The Dirt (2019) arvostelu

The Dirt (2019)

The Dirt (2019) on biografiaelokuva kaikkien rock-hulluttelukliseiden isästä eli  Mötley Crüesta. Elokuva pohjautuu löyhästi The Dirt -kirjaan, jossa yhtyeen jäsenet kuvaavat hulluja vuosiaan. The Dirt on yksi rock-kirjallisuuden klassikoista – elokuva-adaptaatio jättää kuitenkin paljon toivomisen varaa.

En oikein tiedä, onko Mötley Crüen musiikissa mitään kovin omaleimaista tai erikoista. Itse en ole siitä koskaan välittänyt – kuten en myöskään Hanoi Rocksista tai Poisonista. Teoriani on, että ulkomusiikillisilla seikoilla on näiden bändien suosioon valtava vaikutus. En usko, että ainakaan Hanoi Rocks olisi kiinnostanut juuri ketään, jos sen jäsenet eivät olisi pukeutuneet julkisesti joulukuusiksi.

Mötley Crüeta en tuomitse aivan yhtä jyrkästi – heidän musiikissaan on kiehtovaa alkuvoimaisuutta. Oletan kuitenkin, että heidän tarinansa olisi jäänyt lyhyeksi, jos bändi ei olisi näyttänyt joukolta nahkadominoita ja jos heille ei olisi kehittynyt sitä vaarallista mainetta, josta heidät nykyään tunnetaan.

Mars, Neil, Lee, Sixx.

Kuten nuoruuden lempibändini eli Guns N’ Rosesin, myös Mötley Crüen vetovoima pohjautuu osittain sen jäsenten suorastaan karikatyyrimaisille hahmoille. Jos bändi olisi koostunut neljästä hiljaisesta Mick Marsista, olisi se tuskin herättänyt suurtakaan mielenkiintoa. Rumpali Tommy Lee oli yhtyeen sähköjänis, joka pupelsi menemään arvatkaa-mikä kolmantena jalkana. Basisti Nikki Sixx toi yhtyeeseen luovaa voimaa ja viihtyi paremmin itsekseen heroiinipöhnässä kuin juhlien keskipisteenä. Laulaja ja keulakuva Vince Neilille musiikillisia saavutuksia suurempi motivaattori olivat lihalliset ilot, jotka odottivat keikkapaikkojen takahuoneissa.

Pidin The Dirtissa erityisesti Mick Marsin hahmosta. Siinä missä muut bändin  jäsenet koheltavat huume- ja hormonipäissään, on Mars ihastuttavan rauhallinen, asiallinen ja tasapainoinen. Hän keskittyy itse asiaan – musiikkiin. Mars olikin Crüen muusikoista taitavin. En täysin ymmärrä, kuinka joukko Leen, Sixxin ja Neilin kaltaisia sekopäitä ylipäätään pystyi tekemään musiikkia ja esiintymään ammattimaisesti.

Iwan Rheon Mick Marsina.

Marsia elokuvassa esittää Iwan  Rheon, joka lienee monille tuttu Game of Thronesin vittumaisimpanfsena hahmona eli Ramsay Boltonina. Rheon ei totisesti ole mikään yhden tempun kaveri: Boltonin ja Marsin hahmot ovat kuin yö ja päivä, ja silti Rheon pystyy kuvaamaan molempia vaikuttavasti.

The Dirt kuvaa bändin sekoilua glorifioiden. Addiktin elämään liittyvät nurjat puolet, joita Nikki Sixx kuvaa Heroiinipäiväkirjassaan niin inhorealistiseen tyylii, peittyvät The Dirt -elokuvassa juhlahumuun. Yhdessä elokuvan parhaista kohtauksista kuvataan Tommy Leen näkökulmasta tyypillistä Mötley Crüen kiertuepäivää: iltapäivällä ylös, ei minkäänlaisia muistikuvia edellisillan tapahtumista, keikalle, yksityiskoneella seuraavaan keikkakaupunkiin ja siellä suoraan yökerhoon tai strippiklubille. Promillet tuskin laskevat ihan nolliin kertaakaan vuorokauden aikana, ja hauskaa on.

Ozzy Osbourne (vas.) näyttää bändille, kuinka kokenut keikkamies sekoilee.

Ja niin tällaisessa elokuvissa pitääkin kai olla. Tämä ei ole yläasteen päihdevalistusvideo vaan viihteellinen rock-elokuva.  Silti elokuvan välinpitämättömyys yhtyeen päihderiippuvuuksien aiheuttamien ongelmien suhteen tuli raadollisen Heroiinipäiväkirjan jälkeen yllätyksenä.

