Rambo: Last Blood (2019) arvostelu

Rambo – Last Blood (2019)

Rambo: Last Blood (2019) on yllättävän hyvä elokuva.

Mitä sitten, vaikka se nappasi kahdeksan Razzie-ehdokkuutta? Mitä sitten, vaikka Rotten Tomatoes ja IMDb sanovat hyh-hyh? Tämä ei ole mikään Casablanca, vittu. Tämä on Rambo, ja tämä antaa meille juuri sitä mitä Rambolta odotamme: äärimmäistä väkivaltaa, itseuhrausta, MacGyver-henkistä nikkarointia, kalliita erikoistehosteita ja Sylvester Stallonen hiestä ja verestä kosteita lihaksia.

John Rambo on asettunut vanhoilla päivillään Arizonaan isänsä hevostilalle, josta hän huolehtii yhdessä perheystävä Marianin ja tämän lapsenlapsen Gabriellen kanssa. Vietnamin sodassa saadut haavat hehkuvat kuumina ja kipeinä, eikä Rambo ole kyennyt solmimaan Mariania ja Gabriellea lukuun ottamatta merkittäviä ihmissuhteita. Ei se mitään – Rambo ei kaipaa enempää. Päivät kuluvat hevosten kouluttamisen ja päämäärättömän askartelun parissa.

Näin käy, kun Rambo suuttuu.

Gabrielle päättää kuitenkin lähteä etsimään kadonnutta isäänsä rajan taakse. Kun isä löytyy, Gabrielle häviää kartalta. Rambon on lähdettävä etsimään tyttöä likaisesta, synkästä Meksikosta.

Myönnetään: elokuvan alkupuolella juoni etenee osin epäloogisesti ja harppaillen, eikä Gabriellen näyttelijän ammattitaidossa ole kehumista. Dialogi on kökköä ja alleviivaavaa. Kuva, jonka elokuva maalaa meksikolaisista, on raaka ja epäinhimillinen – tulenarka valinta aikana, jona Donald Trump toimii Amerikan presidenttinä. Tarina, jossa jenkkityttö lähtee Meksikoon ja joutuu siellä hakatuksi ja raiskatuksi, on jo nähty vähän liian monta kertaa. Ai niin, ja päivän pelastaa tietenkin kaikkivoipa valkoinen mies, joka ei pelkää kipua. Oo-wee.

Rambo kuluttaa iltojaan tuikitavallisen nikkaroinnin parissa.

Ja nyt, kun tämä kaikki on sanottu ääneen: mitä väliä? Kukaan tuskin toivoo Rambo-elokuvilta taitavaa tarinankerrontaa tai yllättäviä, nokkelia juonenkäänteitä. Jos odotuksesi olivat tällaiset, olet eksynyt väärään elokuvasaliin. Tätä me tahdoimme ja tätä me saimme. 

Rambo on toimintaikoniksi poikkeuksellisen haavoittuva, suorastaan masokistinen hahmo. Rambo ottaa franchisen jokaisessa elokuvassa turpaan niin että ruksuu. En osaa kuvitella Arnold Schwarzeneggeriä tai Dolph Lundgreniä samaan tilanteeseen, jossa Stallone nähdään elokuva toisensa jälkeen. Juuri kärsimys tekee Rambosta kiinnostavan hahmon. Ilman tuskaansa hän ei olisi kiinnostava – hän ei olisi mitään.

Gabrielle joutuu ilkeiden meksikolaisten kynsiin.

Kun Stallonea on monotettu naamaan tarpeeksi kauan, on hänen aikansa kostaa. Hän suunnittelee vastaiskunsa jopa elokuvasarjan omalla mittakaavalla äärettömän veriseksi. Klassiset Rambot ovat väkivaltaisia, mutteivät graafisen väkivaltaisia elokuvia. Rambo IV oli ensimmäinen Rambo-elokuva, jonka ikäraja nousi 18 vuoteen. Ehkäpä Last Bloodin väkivalta menee perinteisemmän toimintaelokuvan ystävien mielestä jopa liian pitkälle.

Njäeh, sanon minä. Tämä on juuri hyvä näin.

En pitäisi Rambo: Last Bloodista näin paljon, ellei minulla olisi pitkää ja tunteikasta historiaa vanhempien Rambo-elokuvien parissa. Pidän Last Bloodista osittain juuri siksi, että se tuo mieleeni First Bloodin.

Elokuvan pääpahis on melkein yhtä nätti kuin Stallone vuonna 1982.

Last Blood on saagalle kunniakas lopetus – jos se edes on lopetus. Elokuvan ohjaaja Adrian ”who-is-this-guy-anyway” Grünberg on todennut, että Last Blood ”sulkee ympyrän” ja jäänee siis franchisen viimeiseksi elokuvaksi. Stallone itse on tuuminut toivovansa Rambo-prequelia – elokuvaa John Rambon elämästä ennen Vietnamia. En ole varma, kuinka hyvin konsepti toimisi. John Rambo on sykkivää kipua – siinä se. Mitä järkeä koko hahmossa on, jos kipu pyyhitään pois ja Rambosta tehdään nuori, terve ja toiveikas?

Saa nähdä, miten käy. Selvää on, että jos mitä tahansa Rambo-franchiseen liittyvää vielä julkaistaan, olen valmis maksamaan.

Jos juoni ei kompastelisi elokuvan alussa niin pahasti, antaisin Last Bloodille auliisti neljä tähteä.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten BD-tallenteen VLMedialta, jonka verkkokaupasta Last Bloodia sopii ostaa. Linkin klikkailu ei hyödytä minua taloudellisesti.

Parasite (2019) arvostelu

Parasite (2019)

Parasite (2019) on elokuva köyhyydestä ja yltäkylläisyydestä – ihmisistä, joilla ei ole mitään, ja ihmisistä, joilla on kaikki. Parasiten maailmassa nämä kaksi ihmisryhmää ovat tekemisissä ainoastaan palkkasuhteiden myötä: köyhät kuljettavat rikkaita paikasta toiseen, pesevät heidän vaatteensa, siivoavat heidän kotinsa, opettavat heidän lapsiaan kuin orjat antiikin Roomassa. Köyhä on olemassa rikkaalle vain välineenä, ei päämääränä.

Kimien perhe asuu kerrostalon kerrostalon alimmassa kerroksessa. Sadevesi valuu kadulta ikkunoiden kautta asuntoon, ja wifi toimii vain vessannurkassa. Vakituisia töitä ei ole, vain satunnaisia hanttihommia, kuten pitsalaatikoiden taittelua. Vaikka ahtaassa kellariluukussa vietetyn elämän mielekkyys on kyseenalainen, Kimit yrittävät. Muutakaan mahdollisuutta ei ole.

