The Witcher (2019-) arvostelu

The Witcher (2019)

The Witcher (2019–) on seikkailufantasiasarja Geralt-noiturista, joka surmaa hirviöitä rahaa vastaan ja yrittää parhaansa mukaan pysytellä erossa poliittisesta suhmuroinnista. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi pohjautuu Andrzej Sapkowskin Noituri-romaanisarjan Viimeinen toivomus– ja Kohtalon miekka -romaaneihin. Vaikka sarjan tekijät eivät tätä kai ääneen ole sanoneet, on selvää, että he ovat juontaneet myös The Witcher -videopeleistä.

The Witcher 3 on mielestäni yksi parhaista koskaan tehdyistä videopeleistä – ja tiedän, etten ole mielipiteeni kanssa yksin. Kun pelistudio CD Projekt Red oli puskenut pääpelin jälkeen ulos vielä kaksi lisäriä (Hearts of Stone ja Blood & Wine), laskeutui hiljaisuus. The Witcher -pelisarja jätti jälkeensä tyhjiön. Homman on yksinkertaisesti pakko jatkua jotenkin. Tähän kysyntään vastattiin nyt käsillä olevalla sarjalla.

The Witcher alkaa perinteisellä hirviöntappokohtauksella.

Tilanne ei ole sarjan tekijöille helppo. Sarjan ilmeen ja tunnelman on vastattava pelien luomaa mielikuvaa hahmoista ja maailmasta juuri sopivassa määrin – samankaltaisuuksia on oltava, mutta jotain uuttakin pitäisi mukaan tuoda. Lopputuloksena on mukiinmenevä kausi vauhdikasta televisioviihdettä.

Sarjan alusta loppuun kantava kaari liittyy – yllätys, yllätys – noituri Geraltin ja Cintran prinsessa Cirin epätoivoisiin yrityksiin löytää toisensa. Vaikka Geralt ja Ciri eivät vielä tunne toisiaan, on kohtalo jo sitonut heidät yhteen. Koko maailman tulevaisuus on riippuu jollain merkillisellä tavalla Ciristä, ja Geraltin tehtävä on suojella tyttöä – kunhan hän ensin löytäisi tämän sodan ja kaaoksen runtelemasta maasta.

Geralt etsii Ciriä Cintrasta – turhaan.

Yksi kauden suurimmista ongelmista on se, että Geraltin tahdon suunta on jatkuvasti epäselvä. Mihin hän on menossa? Mihin hän pyrkii? Suurimman osan ajasta hän ajelehtii päämäärättömästi ympäri mannerta sotkeutuen milloin minkäkin hirviön metsästykseen ja teurastukseen. Ja kun hän ei tapa hirviöitä, hän lempii kauniita naisia. Näistä tärkein on velhotar Yennefer, jonka kanssa Geralt solmii etäisesti parisuhdetta muodostavan liiton.

Geraltin tahdon suunnan hahmottamista vaikeuttaa entisestään se, että kerronta etenee usean eri aikalinjan varassa. Koska Geralt ei juuri vanhene tai nuorene ajasta toiseen hypättäessä, on vaikea saada selkoa, missä ajassa kulloinkin liikutaan. Jälkikäteen ajateltuna Geraltin haarniska antanee selkeimmät vihjeet siitä, mitä aikaa kuvataan.

Geralt on tunnettu naistenmies.

Geralt on monessa mielessä hyvin fyysinen hahmo. Hänen ammattinsa… ei, koko hänen olemassaolonsa perustuu väkivallalle (tuntuisi väärältä puhua noiturista ammattina) – hänen tehtävänsä maailmassa on surmata hirviöitä, piste. Myös hänen suurimmat nautintonsa perustuvat fyysisyyteen. Geralt on väsymätön rakastaja ja noiturina luonnostaan hedelmätön, mikä tekee naistenkaadosta turvallisen ja huolettoman harrastuksen.