The Dirt on hauska leffa, jonka parissa viihtyy sen keston ajan ja jonka unohtaa seuraavaan päivään mennessä. Bändin jäsenten kipupisteet tunnistetaan – ja sitten ne unohdetaan. Vince Neilin tyttären sairastumiseen ja kuolemaan käytetään enemmän paukkuja, mutta hukkaan nekin menevät. Neiliä näyttelevä Daniel Webber osaa esittää pimpinnälkäistä rockstaraa, mutta lapsen kuolemaa käsittelevän isän suru on hänelle liian kova pala.

*****

Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

The Circle (2017) arvostelu – Uuden ajan panoptikon

The Circle (2017)

The Circle (2017) on draamatrilleri tiedon avoimuudesta ja yksityisyydestä. Nuori ja lahjakas Mae Holland (Emma Watson) hikoilee minimipalkalla harmaassa toimistokuutiossa, kunnes hän pääsee lapsuudenystävänsä Annien avustuksella haastatteluun The Circle -nimiseen teknologiayritykseen. The Circle on työnantajana arvostettu ja brändinä kiinnostava – työpaikkana siis jokaisen nuoren unelma. Siksi Mae kirjaimelisesti kiljuu riemusta saadessaan työtarjouksen The Circleltä.

The Circle onkin työympäristönä mahtava. Yritys tarjoaa Maelle asioita, joista hän ei ole aiemmin uskaltanut edes unelmoida: lakisääteistä laajemman sairasvakuutuksen, siistin ja mukavan asunnon lähellä työpaikkaa, aktiivisen työyhteisön, työpisteen viihtyisässä toimistossa ja valtavasti mahdollisuuksia juhlia ja harrastaa vapaa-ajalla.

Ei tarvitse olla rakettitieteilijä hoksatakseen, että elokuvan The Circlelle on olemassa omassa todellisuudessamme selkeä vastine: Google. Sekä The Circle että Google suhtautuvat tietoon vakavasti – tavoitteena on tehdä tiedon etsimisestä ja löytämisestä mahdollisimman helppoa kaikille. Tiedon avoimuuteen kuitenkin liittyy aina myös synkkä puolensa: yksityisyyden menetys.

Aluksi Mae on innoissaan uudesta työpaikastaan. Hänen mieltään painaa silti se, ettei hän voi vierailla vanhempiensa luona niin usein kuin haluaisi. Maen isä sairastaa MS-tautia, ja Mae tahtoisi auttaa äitiään enemmän isänsä hoidossa. Toisesta kaupungista käsin se on valitettavasti mahdotonta. Myös suhde nuoruudenihastus Merceriin alkaa uuden työpaikan myötä kärsiä.

Samalla The Circle luo hengästyttävää hypeä uusien tuotteidensa ympärille. SeeChange-kamerateknologia mahdollistaa pikkuruisen kameran kiinnittämisen vaikkapa rintaneulaan tai takin nappiin – ja kas: korruption ja muiden rikosten paljastamisesta tuli jälleen helpompaa. Pian lanseerataan SoulSearch, jonka avulla myös sosiaalisesta mediasta ulos jättäytyneet voidaan etsiä The Circlen teknologian ja maailmanlaajuisen verkoston avulla.

Mae masentuu, hölmöilee, jää kiinni ja joutuu toimitusjohtaja Eamon Baileyn (Tom Hanks) puhutteluun. Lopputulos: Maesta tulee Eamonin lemmikki ja koko yrityksen mannekiini, joka edustaa The Circleä vuorokauden jokaisena tuntina.

The Circle on kuvaus panoptikonista – rakenteesta, jonka piiriin joutuneita voidaan valvoa ja tarkkailla vuorokauden jokaisena hetkenä. (Jopa The Circlen ympyrälogo muistuttaa klassisen panoptikonin pohjapiirrosta.) Koska panoptikoniin joutunut yksilö ei tiedä, kuka häntä tarkkailee ja milloin, alkaa hän itse valvoa itseään ja mukauttaa käytöstään jatkuvaan valvontaan. Käytöksen myötä muuttuu myös persoona.

Elokuvassa nostetaan esille sinänsä kiinnostavia ajatuksia avoimen tiedon ja yksityisyyden välisestä ristiriidasta. Periaatteessa meidän pitäisi ainakin pyrkiä elämään sellaista elämää, jossa emme koe tarpeelliseksi piilottaa mitään – elämää, jonka minkä tahansa aspektin tai hetken voimme avata milloin tahansa kelle tahansa tuntematta häpeää tai syyllisyyttä. Tämän tulisi kuitenkin tapahtua meidän itsemme vuoksi – ei siksi, että joku ulkopuolinen saattaa tarkkailla meitä ja tuomita meidät, jos teemme jotakin epäsopivaa.

