Mad Max: Fury Road (2015) arvostelu – Älä päästä naista rattiin

mad max fury road
Mad Max: Fury Road (2015)

Vuodenvaihteen mahtavin juttu: saimme vihdoin päivitettyä pieneksi käyneen 26-tuumaisemme kunnon televisioon. (Jep, myös leffajuttuja kertyi arkistoon aika pino joulun pyhien yhteydessä. Pino alkaa hiljalleen olla purettu.) Olohuoneen seinää peittää nyt 47-tuumainen ruutu, joka ilostuttaa elämäämme monellakin tapaa. Hyvästi, SCART-johdot – teitä ei tule ikävä! Tervetuloa, takapaneelin USB-portti! Ja ennen muuta: tervetuloa, 3D-kuva! 3D-ominaisuutta piti päästä testaamaan, ja kokeiluelokuvaksi valikoitui viime kevään superspektaakkeli Mad Max: Fury Road (Australia/Yhdysvallat 2015).

Vähän taustaa: en pidä Mad Max -elokuvista. Minusta ne ovat lapsenmielisille ja äijähenkisille suunnattua kaahotusta, jonka tyyli ei ole tarpeeksi pitkälle mietitty tehdäkseen elokuvista kiinnostavia. Ja vielä Mel Gibson, kiitos ei. Samalla on kutenkin huomautettava, etten kuulu elokuvasarjan kohdeyleisöön, ja että on kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olen sarjan aiemmat osat nähnyt. Joka tapauksessa odotukseni Fury Roadin suhteen olivat vaatimattomat. Ensihypen ja kritiikkien perusteella odotin äijäräimettä feministisellä twistillä. Kuulosti pahalta. Kun näin maskuliiniseen elokuvasarjaan tuodaan ”naisnäkökulmaa” tai ”feminististä pointtia”, syntyy usein sellainen rautalankasykkyrä, että oksat pois.

Joskus on ihanaa olla väärässä.

MAD-MAX-veripussi
Veripussi tikunnokassa.

Fury Roadissa liikutaan aiemmista Mad Max -elokuvista tuttuun tapaan post-apokalypsin paahteisessa hiekkaerämaassa. Max Rockatansky (Tom Hardy) joutuu Sotapojat-jengin vangiksi. Hänet viedään jengin tukikohtaan eli Linnoitukseen, jossa hän joutuu luovuttamaan verta taisteluissa loukkaantuneille Sotapojille. Linnoitusta pyörittää Sotapoikien pseudojumala Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne). Linnoituksen hierarkia on kuin irvikuva Platonin valtiomallista: korkeimmalla sijalla killuu Immortan Joe lähipiireineen, sen alapuolella joukko rämäpäisiä Sotapoikia ja pahnanpohjimmaisena valtava määrä puutteessa ja köyhyydessä eläviä Kurjia.

Immortan Joen maailmanjärjestyksessä jokaisella ihmisellä on tarkoitus. Hänen viisi nuorta vaimoaan ovat olemassa synnyttääkseen terveitä ja vahvoja lapsia. Max ja muut ”veripusseiksi” nimietyt verenluovuttajat ja Äidinmaitoa tuottavat naiset ovat kuin koneita, joista imetään elämää ylläpitäviä nesteitä muiden käyttöön. Sotapojat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava armeija. Kurjat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava hallittavia. Nämä olennot ovat Immortan Joelle omaisuutta, materiaa, tuottavia koneita, joilla ei ole välinearvon lisäksi muuta syytä olemassaoloon. Ainoastaan joillakin verisukulaisilla on Immortan Joen silmissä jotakin muuta merkitystä kuin pelkkä välineellinen merkitys.

MAD-MAX-imperan-joe
Immortan Joe hyppää rattiin.

Palataanpa elokuvan tarinan pariin. Erinäisten käänteiden seurauksena Max päätyy Immortan Joen petollisen ykköskuskin eli Furiosan (Charlize Theron) sotarekan kuskinpenkille. Furiosa on mahtava hahmo. Jo ensimmäisen varttitunnin aikana, ennen kuin Furiosan karkumatkan tarkoitus ja motiivit ovat käyneet ilmi, on selvää, että juuri sukupuoli tekee Furiosasta kiinnostavan hahmon. Sotarekkaa ajava mies, jonka otsa on tuhrittu moottoriöljyllä, tuskin olisi kovin kiinnostava hahmo. Sen sijaan Furiosa on upea ilmestys juuri sellaisena kuin on: rohkeana ja riuskaotteisena naisena, joka osaa ajaa isoa autoa. Taas huomattiin, että erot miesten ja naisten välillä eivät rajoitu genitaalialueelle.