Vessa on Kimien asunnon ainoa paikka, jossa wifi toimii.

Sitten perhettä kohtaa satunnainen onni: poika Ki-woo saa työtä englannin tukiopettajana Parkin perheestä. Parkit ovat rikkaita, mutta sinisilmäisiä ja kilttejä. Elämä on kohdellut heitä pehmein käsin – suurin Parkien elämän haaste on se, että heidän pieni poikansa pelkää kummituksia. Juuri tätä enempää juonesta ei varmaankaan kannata ennen elokuvan katselua tietää.

Elokuvan alussa isä-Kim huomaa kellarikodin ruokapöydällä loishyönteisen ja napauttaa sitä. Pian kadulle ilmestyy tuholaistorjuja, joka huomaamattaan tulee suihkuttaneeksi tuholaismyrkkyä myös Kimien kotiin, jolloin perhe on tukehtua. Kimit ovat samanaikaisesti sekä loiseläimiä että loisten isäntiä.

Parkit ovat kivoja ja kauniita ihmisiä kivassa ja kauniissa talossa. Samanaikaisesti he ovat aivan pihalla aivan kaikesta.

Sama monitulkintaisuus toistuu myöhemmin elokuvassa. Äkkiseltään näyttää siltä, että Ki-woon työsuhde tekee hänestä eräänlaisen loisen Parkien iholla – olentona, joka imee ravintonsa isännästään eikä anna mitään takaisin. Juonen edetessä tämä asetelma alkaa kuitenkin näyttää yhä kyseenalaisemmalta. Oikeastaan rikkaat Parkit ovatkin elokuvan loisia – perustuuhan heidän ylellinen elämäntapansa alipalkattujen ressukoiden työpanokselle. Asian voi nähdä monella tavalla. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Arkkitehtuuri kertoo Parasitessa henkilöhahmojen sosioekonomisesta asemasta. Kimien ahdas kellariasunto kuvaa heidän asemaansa yhteiskunnan pohjasakkana – ihmisinä, joiden koteihin kaduilla vellova likavesi vyöryy, kun kaupunki tulvii. Kellarin seinät ovat samanaikaisesti sekä huterat että vantterat – paska pääsee niiden lävitse. Samalla ihmisen on vaikeampi murtautua ulos kellarikodistaan, josta on tullut hänen vankilansa. Ulospääsyä ei ole, luokkaretki on peruttu.

Kimien kellarikoti täyttyy tavarasta ja haisee.

Toista on Parkien luksuskodissa. Parkien residenssi on vihreä, avara ja hiljainen keidas  likaisen ja mölyisän Soulin keskellä. Talo on täynnä kauniita esineitä, puhtaita pintoja, suuria ikkunoita ja avaraa tilaa. Sen suunnittelussa ja sisustuksessa mitään ei ole jätetty ”vähän sinne päin” tai sattuman varaan. Missään ei näy lattian halki kulkevia johtoja tai tyhjiä taulukoukkuja. Pienimmätkin säröt on hiottu pois.

Arkkitehtuurin lisäksi myös haju kertoo paljon Parasiten kahden perheen välisestä erosta. Vauvantalkissa ja puhtaassa vuori-ilmassa piehtaroivat Parkit haistavat köyhyyden ja pahoittavat tästä hajusta mielensä. Kimit puolestaan eivät ole moksiskaan, kun paskavesi pursuaa likaviemäristä. He ovat tottuneet kaikkeen, eivätkä hätkähdä pienestä.

Parasiten kohtaus, jossa Soulin kadut täyttyvät sadevedestä, on melankolisen kaunis.

Parasiten tapa kuvata hajuja tuo mieleeni tapauksen, jota todistin vuosia sitten sivusta erään suuren kaupungin pääkirjastossa. Kirjastoon oli astunut nuhjuinen, iäkkäämpi mies, ulkonäöstä pääten asunnoton. Mies selaili uutuushyllyä kaikessa rauhassa, kun lainaustiskin täti tuli jo pyytämään tätä poistumaan – kuulemma ”kirjastoon pitäisi pukeutua vähän siistimmin”. Mies poistui silminnähden surullisena ja hämmentyneenä. Hieman myöhemmin eräs asiakaspalvelija käveli sen hyllyn ohitse, jota mies oli selannut. Palattuaan tiskille hän mainitsi kollegalleen (tämän kuulin sivukorvalla), että ”kohta, jossa se mies seisoi, haisee vieläkin”.

Silloin tajusin tämän: se, että toteaa toisen ihmisen haisevan, on eräs voimakkaimpia tapoja ilmaista, että minä en ole samanlainen kuin hän.

Odotin Parasitelta jotakin omituisempaa, hullumpaa ja ainutkertaisempaa kuin mitä se tarjosi. Traileri antoi ymmärtää, että kyse olisi kauhuelokuvasta tai vähintäänkin kauhuelementtejä sisältävästä teoksesta. Tässä suhteessa jouduin pettymään. Ehkäpä olisin osannut mitoittaa odotukseni oikein, jos ohjaaja Bong Joon-hon aiempi tuotanto olisi ollut minulle tutumpi.

*****

10 parasta Bojack Horseman -jaksoa

Kun lisää Bojack Horseman -jaksoja ei ole enää luvassa, on sopiva hetki luoda katsaus sarjan parhaisiin jaksoihin. Luvassa massiivisia spoilereita kaikista kuudesta tuotantokaudesta. Merkillistä kyllä, listalla ei ole lainkaan 2. tuotantokauden jaksoja. Sinänsä erikoista, koska 2. tuotantokaudessa ei mielestäni ollut sinänsä mitään vikaa – itse asiassa Secretariatin tuotannon seuraaminen oli varsin kiinnostavaa.

Vink-vink: Päivitin viimeisen tuotantokauden kunniaksi myös vanhaa Bojack-tekstiäni.

10. Surprise! – Hassutellaan välillä

Kausi 6, jakso 4

Diane: I need to know you’re okay. I can’t go to Chicago if I don’t know you’re okay.
Bojack: That’s not a friendship. It’s a hostage situation.

