Tiny Shoulders (2018), Mansfield 66/67 (2017) ja Leaving Neverland (2019) arvostelu

Otetaas pari poimintaa Yle Areenan valikoimasta. Kaikki alla esitellyt dokumentit ovat tällä hetkellä (toukokuu 2019) katsottavissa Yle Areenassa. Dokumenttien yhdistävänä teemana on se, että ne kaikki käsittelevät populaarikulttuurin ikoneita kriittiseen sävyyn.

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie-dokumentti kuvaa Barbie-nuken syntyä, sen läpikäymiä muutoksia ja merkityksiä, joita tähän pieneen muoviseen nukkeen on vuosikymmenien saatossa liitetty. Dokumentissa kuvataan Barbie-nukkeja valmistavaa Mattelia äärimmäisen myönteisessä valossa. Olisikin hauska tietää, kenen aloitteesta ja millaisella premissillä dokumenttia on alun alkaen ryhdytty tekemään. Dokumentin suuri tarinan kaari ei kuvaa niinkään Barbien historiaa, vaan vuonna 2016 julkaistua suurta uudistusta, jossa Barbien perinteinen keho sai rinnalleen kolme uutta vartalotyyppiä: muodokkaan, siron ja pitkän.

Olisi omituinen sattuma, jos itsenäinen dokumenttiryhmä olisi ottanut Matteliin yhteyttä dokumentin tiimoilta juuri silloin, kun Mattel valmisteli Barbie-brändin merkittävää uudistusta. Ei mene läpi. Veikkaanpa siis, aloite dokumenttiin on tullut Mattelin suunnalta.

Dokumentissa haastatellaan lähes ainoastaan naisia, ennen kaikkea nimekkäitä kirjoittajia ja feministejä (Gloria Steinem, uu-uuuuuh! <3) sekä Barbien suunnittelu- ja markkinointiosastojen henkilöstöä. Tämä onkin loogista: Barbie on ensisijaisesti tyttöjen suosima lelu, ja siksi on luonnollisesta, että siitä puhuvat nimenomaan entiset tytöt, nykyiset naiset.

Heillä on Barbiesta sekä hyvää että pahaa kerrottavaa.

Otetaan ensimmäiseksi ne pahat. Barbieta on syytetty vuosien saatossa ulkonäköpaineiden luomisesta ja yksiulotteisen kauneusihanteen vahvistamisesta. Barbie on pitkä, hoikka ja valkoinen. Hänen vartalonsa malli on täysin epärealistinen ja elinkelvoton. Joitakin Barbie-malleja voi syyttää myös suhteellisen omituisen naiskuvan edistämisestä: esimerkiksi vuonna 1992 julkaistu Teen Talk Barbie oli ohjelmoitu lausumaan virkkeitä kuten ”Math is class tough!” ja ”Let’s plan our dream wedding”. Yörgh.

Ja sitten ne hyvät. Barbie on alusta lähtien ollut nimenomaan itsenäisen, työssäkäyvän naisen kuva. Hän ei ole ydinperheen kiltti äiti, vaan sinkkunainen, jonka auto ja talo on ostettu omalla rahalla. Käsikynkässä saattaa olla Ken-nukke tai sitten ei. Mattel on nuken varhaisista vuosista lähtien valmistanut hyvin monenlaisissa ammateissa toimivia nukkeja: on astronautti-Barbie, lentoemäntä-Barbie, lääkäri-Barbie, muotisuunnittelija-Barbie, valokuvaaja-Barbie, Olympia-voittaja-Barbie, yritysjohtaja-Barbie… ”Naisten työt” painottuvat Barbien ammattivalinnoissa, mutta mukana on runsaasti positiivisia yllätyksiä. Tytöt pystyivät projisoimaan omia tulevaisuuden haaveitaan ja suunnitelmiaan Barbieihin. Barbie ei ollut pelkkä nukke – se oli myös esikuva, ikoni.

Mattel on hyvin tietoinen Barbie-brändiinsä liittyvistä ristiriidoista. PR-henkilöt, markkinointitiimit ja suunnittelijat tekevät työtään äärimmäisellä varovaisuudella. Välillä heitä käy jopa sääliksi: tekivät he mitä tahansa, osa yleisöstä vihaa ja kritisoi heitä. Pelissä on myös paljon rahaa. Jokainen uudistus voi maksaa perhanasti. Toisaalta se vasta maksaa, jos uudistuksia ei tehdä – Barbie uhkaa unohtua lelulaatikon pohjalle.