(Fury Roadin emansipoivaan tarinaan mahtuu kyllä hutilyöntejäkin, mutta niitä on käytännössä mahdoton käsitellä spoilaamatta elokuvaa. Ehkä asian voisi ilmaista näin: vastakkainasettelu naisten ja miesten välillä on liian voimakas ja tällä kertaa tavalla, joka korostaa naiseuden erinomaisuutta. Metsään mennään niin, että hiekka pöllyää ja torvet soivat. Olisi mahtavaa, jos voitaisiin kerrankin olla ihan vain miehiä ja naisia, ilman ikuista taistelua siitä, kumpi skene on kovempi. Sitä odotellessa.)

MAD-MAX-furiosa
Fury Roadin kovin kuski on käsipuoli – ja kaiken lisäksi nainen.

Fury Road on harvinaisen hiljainen elokuva – siis mitä dialogiin tulee; musiikin ja äänitehosteiden suhteen ei säästellä. Tätä voi jossain määrin pitää huolellisen ohjauksen ja tasokkaan näyttelijäntyön merkkinä. Sanoja ei tarvita, kehonkieli ja visuaaliset viitteet riittävät ilmaisemaan melkein kaiken.

Fury Roadin itseoikeutettu tähti on Charlize Theron, jota ei meinaa tunnistaa omaksi itsekseen. Elokuvan yllättäjä on puolestaan Nicholas Hoult, joka näyttelee sekopäistä sotapoikaa juuri sopivasti maanisella etukenolla. Nuxin hahmo ei ole järin moniulotteinen eikä siksi varmaankaan Houltin uran haasteellisimpia  näyteltäviä, mutta mitäs tuosta – Hoult hoitaa kunnialla sen osan, joka hänelle on annettu.

Sotapoikien aneeminen mölyposse on Fury Roadin parhaita elementtejä. Tämä heiveröisten ja vähäveristen kaahottajien joukko koostuu laumasieluisista luupäistä, joilla ei ole vapaata tahtoa. Mieleen tulevat menneen syksyn terroriteot: kuten islamistitaistelijat, myös sotapojat ovat valmiita uhraamaan oman henkensä hallitsijan puolesta, koska rajan takana odottaa jotain parempaa. Immortan Joen kehittelemän mytologian mukaan taistelussa kuoleva sotilas herää uudelleen Valhallassa ja saa osallistua pitoihin muiden sankarien kanssa. ”I live, I die, I live again”, kuuluu sotapoikien hengennostatus.

MAX-MAX-nux-slit
War boys will be war boys: Nux ja Slit nahistelevat.

Aiemmissa Mad Maxeissa, lähinnä sarjan toisessa ja kolmannessa osassa, minua häiritsi ennen kaikkea kotikutoisen provokatiivinen visuaalisuus. Tiedän, että maantiesotureiden niitit ja nahkakalsarit ovat monelle juuri Mad Maxien ”se juttu” – minusta Rob Halford -puvustus on vain kiusaannuttavaa. Fury Roadissa elokuvasarjan visuaalinen puoli kuitenkin freesattu tavalla, josta pidän. Poissa ovat kasarihevikliseet; niiden tilalle on tullut elementtejä, jotka tuovat mieleeni sekä black metalin että industrialin visuaalisen maailman. Sotapoikien armeija on heiveröisessä aneemisuudessaan mahtava ilmestys – ja entä Imperian Joe itse, huh!

Paikoin Fury Road ampuu teatraalisuudessaan yli. Erityisesti Imperian Joen autoletkaa seuraava ”musarekka” ja sen katolla kaksikaulaista kitaraa vinguttava, pyjamahaalarin näköiseen vaatteeseen pukeutuva virtuoosi ovat ehkä jo liikaa. Missä tahansa muussa elokuvassa vastaava spedeily olisi yksinkertaisesti mautonta, mutta Mad Maxissa sen voi vielä niellä. Hyvän maun rajoja koettelevat spektaakkelit kuuluvat asiaan.

MAD-MAX-musarekka
Musarekka ja pyjamakitaristi.