Surprise! on hassuttelujakso, jossa sarjan tarina ei juuri etene, vaan antaa tilaa vapaalle, kevyelle tilannehuumorille. Todd on järjestänyt Mr. Peanutbutterille ja Picklesille yllätyshäät ja kutsunut heidän läheisensä pariskunnan kotiin. Vieraat piiloutuvat Mr. Peanutbutterin olohuoneeseen tarkoituksenaan hypätä yhdessä näkyviin, kun pariskunta saapuu kotiin.

Toddin suunnitelma menee kuitenkin mönkään, kun Mr. Peanutbutter tunnustaa kesken kaiken pettäneensä Picklesiä. Koska pariskunta on autuaan tietämätön yllätysvieraiden läsnäolosta, alkavat he pestä likapyykkiä läheistensä kuullen. Seuraa pitkä pätkä elokuvallista akrobatiaa. Vieraat yrittävät parhaansa mukaan pysytellä piilossa, kun Mr. Peanutbutter ja Pickles kiertävät riidellen ympäri asuntoa ja moittien samalla toistensa perheenjäseniä.

Samaan aikaan häihin saapuneet Bojack ja Diane selvittävät välejään. Diane on muuttamassa Los Angelesista Chicagoon, mutta tahtoo ensin varmistaa, että Bojack pärjää ilman häntä. Bojack suhtautuu asiaan tyynesti. Me ymmärrämme, että hän ei ole sama itsekeskeinen, mustasukkainen olento kuin ennen. Hän ei takerru Dianeen, vaan päästää hänet tavoittelemaan omaa onneaan Chicagossa.

9. Downer Ending – Myöhäistä valita toisin

Kausi 1, jakso 11

I spend a lot of time with the real me, and believe me, nobody’s gonna love that guy. Now if you’ll excuse me, I need to go take a shower, so I can’t tell if I’m crying or not.

– Bojack Horseman

Downer Ending kertoo Bojackin epätoivoisesta yrityksestä estää One Trick Ponyn julkaisu. Bojack pitää Dianen kirjaa liian rehellisenä ja uskoo, että se saa yleisön hylkäämään hänet. Siksi Bojack lupaa kustantajalle puskea viidessä päivässä ulos oman kirjansa, joka peittoaa Dianen teoksen.

Koska kirjoittaminen ei ole Bojackin intohimo, tarvitsee hän apuja prosessiin. Todd ja Sarah Lynn rientävät hätiin. Seuraa eeppinen huumeputki, jonka päätteeksi kaikkien todellisuudentaju alkaa lipsua. Bojack varjoaa omalle tripilleen, jossa pääsemme kurkistamaan ensimmäisiä kertoja hänen traumoihinsa.

Tripin alku koostuu hauskoista elokuvallisista kikoista: animointityyli vaihtelee sen mukaan, millaisia tunteita Bojack käy läpi. Hänen ääriviivansa katoavat, ja kauhuissaan oman identiteettinsä katoamisesta hän leviää väripinnoiksi kuvaruudulle. Pian jäljellä on enää lyijykynällä piirretty tikku-ukko, joka sekin pyyhitään pois. Sen jälkeen näemme, kuinka Beatrice pakottaa pienen ja pelokkaan Bojackin laulamaan illallisvieraille ja kuinka Bojack palaa taas kerran Horsin’ Aroundin kuvauksiin. Kohtausten keskeinen teema on valitseminen: omat valintamme tekevät meistä sen, mitä olemme. Muulla ei ole merkitystä.

Tripin lopussa Bojack valitseekin toisin ja jättää Hollywoodin. Hän perustaa Charlotten kanssa perheen Maineen vanhaa Sugarmanien kesäpaikkaa muistuttavaan taloon ja elää rauhallista, tasaista elämää. Samassa jaksossa Bojack esittää Toddille ja Sarah Lynnille visionsa siitä, kuinka hänen elämäkertansa tulisi päättyä: vanhana hevosena hän ui pihalammen keskelle ja antaa veden viedä hänet mukanaan. Tämä on yksi sarjan ensimmäisistä viittauksista siihen, että Bojack kuolee hukkumalla.

Samalla jakso enteilee ensimmäisen tuotantokauden suuren tarinan loppua: elämäkerta on valmis, eikä Dianella ja Bojackilla ole pakottavaa syytä viettää yhdessä aikaa. He ovat kuitenkin kirjan työstämisen aikana ystävystyneet. Diane on masentunut ja traumatisoitunut, mutta silti toimintakykyinen – siksi hän ymmärtää Bojackia paremmin kuin kukaan muu, ja siksi näiden kahden päällisin puolin katsottuna hyvin epäsuhtaisen ihmisen välille syntyy syvä kiintymys. Downer Endingissä se joutuu kuitenkin koetukselle, ja hetken näyttää jo siltä, ettei heidän ystävyytensä voi jatkua.

8. The Old Sugarman Place – Trauma, joka periytyy

Kausi 4, jakso 2

Love does things to a person. Terrible things. Beatrice, promise me you will never love anyone as much as I loved Crackerjack.

– Honey Sugarman

The Old Sugarman Place kuvaa Bojackin pakomatkaa Hollywoosta, joka kohisee yhä Sarah Lynnin kuolemasta. Jakso alkaa upealla tulkinnalla A Horse with no Name -kappaleesta, jonka soidessa Bojack harhailee Teslallaan päämäärättömästi yhä kauemmas kotoaan. Pian hän keksii päämäärän: hän suuntaa isovanhempiensa Joseph ja Honey Sugarmanin vanhaan kesäpaikkaan.

Vanha lomapaikka on oiva metafora Bojackin suvulle. Se on joskus ollut kaunis ja viihtyisä, mutta ajan ja laiminlyönnin vuoksi rapistunut käyttökelvottomaksi. Bojackin oleilua talossa rytmittävät väläykset hänen Beatrice-äitinsä lapsuudesta 1940-luvulta. Kun menneisyys limittyy nykyisyyteen, alamme ymmärtää yhä paremmin, miksi Beatrice oli sellainen kuin oli ja miksi hän kasvatti poikaansa siten kuin kasvatti.

Sugarmanien perustrauma liittyy Beatricen Crackerjack-veljen kuolemaan. Veli on Honey-äidin silmäterä – ja kun Crackerjack ei palaakaan sodasta, Honey musertuu. Hän joutuu ”naisellisten tunteiden” (kuten Joseph-isä niitä nimittää) valtaan. En ole aivan varma, tekikö Honey tavallista surutyötä vai oliko hän joutunut maanis-depressiivisyyden pyörteisiin. Oli miten oli, Joseph ei siedä vaimonsa ”hysteerisiä” tempauksia, vaan vie tämän veitsen alle.

