Paradise Lost -dokumentit (1996/2000/2011) ja West of Memphis (2013) arvostelu

Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills (1996)

West Memphis Three -nimellä tunnetusta kolmikosta kertovat Paradise Lost -dokumentit kuuluvat maailman tunnetuimpien ja merkittävimpien rikosdokumenttien joukkoon. Toisin kuin monet muut true crime -dokumentit, Paradise Lostit onnistuivat silkan ruumiinpesemisen sijaan muuttamaan dokumentoimiaan tapahtumakulkuja – hieman samaan tapaan kuin tuoreemmat The Jinx (2015) ja Making a Murderer.

Aloitetaan alusta. Toukokuussa 1993 kolme 8-vuotiasta arkansasilaispoikaa löydettiin kuolleina asuinalueensa lähellä sijaitsevasta metsiköstä. Rikostutkijoiden mielenkiinto kääntyi nopeasti kohti kolmea paikallista nuorukaista, joiden tiedettiin mieltyneen raskaaseen musiikkiin ja tummiin vaatteisiin. Ajan henki huokui 80-luvulle ominaista moraalipaniikkia, joka syntyi saatananpalvontakultteja ja lasten hyväksikäyttöä koskevista huhuista ja oikeudenkäynneistä. Paniikin siemenet kylvettiin vuonna 1980 Michelle Remembers -muistelmateoksen myötä, ja se saavutti huippunsa McMartinin päiväkotia koskevassa oikeudenkäynnissä vuosina 1987-1990.

Paradise Lost 2: Revelations (2000)

West Memphis Threen tapaus on osa tätä jatkumoa. Kun kolme pikkupoikaa surmataan uneliaassa pikkukaupungissa, on helppoa ja mukavaa etsiä selitystä saatananpalvonnasta. Ihan sama, vaikka todennäköisin syyllinen lapseen kohdistuneessa henkirikoksessa on joku lapsen omista lähiomaisista. Olisi ikävää syyttää näin äärimmäisestä ja ilkeästä teosta tavallisia, työssäkäyviä, perheellisiä ihmisiä – paljon helpompaa on kohottaa syyttävä sormi kohti kolmea vähän kummallisen näköistä ja vaarallisesta hevimusiikista kiinnostunutta teiniä. Yep, näin se homma toimii.

Ensimmäinen Paradise Lost -dokumentti (1996) kuvaa alkuperäistä murhaoikeudenkäyntiä. Paradise Lost 2: Revelations (2000) keskittyy John Mark Byersin eli murhatun Christopher-pojan kasvatti-isän edesottamuksiin ja suorastaan pakkomielteenomaiseen suhteeseen West Memphis Threetä kohtaan. Dokumentissa kuvataan myös oikeudenkäyntiä seurannutta valitusprosessia ja kolmikon vapauttamista vaativaa kansanliikettä, jonka syntyyn ensimmäinen dokumentti myötävaikutti. Viimeinen osa, Paradise Lost 3: Purgatory (2011), nostaa esiin uuden potentiaalisen syyllisen ja toisaalta asettaa pisteen oikeusprosessille West Memphis Threen osalta.

West of Memphis (2013)

West of Memphis (2013) on eräänlainen henkinen jatko-osa Paradise Lost -dokumenteille, joskin sen voi ilman muuta katsoa myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se kääntää katseet jälleen kohti vuoden 1993 tapahtumia: rikospaikan yksityiskohtia, poliisitutkinnan virheitä ja mahdollisia syyllisiä. Dokumentin on tuottanut West Memphis Three -kolmikkoon kuuluva Damien Echols yhdessä Peter Jacksonin kanssa.

Paradise Lost -dokumenttien pääasiallinen tarkoitus on osoittaa, kuinka heppoisin perustein West Memphis Three tuomittiin raa’asta rikoksesta raskaisiin tuomioihin. Samalla dokumentin tekijät kuitenkin syyllistyvät itse samaan, mistä he syyttävät muita – siis tapaukseen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden syyllisyydellä spekulointiin ja julkiseen epäilysten nostattamiseen. Kun syytös on kerran esitetty näin näkyvässä kanavassa, on syntynyttä tahraa mahdoton pestä pois.