Ai niin, se 3D! Fury Roadissa on muutamia kohtauksia, joihin 3D tuo merkillepantavaa visuaalista lisää. Paikoin efekti tuntuu toisaalta tekevän erityisesti kohtausten valaistuksesta jotenkin halvan näköistä. Fury Road on nimenomaan visuaalisesti kiinnostava elokuva, ja sen visuaalisuus pääsee hitosti paremmin esiin juuri 3D:nä. 3D ei kuitenkaan tarkoita juuri koskaan pelkkää plussaa – ei tälläkään kertaa.

Terveisiä George Millerille: tee jooko tälle jatkoa, ja tee se hyvin.

*****

Mad Max: Fury Road BD + BD 3D @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD + BD 3D (Steelbook) @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD @ Discshop
Mad Max: Fury Road DVD @ Discshop
Mad Max Antohology BD @ Discshop

Kätyrit (2015) arvostelu – Hankalat juustonaksut

KÄTYRIT julkka
Kätyrit (2015)

En juuri perusta piirretyistä, mutta 3D-huuman alussa kävin katsomassa muutaman uutta tekniikkaa edustavan animaation. Yksi niistä oli Itse ilkimys (Despicable Me, Yhdysvallat 2010). Leffan perusjuoni oli löysähkö, mutta yhdestä elokuvan elementistä pidin paljon: ilkimyksen apuna pyörivistä, keltaisen pillerin näköisistä kätyreistä. Nyt nämä hassut pikkuolennot ovat saaneet oman elokuvansa – Kätyrit (Minions, Yhdysvallat 2015) tuli Suomessa ensi-iltaan viime viikolla. Vaikka asiaa miten päin kääntäisi, Kätyrit ei ole lainkaan ”minun tyyppiseni elokuva”. Kaikkien elokuvamausta löytyy kuitenkin kai joitain outoja hairahduksia… Siispä helteitä pakoon Finnkinon mukavasti ilmastoituun saliin.

Elokuva alkaa liitukaudelta, jolloin evoluutio johdattaa kätyrit nousemaan merestä maalle. Kätyrien elämäntehtävä on jo nyt selvä: he haluavat palvella mahdollisimman ilkeitä pahiksia. Sinänsä tämä tavoite on hieman outo, sillä kätyrit itse ovat herttaisia ja kilttejä olentoja, eikä heidän haluaan auttaa superrikollisia menestykseen selitetä tai perustella oikein mitenkään. No, ei se mitään. Jatketaan eteenpäin.

KÄTYRIT vedessä
Kuten kaikki muukin elämä, myös kätyrit ovat syntyneet vedessä.

Kätyreiden kehityshistoriaa seurataan tiiviin montaasijakson puitteissa. Käy ilmi, että kätyrit ovat olleet läsnä muinaisen Egyptin valtakunnassa ja palvelleet Napoleonin armeijassa. Valitettavasti kätyrit on varustettu sen verran vaatimattomilla älynlahjoilla ja keskittymiskyvyttömällä perusluonteella, että usein he tulevat vahingossa tappaneeksi oman pahispomonsa aika nopeasti. Ja niin tie vie lopulta kolme pikkukätyriä New Yorkiin etsimään uutta pomoa. Eletään vuotta 1968.

Ajankuva piristää elokuvakokonaisuutta kummasti. Kätyrit pukeutuvat batiikkivärjättyihin vaatteisiin,  käyvät mielenosoituksessa, ihmettelevät Richard Nixonin vaalimainosta ja näkevät, kuinka The Beatles kulkee Abbey Roadin yli. Osa ajankuvaan liittyvistä elementeistä menee kyllä ylilyöntien puolelle – tästä esimerkkinä Englannin kruununjalokivien vartijat, jotka repeävät kesken kaiken laulamaan Hair-musikaalin tunnuskappaletta. Tavallaan ylilyönnit kuitenkin kuuluvat Kätyreiden kaltaiseen elokuvaan.

KÄTYRIT vesiposti
Papagena, Stuart ja super mega ukulele.

Kätyrit ovat siinä mielessä kiinnostavia ja omaperäisiä elokuvaolentoja, että niiden kieli on lähes käsittämätöntä englannin- ja italiansekaista mölinää. Katsoja tunnistaa sanan sieltä, toisen täältä: banana, grazie, big boss. Oma lempparini on super mega ukulele, joka tarkoittaa kitaraa. Ihana on myös Stuart-kätyrin repliikki, jolla hän yrittää vikitellä keltaista vesipostia: Hello, papagena! Tu e’ bella con la papaya!