Honeyn lobotomia tarkoittaa Beatricelle käytännössä äidin kuolemaa. Silti Beatrice on ehtinyt periä äidiltään jotakin: Honeyn aiemmin sanavalmis ja napakka puhetyyli on tarttunut hänen tyttäreensä. Beatricessa se jalostuu vuosien myötä piikittelyksi ja suorastaan virtuoosimaiseksi vittumaisuudeksi.

Myös Josephin yltiövanhoillinen ja sovinistinen käsitys siitä, millaisia naisten tulee olla, on vaikuttanut Beatriceen. Joseph tuo mieleen Mad Men -sarjan ja erityisesti Roger Sterlingin hahmon: hän pitää velvollisuutenaan kehuskella sihteerinsä ulkomuotoa ja on vahvasti sitä mieltä, että naisen paikka on kotona. Itkut ja muut tunteenpurkaukset ovat merkki siitä, että naisessa on jotakin vialla.

Kiinnostavaa muuten on, että tosielämän Joseph Sugarman on mainosmaailman pitkäaikainen vaikuttaja erityisesti suoramarkkinoinnin saralla. Hänen pääteoksensa The Adweek Copywriting Handbook on tekstisuunnittelun moderni klassikko. Uskon, että Beatricen isä olisi pärjännyt hyvin mainosalalla Madison Avenuen hullujen miesten kanssa. Sattumaako?

Jakson B-tarinassa on Sugarmanien kesäpaikan naapuri Eddie auttaa Bojackia kunnostamaan talon puolen vuoden aikana huippukuntoon. Kun talo on viimein mintissä, Bojack päättää nuijia sen matalaksi. Ele ei ole kovin kunnioittava Eddietä kohtaan, mutta silti ymmärrän Bojackin ratkaisua – tärkeintä talon korjaamiseen liittyvä prosessi, ei lopputulos. Vaikka Bojack ja Eddie jakavat vaikeita hetkiä ja ystävystyvät, Bojack hylkää hänet kuin nallin kalliolle – eivätkä he tapaa enää koskaan.

7. Stupid Piece of Shit – Ääni pään sisällä

Kausi 4, jakso 6

Piece of shit. Stupid piece of shit. You’re a real stupid piece of shit. But I know I’m a piece of shit. That makes me better than all the pieces of shit who don’t know they’re pieces of shit. Or is it worse?

– Ääni Bojackin pään sisällä

Stupid Piece of Shit havainnollistaa, millaista on olla Bojack Horseman. Me tiedämme, että Bojackin itsetunto on hauras kuin suolahuntu tequila-lasin reunassa. Me tiedämme, että Bojack on kasvanut perheessä, jossa häntä ei ole tuettu tai rohkaistu, vaan pilkattu ja piikitelty. Kuitenkin vasta Stupid Piece of Shit -jakso esittää käytännössä, millainen ääni Bojackin päässä huutaa. Hänen äitinsä moitteet ovat muuttuneet Bojackin sisäiseksi puheeksi.

Hollyhock ja Beatrice astuvat molemmat Bojackin luona. Bojackilla on oiva tilaisuus vaalia suhteita elämänsä tärkeimpiin naisiin, mutta jokin estää häntä. Hän ei pysty. Vaikka Hollyhockista on tulossa yksi hänen elämänsä tukipilareista, hän pakenee tämän luota. Aiemmat suhteet ovat saaneet Bojackin pelkäämään läheisyyttä – hän pelkää myrkyttävänsä Hollyhockin samalla tavalla kuin hän myrkytti Sarah Lynnin.

Beatrice on vakavasti dementoitunut ja paijailee lelukaupasta haettua vauvanukkea. Kun talon naiset vain lepertelevät muoviselle vauvalle, Bojack kiivastuu – hänen äitinsä, hänen paskamainen, laiminlyövä äitinsä, joka tarjosi hänelle lapsena kannustuksen sijaan jatkuvia moitteita, paijaa nyt muovista nukkea kuin mallivanhempi. Bojackilla keittää yli, ja hän avautuu Hollyhockin edessä Beatricelle tämän kasvatusmetodeista:

What if for 18 years straight I just tell [the baby] how worthless it is every day, how it embarrasses me, how my life would be better if it was never born? Would that be a good idea?

– Bojack

Hollyhock säälii Beatricea, mutta Bojack ei ole valmis antamaan anteeksi. Häntä ei kasvatettu anteeksiantoon tai empatiaan. Vaikka Beatricen ja Bojackin välit ovat lopullisesti rikki, jaksoon syntyy mukava sulkeuma Bojackin ja Hollyhockin keskustelusta. Hollyhock kärsii samoista, pakkomielteenomaisista ajatuksista kuin Bojack – myös hänen korvaansa huutaa ääni, joka sanoo, että kaikki vihaavat häntä ja että hän on arvoton. Tästä jaetusta kokemuksesta syntyy yhteys kahden elämässään eksyneen välille.

Jakson kakkostarina kuvaa, kuinka Princess Carolyn ja tämän ex-rakastaja Rutabaga järjestävät yhdessä Courtney Portnoylle ja Toddille megahäitä ja Meryl Streepille ikiomaa elokuvaprojektia. Sivujuoni ei ole sarjan hohdokkain, mutta sisältää sentään yhden upean toddismin: Toddin ja Courtneyn valeavioliitto olisi tyhjä sisältä, kuin purkkatikkari ilman purkkaa. Siksi sille on sanottava ei.

6. Time’s Arrow – Kun rakkaus on myrkkyä

Kausi 4, jakso 11

It would only depress me to watch you bumble around like that. All the sacrifices I made, so that you could do this.

– Beatrice Bojackille

Time ’s Arrow kaivautuu syvemmälle Bojackin perhehistoriaan kuin yksikään toinen sarjan jakso. Sen nimi on viittaus Joseph Sugarmanin lausahdukseen, kuinka ”ajan nuoli ei pysähdy tai käänny ympäri, vaan marssii eteenpäin”. Tässä jaksossa tapahtuu kuitenkin juuri se, mitä ei pitäisi tapahtua: aika kääntyy taaksepäin, Beatrice käy mielessään läpi tapahtumia yhä kauempaa ja kauempaa menneisyydestä. Tapaamme Beatricen hänen muistoissaan kolmessa elämäntilanteessa: noin 9-vuotiaana tyttönä, 25-vuotiaana nokkelana kandidaattina ja 60-vuotiaana, katkerana naisena.

