Yksin Marsissa (2015) arvostelu

yksin marsissa
Yksin Marsissa (2015)

Yksin Marsissa (The Martian, 2015) on elokuva pulmatehtävistä ja näpertelystä. Ridley Scott olisi yhtä hyvin voinut tehdä elokuvan, jossa Matt Damon nikkaroi kahden tunnin ajan linnunpönttöjä.

Elokuva kertoo astronautti Mark Watneysta, joka on osa Marsiin matkustanutta tutkimusryhmää. Watneyn ja muiden astronauttien tutkiessa planeetan pintaa myrsky yllättää heidät, ja astronautit joutuvat aloittamaan kotimatkan kohti Maata suunniteltua aiemmin. Pahaksi onnekseen Watney joutuu myrskyn keskellä onnettomuuteen, jolloin muu retkikunta olettaa hänen kuolleen. Watney ei kuitenkaan ole kuollut, vaan herää Marsin hiekkaan hautautuneena ja huomaa jääneensä yksin planeetalle.

Alkaa armoton selviytymistaistelu. Markin mahdollisuudet näyttävät heikoilta: muonaa ja polttoainetta on rajallisesti, eikä hänellä ole laitteistoa, jolla kommunikoida NASAn tukikohtien kanssa. Seuraavaa Mars-lentoa suunnitellaan vasta vuosien päähän. Hapen suhteen ongelmia ei onneksi ole.

Vaikka kaikki todennäköisyyden lait ovat häntä vastaan ja vaikka nälkäkuolema näyttää vääjäämättömältä, Watney alkaa ratkoa pulmia yksi kerrallaan.

yksin marsissa
Kaikki alkaa myrskystä.

Odotin elokuvalta ennen kaikkea yksinäisyyden ja ehdottoman eristäytyneisyyden käsittelyä. Jälkikäteen ajateltuna tämä oli hölmöä: kyseessä on Ridley Scottin ohjaus, eivätkä melankolinen pohdiskelu ja fiilistely ole Scottin elokuville ominaisia. Pikemminkin Scott on toiminnan mies – ja Yksin Marsissa on toiminnallinen elokuva.

Alkutärähdyksestä toivuttuaan Watney pysyy liikkeessä jatkuvasti: hän häärää ja näpertelee, istuttaa, rikkoo, korjaa, laskee, suunnittelee ja ratkaisee. Oikeastaan Watneyn koko koettelemus on pelkkää suurta pulmatehtävää. Kuinka kasvattaa perunoita olosuhteissa, joissa ei ole vettä eikä multaa? Kuinka saada olemattomalla laitteistolla yhteys NASAan, jonka lähin kiinteä tukikohta sijaitsee miljoonien kilometrien päässä? Kuinka saada avaruusmönkijän akku riittämään tuhansien kilometrien matkaan? Ja niin edelleen.

yksin marsissa
Watney on Marsin paras perunanviljelijä.

Yksi ongelma on kuitenkin ratkaistu; tylsyys tai tekemisen puute eivät vaivaa Watneyta koskaan. Myöskään yksinäisyys ei näytä nakertavan hänen mieltään. Poispääsy Marsista on hänelle kuin keittiöremontti tai veneen korjaus tavalliselle miehelle: sarja näppäriä ongelmanratkaisu- ja käsityötehtäviä. Aika kuluu kuin siivillä.

On tämä jotenkin laimeaa. Hypoteesit tieteellisestä ongelmanratkaisusta eivät ole mielestäni kovin kiinnostavia. Ne ovat juuri sitä, mitä Watneykin tekee: näpertelyä. Yksin Marsissa keskittyy siihen, mikä on käsin kosketeltavaa ja helposti havaittavissa. Sen sijaan ne teemat, jotka kukoistavat jokaisen ihmiselämän taustarakenteissa ja joita itse pidän kiinnostavampina, jäävät kokonaan käsittelemättä. Mitä jatkuva yksinäisyys ja eristäytyneisyys saavat ihmisessä aikaan? Miksi edes yrittää päästä takaisin Maahan? Mikä voima ajaa ihmistä selviytymään, vaikka selviytyminen on kaikkien todennäköisyyksien vastaista? Yksin Marsissa ei välitä näistä.