Barbien suunnittelijat ovat raskaassa taloudellisessa vastuussa työstään. Vaikka nuken suunnittelijat haluaisivat tehdä kuinka edistyksellisiä ja monimuotoisia leluja, on yleisön mielipide otettava huomioon. Dokumentissa tuodaan esille, että Barbielle on suunniteltu muodokkaampaa vartaloa jo monta kertaa aiemminkin. Suunnitelmat ovat kuitenkin tyssänneet siihen, että lapset eivät ole pitäneet mallikappaleiden runsaammista muodoista, vaan ovat kutsuneet sitä ”läskiksi”.

Tällaista on markkinatalous. Turha valmistaa kehopositiivisia asenteita promotoivaa nukkea, jolla kukaan ei halua leikkiä.

Tiny Shoulders haisee vahvasti Mattelin markkinointimateriaalilta. Toisin kuin varsinaiset mainokset, sitä voidaan esittää yleisradiokanavilla. Kriittisempi dokumentintekijä olisi varmaankin ottanut käsittelyyn myös Barbien (ja koko modernin leluteollisuuden) valmistukseen liittyvät eettiset haasteet. No, ne nyt jäivät – silti se on dokumenttina ilahduttavan monipuolinen.

Tiny Shoulders on katsottavissa Yle Areenassa.

Mansfield 66/67 (2017)

Mansfield 66/67 (2017)

Siirrytään sitten muovi-Barbeista tosielämän Barbiin eli näyttelijätär Jayne Mansfieldiin, joka menehtyi kummallisessa auto-onnettomuudessa vuonna 1967 vain 34-vuotiaana. Mansfieldin elämä oli yhtä merkillinen kuin hänen kuolemansa. Hänessä yhdistyvät monet seikat, jotka harvoin kohtaavat: Hän oli viiden lapsen äiti ja ”huora”, joka esitteli fyysisiä avujaan Playboyn sivuilla ja elokuvissa. Hän oli viaton kuin nukke, ja vietti silti aikaa Church of Satanin perustajan ja Saatanallisen Raamatun kirjoittajan Anton LaVeyn kanssa. Hän menestyi – näin väitetään – hyvin yliopisto-opinnoissa ja oli lahjakas viulisti, mutta valitsi kuitenkin julkisuudessa ”tyhmän blondin” roolin.

Mansfield hakeutui jatkuvasti juhlien keskipisteeksi ja kerjäsi toisinaan huomiota suorastaan epätoivoisesti. Silti hänen todellisesta luonteestaan ja ajatuksistaan tiedetään tuskin mitään. Siksi hänestä on myös vaikea kertoa mitään. Tämän myöntävät auliisti myös Mansfield 66/67 -dokumentin tekijät, jotka luonnehtivat elokuvaa sanoin ”a true story based on rumour and hearsay”.

Mansfield on eräänlainen liioiteltu ja materialistinen versio Marilyn Monroesta. Monroen kehossa ei loppujen lopuksi ollut mitään järin erikoista – hänen vartalonsa oli kaunis, mutta se ei tehnyt hänestä kuuluisaa. Karisma teki Marilynista legendan. Mansfieldin kohdalla on toisin: hänen suosionsa perustui pitkälti hänen fyysisille avuilleen ja karikatyyrinomaiselle hahmolleen. Hän osasi yhden roolin, jota hän esitti uransa alusta loppuun asti – niin elokuvissa kuin vapaa-aikanaan. Mansfieldiin verrattuna Marilyn on huiman monipuolinen näyttelijä.

Mansfieldin jälkeen saimme Mamie van Dorenin ja Anna Nicole Smithin, sitten Lindsay Lohanin. Maailma muuttuu vuosikymmen toisensa jälkeen kamalammaksi.

Mansfield 66/67 kuvaa tähden viimeisiä elinvuosia. Hänen uransa parhaat hetket olivat jo jääneet taakse. Hän liukui huonosta parisuhteesta toiseen, yritti parhaansa mukaan pitää nimensä otsikoissa ja huolehtia viidestä lapsestaan. Sitten hän tutustui Anton LaVeyhyn. Mitä sen jälkeen tapahtui, sitä kukaan tuskin osaa varmaksi sanoa.

Oliko Mansfieldilla ja LaVeylla suhde? Kirosiko LaVey Mansfieldin puolison? Oliko Mansfieldin tapaturmainen kuolema LaVeyn syytä? Pelastiko LaVey loitsuillaan Manfieldin pojan, joka oli vähällä kuolla leijonan hyökättyä tämän kimppuun? Irtosiko Mansfieldin pää auto-onnettomuudessa, vai pelkkä päänahka, vai ainoastaan peruukki?

Oliko Mansfield satanisti? Vai oliko hänen ja LaVeyn välinen ystävyys sittenkin molemmille osapuolille vain julkisuustemppu, jonka ansiosta molemmat saivat otsikkotilaa?