Perustukset Beatricen suojamuureille on valettu jo nuorena. Hänen veljensä kuoleman jälkeen häntä on kiusattu koulussa. Lisäksi hän on sairastanut lapsena tulirokon, minkä vuoksi kaikki hänen lelunsa poltettiin, koska niiden pelättiin olevan rokon saastuttamia. Nämä kokemukset ovat järkyttäneet Beatricen turvallisuudentunnetta niin syvästi, että hänestä kasvaa kyyninen, sarkastista huumoria viljelevä neito. Nuori Beatrice on älykäs, oikeudentuntoinen ja sanavalmis, ja hän olisi hyvin voinut menestyä esimerkiksi politiikassa tai liike-elämässä. Elämä kuitenkin vei hänet toiseen suuntaan.

Samalla Beatrice on oppinut jo pienenä tyttönä olevansa vaarallinen: koska hän rakasti omaa hevosnukkeaan ja tartutti siihen tulirokon, oli nukke tuhottava. Hän tietää, että hänen rakkautensa on myrkkyä. Kenties hänen myöhempi kylmyytensä Bojackia kohtaan johtuu osittain tästä. Hän ei halua tartuttaa ja tuhota rakkaudellaan omaa lastaan.

Jakson kenties paras hetki on Beatricen ja Butterscotchin ensikohtaaminen. Beatrice on rahakkaasta perheestä – Butterscotch on käytännössä pelkkä pummi. Heillä on kuitenkin yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja samanlainen viiltävä huumorintaju. Pienen hetken he ovat yhdessä onnellisia, kunnes hiljalleen he alkavat vihata toisiaan. He pysyttelevät kuitekin Butterscotchin kuolemaan asti yhdessä, sillä kumpikaan ei kykene toisenlaiseen suhteeseen. Samalla he täyttävät yhteisellä myrkyllään myös Bojackin.

5. Free Churro – Paska ei muutu kullaksi

Kausi 5, jakso 6

I kept waiting for that, the proof, that even though my mother was a hard woman, deep down she loved me and cared about me and wanted me to know that I made her life a little bit brighter. Even now, I find myself waiting.

Hey, Mom, knock once if you love me and care about me and want me to know I made your life a little bit brighter.

– Bojack Beatricen hautajaisissa

Free Churro kuvaa Beatrice Horsemanin hautajaisia. Se koostuu kahdesta Will Arnettin esittämästä monologista, joiden käsikirjoitus ja ääninäyttely hipovat täydellisyyttä. Kuva on rajattu Bojackin perheeseen tiukemmin kuin koskaan aiemmin: Ääneen pääsevät vain Bojack ja hänen isänsä Butterscotch. Puheen aiheena on suurimman osan ajasta Bojackin äiti.

Ennen alkutunnusta pääsemme kurkistamaan Bojackin nuoruuteen. Butterscotch avautuu pojalleen siitä, kuinka naisiin ei voi luottaa. Beatrice on saanut hermoromahduksen, minkä vuoksi Butterscotch joutuu keskeyttämään kirjoitustyönsä ja noutamaan Bojackin jalkapalloharjoituksista, vaikka pojan kuljettaminen kuuluu hänen mielestään vaimon tehtäviin. Butterchotchin kiukku ei kohdistu pelkästään Beatriceen, vaan kaikkiin naisiin. Lopulta Butterscotch kääntää asian päälaelleen: Bojackin pitäisi olla kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa opettavat hänelle jo varhain, ettei naisiin ole luottamista – naisiin tai kehenkään muuhunkaan.

Butterscotchin monologin ja alkutunnuksen jälkeen siirrytään Beatricen hautajaisiin, jossa Bojack pitää muistopuheen äitinsä arkun äärellä. Hänen puheensa on ennen kaikkea itsetutkiskelua: hän ei ymmärrä, miksi hänen äitinsä oli sellainen kuin oli, joten hän keskittyy enemmän siihen, miksi hänestä itsestään tuli sellainen kuin tuli. Bojackin ja Beatricen välit ovat aina olleet vaikeat, ja on siksi yllättävää, että Bojack ylipäätään on pahoillaan äitinsä kuolemasta. Niin kuitenkin on: hän on koko elämänsä odottanut, että suhde äitiin voisi kehittyä. Nyt kun äiti on kuollut, toivo on menetetty. Vuosikymmeniä alas päin valunut paska ei muuttunut lopussa kullaksi. On aika päästää irti.

4. INT. SUB – Hassutellaan taas

Kausi 5, jakso 7

How do you make something right when you’ve made it so wrong, you can never go back?

– Philbert/Bojack

INT. SUB –jaksossa kiinnostavinta ei niinkään ole tarina, joka jaksossa kerrotaan, vaan tapa, jolla se kerrotaan. Jakson kehyskertomuksessa pariskunta – tohtori Indira ja Mary-Beth – menee syömään illallista ja juttelee samalla työasioistaan. Koska vaitiolovelvollisuus sitoo molempia, he muuttavat asiakkaidensa nimiä ja tuntomerkkejä.  Bojackista tulee ahdistunut Bobo-seepra, Toddista Keisari Sorminaama, Dianesta Whalesin prinsessa Diana, Mr. Peanutbutterista Mr. Suklaa-hasselpähkinälevite ja Princess Carolynista Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa (kyllä, luit oikein).

Bobo käy läpi vaikeaa elämänvaihetta. Hänen äitinsä on vastikään kuollut, eikä hän voi/halua/uskalla/kehtaa keskustella asiasta kenenkään kanssa. Samalla Dianan pitkäaikainen terapeutti, tohtori Indira kehottaa häntä ottamaan etäisyyttä Bobosta. Lopputulos: koska Bobo ei voi puhua äitinsä kuolemasta Dianalle, hän ryntää Indiran vastaanotolle terapoitavaksi. Diana on iloinen, että Bobo myöntää viimein tarvitsevansa apua, mutta toivoo, että hän hakisi apua joltain muulta kuin Dianan omalta terapeutilta.

Kun Bobo vuodattaa monologiaan tohtori Indiralle, Diana yrittää auttaa sarjan käsikirjoittaja-ohjaaja-delfiini Flippyä. Tämä valittaa Dianalle, kuinka suuret paineet häneen on kohdistettu: kaikkihan pitävät häntä nerona, vaikka hän ei tosiasiassa tiedä yhtään, kuinka edetä. Juuri tämä kohtaus tuo esiin sen, mikä Flipin hahmossa on ainutlaatuista – häntä vaivaa samanaikaisesti sekä huono itsetunto että megalomania. Lisäksi hän ei yksinkertaisesti ole kummoinen käsikirjoittaja. Ilman Dianan apua valmista ei tulisi lainkaan. Silti Flippy ottaa työstä kaiken kunnian.

