Tenet (2020) arvostelu – Poikien puuhastelua

Tenet (2020)

Tenet (2020) on elokuva, joka vangitsee Christopher Nolanin sisälleen – elokuva, johon Nolan on jäänyt jumiin kuin suohon. Tai oikeastaan: Nolan on jäänyt jumiin itseensä, omaan nimeensä ja imagoonsa. Hän on ohjaaja, jolta odotetaan tietyntyyppisiä elokuvia, joten hän tekee niitä – lisää, uudestaan ja uudestaan. Sitä hän tekee paremmin kuin mitään muuta, mutta aina hän ei onnistu siinäkään.

John David Washington esittää elokuvan protagonistia – anonyymiä CIA-agenttia, joka päätyy tekemisiin Tenet-nimisen organisaation kanssa. Organisaation tarkoitus on turvata ihmiskunnan selviytyminen tulevaisuudesta huokuvaa uhkaa vastaan. Koleaan tutkimuskeskukseen on toimitettu esineitä, jotka liittyvät tähän lähestyvään uhkaan. Entropia toimii niissä käänteisesti: kappaleet liikkuvat ikään kuin ajassa taaksepäin. Vain poikkeusyksilöt voivat olla vuorovaikutuksessa näiden kappaleiden kanssa. Protagonistimme on yksi heistä, tietenkin.

Neil (vas.) ja anonyymi protagonisti miettivät, kuinka maailma pelastetaan.

Apunaan protagonistilla on Neil-niminen sidekick (Robert Pattinson) ja taideasiantuntija Kat (Elizabeth Debicki), jota ikävä venäläinen origarkki Sator (Kenneth Branagh) kiusaa. Koska kyse on sentään 200 miljoonaa dollaria maksaneesta Hollywood-tuotannosta, on protagonistin toiminnan motivaattorina pakko olla haikea, heteroseksuaalinen panoaie. Muuta roolia Katilla ei tässä elokuvassa sitten olekaan – protagonistilla on vain oltava joku, jota ajatella  yksin suihkussa ja jonka elämää suojella. Siinä samalla maailma pelastuu. Kuinka söpöä.

Haluan kyllä katsoa Tenetiä romanssina – en romanssina protagonistin ja Katin välillä, vaan romanssina protagonistin ja Neilin välillä. Erityisesti elokuvan lopussa poikien puuhastelu tiivistyy niin sakeaksi, että romanssi yksinkertaisesti tuntuu parhaalta sanalta kuvaamaan sitä. Sellaisena Tenet on kaunis, suorastaan herkkä elokuva. Se ei erityisen voimallisesti kannusta tällaiseen tulkintaan, mutta mahdollistaa sen.

Katin (vas.) hahmo on pettymys: hän on merkittävä vain suhteessa elokuvan miehiin eli Satoriin (oik.) ja protagonistiin.

Aikamatkustusta on kuvattu elokuvissa lukemattomia kertoja. Tenet väittää olevansa elokuva jostakin muusta kuin aikamatkustuksesta, mutta valehtelee – sitä itseään tämä on.  Tästä saadaan elokuvaan sen ”nolanmainen jännä”: mukamas tieteellinen jekku, jolla voidaan motivoida kaikenlaista siistin näköistä toimintaa.

Ja sitä siistin näköistä toimintaa kyllä riittää. Tenetin juoni – josta en katso olevan tarpeen puhua enempää – on huono tekosyy kohtauksille, joiden edessä katsojien toivotaan ja odotetaan ensin hämmästyvän, sitten ihastuvan. Ensin ajetaan lentokoneella terminaalirakennuksen seinästä sisään ”koska se nyt vain on järkevin tapa päästä rakennukseen”, sitten nyrkkitapellaan takaperoisesti ja lopulta masinoidaan kummallinen auto-onnettomuus takakelauksella. Kohtauksista näkee, että niiden on tarkoitus näyttää hienoilta. Lentokonekohtaus näyttääkin, ja se tuntuu hyvältä elokuvateatterin jättisalin penkkiin istutetussa kehossa, mutta samalla se on hiton typerästi motivoitu.

Kätevin tapa päästä terminaaliin on rullailla sinne lentokoneella.

Tenetissä on potentiaalia. Hetken ajan mietin, oliko elokuva toteutettu toistamaan eräänlaista peilirakennetta – mallia, jossa tarkalleen elokuvan puoliväliin sijoitetaan kohtaus, joka ikään kuin halkaisee elokuvan kahteen toisiaan heijastelevaan puoliskoon. Ehdin jo innostua ajatuksesta, mutta taisin erehtyä – tällaisesta mallista voi varmaankin nähdä Tenetissä pieniä merkkejä, mutta niiden määrä jää niin vähäiseksi ettei tällaiselle margueritedurasmaiselle luennalle ole oikeaa, uskottavaa perustetta.

Toimintaelokuvana Tenet saattaa olla ihan kiva. Itse en ole ihmeemmin toiminnan perään, joten elokuva näyttäytyi kliseenä kliseen perään. Varmaan joku tästä tykkää. Tulipahan nähtyä.

Yksi tähti muuten vaan, toinen Robert Pattinsonista, jonka katselusta tulee aina hyvä mieli.

*****