Paradise Lost 3: Purgatory (2011)

West Memphis Threen tapauksessa on kiinnostavaa se, kuinka vahvasti sen kuvauksessa keskitytään nimenomaan kolmeen (syyttöminä) tuomittuun nuorukaiseen. Olennaista ei ole murha, vaan sitä seurannut oikeusmurha. Erikoinen yksityiskohta on se, että englanninkielisestä Wikipediasta ei löydy lainkaan itse rikokselle omistettua artikkelia – sen sijaan löytyy kyllä kattava West Memphis Three -artikkeli, jossa rikoksen yksityiskohdat käydään läpi. Eipä tule mieleen montaa sellaista yksittäistä rikosta, jotka profiloidaan näin vahvasti nimenomaan rikoksesta syytettyjen identiteettiä vasten. Vastaavista tapauksista tulee mieleen lähinnä O. J. Simpsonin keissi. (Sarjamurhatapaukset ja muut rikossarjat ovat sitten eri juttu.)

Eräs selittävä tekijä tälle lienee ”pääsyytetyn” eli Damien Echolsin karisma. Vuonna 1993 Echolsin habitus oli sekoitus pahaa poikaa ja nallekarhua. Vanhoilliset ja jumalaapelkäävät piirit näkivät hänessä saatananpalvontakultin johtajan, hänen syyttömyyteensä uskovat nuoret ja naiset puolestaan elämässään söpösti eksyneen ja epävarman, ilkikurisesti virnistelevän miehenalun. Hänen myöhemmät vaiheensa tekivät hänestä yhä romanttisemman hahmon. Jos West Memphis Three olisi ollut yhtä kuin kolme finninaamaista, äänenmurroksen ja ylipainon kurimuksessa taistelevaa teinipoikaa, keissi ei varmasti olisi saanut osakseen yhtä laajaa huomiota kuin se on saanut.

Damien Echols ensimmäisessä Paradise Lost -dokumentissa.

Syyttäjä pyrki kuvaamaan Echolsin oikeudenkäynnissä satanistisen kultin johtohahmona. Sinänsä kiinnostavaa onkin, mihin suuntaan hänen julkinen hahmonsa on oikeusprosessessin päättymisen ja West of Memphisin julkaisun jälkeen kehittynyt: viime vuosina Echols on puhunut yhä enemmän julkisuudessa omasta polustaan magian harjoittajana. Asiasta voi lueskella lisää vaikkapa Echolsin kotisivuilta tai miehen Insta-tililtä. Jos hän ei teini-ikäisenä ollut kiinnostunut käytännöllisen magian harjoittamisesta, hän totisesti kiinnostui siitä vankilavuosinaan.

En tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta Echolsin kertomukset magian harjoittamisesta vankilassa ovat kiinnostavia. Toisaalta tapa, jolla hän tuo työtään (tai ”työtään”) nykyään esille julkisuudessa, tuo ikävällä tavalla mieleen Crowleyn, LaVeyn ja muutaman muun huomionkipeän ”maagin”.

Paradise Lost -dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordicissa. West of Memphis on julkaistu Suomessa DVD:llä ja on suhteellisen helposti löydettävissä vaikkapa kirjastosta.

 

Kissan kuolema (1994) arvostelu

Kissan kuolema (1994)

Kissan kuolema (1994) on suomalainen nuortenelokuva vallankäytöstä, seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, kuinka vaikeaa hankalista lähtökohdista ponnistavan on saada apua ja oikeutta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat koulukotiin, jossa asuvat nuoret joutuvat yksi toisensa jälkeen Sika-nimellä kutsutun raiskaajan uhreiksi.

Näin Kissan kuoleman ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla – olin tuolloin varmaankin noin 12-vuotias. Elokuva teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ajatus koulukodin asukkaiden kokemasta ahdistuksesta ja pelosta jäi mieleen. Keskushahmot on ajettu nurkkaan: he eivät voi kertoa kokemastaan väkivallasta kellekään, sillä kuka nyt koulukotiin sijoitettuja ”vaikeita nuoria” uskoisi?