Toisaalla Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa ja Keisari Sorminaama kinastelevat siitä, kuka on syönyt jääkaapista viimeisen mozzarellapötkön. Kun sopua ei löydy, sovittelijaksi saapuu Mary-Beth. Kinassa ei ole paljonkaan järkeä (ylläri?), mutta sovittelua on hassujen hahmojen vuoksi sitäkin hauskempaa seurata.

Tarina nytkähtää kunnolla eteenpäin vasta jakson lopussa, kun Diana naputtaa Philbertin käsikirjoitukseen kaiken, mitä tietää Bobon puuhista Charlotten ja Pennyn luona New Mexicossa. Lopputuloksena on erinomaista, usvaista detektiividraamaa. Samalla Diana pakottaa Bobon käymään läpi uudelleen New Mexicon tapahtumia. Vaikka INT. SUB on näennäisesti kevyt hassuttelujakso, sen tarinassa Bobon… Bojackin… elämä alkaa ensimmäistä kertaa sekoittua Philbertin elämään. Me tiedämme, kuinka tämä polku päättyy.

3. The Showstopper – Asioita, joita ei voi korjata

Kausi 5, jakso 11

What the fuck is wrong with you?

– Gina Cazador Bojackille

The Showstopper on yksi harvoista Bojack Horsemanin jaksoista, jotka onnistuvat aidosti järkyttämään. Missään toisessa jaksossa Bojack ei vahingoita muita yhtä konkreettisesti ja peittelemättömästi kuin The Showstopperissa. Hän rikkoo ihmisiä pitkin sarjaa – pahimmillaan tavalla, joka johtaa näiden kuolemaan -, mutta hänen pahat tekonsa esitetään aina peitetysti (That’s Too Much, Man!) tai sellaisessa kontekstissa, joka saa hänen tekonsa näyttämään vähemmän pahoilta (Escape from L.A.). The Showstopper on kuitenkin poikkeus.

The Showstopper alkaa Philbertin truedetectivemäisellä alkutunnuksella. Jakson kerronta vuorottelee Philbertin ja Bojackin arjen kuvauksen välillä, eikä katsoja aina voi olla varma, kummasta sarjasta – Bojack Horsemanista vai Philbertistä – on kyse. Bojackin todellisuudentaju horjuu, jolloin hänen oman elämänsä käänteet ja Philbertin juoni sekoittuvat iloisesti keskenään. Kauden alussa syntyneeseen selkävammaan määrätyt kipulääkkeet pitävät Bojackin niin tukevasti lääketokkurassa, että arki hajoaa käsiin.

The Showstopperissa nähdään yksi sarjan mieleenpainuvimmista musiikkinumeroista: tokkurainen Bojack kuvittelee Ginan laulamassa kappaletta showbisneksestä. Ginan esittämässä kappaleessa nostetaan ensimmäistä kertaa selkeästi esiin ajatus elämästä näyttelemisenä:

Life is a never-ending show, my friend
A twisting turning ever-burning show
The audience is everyone you know, my friend
Leave them with a smile when you go

Tämä ajatus nousee vielä vahvemmin esille sarjan kuudennella tuotantokaudella, jolloin joudumme pohtimaan, onko Bojack todella muuttunut mies hevonen vai näytteleekö hän vain.

The Showstopper esittää Bojackin saastana – olentona, jollaiselle jokainen meistä toivoisi vakavaa rangaistusta. Hänen tekonsa on niin raskas, että vihaisimme häntä, jos hän ei seuraavassa jaksossa haluaisi ottaa julkisesti vastuuta tapahtuneesta. Lisäksi on sarjan tekijöiden etu, että Bojack on hevonen, eikä valkoinen, keski-ikäinen mies – tilanne on juuri sopivasti etäännytetty todellisuudesta, että pystymme käsittelemään sen kääntämättä hänelle selkäämme.

2. That’s too Much, Man! – Sarah Lynnin viimeiset hetket

Kausi 3, jakso 11

I want to be an architect.

– Sarah Lynnin viimeiset sanat

That’s too Much, Man! kytkee yhteen kaksi Bojackin suurta virhettä: yllätysvierailun Penny Carsonin luona ja Sarah Lynnin kuoleman. Nämä virheet palaavat vainoamaan häntä sarjan viimeisellä tuotantokaudella.

Perusasetelmaltaan jakso muistuttaa Downer Endingiä: Bojack vetää Sarah Lynnin mukanaan pitkään ryyppyputkeen. Jakson alussa Sarah Lynn juhlistaa sitä, että yhdeksän kuukautta selvin päin on tullut täyteen. Kun Bojack soittaa hänelle ja kysyy, haluaako Sarah Lynn bilettää, on vastaus innokas ja nopea kyllä.

Jaksossa viitataan moneen otteeseen siihen, kuinka suuri merkitys Bojackilla on ollut Sarah Lynniin. He ovat tunteneet toisensa käytännössä koko Sarah Lynnin elämän, ja Bojack olikin hänelle isähahmo. Myöhemmissä jaksoissa saamme kuulla lisää siitä, millainen vaikutus Bojackilla oli Sarah Lynniin ja kuinka merkittävä rooli hänellä oli siinä, että Sarah Lynnistä tuli päihderiippuvainen. Nämä huomiot tekevät That’s Too Much, Manista vieläkin surullisemman jakson.

Jakso päättyy planetaarioesitykseen, joka saa Bojackin vakuuttuneeksi omasta pienuudestaan kaikkeuden keskellä:

So it doesn’t matter what we did in the past, or how we’ll be remembered. The only thing that matters is right now. This moment. This one spectacular moment we are sharing together.

Right, Sarah Lynn? Sarah Lynn?

… Sarah Lynn?

Näihin sanoihin kiteytyy se, miksi Bojack epäonnistuu toistuvasti yrityksissään olla parempi ihminen hevonen. Nykyhetki ei ole ainoa asia, jolla on merkitystä – myös menneisyydellä on valtava merkitys. Se, että Bojack onnistuu pienen hetken olemaan onnellinen ja huoleton, ei pyyhi pois elämänmittaista masennusta. Se, että Bojack on pienen hetken huomaavainen muita kohtaan, ei poista hänen aiempia pahoja tekojaan. Tämän hän saa oppia raskaimman kautta sarjan viimeisellä tuotantokaudella.