Muutoksen paremmaksi ihmiseksi pitäisi tapahtua sisältä ulospäin, ei päinvastoin. Se, että emme tee kiusallisia tai häpeällisiä asioita, pitäisi olla seurausta siitä, ettemme koe tarvetta tehdä niitä. The Circlessä (ja lukemattomissa muissa teoksissa: The Prisoner, Tarkkailla ja rangaista, 1984, Me…) muutos tapahtuu kuitenkin väärään suuntaan: yksilö ryhtyy näyttelemään omaa elämäänsä tehdäkseen ”yleisöönsä” mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Nämä ovat kiinnostavia teemoja, joita on kuitenkin käsitelty jo monet kerrat aiemminkin. Tuoko The Circle tähän käsittelyyn jotain uutta? Saldo jää vaatimattomaksi. Elokuvaa vaivaa ennen kaikkea liian kiivas kerronnan tahti: omituisia, uskomattomia asioita yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian nopeasti. The Circlen tarina olisi todennäköisesti toiminut paremmin televisiosarjana. Elokuvana se ei juuri vakuuta.

*****

Contracted: Phase I (2013) arvostelu

Contracted arvostelu
Contracted: Phase I (2013)

Contracted: Phase I (2013) on ensimmäinen osa Contracted-elokuvien sarjassa. Elokuva kuvaa kolmea päivää nuoren Samanthan elämässä. Näiden päivien aikana Samantha muuttuu tavallisesta nuoresta naisesta käytännössä tunnistamattomaksi hirviöksi.

Kaikki saa alkunsa Samanthan ystävän Alicen järjestämistä juhlista. Illan emäntä juottaa vastentahtoisen Samanthan humalaan, minkä jälkeen tuntematon mies tuuppaa Samanthan lasiin tyrmäystippoja – ja raiskaa tämän. Kun Samantha herää kotoaan seuraavana aamuna, hän huomaa jalkovälinsä olevan veressä ja alavatsallaan outoa ihottumaa. Erikoiset fyysiset oireet vain pahenevat seuraavana päivänä.

Contracted tuo mieleen parin vuoden takaisen Starry Eyes -elokuvan, jonka päähenkilö alkaa epämääräisen seksiaktin seurauksena… no, mädäntyä – aivan samalla tavoin kuin Samantha. Contractedissa on myös paljon samaa kuin It Follows -elokuvassa: molemmissa yksittäinen seksiakti muuttaa päähenkilön elämän täysin.

contracted arvostelu
Lääkärisedän mielestä Samanthaa vaivaa tavallinen nuha.

Starry Eyes kertoo kunnianhimosta ja itseuhrauksesta, It Follows taas… No, suoraan sanottuna en tiedä, mistä It Follows kertoo. Contracted taas kertoo seksuaalisesta väkivallasta. Tällainen tulkinta tuskin on kovin yleinen, mutta kun elokuvaa tarkastelee tätä teemaa vasten, kaikki käy järkeen.

Elokuvan arvosteluista päätellen kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä. On karmeaa, kuinka laajasti sekä elokuvan markkinoinnissa että arvosteluissa elokuvan alun raiskauskohtausta kuvataan ”yhden yön jutuksi”. Siis mitä helvettiä? Vieras mies sekoittaa naisen juomaan tyrmäystippoja, minkä jälkeen nainen havahtuu kiihtyvään tahtiin keinuvan henkilöauton takapenkiltä – ja pyytää miestä lopettamaan sen, mitä tämä on tekemässä, pyytää uudestaan, ja uudestaan. Ja tämä on ihmisten mielestä ”yhden yön juttu”?

Huh.

Sitten ihmetellään, kun uutisvirta täyttyy #metoosta.

contracted arvostelu
Contractedin lesbokolmiodraama tuntuu teennäiseltä.

Samanthan kokema fyysinen mädäntyminen voidaan nähdä yksinkertaisesti heijastuksena siitä, mitä hänen sisällään tapahtuu raiskauksen jälkeen. Samantha vähättelee ja piilottelee asiaa läheisiltään ja yrittää parhaansa mukaan jatkaa elämäänsä. Poliisille ei missään nimessä saisi kertoa, eikä tyttöystävälle, joka tuntuu epäilevän Samanthaa miehenkipeäksi kaappiheteroksi. Lopulta Samantha kuitenkin menettää täysin elämänsä hallinnan kokemuksensa vuoksi.

Kiinnostava yksityiskohta elokuvassa ovat Samanthan intohimoisesti vaalimat orkideat. Orkidea on perinteisesti nähty rakkauden, kauneuden ja hedelmällisyyden symbolina. Mitä pidemmälle Samanthan rappio etenee, sitä kurjemmiksi muuttuvat myös hänen orkideansa. Orkidea-sana kantaa muuten kreikan órkhis-sanaan, joka merkitsee kiveksiä. Siitä vähän pureskeltavaa.

contracted arvostelu
Samantha ja orkideat kuihtuvat yhtä tahtia.

Vaikka Contractedista on mahdollista löytää hieman psykologista syvyyttä, ei se ole kummoinen elokuva. Se ei tuo body horroriin mitään sellaista, mitä ei olisi nähty jo moneen kertaan. Contractedia katsellessa huomasin salaa toivovani, että katselisin It Followsia.

*****