Suurin osa kätyrien kommunikaatiosta perustuu nonverbaaleihin viestintäkeinoihin. Kätyrit siis tavallaan vievät elokuvailmaisua kohti mykkäajan traditioita (ainakin periaatteessa – juustonaksujen äänenpainoilla on yllättävän suuri painoarvo etenkin elokuvan huumorin kannalta). Uskon, että kätyrien viehätys pohjautuukin pitkälti juuri olentojen sanattomaan viestivyyteen. Kätyrien touhotusta ymmärtävät kaikki – iästä, kulttuuritaustasta tai kielitaidosta huolimatta.

Kätyrit ovat hahmoina parhaimmillaan lyhyissä, sketsimäisissä tilannepätkissä. Pidempien kehityskulkujen ja juonijuoksutusten pyörityksessä hahmot muuttuvat vähän hankaliksi. Itse ilkimyksessä varsinainen juonikulku ei ollut kovinkaan kiinnostava – elokuvan vetovoima oli nimenomaan pienten kätyreiden sähläyksessä ja mokailussa. Sama pätee myös kätyreiden nimikkoelokuvaan. Superpahis Scarlet Overkill (ääninäyttelijänä Sandra Bullock), jota kätyrit päätyvät palvelemaan, on elokuvan tarinan etenemisen kannalta välttämätön tukiranka, eikä sen enempää. Mitään itseisarvoa tällä hahmolla ei ole – hän on läsnä vain tarjotakseen kätyreille syyn kätyröidä.

Kätyrit ovatkin toisaalta hyytävän hauskoja, toisaalta taas puuduttavia hahmoja. Täyspitkässä elokuvassa heihin ehtii jo kyllästyä, mutta mitä hahmoilla sitten pitäisi tehdä, ellei elokuvaa? Jonkinlainen Ruohonjuuritasolla-tyyppinen, lyhyistä jaksoista koostuva sarja voisi tietenkin olla vaihtoehto – ehkä. Kätyrit ovat toisaalta visuaalisesti aika hauskan näköisiä, ja heitä kyllä katselee mielellään 3D:nä suurelta kankaalta. Ristiriitaista: kätyrit ovat mahtavia hahmoja, joita ei kuitenkaan voi käyttää tyylikkäästi oikein missään.

KÄTYRIT ja scarlet
Scarlet Overkill jää kätyreiden varjoon.

Itse kävin katsomassa elokuvan alkuperäisellä ääniraidalla 3D-näytöksessä, ja samaa näytöstyyppiä suosittelen muillekin. Suomenkielinen dubbaus kuulostaa ainakin trailerin perusteella siltä kuin suomenkieliset dubbaukset nyt yleensä pruukaavat kuulostaa. Alta löytyy sekä englannin- että suomenkielinen traileri – arvioikaa sitten tuosta, kumpi kannattaa katsoa. – Jännä juttu muuten: Ainakin omassa kotikaupungissani Kätyrien alkukielistä versiota näytetään lähinnä ilta-aikaan. Itsekin kävin katsomassa elokuvan näytöksessä, joka alkoi vasta hieman ennen iltayhdeksää.  En nähnyt yleisössä yhtäkään alle 18-vuotiasta. Kätyrit ei siis suinkaan ole pelkkä lastenelokuva – oikeastaan en tiedä, onko se lastenelokuva ollenkaan. Etenkin kaksimielistä huumoria riittää kyllä viihdyttämään vähän vanhempiakin katsojia.

Kätyrit hahmoina ansaitsevat sellaiset neljä tähteä, elokuva joutuu tyytymään vähempään.

*****

Exodus: Gods and Kings (2014) arvostelu – Moses goes CGI

EXODUS julkka
Exodus: Gods and Kings (2014)

Jännä juttu: viime vuonna ensi-iltaan pölähti kerrassaan kaksi megabudjetin seikkailuelokuvaa, jotka perustuvat Raamattuun. Tarkoitan nyt Noahia ja Exodus: Gods and Kingsiä (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Espanja 2014). Laitetaan heti alkuun pakollinen valivali: ei sitten kummankaan elokuvan nimeä viitsitty kääntää suomeksi? Eikö täkäläisissä levitysfirmoissa osata suomentaa paria sanaa, vai onko promokuvien väsääminen uusiksi suomenkielisillä nimillä liian iso vaiva? Mikä tässä oikeasti maksaa?