Lihallisuudestaan huolimatta Geralt ei ole tyhmä. Hän on hyvin tietoinen tekojensa seurauksesta ja noudattaa toimissaan omaa eettistä linjaansa. Hän ei ole palkkamiekka tai murhaaja, joka tekee maksusta mitä vain, vaan noituri, jolla on selkeä tehtävä: varjella tavallisten ihmisten elämää tuhoamalla hirviöitä.

Epäselvien aikahyppyjen ja Geraltin päämäärättömyyden lisäksi sarjassa on kolmas merkittävä ongelma: Yenneferin näyttelijävalinta. Yenneferin taustatarina on traaginen: hän on syntynyt epämuodostuneena kyttyräselkänä ja joutunut oman isänsä toistuvien pahoinpitelyjen kohteeksi. Opiskeltuaan sitkeästi magiaa hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan merkittävää valtaa ja korjannut synnynnäisen epämuodostumansa taikuuden avulla. Geraltin kohdatessaan Yennefer on jo iäkäs, mutta taikuutensa ansiosta ulkoisesti nuori ja kaunis.

Yenneferin tärkeimmät avut ovat tällä kertaa pornonäyttelijän katse ja suihinottoystävälliset huulet.

Tätä ajan ja kokemuksen patinoimaa, viisasta naista on valittu esittämään nätti mutta näyttelijänä ala-arvoinenen Anya Chalotra. Hänen tulkintansa Yenneferistä on turhamainen ja nokkava hepsankeikka, jolla on pornonäyttelijän elkeet.

Otetaan pöytään hieman numeroita. Cirillaa esittävä Freya Allan on syntynyt vuonna 2001 ja on kuvausten aikaan ollut noin 17-vuotias. Geraltia esittävä Henry Cavill puolestaan on syntynyt vuonna 1983 ja siten sarjan tekoaikaan noin 35-vuotias. Nämä numerot heijastelevat sitä, mikä näkyy sarjasta muutenkin: Geralt on Cirillalle uskottava ja turvallinen isähahmo.

Freya Allan on oiva valinta Cirin rooliin.

Sen sijaan Chalotra on syntynyt vuonna 1996 ja on sarjan tekemisen aikaan ollut noin 22-vuotias, siis melkein teini vielä. Hän on 13 vuotta Geraltin näyttelijää nuorempi – ja vain viisi vuotta Cirillaa vanhempi.  Ongelma ei tarkalleen ottaen ole oikeasti näyttelijättären iässä, vaan siinä, että Yennefer ei vaikuta päivääkään yli 22-vuotiaalta.

Koska näyttelijä on mitä on, ei Yennefer ole lainkaan uskottava Geraltin tasavertaisena ja sopivasti haastavana kumppanina. Vielä suurempi uskottavuusvaje hänellä on Cirillan äitihahmona. C’mon – 22-vuotias 17-vuotiaan äitinä? Paikoin Cirillan hahmo vaikuttaa Yenneferin hahmoa kypsemmältä ja aikuisemmalta.

Koska Yennefer on The Witcherissä valtavan keskeisessä roolissa, on näyttelijän uskottavuusvaje valtava ongelma koko sarjan kannalta.

Valvatti varmistaa, että Geraltin uroteot jäävät elämään runoissa ja lauluissa.

Jos Yenneferin hahmon kuvauksessa ja roolituksessa onkin epäonnistuttu surkeasti, on monen muun hahmon kenkiin löydetty erinomaisia näyttelijöitä. Henry Cavell on juuri sopivasti The Witcher -pelien Geraltin näköinen ja oloinen. Hänen työskentelynsä on kypsää ja sopivasti rouheaa. Odotan kuitenkin, että saamme nähdä hänessä vielä enemmän Geraltin hahmolle ominaisia ääripäitä: hänen lämmintä mutta ivallista huumoriaan ja toisaalta hänen kipuaan ja yksinäisyyttään.