Onneksi sentään NASAn mediasuhteista saadaan edes hieman korkealentoisempaa substanssia elokuvaan.

yksin marsissa
Välillä Watney malttaa näpertelyltään pysähtyä hetkeksi.

Elokuvassa on muutama vinkeä musiikkipoiminta. Marsin retkikunnan johtaja Melissa Lewis on kova diskofani ja Watneyn epäonneksi ainoa, joka on ottanut retkelle mukaan musiikkia. Watneylla on siis kaksi vaihtoehtoa: kuunnella Lewisin kokoamaa diskosikermää tai hiljaisuutta. Hän valitsee usein ensimmäisen. Elokuvan ääniraidalle on valittu siis perinteisen elokuvamusiikin lisäksi muun muassa Donna Summeria, Abbaa ja Gloria Gaynoria, mutta myös David Bowieta. Trailerissa soi Jimi Hendrix.

Oikeastaan ainoa syy, jonka vuoksi tartuin Yksin Marsissa -elokuvaan, on se, että se oli saatavilla helposti 3D-versiona. Kun 3D-telkkari on kerran hankittu, on kai sitä 3D-tarkoitukseen joskus myös käytettävä. Valitettavasti 3D:tä ei tietääkseni ole tarjolla yhdessäkään elokuvakirjastossa tai suoratoistopalvelussa (korjatkaa, jos olen erehtynyt), en mielläni osta elokuvia tallenteina (etenkään 3D-tallenteiden hinnoilla) eikä kirjaston 3D-valikoima päätä huimaa.

Tulipahan katsottua.

*****

Tenavat-elokuva (2015) arvostelu – Blaah blaah

TENAVAT-ELOKUVA 2015
Tenavat-elokuva (2015)

Tenavista on saatu tiristettyä erinomaista kevyenharmitonta viihdettä jo vuosikymmenten ajan, joten miksipä sama kaava ei toimisi edelleen? Alkuperäinen sarjakuvakonsepti on ajaton, ja Charles M. Schulzin strippejä jaksetaan lukea sukupolvesta toiseen (tai näin ainakin toivon; osaakohan nuori polvi arvostaa Tenavien hitaasti kehittyvää huumoria?). Siksi ajatus 2010-luvun Tenavat-adaptaatiosta on ajatuksena ihan hyvä – ainakin periaatteessa.

Käytännön toteutus kuitenkin kompastuu omiin kinttuihinsa jo alkumetreillä.

Tenavat-elokuva (Yhdysvallat 2015) on syntynyt sliipatusta 3D-animaatioteknologiasta, sarjakuvista tutuista perusaihelmista ja kepeästä perusfiiliksesta. Elokuvassa nähdään kaikki sarjakuvien tunnetuimmat perustilanteet ja -hahmot: leijoja syövä puu, Punainen Paroni, Tellun psykiatrinvastaanotto, Jakke Jäyhä ja Jaska Jokusen monet epäonnistumiset urheilukentällä. Puussa vaaniva korppikotka on sentään jätetty tästä elokuvasta pois. Lopputulos: pieniä kaskuja on mukana niin paljon, että perusjuoni tukehtuu.

Jaa mikä perusjuoni? Naapurustoon muuttaa uusi tyttö, johon Jaska Jokunen ihastuu välittömästi. Tenavansa lukeneet arvaavat varmaankin jo tässä vaiheessa, että neitosta kutsutaan elokuvassa yksinkertaisesti Pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Vanhaan tarinaan on kirjoitettu uusia käänteitä ja yksityiskohtia. Juoni ei herätä oikein mitään ajatuksia: ihan ok.

TENAVAT sarja
Tenavat-elokuva muistuttaa katsojia aika ajoin siitä, että kyse on sarjakuvan pohjalta tehdystä animaatiosta.