Sekä Nooan että Mooseksen tarinasta on tehty lukuisia elokuvia, joten miksi taas pitää? Vastaus on yksinkertainen: koska CGI. Nooan arkki ja exodus ovat molemmat tarina-aiheita, jotka suorastaan vaativat massiivista tietokoneavusteista toteutusta. Vedenpaisumus ja kymmenen vitsausta – totta kai näistä tehdään elokuvia.

Ja siihen se sitten molempien elokuvien kohdalla vähän jääkin: visuaaliseen spektaakkeliin. Noahin suhteen odotukset eivät olleet kummoiset (okei: Aronofsky olisi voinut pystyä parempaan, mutta Russell Crowe pääosan esittäjänä antoi olettaa, että nyt mennään metsään oikein rytinällä – ja niin myös tapahtui). Exoduksessa tekijäkaarti on lupaavampi: Ridley Scott, Christian Bale (!!!), Sigourney Weaver. Myös promokuvat lupailivat hyvää. Katsokaa nyt tuota julistetta. Vau.

EXODUS sigourney
Myös Sigourney Weaver Ramses II:n äitinä on vau. Harmi, että hänen roolinsa jää elokuvassa hyvin pieneksi.

Juonta ei tarvinne referoida – kaikki tietävät, mistä Mooses (Bale) tuli ja minne hän meni. Exoduksen tarina on tarina Mooseksesta, ja siksi tuntuukin vähän erikoiselta, ettei tämän henkilöhahmon kehittelyyn ole panostettu enempää. Niin ammattitaitoinen ja karismaattinen kaveri kuin Christian Bale onkin, jää Mooseksen hahmo tässä elokuvassa valjuksi, perinteiseksi ja jopa kiiltokuvamaiseksi.

Myönnetään, että toivoin elokuvasta edes jonkinlaista henkistä ulottuvuutta. Tiedän, ettei suurten studioiden elokuvilta pitäisi sellaista odottaa – silloin ei joutuisi pettymään ja saisi aina silloin tällöin kokea positiivisia yllätyksiä (Aronofskyn elokuvat ovat hyviä esimerkkejä tästä, Noahia ja Unelmien sielunmessua lukuun ottamatta). Elokuvan ainoa elementti, joka on tästä näkökulmasta edes hiukkasen kiinnostava ratkaisu, on pikkupoika, jonka kautta Jumala puhuu Moosekselle. Huomatkaa: kiinnostava ratkaisu on eri asia kuin onnistunut ratkaisu.

EXODUS ramses ii
Ramses miettii, kuinka Mooses saadaan kuriin.

Elokuvassa on painotuksia, joita en ainakaan itse miellä osaksi kanonisoitua Mooses-tarinaa. Mooses nähdään elokuvassa aluksi Ramses II:n (Joel Edgerton) kumppanina, lähes veljen vertaisena toverina. Niinpä taistelusta Israelin ja Egyptin kansojen väillä tulee oikeastaan taistelu kahden veljeksen kesken. Ei tarvitse olla eksegeetikko hoksatakseen, että kuviossa on jotain yhteistä Kainin ja Abelin välisen skisman kanssa. Idea voisi toimia, muttei tällä kertaa vain ota tuulta alleen.

Olen havaitsevinani elokuvassa myös monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja, joita alkuperäinen raamatuntarina ei käsittääkseni pidä sisällään. Mooses tosiaankin nai midianilaisen papin tyttären, Sipporan. Midianilaiset ja Israelin kansa olivat tiettävästi oikeastaan toistensa vihollisia, mikä tekee Mooseksen ja Sipporan avioliitosta aika erikoisen ratkaisun. Mooses siis nai vieraan kansan ja vieraan uskon edustajan sen sijaan että valitsisi vaimon omiensa joukosta. Elokuvassa Sipporan ”vierautta” ja itämaisen eksoottista ulkonäköä korostetaan erityisesti. (Länsimaisessa maalaustaiteessa Sippora on usein kuvattu hyvinkin vaaleaihoisena – hahmona, jota on helppo pitää länsimaissa ”yhtenä meistä”.)

EXODUS haat
Tuore aviopari: Mooses ja Sippora.