Kissan kuolema ajaa elokuvan keskushahmot yhteen: Nitta (Marja Pyykkö) ja Ari (Kalle) Ahola.

Tilanne muuttuu, kun koulukodin johtajattaren tytär Annaleena ilmestyy kotiin silmä mustana ja huuli halki. Kuitenkaan edes hyvän kodin tyttö ei uskalla viedä asiaa tutkittavaksi, vaan piiloutuu koulukodin suihkuun. Täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta (Marja Pyykkö) auttaa Annaleenaa minkä voi. Hänkin tietää, miltä tuntuu joutua Sian kynsiin.

Päivät kuluvat. Tytöt oireilevat ja yrittävät lohduttaa toisiaan – tietäähän kukin heistä, mitä muut ovat kokeneet. Muuri aikuisten ja nuorten välillä pysyy vahvana. Vaikka koulukodin johtajatar vakuuttaa, että ongelmista voi ja pitää puhua, nuoret tietävät, että tietyistä asioista kannattaa suu pitää kiinni – puheeksiotto voi nimittäin kostautua. Nitta pysyy tolkuissaan paremmin kuin muut, nousee nuorten äitihahmoksi ja puolustaa omiaan.

Juuri siksi Sika päättää kostaa juuri Nitalle. Kyse ei ole enää vain nuorten tyttöjen fyysisestä pakottamisesta, vaan laajemmasta vallankäytöstä. Sika tahtoo hallita uhriensa elämää kaikin mahdollisin tavoin.

”Lujaa Lada laatua” – Saku (Peter Franzén) Arin auton kyydissä.

Kissan kuolemassa nähdään monia tulevia suomalaisen elokuva- ja televisioviihteen tunnettuja kasvoja. Peter Franzén nähdään elokuvassa vankikarkuri Sakuna. Salkkareiden Teresana tunnettu Sanna-June Hyde tekee pienen roolin räväkkänä Ilsenä. Petri Hanttu ja Riku Suokas vilahtavat viikonloppulomiaan viettävinä jääkäreinä. Pahoin traumatisoitunutta Sirua esittävä Helena Vierikko nappasi työstään jopa Jussi-palkinnon. Ilmeisesti Eero Milonoffkin hujahtaa jossakin elokuvan kohtauksessa – missä, se meni minulta ohi.

Elokuvan keskushahmoja esittävät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toisenlaisista yhteyksistä: Ahola Don Huonot -yhtyeen nokkamiehenä ja Pyykkö elokuvaohjaajana.

Nuori Kalle Ahola on Kissan kuoleman tähti.

Niin, Kalle Ahola… 22-vuotiaan Aholan hiljainen karisma on hämmästyttävän voimakas. Hänen vaitelias roolisuorituksensa vastikään koulukodin ohjaajana aloittaneena Arina erottuu elokuvassa edukseen. Hahmona Ari ei ole erityisen mieleenpainuva – Ahola kuitenkin tekee hänestä kiinnostavan. Vaikea on arvioida, mitä Aholasta olisi tullut, jos hän olisi musiikkiuransa sijaan keskittynyt näyttelemiseen.

Yleisesti Kissan kuoleman nuorten näyttelijöiden työskentely on haparoivaa ja toisinaan pahastikin yliampuvaa, tai siltä se ainakin näin 25 vuotta myöhemmin tuntuu. Ylipäätään elokuva näyttää ja tuntuu hienoisessa suttuisuudessaan enemmän televisioelokuvalta kuin teatterifeaturelta. Sanon tämän pikemminkin kuvaillakseni elokuvaa, en arvottaakseni sitä. Oikeastaan elokuvan nuhjuisuus ja kotikutoisuus jopa korostaa kauniisti sen nostalgisen harmaata 90-lukulaisuutta.

Nitta, Annaleena, Mimosa, Siru ja 90-luvun alun rock-tyyli.