Myös Geraltin rinnalla kulkevan bardin eli Valvatin näyttelijävalinnassa on onnistuttu. Joey Batey tuo suurine silmineen mieleeni Green Day -yhtyeen keulakuvan eli Billie Joe Armstrongin. Siinä missä Geraltin hahmo on lähes suora kopio The Witcher -peleistä, on Valvattia tulkittu sarjassa paljon vapaammin. Hänen laulunsa ovat popahtavia, mikä varmasti ärsyttää monia katsojia. Itse pidin tästä ominaisuudesta, joskin ajoittain sointukulut muistuttivat jo vähän liikaakin tämän päivän radiorallatuksia.

Soturikuningatar Calanthe sairastuu omasta voimastaan.

Erinomaisia näyttelijävalintoja on lisääkin – mainittakoon niistä vielä sävykäs Adam Levy Hiirsäkkinä, Twin Peaksista tuttu Eamon Farren Nilfgaardin psykopaattisen kylmänä Cahirina ja Johdi May Cirin isoäitinä ja soturikuningatar Calanthena.

Netflix tilasi The Witcheristä toisen tuotantokauden jo ennen kuin ensimmäinen tuotantokausi tärähti linjoille. Hyvä näin, kyllä tätä toisenkin mokoman vielä katsoo – ainakin, jos tiettyihin ensimmäisen tuotantokauden ongelmiin puututaan.

*****

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu
Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on David Cronenbergin ohjaama kauhuelokuva miehestä, joka saa auto-onnettomuuden seurauksena kyvyn nähdä tulevaan. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva on melkoinen kummajainen Cronenbergin tuotannossa. Tarina on hyvin ”kingimäinen”: yliluonnollinen ja kammottava tuodaan suoraan uneliaan amerikkalaisen arjen keskelle. Ja kuten Kingin tarinoissa niin usein, myös The Dead Zonessa yliluonnollisuus ja muut kauhuelementit unohtuvat ja haipuvat katsojan mielessä eräänlaiseksi tapetiksi, jotka luovat näyttämön päähenkilön sisäiselle taistelulle.

Johnny Smith (Christopher Walken) opettaa high schoolissa englannin kieltä ja kirjallisuutta. Hänet tavataan elokuvassa ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen Edgar Allan Poen Korppi-runoa uneliaille teineille. Johnny tapailee kollegaansa Sarahia ja suunnittelee kosivansa tätä. Palatessaan kotiin treffeiltä hän kuitenkin joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Johnny menettää mielenrauhansa ja elämänsä rakkauden – aivan kuten Korppi-runon päähenkilö.

Johnny toivoo yhteistä tulevaisuutta Sarahin kanssa.

Kun Johnny herää, hän huomaa saaneensa selvänäköisyyden kyvyn. Ensin hän alkaa nähdä kohtauksia ympärillään olevien ihmisten menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tieto Johnnyn poikkeuksellisista kyvyistä leviää nopeasti paikallisen sheriffin korviin, jolloin tämä tulee pyytämään Johnnyn apua murhaajan kiinniotossa.

Johnny huomaa, että hän voi käyttää kykyään hyvään. Selvänäköisyys on hänelle sekä lahja että taakka: sadat ihmiset pyytävät hänen apuaan, jota hän ei kuitenkaan voi tarjota kuin muutamille.

Paikallinen selvänäkijä saa seriffiltä pyynnön auttaa murhaajan kiinniotossa.

Ajan myötä Johnnyn kyky kehittyy ja terävöityy edelleen. Hän alkaa saada näkyjä tulevasta ja huomaa voivansa vaikuttaa näkemiinsä tapahtumakulkuihin. Näkymät tulevasta velvoittavat häntä toimimaan, jolloin vastuu hänen harteillaan on yhä raskaampi.