Exodus: Gods and Kings on Hollywood-elokuvaa tylsimmillään. Se nojaa niin vahvasti visuaaliseen loisteliaisuuteen, että sen sisältö jää kumisemaan tyhjyyttään. Elokuvan ulkoasu toteutettu nykyaikaisin menetelmin – sen sijaan sen sisältö jää vanhakantaiseksi, persoonattomaksi ja paperinmakuiseksi tarinaksi vuosituhansien takaa.

*****

Exodus: Gods and Kings DVD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD + 3D-BD @ Discshop

Noah (2014) arvostelu – Teologiasta ekologiaan

noah julkka
Noah (2014)

Darren Aronofsky on yksi niistä harvoista yhä aktiivisista Hollywood-ohjaajista, joilla näyttää olevan paitsi tyylin ja elokuvakerronnan tajua, myös jonkinlaista syvää näkemystä siitä, millaista on olla ihminen kaikkiallisuudessa. Aronofskyn elokuvissa on oivallusta, joka parhaimmillaan yltää suorastaan nerouden rajoille. Olen pitänyt tähän mennessä lähes kaikista hänen elokuvistaan. π (Yhdysvallat 1998) on järkyttävän vahva debyyttielokuva miehestä, joka on liian älykäs tähän maailmaan. The Fountain (Yhdysvallat 2006) on jotain niin outoa ja syvää, etten silloin parikymppisenä tytönhupakkona varmasti tajunnut sen olennaisinta sisältöä (ja siksipä olisi jo korkea aika katsoa tämä uudestaan. Hmm, tässähän voisi olla ainesta syksyn Kirjastokinon aloituselokuvaksi.). The Wrestler (Yhdysvallat 2008) on sekin outo, näennäisesti yhdentekevä ja hölmö tarina yhdentekevästä ja hölmöstä ihmisestä – ja silti siihenkin on saatu voimakasta ihmeen ja mysteerin tuntua. Black Swan (Yhdysvallat 2010) on todella komea elokuva sekin, Aronofskyn tähänastisista töistä kenties tasapainoisin ja muodollisesti puhtoisin.

Ainoastaan Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, Yhdysvallat 2000) ei minun mielestäni istu pakkaan. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen näkemäni Aronofskyn ohjaus, ja ennakko-odotukset elokuvaa kohtaan olivat melko olemattomat. Myös Sielunmessu on toki elokuvallisesti ja muodollisesti kaunis kokonaisuus. Teiniangstin keskellä rypevänä nihilistityttönä innostuin myös tarinasta, mutta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, se ei enää oikein lämmitä. Aronofskyn muihin elokuviin verrattuna Unelmien sielunmessu jää pinnalliseksi rupeloinniksi maailman kamaluudesta. (Unelmien sielunmessu on muuten näköjään ainoa Aronofskyn elokuva, jolle levittäjät ovat vaivautuneet keksimään suomenkielisen nimen. Etenkin Black Swanin ja tämän uusimman elokuvan, johon tullaan ihan kohta, nimille olisi saatu hyvät käännökset vaikka Google Translatorilla. The Fountain ja The Wrestler olisivat ehkä vaatineet enemmän kekseliäisyyttä.)

NOAH-naameh-&-noah
Kauniin mielen (2001) pääpari palaa yhteen: Russell Crowe Nooana, Jennifer Conelly Naamah-vaimona.

Ja sitten tultiin vuoteen 2014. Aronofskyn tähän mennessä heittämällä kallein ja samalla ensimmäinen eeppiseksi elokuvaksi tai spektaakkeliksi luokiteltava teos, Noah, tärähti teattereihin. Puitteet ovat mahtipontiset: Tarina-aines on suoraan Raamatusta, ja pääosaa esittää kaikkien mörriköiden kuningas Russell Crowe. Elokuvaa esitettiin niin IMAX- kuin 3D-formaateissa. Aronofskyn aiemmistakin elokuvista, ennen kaikkea The Wrestleristä, on helppo löytää Raamattu-kytköksiä, joten tarinavalinta ei sinänsä tule järkytyksenä. Sen sijaan 3D-spektaakkeli ja Russell Crowe ovat jotain sellaista, mitä en Aronofskyltä olisi odottanut.