Kissan kuolema on katsomisen arvoinen ennen kaikkea ajankuvana. Filmin laatu ja värimäärittely, aneemiset hämäläismaisemat, rokkityttö Mimosan mustaksi värjätty tukka ja paksut kajalit, korkeavyötäröiset farkut ja nahkatakit, Hämeenlinnan keskustan Sokos ja elokuvateatteri Maxim… Kaikki ehtaa ysäriä. Kyse ei ole pelkästään visuaalisesta nostalgiasta – elokuva kiteyttää myös sen henkisen ilmapiirin, jossa mikään ei tunnu miltään.

En tosin ole varma, liittyykö se enemmän teini-ikään vai 90-luvun alkuun.

Nitta miettii elämää elokuvateatteri Maximin vessassa. Tässä vessassa olen minäkin tainnut joskus käydä.

Vaikka aika on patinoinut Kissan kuolemaa rankasti, ovat sen teemat #metoon jälkeisenä aikana yhä ajankohtaisia. Kynnys ottaa esille häirinnän ja väkivallan kokemuksia on periaatteessa madaltunut. Toisaalta taas olemme saaneet nähdä, millaisia asenteita ja kommentteja saavat osakseen ne, jotka kertovat kokemuksistaan. Seksuaalirikoksen uhrin asema on edelleen mahdottoman vaikea ja puheeksiotto rohkeimmillekin vaikeaa – etenkin silloin, kun tekijänä on yhteisössä luotettu ja arvostettu henkilö. Lisäksi puhumattomuuden muuri nuorten ja aikuisten välillä on ja pysyy. Kun kaikki on kunnossa, on puhuminen helppoa. Mutta ne nuoret, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten, pysyvät hiljaa.

Jätän elokuvan tähdittämättä – vuonna 2019 elettynä elokuvakokemuksena Kissan kuolema on luultavasti parempi kuin elokuvana sinällään.

VLMedia julkaisi viime keväänä Kissan kuolemasta ensimmäisen DVD-version. Olen saanut VLMedialta arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Witch Hunt (1994) arvostelu – Hollywoodin noitatouhut

Witch Hunt (1994)

Witch Hunt (1994) on komediallinen, yliluonnollinen rikosmysteeri 1950-luvun Hollywoodista, jossa noituus on totisinta totta ja osa arkipäivää. Virkaintoinen senaattori Crockett (Eric Bogosian) on ottanut missiokseen kieltää noituuden lailla ja ahdistelee sen harjoittajia minkä ehtii. Yksityisetsivä H. P. Lovecraft (juu’u – luitte oikein; roolissa Dennis Hopper) pysyttelee erossa taikuudesta, mutta tekee kuitenkin läheistä yhteistyötä noitana tunnetun Hypolita Kropotkinin (Sheryl Lee Ralph) kanssa.

Lovecraft saa toimeksiannon näyttelijätär Kim Hudsonilta (Penelope Ann Miller), joka epäilee miehensä, tuottaja N. J. Gottliebin olevan uskoton. Lovecraft ryhtyy selvittämään asiaa, muttei ehdi tutkimuksissaan pitkälle ennen kuin Gottlieb-rassu murhataan. Kaikki viittaa siihen, että Gottlieb on surmattu taikakeinoin: lähes kaksimetrinen mies löydetään toimistonsa lattialta kutistuneena niin pieneksi, että hänen ruumiinsa kannetaan rikospaikalta lounaslaatikossa.

Hypotila ja Lovecraft työskentelevät samoissa toimistotiloissa.

Lovecraft heittää vesilintua Hudsonilta saamallaan toimeksiannolla ja ryhtyy tutkimaan Gottliebin surmaa Hypolitan avustuksella. Jäljet johtavat omituisen puhtaaksi puunattuun rantahuvilaan ja sen jälkeen taloon, jonka henkilökunta toteuttaa taikuuden avulla vieraiden villeimmätkin toiveet. Matkan varrella Loveraft törmää pariin otteeseen vanhaan tuttuunsa Finn Machaan (upea Julian Sands) – taitavaan, yksisilmäiseen noitaan, joka herättää Hypolitassa pahoja aavistuksia.

Witch Huntin maailmassa mikä tahansa voi olla silmänlumetta. Yksi elokuvan kantavista teemoista onkin se, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Kyse ei ole pelkästään noituudella rakennetuista illuusioista, vaan meille kaikille tutuista ilmiöistä: valehtelijoista, kaksinaamaisista ihmisistä ja takinkäätäjistä.