The Dead Zone on elokuva velvollisuudesta ja kunniasta. Kun Johnny pyrkii estämään näkyjensä onnettomuuksia, häntä pidetään hulluna. Hän onnistuu pelastamaan valinnoillaan ihmishenkiä, mutta jää vaille tunnustusta sankariteoistaan. Johnnyssa ruumiillistuu äärimmäinen epäitsekkyys: hän saa teoistaan palkaksi parhaimmillaan taskulämmintä kiitosta, pahimmillaan hullun leiman. Christopher Walkenin upea roolisuoritus tukee tarinaa.

Johnnyn valinnoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

The Dead Zone on siisti, huoliteltu ja tasapainoinen elokuva ja jälleen kerran vahva näyte Stephen Kingin tarinanpunontataidosta. Kauhuelokuvaksi se on hyvin kesy. Katsoin elokuvan joulun pyhinä isäni ja veljeni kanssa – tämä kertoo jotakin siitä, miten siloinen elokuva on kyseessä. The Dead Zonessa ei sinänsä ole mitään vikaa – henkilökohtaisesti vain kaipaan elokuvilta enemmän rosoa, mätää ja hiiltä.

*****

My Friend Dahmer (2017) arvostelu

my friend dahmer arvostelu
My Friend Dahmer (2017)

My Friend Dahmer (2017) on tositapahtumiin perustuva elokuva sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin nuoruudesta. Elokuva pohjautuu Derf Backderfin samannimiseen sarjakuvaromaaniin. Backderf ja Dahmer olivat senior high’ssa luokkakavereita ja tunsivat toisensa pintapuolisesti. Sen paremmin Dahmeria oppi tuntemaan tuskin kukaan hänen ikätovereistaan.

My Friend Dahmer on erikoinen elokuva. Toisin kuin elokuvat yleensä, se ei ole kiinnostunut kuvaamaan sitä, mikä ihmisiä kiinnostaa kaikkein eniten: se ei kuvaa niitä tapahtumia, joiden vuoksi tiedämme, kuka Dahmer on. Se ei kuvaa sitä, miksi Dahmer oli erilainen kuin me muut. Pikemminkin se pyrkii osoittamaan, kuinka vähän teini-ikäinen Dahmer ainakin näennäisesti poikkesi meistä muista.

my friend dahmer arvostelu
Vasemmalla Ross Lynch Jeffrey Dahmerina, oikealla ihka-aito teini-Dahmer.

Senior high -ikäinen Dahmer (Ross Lynch) oli tapetinvärinen nuorukainen, joka oli kiinnostunut biologiasta. Vaikka hän oli yksinäinen, ei häntä kiusattu. Dahmer alkoi kuitenkin nousta yhä näkyvämmäksi hahmoksi koulussa, kun hän alkoi järjestää spontaaneja ”kohtauksia” koulun käytävillä. Dahmerin esitys koostui huudoista, kaatuilusta ja kouristelusta. Tarkoitus oli huvittaa luokkakavereita ja saada muut läsnäolijat hämilleen.

Hulluuskohtauksillaan Dahmer alkoi saada positiivista huomiota. Kouluun perustettiin jopa Dahmer-fanikerho, johon myös Backderf kuului. Dahmerista tuli koulun pelle – pelle, jota ei kuitenkaan kutsuttu yhteisiin illanviettoihin tai mihin menoihin. Jos Dahmer halusi pelleilyllään saada paitsi huomiota, myös ystäviä, hän epäonnistui surkeasti.

Kukaan luokkakavereista ei edes aavistanut, mitä Dahmerin kotona oli meneillään – puhumattakaan siitä, millaiset ajatukset vilistivät Dahmerin päässä.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer sulautuu joukkoon.