Kunniamaininta: Hooray! Todd Episode!

Kausi 4, jakso 3

Hollyhock: Ever since I was a baby, people have always said that I kind of look like Bojack Horseman.
Todd: Oh my god! That is a terrible thing to say to a baby!

Vaikka Todd yksi lempihahmoistani, ei hän pääse tämän listan jaksoissa tarpeeksi esille. Siksi tahdon antaa kunniamaininnan Toddille omistetulle Hooray! Todd Episode! -jaksolle.

Opimme aluksi tuntemaan Toddin saamattomana pummina, joka asusteli Bojackin sohvalla. Pikku hiljaa olemme kuitenkin oivaltaneet, että hän on kaikkea muuta kuin saamaton – pikemminkin hän on hämmästyttävän toimelias. Ihmiset hänen ympärillään olettavat, että hänellä ei ole järkevää tekemistä, ja siksi pyytävät häneltä palveluksia. Hooray! Todd Episode! havainnollistaa, kuinka paljon työtä näistä pienistä palveluksista koituu. Todd on lopulta huomattavasti kiireisempi kuin suurin osa ihmisistä, jotka pyytävät häneltä palveluksia.

Jakson aikana Todd…

  • Soittaa sinfoniaorkesterissa
  • Jää jumiin julkiseen vessaan
  • Kieltäytyy väärentämästä Mr. Peanutbutterin allekirjoitusta ja saa Katrinalta haukut
  • Väärentää Mr. Peanutbutterin allekirjoituksen ja saa Katrinalta haukut
  • Joutuu kaksi kertaa tyrmätyksi kloroformilla
  • Siivoaa Bojackin talon lattiasta kattoon
  • Teettää DNA-testin ja todistaa, että Bojack ja Hollyhock ovat sukua toisilleen
  • Käy italialaisessa ravintolassa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Käy baarissa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Menee kihloihin supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Luo uuden muotisuuntauksen
  • Keksii uuden tanssin ja joraa tunnin putkeen Tyttöihkun toimistolla kääntääkseen Dianen huomion muualle Mr. Peanutbutteria koskevista uutisista
  • Kohdentaa Dianen ammatillista itsetuntoa
  • Tekeytyy Channing Tatumiksi
  • Puhuu Bojackille ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen ja kertoo tälle aseksuaalisuudestaan
  • Tapaa ensimmäistä kertaa muita aseksuaaleja

Kuten jakson alussa nähtävän sinfoniaorkesterin johtaja toteaa: No man should be asked to give that much.

1. The View from Halfway Down – ”This is it”

Kausi 6, jakso 15

A song you taught me when I was small.
Don’t stop dancing. Don’t stop dancing…

– Sarah Lynn

The View from Halfway Down oli jakso, jota osasin odottaa. Sarjan alkutunnukseen on aina kuulunut katkelma, jossa Bojack vajoaa uima-altaansa pohjalle Dianen ja Mr. Peanutbutterin katsellessa hämmentyneinä. Kuudennen tuotantokauden mittaan mietin moneen otteeseen, tarkoittaisiko tämä sitä, että Bojack kuolee hukkumalla uima-altaaseensa – etenkin, kun hukkumiskuolemaan on viitattu sarjan mittaan lukemattomia kertoja.

Sitähän se tavallaan tarkoitti. Tavallaan.

The View from Halfway Downissa Bojack tapaa illallisen äärellä kuolleita läheisiään. Olen hieman yllättynyt, että joukkoon mahtuvat sellaiset mitättömyydet kuin Corduroy Jackson-Jackson ja Zach Braff, mutta ilmeisesti jakson kerronta edellyttää heidän läsnäoloaan. Illallispöydässä kukin osallistujista saa eteensä viimeisen ateriansa: Corduroy syö sitruunaa, Herb Kazzaz maapähkinöitä, Beatrice vanhainkodin laitosruokaa ja Crackerjack armeijan purkkiruokaa. Bojackille katetaan pillereitä ja uima-altaan kloorivettä. Sarah Lynn saa eteensä hampurilaisen ja ranskalaisia – ilmeisesti hän ja Bojack ajoivat planetaariolle pikaruokaravintolan kautta.

Suosikkikohtiani jaksossa on Sarah Lynnin musiikkinumero, jossa hän lyö yhteen The Showstopper -jaksosta tutun Don’t Stop Dancing -kappaleen ja oman Prickly Muffin -hittinsä. Ei ole yllätys, että kappaleesta kuultiin myös Sarah Lynnin suuhun sovitettu versio – sanat ”don’t stop dancing” kuultiin sarjassa ensimmäistä kertaa, kun Bojackin jakoi elämänohjeita 6-vuotiaalle Sarah Lynnille ensimmäisellä kaudella esitetyssä takaumassa. Sarah Lynn otti Bojackin sanat liiankin kirjaimellisesti: ”No matter what happens, no matter how much it hurts, you don’t stop dancing, and you don’t stop smiling, and you give those people what they want.” On siis vain luonnollista, että nämä sanat palaavat piinaamaan Bojackia juuri Sarah Lynnin lausumina.

Ylipäätään ajatus oman kuoleman naamioimisesta näyttäväksi lavashow’ksi on kiehtova ja ”bojackmainen”. Sarjassa viitataan jatkuvasti elämään näyttelemisenä – onhan kunnon näytelmän loputtava upeaan esitykseen, jota yleisö ei koskaan unohda. Tosiasiassa näin ei tietenkään tapahdu. Käydessään läpi harhaista untaan loisteliaasta show’sta Bojack makaa unohdettuna ja hyljeksittynä uima-altaassa. Hänen ”kuolemassaan” ei ole mitään kaunista – ei mitään, mistä luoda sulkeuman tuntua.

The View from Halway Downin musta mönjä tuo mieleeni H. P. Lovecraftin teokset. Lovecraftin maailmankuva on nihilistinen ja kalsea, ja se muistuttaa monessa mielessä Bojackin maailmankuvaa. Sama koleus kuuluu myös Herbin sanoissa, kun tämä hyvästelee Bojackin:

There is no other side. This is it.