Schultz piirsi Tenaviaan aikuisyleisöille ja tiettävästi ärsyyntyi aina, kun joku luuli hänen piirtävän lapsille. Tenavat-elokuva on sen sijaan tehty ilmiselvästi nimenomaan perheen pienimmille – ja juuri tässä mennään metsään. Kokonaisuus on lyhytjänteinen ja ylikorostetun hilpeä. Jaska Jokusen hahmolle ominaisesta maailmantuskasta ja angstista ei ole jälkeäkään: hänestä on tehty pirtsakka poika, joka kokee silloin tällöin lyhyitä kevytmelankolian hetkiä ponnistaakseen kohta taas reippaasti kohti uusia haasteita. Blaah.

Kuten suunnilleen kaikki nykyajan lastenanimaatiot, myös Tenavat-elokuva on toteutettu 3D:nä. Katsoin elokuvan 2D:nä, mutta siitä huolimatta en malta olla kommentoimatta 3D-valintaa: mitä kolmiulotteisuudella mahtaa olla annettavana tällaisessa elokuvassa? Tenavien sarjakuvat ja aiemmat animaatiot pohjautuvat nimenomaan rentoon ja suurpiirteiseen piirrosjälkeen. Varmaksi en voi tietää, mutta arvelen, että 3D on tehnyt kokonaisuudesta muovisen. Myös 2D:nä Tenavat-elokuva näyttää sliipatulta ja tylsätä. Olen suunnattoman onnellinen, etten tuhlannut rahojani tämän elokuvan teatterinäytökseen. Mieluummin katselen Jaska Jokusen joulua rapsuvalta ja natisevalta VHS-kasetilta.

TENAVAT ressu kaustinen
Ressu ja Kaustinen ovat aina hauskoja – myös Tenavat-elokuvassa.

Ainoa hyvä puoli Tenavat-elokuvassa on se, että se on lyhyt ja kevyt katsottava, joka sopii mainiosti väsyneisiin sunnuntaipäiviin. Jos haluaa katsoa dagenefteriä potiessaan jotain muutakin kuin Simpsonit-maratonia tai kokkirealityja, on Tenavat-elokuva varteenotettava vaihtoehto.

Ressu ja Kaustinen ovat söpöjä ja välillä jopa hauskoja. Annetaan elokuvalle toinenkin tähti ihan heidän takiaan.

*****

Tenavat-elokuva VOD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD (suomeksi dubattu) @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD (suomeksi dubattu) @ Discshop

Independence Day: Uusi uhka (2016) arvostelu

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA julkka
Independence Day – Uusi uhka (2016)

Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence, Yhdysvallat 2016) on suurten yleisöjen keskuudessa kovien odotusten elokuva. Alkuperäinen Independence Day oli valtava hitti, joka pysyi pitkään katsojatilastojen kärjessä ja rikkoi ennätyksiä. Minusta Independence Day oli jokseenkin pitkäveteinen. En oikeastaan muista koko elokuvasta juuri muuta kuin kohtauksen, jossa alus liukuu Washingtonin ylle. Tämä kertoo varmaankin enemmän minusta kuin Independence Daysta; en oikein ymmärrä amerikkalaisen katastrofitoiminnan vetovoimaa.

Sen sijaan visuaalisesti hienosta elokuvista ymmärrän jotakin, ja sellainen Independence Day: Uusi uhka tosiaankin on. Näin elokuvan Tennispalatsin Scape-salin esittelytilaisuudessa – kolmedeenä, totta kai. Jos alkuperäisen Independence Dayn jättialus oli vakuuttava, on vuoden 2016 versio samoista ufoista jo todella vakuuttava. Tämä elokuva kannattaa oikeasti katsoa teatterissa, ja nimenomaan 3D-versiona.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA meri
Ai hitto että näyttää hienolta.