Nooan tarina lienee kaikille ala-asteen uskontotunneilta tuttu, joten sitä ei liene tarpeen kerrata. Vanhaa tarinaa on tietenkin tulkittu ja mukailtu, jotta siitä saataisiin 2010-luvun katsojan näkökulmasta kiinnostava. Tämän tarinaversion taustalla on suorastaan syväekologisia ajatuksia: elokuvassa vedenpaisumus nähdään paitsi Jumalan toimeenpanemana ihmeenä, myös ympäristökatastrofina, jonka ihminen on aikaansaanut omalla törttöilyllään. Samalla pohdiskellaan ihmiskunnan sukupuuton mahdollisuutta – aihe, joka onkin ollut syväekologisissa keskusteluissa ja kirjoituksissa paljon esillä.

NOAH-arkki
Olen ymmärtänyt, että kristillisessä perinteessa Nooan arkki mielletään aika perinteisen laivan näköiseksi. Noahissa tulkinta arkista on toisenlainen: se näyttää lähinnä isolta laatikolta.

Elokuvassa, jonka yhteys Raamattuun on näin eksplisiittinen, on riskinsä. Periaatteessa Raamatun tarinamateriaalissa on mahdollisuutta vaikka millaiseen riettauteen ja gornoon – näitä mahdollisuuksiahan Mel Gibson tavallaan hyödynsi omassa The Passion of the Christ -eepoksessaan (Yhdysvallat 2004). Gibsonin elokuvan raakuutta kritisoitiin aikanaan, mutta loppujen lopuksi juuri se taisi lykätä elokuvan niin voimakkaaseen nosteeseen. Toki myös yleisesti ottaen korkeilla tuotantoarvoilla oli varmasti osansa elokuvan menestyksessä. (Itsekin arvostan tätä elokuvaa, joskaan en ainakaan suoralta kädeltä osaa edes sanoa, minkä takia.)

Noahissa alkutekstistä tehty tulkinta on kankea ja naiivi. Ekologiset kysymykset ovat tärkeitä, mutta auta armias, kuinka vaikea niitä on käsitellä fiktiossa ilman, että mukaan tulee imelää sivumakua. Juuri näin Noahissa on ikävä kyllä käynyt. Sekä raamatullinen tarina että siihen punottu ekologinen viesti on runnottu elokuvaan liian kirjaimellisina. Lopputulos on suorastaan kökkö.

NOAH-vartija
Yksi Vartijoista ja Nooa katselevat pientä ihmettä. Vartijoiden visuaalinen hauskuus ei valitettavasti tule stilleistä ilmi.

Visuaalisesti elokuva on parhaimmillaan kiinnostava, pahimmillaan tunkkainen ja ankea. Odotin, että vedenpaisumuksesta olisi saatu vähän enemmän estetiikkaa irti. Toisaalta elokuvan alkupuolella esiintyvät Vartijat (engl. Watchers, raamatunkäännöksissä on ymmärtääkseni käytetty nimitystä Katselijat) ovat niin visuaalisesti kuin äänellisesti tavattoman sympaattisia ja hauskoja hahmoja. (Mieleen tulee Peter Jacksonin tulkinta enteistä Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiassa.) Pidin Vartijoiden syntytarinaa kovin kiinnostavana. En tiedä, esiintyykö se myös Raamatussa – tuskin ainakaan aivan tällaisenaan.

NOAH-ase
Montaaseissa vilahtaa myös varsin modernia aseteknologiaa.

Elokuvassa toistuu kolme raamatullista perusmotiivia: käärme, omena ja veljessurma, joka laajenee kuvaamaan kaikkea ihmisten välistä väkivaltaa. Näiden kolmen motiivin yhteys esitellään katsojalle sopivan verkkaisessa montaasissa. Myöhemmin aiheet toistuvat huomattavasti viitteellisemmin, joskus yksi kerrallaan, joskus kaikki yhdessä. Ne kohtaukset, jotka näitä viittauksia sisältävät, ovat kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuvan ehdottomasti parasta antia. Myös tarinan kannalta nämä segmentit ovat kiinnostavia: niiden kohdalla irtaudutaan kankeasta raamatuntarinasta ja saadaan mukaan abstraktia, yleisinhimillistä sanomaa.

Montaasien ja ylipäätään aika nokkelan leikkauksen ansiosta elokuvan tähtimäärää nousee vielä yhdellä.

*****

Noah DVD @ Discshop
Noah BD @ Discshop
Noah 3D BD @ Discshop