Jeanne d’Arcin kärsimys (1927) @ Kinokonserttisarja, Sibafest 29.1.2020

Jeanne d’Arcin kärsimys (1927)

Jeanne d’Arcin kärsimys (La passion de Jeanne d’Arc, 1927) oli omalta osaltani vuoden 2020 Sibafestin huipennus. Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin Ranskassa toteuttama elokuva sai omana aikanaan osakseen kriitikoiden suosion, mutta tavallinen yleisö karttoi elokuvaa. Taustalla oli poliittisia jännitteitä: ranskalaisten oli vaikea hyväksyä sitä, että ulkomaalainen ohjaaja tulkitsee heidän oman kansallissankarinsa elämäntarinaa. Onneksi elokuva on sittemmin noussut myös suuremman yleisön suosioon, ja nykyään sen arvo tunnustetaan yksimielisesti.

Jeanne d’Arc on nähty muun muassa pyhimyksenä ja marttyyrinä, mielisairauden aiheuttamien näkyjen valtaan joutuneena ressukkana ja sivistymättömänä maalaistyttönä, joka päätyi itseään viekkaampien manipuloimaksi. Dreyerin Jeanne d’Arc on samanaikaisesti kaikkea tätä ja toisaalta ei mitään – Dreyer ei yksinkertaisesti ota kantaa siihen, millaista laatua d’Arcin uskonnolliset näyt olivat. Selvää on vain, että tämä Jeanne on vilpitön, rohkea ja hengeltään voimakas.

Ehkäpä juuri tämän takia Jeanne d’Arcin kärsimys vetoaa sekä minuun että tämän päivän elokuvayleisöön: hän on ihanteellinen ihminen, täydellinen esikuva ja idoli.

Renée Maria Falconetti Jeanne d’Arcin vaativassa roolissa.

Elokuva kertoo Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä ja teloituksesta. Vaikka kyse on mykkäelokuvasta, sen kerronta nojaa vahvasti dialogiin, joka välitetään runsaalla välitekstityksellä. Kuvaus pohjautuu ennen kaikkea lähikuville, jotka välittävät henkilöhahmojen ilmeiden pienimmätkin yksityiskohdat. Armottomien, hyvin valaistujen lähikuvien vuorottelu paljastaa, kuinka epäsuhtainen oikeudenkäynnin vastakkainasettelu on: toisella puolella on joukko vanhoja, yrmeitä, vantteria kirkonmiehiä, toisella taas lyhyt, voimakastahtoinen mutta hauras nainen. En tiedä, onko Dreyer tarkoituksella rakentanut kuvauksen kahden sukupuolen epätasapainoisesta valtasuhteesta – tänä päivänä tätä valtasuhdetta on kuitenkin vaikea olla elokuvassa näkemättä.

Jeanne d’Arcin kärsimys on elokuva, joka herättää oikeutettua vihaa. On vaikea ymmärtää, kuinka kukaan voisi pitää oikeudenmukaisena tapaa, jolla 19-vuotias nainen tuomitaan kuolemaan roviolla. Dreyerin kuvauksessa Jeannen tuomarina toimii joukko kirkonmiehiä, mutta tosiasiassa hänen kuolemaansa liittyi ilmeisesti myös paljon politiikkaa. Tämä on Dreyeriltä varmasti tietoinen valinta – poliittisten kysymysten esille tuominen olisi kääntänyt kameraa väärään suuntaan, pois Jeannen kirkkaasta kärsimyksestä. Lopputuloksena on elokuva, joka herättää inhoa ennen kaikkea katolista kirkkoa kohtaan. Osa tästä inhosta on varmasti oikeutettua, mutta vain osa. Jeannen tuomio ja teloitus eivät olleet vain kirkon, vaan myös valtiomiesten ja poliitikkojen tekosia.

Vanhas kirkonmiehet päättävät Jeannen kohtalosta.

Jeanne d’Arcin kärsimys jäi pääosan esittäjän eli Renée Maria Falconettin ainoaksi elokuvaroolityöksi. Huhutaan, että Dreyer kohteli Falconettia kuvauksissa julmasti ja että roolityö ajoi Falconettin henkisen murtumisen partaalle. Elokuvaa katsellessa tarinat Dreyerin julmuudesta ja Falconettin uupumuksesta tuntuvat täysin uskottavilta – niin aitoa ja välitöntä Falconettin valkokankaalla kokema kipu on. Kyse voi toki olla myös yksinkertaisesti taitavasta näyttelijäntyöstä ja vahvasta ohjaajan ja näyttelijän välisestä yhteisymmärryksestä.

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että Näkinkenkä ja pappi -elokuvan käsikirjoittaja, surrealistirunoilija Antonin Artaud esittää elokuvassa pienen roolin Jean Massieuna, joka pyrkii auttamaan ja tukemaan Jeannea hänen koettelemuksissaan.

Antonin Artaud Jean Massieun roolissa.

Elokuvan säestys ylitti kaikki odotukset. Laululle ja äänen elektroniselle, esitystilanteessa tapahtuvalle muokkaukselle perustuva äänimaailma oli ilmeeltään tuore, harras ja elokuvan hengelle uskollinen. Näytös järjestettiin Musiikkitalon Black Boxissa, jonka akustiset ominaisuudet tukivat säestystä hyvin. Ennen näytöstä katsojille huomautettiin, että äänentoisto on optimaalinen salin keskiosassa ja että istumapaikkaa ei kenties kannata valita aivan ensimmäisiltä riveiltä. Istuin itse varmaankin pari riviä varsinaisen sweet spotin edessä – kokemus oli hyvä, mutta ehkäpä äänimaailma olisi kuulostanut vielä täyteläisemmältä hieman taaempana.

Hieman epäselväksi jäi, kuka esityksen säestäjistä teki mitä ja millaisia instrumentteja käytettiin. Käsiohjelmassa kerrotaan neljän laulajan (Isabella Shaw, Jenni Lättilä, Akseli Ferrand ja Veikko Vallinoja), ohjaajan (Martina Roos) ja eloelektroniikasta vastaavien (Kaj Mäki-Ullakko ja Matias Brizuela) nimet. Lavalla istui kuitenkin vain neljä henkilöä ja hekin selkä yleisöön päin, joten oli vaikea arvioida, mitkä äänistä esitettiin livenä ja mitä soitettiin ennalta äänitetyltä nauhalta (vai soitettiinko mitään) tai ääniluupista.

Mitä väliä, joku voisi aivan kysyä. Musiikkihan on säestyksessä pääasia, ei se, kuka äänen tuottaa ja miten. Silti koen, että esiintyjien työskentelyn seuraaminen myös silmillä havainnoiden tuo kokemukseen jotakin lisää.

Tästä huolimatta säestys oli upea – aivan kuten Dreyerin elokuvakin.