Mansfield 66/67 osaa esittää hyviä kysymyksiä, mutta vastauksia se ei juuri tarjoa. Mansfield pysyy mysteerinä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että dokumentin puhuvilla päillä ei ole kovinkaan paljon sanottavaa. Juuri kellään haastateltavista ei ole omakohtaista kosketuspintaa Mansfieldiin. On vaikea ymmärtää, millä kriteereillä heidät on mukaan otettu.

Dokumentin mittaan toistetaan muutamaa jo aivan liiankin laajalle levinnyttä väärinkäsitystä satanismista. Onneksi LaVeyn hahmoa osataan sentään kommentoida kriittisesti. Olenkin kummastellut, kuinka kukaan voi ottaa tosissaan julkisuudenkipeää satanistia, joka pukeutuu lasten Halloween-asuun ja todistelee omaa rankkuuttaan pitämällä lemmikkileijonaa kellarissaan.

Osa mysteereistä on parhaimmillaan silloin, kun yritykset etsiä niihin ratkaisua osoittautuvat sitkeistä yrityksistä huolimatta täysin turhiksi.

Mansfield 66/67 on katsottavissa Yle Areenassa.

Leaving Neverland (2019)

Leaving Neverland (2019)

Otetaan loppuun muutama sana vuoden kohudokumentista eli Leaving Neverlandista. Moni luulee, että Leaving Neverland on dokumentti Michael Jacksonista, mutta ei – oikeasti se on dokumentti lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Michael Jackson on pelkkä houkutin – se ripaus glamouria ja unelmaa, joka tarvitaan vetämään yleisöjä elokuvateattereihin. Kukaan ei mene katsomaan dokumenttia, jonka ensisijaisena vetonaulana on lasten hyväksikäyttö.

Dokumentti on rakennettu Wade Robsonin (s. 1982) ja James Safechuckin (s. 1978) haastatteluiden varaan. Molemmat pojat tapasivat Jacksonin alle 10-vuotiaina ja ystävystyivät tämän kanssa 1980-luvun lopulla. Samalla myös poikien perheet lähentyivät Jacksonin kanssa. Poikien oli vaikea käsittää, mitä tapahtuu: Jackson oli molemmille tärkeä idoli ja ihailun kohde, ja yhtäkkiä tämä suorastaan ylimaallinen olento halusikin ystävystyä heidän kanssaan. Myös poikien vanhemmille tilanne on ollut hämmentävä – olihan Jackson ajan suurin poptähti, joka yhtäkkiä toivotti koko perheen tervetulleeksi kotiinsa.

Hiljalleen Jackson alkoi kuitenkin lähennellä poikia. Safechuck oli 10-vuotias, kun Jackson alkoi kohdistaa tähän seksuaalisia tekoja, Robson puolestaan vain 7-vuotias. Molemmat kuvaavat suhdetta Jacksoniin romanttiseksi: he olivat ensin Jacksonin ystäviä, sitten rakastajia. Kumpikaan ei tekojen tapahtumahetkellä kokenut, että asiassa olisi varsinaisesti mitään väärää, eikä tekoihin liittynyt väkivaltaa. Jackson päätti suhteensa poikiin näiden tultua teini-ikään.

Dokumentin kenties suurin ansio on se, kuinka se kuvaa hyväksikäytön henkisiä seurauksia. Hyväksikäyttöä on vaikea tunnistaa, koska uhri ei välttämättä oireile lainkaan silloin, kun hyväksikäyttöä tapahtuu. Näin kävi myös Robsonin ja Safechuckin tapauksessa: ahdistus, masennus ja univaikeudet tulivat vasta aikuisena.

Minun on vaikea ymmärtää niitä kriittisiä ääniä, jotka syyllistävät poikien vanhempia. Dokumentissa kuvataan uskottavasti, kuinka Jacksonista tuli poikien perheystävä. Vanhemmat olivat aina tervetulleita Neverlandiin, ja koko perhe nautti Jacksonin seurasta. Jackson ei ollut ”tuntematon”, vaan pikemminkin kuin sukulainen: tuttu, ystävällinen, luotettava. Siinä, että lapset jätettiin toisinaan yksin hänen kanssaan, ei tuntunut vanhempien mielestä olevan mitään outoa – se olisi sama asia kuin lapsi olisi jätetty sukulaisen hoiviin.

Lisäksi maailma oli 1980-luvun lopulla erilainen kuin tänä päivänä. Tietoisuus pedofilian ja lasten hyväksikäytön suhteen oli huomattavasti vajavaisempaa kuin tänä päivänä.