Oikeastaan Dahmerin ajatusten koko synkkyys ei elokuvassa kovinkaan hyvin välity sellaiselle katsojalle, joka ei tunne Dahmerin tarinaa ennestään. On selvää, että Dahmer on yksinäinen ja masentunut perheensä rikkoutumisen vuoksi. On selvää, että hän on homo ja että hän kokee epävarmuutta ”kielletyn” seksuaalisuutensa vuoksi. Mutta mistä kaikesta hän jo teini-ikäisenä fantasioi, se jää melko pienten viittausten varaan. Tässä mielessä Backderfin sarjakuvaromaani oli huomattavasti suorasukaisempi.

Dahmerin Joyce-äidin kuvaus ei nähdäkseni ole kovin onnistunut. Joyce esitetään yksinkertaisesti äkkipikaisena, hermostuneena ja vaikeana naisena. Esitys jää pintapuoliseksi, Joycen sisäiset ongelmat (joita Backderf onnistuu sarjakuvaromaanissaan metkasti kuvaamaan) jäävät piiloon. Lisäksi elokuvassa unohdetaan kokonaan ajatus siitä, että näytellyillä kouristuskohtauksillaan Dahmer kenties imitoi omaa äitiään, jolla ilmeisesti oli aika ajoin jonkinlaisia kouristuksia. Sen sijaan Dahmerin Lionel-isä on toteutettu tavalla, joka vastaa hyvin sitä mielikuvaa, joka Dahmerin isästä on mediassa syntynyt.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer ja Lionel-isä.

Lukaisin huvikseni tätä tekstiä kirjoittaessani vanhan tekstini Backderfin sarjakuvasta. Yleensä omia tekstejä lukiessani punastelen häpeästä, mutta tämä teksti on poikkeus – minusta se on aika hyvä, ehkäpä jopa blogin parhaita tekstejä. Linkitän sen tähän vielä uudestaan – jos Dahmer kiinnostaa, suosittelen lukaisemaan: Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012).

Tuota tekstiä lukiessani muistin, kuinka paljon oikeastaan pidin Backderfin My Friend Dahmerista – ja samalla huomasin, kuinka kalpeaksi elokuvakokemukseni jäi kirjakokemukseen verrattuna. Mistä mahtaa olla kyse? Kenties olin kirjaa lukiessani paremmin virittynyt aihepiiriin (tällä hetkellä alan olla sarjamurha-aiheisiin teoksiin melko kyllästynyt). Toisaalta voi olla, että kirjaa lukiessani minulla oli aikaa ajatella – aikaa pohtia Dahmerin elämää, yksinäisyyttä ja kipua.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer harrastaa yksin.

Myönnettävä on, että My Friend Dahmer oli minulle hienoinen pettymys. Se ei tarkoita, että en olisi pitänyt elokuvasta. Odotukseni taisivat vain olla liian korkealla. On tämä kutenkin kiinnostavampi kuin vuoden 2002 Dahmer-elokuva.

Ja jotta saadaan kaikki aiheeseen edes etäisesti liittyvät sisäiset linkit samaan läjään,  mainittakoon myös Don Davisin The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare. Spoiler: se on aika huono.

Ps. Ross Lynch on älyttömän komea.

*****

Macbeth (2015) arvostelu – Maailman tuho

macbeth-2015
Macbeth (2015)

Macbeth (2015) on Shakespeare-adaptaatio, joka ylittää kaikki odotukset. Michael Fassbender vetää yhden uransa hienoimmista rooleista suuren mahdollisuuden riivaamana Macbethina. Tarina lienee kaikille tuttu: noidat ennustavat Macbethista kuningasta. Vaimonsa Lady Macbethin (Marion Cotillard) juonien avulla hänestä myös tulee kuningas, mutta ei pitkäksi aikaa.

Tarinaan on lisätty muutamia pieniä elementtejä, joita alkuperäisestä näytelmästä ei löydy. Niistä merkittävin lienee Macbethin ja hänen vaimonsa kuollut lapsi, jota pariskunta suree elokuvan alussa. Shakespearen näytelmässä ei käsittääkseni ole suoria viittauksia siihen, että Macbethilla olisi ollut lapsia, joskaan tätä mahdollisuutta ei myöskään suljeta pois.

macbeth 2015 arvostelu
Elokuva alkaa lapsen hautajaisista.