Sen sijaan elokuvan tarinassa ei ole juuri juhlimista. Elokuvassa toistetaan samaa kaavaa kuin alkuperäisessä Independence Dayssa: outoja merkkejä on ilmassa, poliitikot huolestuvat, ufot tulevat, poliitikot huolestuvat lisää ja lopulta ampuvat, ka-boom-boom! Juonikuvio on niin ennalta-arvattava ja hahmot niin ohkaisia, että mieleni tekisi itkeä. Myönnän, että Charlotte Gainsbourg on aika jännä valinta tohtori Marceaux’n rooliin, ja Jeff Goldblumin ikuisesti hämmentynyt David Levinson on edelleen aika ihana. Enkä voi väittää, ettenkö katselisi Liam Hemsworthia mielelläni elokuvassa kuin elokuvassa. Sen sijaan Maika Monroeta ei meinaa tunnistaa samaksi tytöksi, joka näytteli It Follows -kauhuelokuvan scream queenia – eikä tämä ole kehu. Muita hahmoja tai heidän näyttelijöitään en viitsi käsitellä tässä yhteydessä – ei heistä ole juuri mitään sanottavaa.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA goldblum naama
Jeff Goldblum vetää taas kerran koko elokuvan yhden ilmeen taktiikalla.

Käsikirjoituksen kanssa on tuhrattu aikaa juuri niin kauan kuin on ollut välttämätöntä. Ennakkomarkkinoinnin perusteella ei voi arvata tarinan joka ikistä detaljia, mutta suuret linjat ovat turhan tuttuja. Kun tarina on raavittu edellisen elokuvan pohjalta kasaan, onkin jo siirrytty toteutukseen. Kas, kun tämäntyyppisissä elokuvissa tarina on vain tekosyy kaikenlaiselle muulle kivalle.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA silta
Mutta jopas nyt sentään näyttääkin hyvältä.

Lopulta elokuvan läpikantava teema on umpiamerikkalainen, patrioottinen usko siihen, että kyllä vahva puolustus on sentään jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan valtion olemassaolon ehto. Juuri tällaisten elokuvien vuoksi Yhdysvaltojen on helppoa perustella, miksi liittovaltion puolustusmenot ovat kokoluokkaa neljä prosenttia kansantuotteesta.

Elokuvaa katsellessani kyllä tykkäsin näkemästäni. Independence Day: Uusi uhka on elämyksenä ihan hieno. Sen viehätysvoima kuitenkin katoaa heti, kun elokuvasalin valot sytytetään ja 3D-projektori sammuu.

Jos tykkäät patrioottisesesta jenkkitoimintamäiskeestä, osaat varmaankin arvostaa myös tätä.

*****

Warcraft: The Beginning (2016) arvostelu – Örkkilove ja mahtava huti

WARCRAFT The Beginning
Warcraft: The Beginning (2016)

Duncan Jones on jännä ohjaaja. Hänen esikoisohjauksensa Kuu (2009) kuuluu tällä vuosituhannella tehdyn scifielokuvan ehdottomaan kärkikastiin. Sitä seurasi hieman kankea, mutta sinänsä näppärä ison rahan Jake Gyllenhaal -toimintamättö Source Code (2011). Pian Source Coden ensi-illan jälkeen kuultiin suuria uutisia: Jones oli alkanut valmistella legendaariseen Warcraft-pelisarjaan pohjautuvaa elokuvaa.

Tuon elokuvan ensi-ilta on tänään.

Warcraft: The Beginning (Warcraft, Yhdysvallat/Kiina/Kanada 2016) kertoo örkkien ja ihmisten välisestä konfliktista. Örkkien asuttama Draenor on kuihtunut ja käynyt asuinkelvottomaksi, ja siksi örkkikansa lähtee etsimään lebensraumia ihmisten (ja muutaman muun rodun) asuttamasta Azerothista. Siirtyminen maailmasta toiseen tapahtuu örkkimaagi Gul’danin nostattaman fel-voiman avulla.