En malta olla sanomatta paria sanaa myös sukupuolesta – sillä sukupuoli vaikuttaa aivan varmasti monien kokemukseen dokumentista, halusi asiaa myöntää tai ei. Parasta, mitä voimme tehdä, on tunnistaa ja tunnustaa oma asenteellisuutemme. Minussa dokumentti herätti seuraavan asenteen: olisiko asiasta tehty näin iso numero, jos Jacksonin uhrit olisivat olleet tyttöjä? Moni tuntuu (ehkä alitajuisesti) ajattelevan, että vanhemman miehen (hetero)seksuaaliset teot tyttöä kohtaan olisivat vähemmän paha juttu kuin (homo)seksuaaliset teot poikaa kohtaan. Mukana on todennäköisesti aimo annos vanhaa kunnon homokammoa.

Naisten ja tyttöjen kokemukset seksuaalirikoksista eivät herätä kaikissa ymmärrystä eikä välttämättä edes empatiaa. Osalla suuresta yleisöstä reaktiot ovat varmaankin päinvastaisia – ehkäpä joidenkuiden on vaikea ottaa Robsonin, Safechuckin ja muiden Jacksonin hyväksikäyttämien poikien kertomuksia todesta sen vuoksi, että seksuaalirikoksen uhrin rooli on ikään kuin varattu tytöille. Eikä se mikään ihme ole: tilastojen mukaan tytöt joutuvat seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi paljon todennäköisemmin kuin pojat. Jokainen hyväksikäyttökokemus on yksilöllinen, ja olisi väärin spekuloida sitä, kummalle sukupuolelle hyväksikäyttökokemukset ovat raskaampia.

Leaving Neverland on katsottavissa Yle Areenassa.

Jason Moss: The Last Victim (1999) arvostelu

the last victim
The Last Victim (1999)

Jason Mossin The Last Victim (1999) on omakohtainen tositarina teinipojasta, joka ryhtyi kirjeenvaihtoon useiden sarjamurhaajien kanssa 1990-luvun alussa. Viattomasta uteliaisuudesta ja oppimisen halusta alkanut kirjeenvaihtoharrastus paisui hiljalleen valtavaksi projektiksi, joka alkoi vaikuttaa vakavasti Mossin mielenterveyteen. Lopulta Mossista tuli – kuten hän asiaa itse kuvaa – erään sarjamurhaajan ”viimeinen uhri”.

Moss kuvaa teoksessa itseään ahkerana mallioppilaana, jolla on polttava tarve todistaa omaa kyvykkyyttään ja ahkeruuttaan jatkuvalla suorittamisella. Hän onnistuu kaikessa, mitä hän tekee: urheilussa, koulussa, harrastuksissa. Pakonomainen suorittaminen kuitenkin johtaa ahdistukseen ja epäonnistumisen pelkoon. Moss kyllä menestyy kaikessa, mitä hän tekee, mutta on silti onneton ja levoton.

Collegessa opiskellessaan Moss kiinnostui krimimaalipsykologiasta ja asetti itselleen uuden haasteen. Hän päätti kirjoittaa kuolemanrangaistustaan odottavalle John Wayne Gacylle, joka syyllistyi 70-luvulla lukuisiin henki- ja seksuaalirikoksiin. Moss alkoi luoda itselleen fiktiivistä persoonaa – hahmoa, jota esittämällä hän tekisi itsestään kiinnostavamman kirjeenvaihtotoverin Gacyn silmissä. Näin hän saisi Gacyn todennäköisemmin vastaamaan kirjeisiinsä.

Moss onnistuu yrityksessään: Gacy vastaa kirjeeseen. Yhteydenpito muuttuu hiljalleen yhä intensiivisemmäksi, ja Moss joutuu hiomaan Gacyn mielenkiinnon ylläpitämiseksi kehittelemäänsä naamiota yhä yksityiskohtaisemmaksi.

Gacyn kirjeistä innostuneena Moss päättää kokeilla onneaan myös muiden tunnettujen sarjamurhaajien parissa. Hän lähestyy yksi kerrallaan kirjeitse myös Charles Mansonia, Jeffrey Dahmeria, Richard Ramirezia ja Henry Lee Lucasia. Hän pohti etukäteen, millainen kirjeenvaihtotoveri olisi kullekin murhaajalle mieleen, ja muovasi sitten kutakin varten omanlaisensa persoonan. Dahmeria hän lähestyi yksinäisenä ja sosiaalisesti epävarmana poikana, Ramirezia taas aggressiivisena satanistikultin johtajana.

Moss onnistui yli odotusten: hän sai vastauksen kirjeisiinsä kaikilta mainituilta murhaajilta.