Eksoottisen talon emäntä Vivien Dart muovaa kuiskauksillaan kauppatavarasta asiakkaalle mieluisan.

Taikuus on Witch Huntin maailmassa pelkkä väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Se tekee elämästä kätevämpää ja mukavampaa siinä missä vaikkapa sähköinen hiustenkuivain tai kaunis auto. Jos joku käyttää taikuutta itsekkäisiin tarkoituksiin – ja näin Witch Huntissa myös tapahtuu -, ei vika ole taikuudessa sinänsä, vaan henkilön motiiveissa.

Witch Huntin perusasetelma heijastelee 1950-luvun kommunistivainoja, jotka alkoivat, kun senaattori McCarthy keksi hakea uralleen nostetta syyttämällä milloin ketäkin kommunistiksi. Noita- ja kommunistivainojen rinnastaminen toisiinsa on sinänsä nokkelaa, mutta yhtäläisyyksien käsittely jää tyngäksi. Analogiaa olisi ollut syytä viedä pidemmälle ja etsiä lisää kytköksiä ilmiöiden väliltä.

1990-luvun erikoistehosteita. Good times.

Witch Huntin näyttämöllepano tuo mieleen Tim Burtonin elokuvat, ennen kaikkea Saksikäsi Edwardin ja Cry Babyn. Taikatemput on toteutettu 90-luvun alulle ominaisella tyylillä, jossa nojataan vahvasti kömpelöihin trikkikuviin. Aika on patinoinut elokuvaa kauniisti: toisaalta sen fiftarivaikutteisesta estetiikasta voi tykätä ilman ironian häivääkään, toisaalta ysäriefektit lämmittävät jokaisen sisintä kaihertavaa nostalgiannälkää.

*****

Citizen X (1995) arvostelu

Citizen X arvostelu
Citizen X (1995)

Citizen X (levitetty Suomessa myös nimellä Peto on irti, 1995) on tositapahtumiin perustuva rikosdraamaelokuva sarjamurhaaja Andrei Tšikatilon kiinniotosta 1980-luvun Neuvostoliitossa. Elokuva kuvaa itse rikossarjaa melko pintapuolisesti ja keskittyy sen sijaan tutkijoiden kohtaamiin haasteisiin neuvostobyrokratian keskellä.

Oikeuslääketieteellinen tutkija Viktor Burakov (Stephen Rea) saa työpöydälleen kollektiivin mailta löytyneen ruumiin ja passittaa etsiväjoukon tutkimaan sen löytöpaikkaa. Etsivät lähtevät matkaan vastahakoisesti ja nuristen – ja palaavat pian mukanaan seitsemän uutta ruumista, jotka on kaivettu ylös samalta alueelta. Burakov pyyhkii kyyneleitä hihaansa selostaessaan nauhurille ruumiinavaushavaintoja.

Bukarov ja Fetisov täydentävät toisiaan.

Piskuisen kaupungin poliisi on tottunut selvittämään lähinnä liikennerikkomuksia ja näpistyksiä, eivätkä laitoksen osaaminen ja voimavarat riitä tappajan nalkittamiseen. Burakov pyytää komitealta lisävoimia: miehiä, tietokoneita ja lupaa ottaa yhteyttä FBI:n asiantuntijoihin, jotka ovat erikoistuneet sarjamurhaajien profilointiin. Hänen pyyntönsä evätään. ”Neuvostoliitossa ei ole sarjamurhaajia”, eräs komitean jäsen toteaa ja jatkaa: ”Sarjamurhaajat ovat rappiollinen, läntinen ilmiö.”

Burakovin onneksi komiteassa on edes yksi tolkun ihminen. Eversti Fetisov (Donald Sutherland) auttaa Burakovia luovimaan byrokratian vastatuulessa ja auttaa tätä saamana tutkinnalle resursseja. Tutkintaa avittamaan saadaan myöhemmin myös kolmas järkevä kaveri, ”poikkeavaan psykologiaan” erikoistunut tohtori Alexander Bukanovski (Max von Sydow), joka luonnostelee murhaajan profiilin.

