalakkipäiseen hahmoon, ei kyse oikeasti ollut toimittajasta. Karpolla ei ollut asiaa, vaan tavallisilla suomalaisilla, joita jokin instanssi (yleensä persoonaton järjestelmä) on leiponut turpaan.

Dokumentissa Hannu Karpo esitellään taitavana ja empaattisena kuuntelijana, joka ei korostanut työssään itseään, vaan sai ihmiset kertomaan avoimesti omista vastoinkäymisistään. Tätä hän varmasti olikin.

Karpo-elokuva esittää kohteensa myönteisessä valossa, joskin haistan dokumentista myös hienoista ironiaa. Hannu Karpolle annetaan dokumentissa tila ja mahdollisuus luoda mielikuvaa itsestään paitsi kivenkovana toimittajana, myös jonkinlaisena päähänpotkittuna pyhimyksenä ja marttyyrina. Kyse on pienistä ratkaisuista: hieman liian lyhyen ajan sisään on valittu hieman liian monta katkelmaa, jossa Karpo valittelee, kuinka isokenkäiset eivät voineet sietää hänen kaltaistaan auktoriteettienvastaista sankaria ja kuinka hillotolpalla vihattiin häntä. Jotainhan hänen oli tehtävä oikein, kun inhottava ja itsekäs herrakerros inhosi.

Liikennevalistus oli lähellä Karpon sydäntä.

Lisäksi Karposta välittyy erilaisten numeroiden puitteissa itsekorostuksellinen sävy. Aihe-ehdotuksia ohjelmaan tuli joinain vuosina yli 10 000 vuodessa, ja Karpon työtuntien määrä lähenteli toisinaan viittätuhatta per  vuosi – eli noin neljäätoista tuntia per päivä, vuoden jokaisena päivänä. Kyllä, me uskoisimme vähemmälläkin, että hän oli asialleen omistautunut ja tärkeä henkilö.

Dokumenttiin on haastateltu myös Karpon poikaa Sampo Karpoa, joka yhdessä muun perheen kanssa oli huolissaan isän jaksamisesta ja kaipaili tätä kotiin. Hannu Karpo tunnettiin empaattisena ihmisenä, joka muisti sellaisia ihmisiä, joista kukaan muu ei välittänyt. Samalla omien lasten joululahjojen ostaminen saattoi unohtua. Sampo Karpo mainitsee, että hän pääsi isänsä lähelle oikeastaan vasta silloin, kun alkoi nuorena aikuisena tehdä toimittajantöitä tämän kanssa.

Pojan kokemukset eivät yllätä – Hannu Karpo ei ole ainoa, jonka pedantti omistautuminen uralle ja elämäntyölle on johtanut siihen, että perheelle ei jää aikaa. Sampo Karpo kuvaa Hannua jopa narsistiseksi, mutta melkein samaan hengenvetoon toteaa myös, kuinka hänen isänsä on tehnyt paljon sellaista hyvää, mikä jäi julkisuudelta täysin pimentoon.

Karpo oli empaattinen ja taitava haastattelija, joka sai ihmiset puhumaan avoimesti.

Hannu Karpon journalismissa on kaksi puolta. Kriittisemmät nimittävät hänen elämäntyötään sosiaalipornoksi (tai ”pornososialismiksi”, kuten yksi dokumentin haastatelluista lipsauttaa) – ja jos rehellisiä ollaan, siitähän Karpon työssä on kyse. Samalla hänen työskentelyään voi kuitenkin kuvailla myös suorasukaiseksi ja rehelliseksi viestiksi ravintoketjua ylöspäin –  puheeksi, jossa ”kerrotaan herroille miten asiat on”. Eikä pelkästään herroille, vaan koko kansalle – ja väliltetään samalla herroille viesti siitä, että hei, nyt muutkin tietävät.

Toisin sanoen Karposta on olemassa kaksi totuutta: hän on sensationalistinen ja huomionhakuinen, mutta myös oikeudentuntoinen ja rehellinen. Hänen journalisminsa on sekä halpaa eksploitaatiota että arvokasta epäkohtien osoittamista.

Internet ja sosiaalinen media taisivat lopulta koitua Karpon kohtaloksi. Verkko on täynnä Karpon ohjelmalle ominaista, raflaavaa materiaalia. Nykymaailmassa tällä setillä ei enää tehdä ammattia itselleen – ei ainakaan perinteisessä medioissa.

Hannu Karpo tänä päivänä.

Dokumentissa Hannu Karpoa haastatellaan auton ratissa, maantien laiskassa imussa. Hän ei katso suoraan kameraan, vaan kohti tietä, ja juttelee samalla niitä näitä kuin kelle tahansa apukuskin paikalle eksyneelle. Hän tekee sitä, mitä toimittajantyössäänkin – ajelee Suomea ristiin rastiin, kohti syrjäkyliä ja niemennokkia. Kunto ei enää kestä työntekoa, jaksaminen on kortilla.

Karpo on ihminen, jota ajaa jatkuva halu liikkua, selvittää ja räplätä. Joutenolo ei sovi tekijämiehelle. Pää toimii, mutta tomumaja alkaa jo ruostua. Vanheneminen ei ole tällaiselle luonteelle helppo paikka. ”Vituttaa, ei siinä sen kummempaa”, Karpo toteaa.

Karpo tulee ensi-iltaan tänään 25.9.2020.

*****