Örkkien matka Azerothiin merkitsee vääjäämätöntä sotaa ihmisten kanssa. Azerothin kuningas Llane (Dominic Cooper) sälyttää vastuun puolustuksen suunnittelusta sotapäällikkö Lotharin (Travis Fimmel) ja Azerothia suojelevan Vartijan eli maagi Medivhin (Ben Foster) kontolle. Mukana pyörii myös nuori mutta lahjakas maagi Khadgar (Ben Schnetzer).

Se tarinasta. Loput voitte käydä katsomassa teatterissa.

WARCRAFT durotan
Örkkiprotagonisti Durotan. Ihana.

Aloitetaan Warcraftin ruotiminen tärkeimmästä: visuaalisuus on elokuvan suurin vahvuus. Örkit ovat upeita. En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtä upeaa CGI:tä. Kaikki keskeiset örkkihahmot on yksilöity taitavasti, ja heidän ulkoasunsa ilmentää hyvin heidän luonnettaan. Durotan, Draka, Gul’dan, Tuomiovasara, Mustakäsi – aivan mahtavaa, kaikki. Rakastan. Kunpa koko elokuva olisi pelkkiä örkkejä.

Muutoin elokuvan visuaalisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Magian käyttö esitetään halvan näköisinä valovirtoina. Ihmissotilaiden varusteet ja aseet taitavat olla muovia.  Azerothin maisemat näyttävät siirappisilta postikorttikuvilta. Puoliörkki Garonassa ei ole vihreän ihon ja pikkuisten torahampaiden lisäksi mitään örkkiä – hän näyttää yksinkertaisesti vihreältä ihmiseltä, jolla on tavanomaista jykevämpi alaleuka. Sentään aarnikotkat ovat hienoja: niissä on mukavaa, angrybidsmäistä pehmeyttä.

WARCRAFT garona
Minäkin näytän enemmän örkiltä kuin Garonaa näyttelevä Paula Patton.

Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin elokuvan käsikirjoituksessa. Vaikuttaa siltä, että tarinamateriaalia on ollut kokonaisen televisiosarjan käyttöön, ja ilmeisesti saksille on tullut kovasti hommia sekä käsikirjoitus- että leikkausvaiheessa. Lopputuloksena on rytmitön möykky, jossa henkilöhahmojen tahdon suuntaa on lähes mahdoton hahmottaa.

Paikoin tämä synnyttää koomisia vaikutelmia. Koska henkilöhahmojen vaikuttimia ja motiiveja ei syvennetä, jäävät hahmot karikatyyrimaisiksi ja ohuiksi. Kun sävykkään dialogin kehittelylle ei ole aikaa, tulee hahmojen puheesta hirveää rautalangasta vääntämistä. Tämä kulminoituu erityisesti saippuaoopperakohtauksessa, jossa eräs keskushahmoista suree vastikään kuollutta läheistään: ”En ole koskaan tuntenut näin suurta tuskaa”. Voi taivas… Entisenä kirjoitusohjaajana mieleni tekisi käydä ojentamassa Warcraftin dialogista vastaavaa kirjoittajaa.

Käsikirjoittajia on kuitenkin pakko kiittää länsimaisen tarinaperinteen huomioimisesta ja pahan ongelman käsittelystä. Fel-taikuus muistuttaa mukavasti länsimaisen esoterian tulkintoja ns. mustasta magiasta. Samaa mustan ja valkoisen magian jaottelua on harrastettu fantasiagenressä jo vuosikymmeniä, ja kuvio lienee jossain määrin läsnä lähes jokaisessa genren piiriin kuuluvassa teoksessa. Silti Warcraft onnistuu tuomaan kuvioon jotain uutta. – Näistä asioita maailma taitaa tosin olla velkaa ensisijaisesti pelisarjan ensimmäisille suunnittelijoille, ei Warcraftin käsikirjoittajille.

WARCRAFT lothar
Lothar ja muovihaarniska.