The Last Victim keskittyy Mossin ja John Wayne Gacyn monimutkaisen suhteen kuvaukseen, joka onkin teoksen parasta antia. Heidän yhteydenpitonsa ei rajoitu pelkkiin kirjeisiin, vaan Moss pitää Gacyyn yhteyttä myös puhelimitse ja käy lopulta jopa tapaamassa Gacya vankilassa. Gacyn ja Mossin kohtaaminen onkin koko teoksen intensiivisin hetki.

Moss kyllästyy suhteellisen pian kirjeenvaihtoon Ramirezin, Mansonin ja Lucasin kanssa – he eivät tarjoa hänelle samanlaista haastetta kuin Gacy. Myös Dahmer kiinnostaa Mossia enemmän kuin muut kirjeenvaihtotoverit. Lupaavasti alkanut kirjeenvaihto kuitenkin katkeaa, kun Dahmer murhataan vankilassa marraskuussa 1994. Mikä pettymys – sekä Mossille että minulle. Olisin mieluusti lukenut Dahmerin kirjeistä enemmänkin.

The Last Victim on true crime -kirjallisuuden massassa poikkeuksellinen teos. Se ei kerro vain sarjamurhaajista – se kertoo myös nuoresta miehestä, joka päättää omakohtaisesti eläytyä sarjamurhaajien ajatusmaailmaan, ja siitä, kuinka kirjeenvaihto rikollisten kanssa vaikutti häneen. Kehittämiensä naamiopersoonallisuuksien avulla Moss onnistuu samastumaan murhaajien ajatusmaailmaan ja auttaa samalla lukijaa ymmärtämään, mitä hän oppi kirjeystäviltään.

The Last Victimin heikkous on sen ylimalkaisuus. Teos on kirjoitettu amerikkalaiselle yleisölle: se on nopealukuinen, viihteellinen ja lyhyt. Moss on sisällyttänyt teokseen kultakin kirjetoveriltaan vain muutamia lyhyitä otteita kirjeistä – poikkeuksen tähän muodostavat tosin Gacyn kirjeet, joiden sisällöstä Moss kertoo enemmän. Jäin kuitenkin kaipaamaan selvästi enemmän konkreettisia sitaatteja – Moss referoi liikaa.

Moss kertoo lyhyesti myös siitä, kuinka kirjeenvaihto tunnettujen rikollisten kanssa vaikutti häneen ja mitä hänelle tapahtui kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen. Hän pääsi opiskelemaan lakia ja sai harjoittelupaikan Yhdysvaltojen salaisesta palvelusta. Todennäköisesti kirjeenvaihtokokemuksilla oli näihin saavutuksiin myötävaikutusta. Toisaalta hän menetti Gacyn yksityiskohtaisia seksifantasioita luettuaan mielenkiintonsa seksiin täysin, ja kohtaaminen Gacyn kanssa aiheutti hänelle pitkään painajaisia.

Sitä teoksessa ei kerrota, että Moss teki itsemurhan vuonna 6.6.2006. Ehkäpä tästä olisi ollut syytä lisätä jonkinlainen maininta teoksen myöhempiin painoksiin.

Jason Moss: The Last Victim (1999)
Lukuhaasterasti: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta.

Mullan alla (Six Feet Under 2001–2005) arvostelu

Mullan alla
Mullan alla (2001–2005)

Mullan alla (Six Feet Under, 2001–2005) on mustan komedian sävyillä ryyditetty draamasarja, joka kertoo hautaustoimistoa pyörittävästä Fisherin perheestä. Sarjan ydinteemat liittyvät kuolemaan, suruun ja ihmisen katoavaisuuteen: Kuinka elää tietoisena omasta kuolevaisuudestaan? Tulisiko meidän jähmettyä kauhusta vai päinvastoin ottaa elämästämme kaikki ilo irti? Kuinka löytää merkitystä ja mielekkyyttä lyhyen maallisen elämän aikana? Kuinka elää onnellisena se pieni hetki, jonka saamme maan päällä viettää?

Sarjan ensimmäisessä jaksossa perheen isä Nathaniel vanhempi menehtyy auto-onnettomuudessa. Millaista ironiaa: hautausurakoitsija ajaa ruumisauton suoraan bussin alle sytyttäessään savuketta keskellä suurta risteystä. Tupakka tappaa! Isä on kuolemansa jälkeen vahvasti läsnä perheenjäsentensä muistoissa ja kuvitelmissa, ja on siis varhaisesta kuolemastaan huolimatta mukana kaikilla viidellä tuotantokaudella.