Murhaaja etsii uhrejaan rautatieasemilta.

Burakovia kielletään tiedottamasta rikossarjasta lehdistölle. Tämän seurauksena murhaaja saa rellestää tahtonsa mukaan yli kymmenen vuoden ajan ilman, että kansalle kerrotaan asiasta mitään. Viranomaisille suurin ongelma ei ole se, että murhia tapahtuu, vaan se, että julkisuuteen levitessään tieto murhista tekisi särön kuvaan kommunistisesta utopiasta. Tärkeintä ei ole se, kuinka asiat ovat, vaan se, miltä ne näyttävät – ja lopulta siitä, mitä puhutaan, voikin tulla neuvostosysteemissä totuus. Fetisov antaa tästä oppitunnin Burakoville. ”You think that a man is what he says”, kummastelee Burakov, mihin Fetisov: ”He is, if he talks for a living.”

Citizen X on suoraviivainen ja teeskentelemätön elokuva, jonka maailma on herttaisen mustavalkoinen ja jonka hahmot ovat yksiselitteisesti joko hyviä tai pahoja. Burakov taistelee kahta paholaista vastaan – toisaalta murhaaja-Tšikatiloa, toisaalta neuvostojärjestelmää. Hän on idealisti, joka tekee työtään täydellä sielulla ja sydämellä. Fetisovista hän saa parikseen pragmatistin, joka tietää, että kaikkia eteen sattuvia taisteluita ei voi voittaa.

Andrei Tšikatilo on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen

Burakovin ja Fetisovin välinen ero kirkastuu, kun Burakov toteaa: ”A man is what he fights for”. Tähän Fetisov vastaa: ”I don’t fight for anything.” Burakovin ja Fetisovin motiivit ja toimintatavat ovat erilaiset, ja juuri siksi he täydentävät toisiaan. Heidän keskinäisen dynamiikkansa ansiostaan tutkinta pysyy hengissä ja edistyy vastoinkäymisistä huolimatta. Elokuvan lopussa Bukanovski toteaakin Bukaroville ja Fetisoville: ”Together you make a wonderful person”.

Citizen X:n näyttämöllepano on ehtaa neuvostonostalgiaa. Kohtaus toisensa perään täyttyy murretuista väreistä: on rapistuvia julkisivuja, syksyisiä metsiä, ruskeita Ladoja ja olosuhteiden pakosta minimalistista sisustusta. Citizen X kuvattiin kokonaisuudessaan Unkarissa, josta autenttista neuvostomiljöötä löytyy yllin kyllin.

Itse murhat on esitetty tyylitellen. Väkivaltakohtauksissa toistuu otos, jossa vertavuotava uhri kaatuu selälleen syksyiseen metsään. Toistoa käytetään taitavasti myös tilanteessa, jossa Burakov ymmärtää jahtaavansa sarjamurhaajaa: ruumiinavaussalin ovi toisensa jälkeen kolahtaa auki, kun paareilla tuodaan uusia kalmoja tutkittaviksi.

Citizen X:n näyttömällepano on silkkaa neuvostonostalgiaa.

Sanoinko jo, että  Citizen X:n näyttelijäkaarti on upea? Burakovin suru ja raivo puskevat esiin Stephen Rean kasvojen pienistä eleistä. Hän ei huuda tai rähjää, vaan kätkee turhautumisensa ihonsa alle,  mistä se tihkuu ulos pienenpieninä pisaroina. Max von Sydow on päässyt Bukanovskin roolissa vain pariin kohtaukseen ja onnistuu silti luomaan henkilöhahmostaan täyteläisen ja sympaattisen. Jeffrey DeMunn ruumiillistaa Andrei Tšikatilon taitavasti: hän on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen.

Elokuvan parhaan roolisuorituksen tekee kuitenkin Fetisovia esittävä Donald Sutherland. En tiedä mikä minua Sutherlandissa oikein viehättää – tuntuu siltä, ettei häneltä huonoa roolityötä löydykään.

Citizen X on katsottavissa HBO Nordicista. Traileri ei tee elokuvalle aivan täyttä oikeutta.

*****