Puhutaanko vähän castingista? Warcraftin näyttelijävalinnat ovat niin pahasti pielessä, että hirvittää. En koskaan olisi uskonut näkeväni näin kamalaa castingia näin suuren budjetin elokuvassa. Nappisilmäinen Dominic Cooper on Azerothin kuninkaana yhtä uskottava kuin pehmonallekarhu. Tarinan ihmismaageja esittävät etunimikaimat Ben Foster ja Ben Schnetzer eivät istu rooleihinsa lainkaan; heidän olemuksestaan yksinkertaisesti puuttuu näiden roolien edellyttämä karisma ja kaikupohja. Garonan ja Lotharin roolituksissa on sentään onnistuttu jotenkuten.

En ole täysin varma, onko ongelma pelkästään castingissa vai myös näyttelijöiden taidoissa – varmaankin molemmissa. Lisäksi syyllistä kehnoihin näyttelijänsuorituksiin voidaan etsiä myös ohjaajanpallilta. (Tämä muuten pätee elokuviin ylipäätään. Hyvänkin näyttelijän on vaikea onnistua, jos ohjaaja ei ole kiinnostunut tai kykenevä ohjaamaan hänen ilmaisuaan. Valitettavan harva katsoja ja erityisesti valitettavan harva kriitikko ymmärtää tätä.)

Jännä sinänsä, että näinkin suurta elokuvaa on lähdetty tekemään suhteellisen tuntemattomalla näyttelijäkaartilla. Olisin odottanut, että elokuvassa nähtäisiin vähintään yksi sikamaisen iso tähti. Tällä erää näyttelijäkaartin tunnetuin nimi taitaa olla örkki Mustakäden ääninäyttelijä Clancy Brown, joka hoitaa työnsä mallikkaasti. Törmäsin Youtubessa Brownin haastatteluun, joka on tehty Wacraftin promootion tiimoilta viime syksynä. Säälittää katsella: Brown valehtelee näyttelijäksi tosi huonosti. Voin melkein nähdä, miten hänen korvansa heiluvat, kun hän kehuu Warcraftia.

Kävin katsomassa elokuvan kutsuvierasnäytöksessä. Näytökseen oli ilmeisesti kutsuttu lähinnä aktiivisia cosplay- ja roolipeliharrastajia, joille Warcraft-pelien maailma on ennalta hyvin tuttu. Itse en ole Warcrafteja koskaan pelannut, joten katsoin elokuvaa varmasti hyvin toisenlaisin silmin kuin muu yleisö. Panin väkisinkin merkille, että yleisöä nauratti monissa sellaisissa kohdissa, joissa en itse nähnyt mitään hauskaa. Ilmeisesti elokuvassa on runsaanpuoleisesti jippoja, jotka eivät avaudu meille ummikoille. Kai tämä on hyvä asia: ns. franchise-elokuvia kannattaakin tehdä ensisijaisesti faneille, ei valtavirtayleisöille. Kun molempia yleisöjä pyritään miellyttämään tasavertaisesti, päädytään yleensä lopulta kusemaan kummankin kintuille.

WARCRAFT guldan
Gul’dan. Ihana. Tämän takia Warcraft kannattaa käydä tsekkaamassa teatterissa.

Warcraft petaa ronskisti paikkaa jatko-osalle; oikeastaan vaikuttaa siltä, että jatko-osia saattaa olla suunnitteilla useampikin. Saa nähdä, kuinka käy. Elokuva on saanut lähinnä negatiivisia arvosteluja, mutta surkeat arvostelut eivät ole ennenkään estäneet rahantuloa. Warcraft on tuottanut jo kolme neljäsosaa tuotantobudjetistaan, joten eiköhän tuosta vielä plussan puolelle kiivetä.

Vaikka Warcraft on mitä on, uskon yhä Duncan Jonesiin. Seuraavaksi voimme jäädä odottamaan Mute-scifitrilleriä, joka on edelleen esituotantovaiheessa ja jonka pitäisi kuulemma olla hengeltään lähempänä Kuuta kuin Jonesin kaksi myöhempää ohjausta. Ehkä tästä tulee ihan hyvä.

Warcraft: The Beginning tulee Suomessa ensi-iltaan tänään. Elokuvaa levittää Finnkino.

*****