Nathaniel vanhempaa suremaan jäävät perheen esikoinen, tuhlaajapoika Nate (Peter Krause), ylihuolehtivainen äiti Ruth (Frances Conroy), homoseksuaalisuuttaan piilotteleva David (Michael C. Hall) ja kapinallinen iltatähti Claire (Lauren Ambrose). Aluksi perhe tuo mieleen kaikessa karikatyyrimaisuudessaan Addamsin perheen, mutta kun hahmoihin tutustu paremmin, paljastuu heistä kukin hyvin inhimilliseksi.

Mullan alla
Mullan alla alkaa perheen isän kuolemasta. Hautajaisissa koolla David, Claire, Ruth ja Nate.

Ydinperheen hahmoista minulle rakkaimmaksi nousi jo ensimmäisen tuotantokauden aikana David, joka on pyörittänyt isänsä kanssa hautaustoimiston arkea jo yli kymmenen vuoden ajan. Alun perin Davidilla on ollut muita urasuunnitelmia, mutta hän on lopulta päättänyt jatkaa isänsä jalanjäljissä hautausurakoitsijana. David ei ole sinut seksuaalisuutensa kanssa eikä siksi ole rohjennut puhua perheelleen avoimesti homoudestaan. Seksuaalivähemmistöjen kohtaamat ennakkoluulot ja sisäiset paineet tulevat hienosti esille hänen hahmossaan. Hän ei kuitenkaan kutistu karikatyyrimaiseksi homoksi, vaan osoittautuu erittäin täyteläiseksi ja hyvällä tavalla monimutkaiseksi hahmoksi.

Mullan alla
Tukka siistiksi ja kravatti ojennukseen: hautausurakoitsijaveljekset David ja Nate.

Perheen esikoinen Nate matkustaa Seattlesta Los Angelesiin tapaamaan perhettään ja kuin vahingossa asettuu takaisin lapsuutensa maisemiin. Hän on päättänyt vakaasti, ettei osallistu millään tavalla perheensä yritystoimintaan, mutta isänsä kuoleman jälkeen ajautuu työskentelemään hautaustoimistossa ja huomaa lopulta pitävänsä työstään.

Henkilökohtaisesti en oppinut pitämään Natesta. Hän on liian tavallinen, hajuton ja mauton. Hän ei ole kiinnostava. Mitä pidempään seurasin Naten naissotkuja, sitä vähemmän hänestä pidin. Natelle naiset ja parisuhteet ovat vain välineitä tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi ja kokea elämässä jännitystä. Kun parisuhde muuttuu haasteelliseksi, Nate hyppää seuraavaan vuoteeseen.

Sen sijaan Naten tyttöystävää Brendaa rakastin heti alusta lähtien. Brenda on sarjan alussa salaperäinen hahmo, ja pelkäsin, että hän menettää särmänsä sitä mukaa kun hänen menneisyydestään saadaan tietää enemmän. Olin väärässä: kun Brendan tarina alkaa kiertyä auki, hänestä tulee yhä kiinnostavampi ja jännittävämpi. Brenda tekee sarjan mittaan paljon huonoja valintoja ja satuttaa ihmisiä ympärillään, erityisesti Natea. Silti olen valmis antamaan hänelle anteeksi ja rakastamaan häntä kerta toisensa jälkeen, sillä ymmärrän, että hänen elämänkokemuksensa ovat rikkoneet häntä pahasti. (Vihaan kaikkia muita naisia, joiden kanssa Nate riiustelee sarjan aikana. En tiedä, miksi. Oikeasti Brendan ei pitäisi kuluttaa aikaansa Naten kaltaiseen tylsimykseen.)

Mullan alla
Brendalla ja Natella on ”kiva”, ”toimiva” ”parisuhde”.

Ruth on koko elämänsä ajan elänyt miestään ja lapsiaan varten. Kun Nathaniel vanhempi kuolee sarjan alussa ja nuorinkin hänen lapsistaan alkaa aikuistua, jää Ruth tyhjän päälle. Hänen on yllättäen opittava kuuntelemaan itseään ja keksittävä, mitä hän tahtoo elämällään tehdä. Ruth on taipuvainen ylihuolehtivaisuuteen ja kanaemomaiseen neuroottisuuteen, mutta pian hänestä paljastuu myös villi ja spontaani puoli. Erityisesti leskirouvan rakkauselämässä todistetaan sarjan tuotantokausien aikana lukuisia kiinnostavia käänteitä.

Claire elää sarjan alussa vaikeaa elämänvaihetta. Oikeastaan voisi sanoa, että hän elää sitä koko sarjan ajan: ensimmäisten tuotantokausien aikana hän opiskelee high schoolissa ja siirtyy sen jälkeen collegeen. Hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja hapuilee yrittäessään rakentaa identiteettiään. Välillä Clairen yritykset löytää omaa paikkaansa ja tehdä olemassaolosta mielekästä lipsuvat suoranaiseen raivoon ja itsetuhoon. Silti Clairen keskenkasvuisuus ei ärsytä. Hän osaa kipuilla tyylikkäästi.