Lapsen kuolema täyteläistää erityisesti Lady Macbethin hahmoa. Hän on kautta aikain ollut eräänlainen antiäidin perikuva – nainen, joka luopuu kyvystään synnyttää uutta elämää saavuttaakseen valtaa ja kunniaa. Lapsen menetys tekee tästä Lady Macbethin piirteestä ymmärrettävämmän: hänen päätöksensä luopua äidin roolista onkin syntynyt lapsen menettämisen tuskasta. Tämän elementin puuttuessa Lady Macbeth näyttäytyy alkuteoksessa ja monissa muissa adaptaatioissa kylmempänä hahmona, jossa on jopa psykopaattisia piirteitä.

macbeth 2015 arvostelu
Kruunu ei tuo Macbethille onnea.

Macbethin tarinaan tämä elokuva ei kuitenkaan tuo juuri mitään muuta uutta.  Juonen kulku ja dialogi ovat alkuteokselle erittäin uskollisia – tosin korvakuulolta olin huomaavinani, että vanhalla englannilla kirjoitetun alkutekstin koristeellisimpia kiemuroita olisi siloteltu ymmärrettävyyden nimissä. Pienet valinnat korostavat tulkintaa, jossa Macbethin kohtalo nähdään itseään toteuttavana ennustuksena. Macbeth nousee kuninkaaksi, koska niin on ennustettu. Ja Macbeth tuhoutuu, koska myös niin on ennustettu.

macbeth 2015 arvostelu
Lapsen menetys runtelee Lady Macbethin.

Elokuvan viehätysvoima perustuu ennen kaikkea upeisiin näyttelijäsuorituksiin, tenhoisaan lavastukseen ja lumoaviin pukuihin. Elokuvan visuaalinen ilme on toisaalta suorastaan skandinaavisen karu – toisaalta se tuo mieleen myös saksalaiselle mielenmaisemalle ominaisen jylhän ilmeen, joka on tuttu esimerkiksi Fritz Langin Niebelungen laulu -adaptaatiosta.

Puvustus ja lavastus luovat elokuvaan maailman, joka on julma, hiljainen, kylmä ja tyhjä. Outo katse Lady Macbethin silmissä muuttuu yhä vinommaksi, ja hän pakenee harhojen vallassa nummille, joilta hän ei enää palaa. Yksinäinen kuningas hukkuu kolkon linnansa huoneisiin. Lopullisen kuoliniskunsa hän saa tulenpunaisessa, kipinöivässä infernossa.

macbeth 2015 arvostelu
Macbethin tarina päättyy tuleen.

Macbethin tuotantoon upposi rahaa vajaat 20 miljoonaa dollaria. Lipputuloja saatiin vain 16 miljoonaa ja rapiat, mikä tarkoittaa sitä, että tuotanto jäi miinuksen puolelle.

Surettaa. Miksi ihmiset eivät käy katsomassa tällaisia elokuvia, joissa yksi maailmankirjallisuuden tärkeimmistä klassikoista on sovitettu nyky-yleisölle oivasti sopivaan, kauniiseen muotoon? Miksi ihmiset katsovat mieluummin Game of Thronesia, johon ero ei lopulta ole kovinkaan suuri? Toisaalta ymmärrän, toisaalta en.

macbeth 2015 arvostelu
Macbethin maailma on julma ja kivulias.

Myönnän: minulla ei ole varaa paheksua tai syyllistää. Katson itsekin enemmän kepeitä ajanvietesarjoja kuin taiteellisesti kunnianhimoista elokuvaa.

Silti: tee itsellesi palvelus ja katso tämä elokuva.

*****