Mullan alla
Elämä kuljettaa Clairen kartan ulkopuolelle.

Jokainen sarjan hahmoista etsii tavallaan tasapainoa ja onnea. Kun se löytyy, on se vain väliaikaista. Eräs sarjan hienoimmista lausahduksista liittyy juuri onneen. Sen tosin lausuu hahmo, jota inhosin alusta loppuun asti, ja se saa erään päähenkilöistä luotsaamaan oman elämänsä suoraan karikkoon, mutta hieno ajatus se on silti:

Well, I know if you think life’s a vending machine, where you put in virtue and get out happiness, then you’re probably gonna be disappointed.

Onni puolestaan kytkeytyy toisiin ihmisiin: puolisoon, parisuhteisiin, perheeseen. Sarjan hahmoista kukaan ei ole onnellinen yksin. Lopulta yksinäisyys suorastaan pakottaa osan hahmoista sitoutumaan sellaisiin ihmisiin, joihin sitoutuminen ei ole heille hyväksi. Parempaakaan ei ole tarjolla, ja kun suhteeseen on kerran investoitu, ei tehtyjä sijoituksia haluta heittää hukkaan.

Aivan sarjan lopussa Brenda käy maanisdepressiivisen Billy-veljensä kanssa upean keskustelun yksinäisyydestä ja vanhenemisesta:

Brenda: “I used to think that I’d have more people in my life as time went on.”
Billy: “Mh, it doesn’t work that way.”
Brenda: “I’m starting to realize that.”
Billy: “It’s almost like as we get older, the number of people that completely get us shrinks.”
Brenda: “Right. Until we become so honed by our experiences… and time and…”
Billy: “Nobody else understands.”

En ole varma, ovatko Brenda ja Billy oikeassa, mutta kun katson ympärilleni, tämä kaava näyttää todella pitävän kutinsa. Ihmisten sosiaalinen piiri näyttää lähes poikkeuksetta kutistuvan iän myötä. Vanhusten yksinäisyys on ongelma, josta on puhuttu jo vuosia. Miksi vanhukset eivät sitten voi viettää aikaa keskenään, jos he kerran ovat kaikki niin pirun yksinäisiä? Koska toista ihmistä, jota erilaiset kokemukset ovat hioneet ja kolhineet vuosikymmenten ajan, on käytännössä mahdoton ymmärtää. Vanhuus tarkoittaa vääjäämätöntä yksinäisyyttä.

Mullan alla
Ruth ja David osallistuvat vielä yksiin hautajaisiin.

Vaikka sarjan keskeisimmät teemat kytkeytyvät kuolemaan, on myös seksi erittäin keskeisessä osassa sarjan tarinoissa. Seksi ja kuolema – mikä ikiaikainen yhdistelmä! Joku toinen voisi sanoa, että kyse on seksin sijaan romantiikasta tai parisuhteista – että kaikki sarjan hahmot etsivät rakkautta. Niin kai etsivätkin, mutta oikeastaan juuri seksi aiheuttaa hahmoille eniten päänvaivaa: David on umpisolmussa oman homoseksuaalisuutensa edessä. Claire ei tunne omaa kehoaan eikä oikein tiedä, mitä seksiltä odottaa, joten hän tulee kokeilleeksi vähän kaikkea. Ruthista kuoriutuu pienen alku-ujoiden jälkeen oikea aistillisuuden asiantuntija, joka on huolissaan siitä, saavatko hänen lapsensa tarpeeksi seksiä. Brendalle seksistä muodostuu suoranainen pakkomielle.

Mullan alla tulee niin lähelle, että sen hahmot alkavat tuntua omilta perheenjäseniltä. Katsoin sarjan kaikki viisi tuotantokautta putkeen ja harmittelin alusta lähtien, etten nähnyt niitä tuoreeltaan yli kymmenen vuotta sitten. En voi edes kuvitella, kuinka hienoa olisi ollut ”elää” ja kasvaa viisi vuotta Fisherien kanssa. No such luck, mutta hyvä näinkin.

Mitä sitten seuraavaksi katsoisi. Olisiko nyt toisen eeppisen Michael J. Hall -sarjan vuoro?

*****

Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) arvostelu

kauhunkierre don't look now
Kauhunkierre (1973)

Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) on psykologinen kauhuelokuva tyttärensä menettäneestä pariskunnasta. John (Donald Sutherland) ja Laura (Julie Christie) pakenevat Christine-tytön kuoleman aiheuttamaa surua Venetsiaan, jossa John ohjaa vanhan kirkon entisöintiä. Tyttären muisto kuitenkin seuraa pariskuntaa sitkeästi myös Venetsiaan.

Christine on kuollut hukkumalla pihalampeen. Siksi onkin erikoista, että John ja Laura päätyvät juuri Venetsiaan, jonka kadut ja kujat ovat pelkkää vettä. Vesi edustaa elokuvassa paitsi kuolemaa ja uhkaa, myös ”maailman nurjaa puolta”: tuonpuoleista, alitajuntaa, kätkettyä. Juuri tähän John ja Laura saavat kosketuksen Venetsiassa.

kauhunkierre don't look now
Kauhnkierre alkaa Johnin ja Lauran tyttären kuolemasta.

Kun John paahtaa entisöitävän kirkon parissa, Laura alkaa viettää aikaa kahden englantilaisen siskoksen kanssa. Siskoksista toinen, Heaher, on sokea ja omien puheidensa mukaan selvänäköinen. Heather väittää näkevänsä Christinen Lauran seurassa ja kertoo, että Christine on kuolleena onnellinen. Laura vakuuttuu Heatherin puheista, mutta John suhtautuu Heatherin selvänäköisyyteen epäilevämmin. Samalla hän alkaa myös saada outoja näkyjä. Se, mikä on kätketty, alkaa paljastaa itseään Johnille.

Samalla Venetsiassa mellestää murhaaja, jonka uhreja rainataan ylös kaupungin liejuisista kanaaleista. Kaava on selvä: veden pinnan rikkoutuminen yhdistyy elokuvassa lähes poikkeuksetta väkivaltaan, onnettomuuteen tai muunlaiseen vaaraan. Vaaratilanteisiin liittyy lähes poikkeuksetta myös pirstoutuva lasi, joka ennakoi tai toistaa veden hauraan pinnan rikkoutumista.

kauhunkierre don't look now
Laura tutustuu Venetsiassa selvänäköiseen Heatheriin.

Myös punainen väri liittyy Kauhunkierteessä vaaraan ja kuolemaan. Pieni Christine hukkuu yllään punainen sadetakki. Juuri ennen Christinen kuolemaa John näkee entisöitävää kirkkoa esittävässä valokuvassa punapukuisen hahmon, josta punainen väri alkaa kuin levitä valokuvan pinnalle. Myös elokuvan loppukohtauksessa punaisen värin ja kuoleman värinen yhteys käy selväksi.

Kauhunkierre on täynnä epäkronologista kuvausta ja hyppyleikkausta. Tapahtumat limittyvät toisiinsa – aika kieltäytyy ojentautumasta lineaariseksi suoraksi. Ehkäpä selkein esimerkki tästä on Johnin ja Lauran rakastelua kuvaava kohtaus, jonka sekaan on leikattu rakastelua seuraavaa pukeutumista ja valmistautumista ulos lähtöön. Kuten monissa muissakin Nicolas Roegin elokuvissa, mennyt, nykyhetki ja tuleva ovat olemassa rinnakkain.

kauhunkierre don't look now
Johnin ja Lauran suhde ajautuu umpikujaan.

Kauhunkierre tuo etäisesti mieleen Richard Loncrainen upean Noidankehä-elokuvan. Molempien elokuvien päähenkilöt menettävät lapsensa yllättäen. He yrittävät pelastaa lapsensa, mutteivät voi muuttaa tapahtumien kulkua. Suru luo railoja päähenkilöiden parisuhteisiin. He pyrkivät käsittelemään traumaansa lähtemällä pois vanhasta ympäristöstään, jolloin omituiset, ilmeisesti yliluonnollista perää olevat näyt ympäröivät heidät. Myös elokuvien loppuratkaisuissa on hämmästyttävän paljon samoja elementtejä, joskin jätän niiden tarkemman ruotimisen spoilerien välttämiseksi tämän tekstin ulkopuolelle. Ja kas vain, molempien elokuvien suomenkieliset nimet viittaavat ympyrään: kehä, kierre.

Kauhunkierre on upea elokuva. Se on esteettisesti ainutlaatuinen: Sen musiikki on ilmaisuvoimaista ja omaperäistä. Venetsian kolkot kadut ja leväiset vedet tuovat etäisesti mieleen Federico Fellinin tavan kuvata Roomaa – Kauhunkierre on vain kolkompi ja yksinäisempi kuin Fellinin elokuvat koskaan. Tarinana Kauhunkierre ei käy järkeen – se päättyy surkean epäloogisesti. Symbolien tasolla se on kuitenkin täysin eheä.

Juuri tällaisia kauhuelokuvia maailma tarvitsee enemmän.

*****