The Invisible Man (2020) arvostelu

The Invisible Man (2020)

The Invisible Man (2020) on kauhuelokuva manipuloinnista, vallasta ja henkisestä alistamisesta. Cecilia (Elisabeth Moss) pakenee väkivaltaista kumppaniaan Adriania ja hakee turvaa ystäviensä luota. Pian Cecilia saa kuulla, että upporikas Adrian on riistänyt itseltään hengen ja jättänyt Cecilialle miljoonaperinnön. Cecilian on vaikea iloita omaisuudestaan, sillä suhteen henkisen ja fyysisen väkivallan luomat haavat kirvelevät yhä.

Lisäksi hänen ympärillään alkaa tapahtua outoja asioita: tavarat liikkuvat itsestään, ovet avautuvat ja sulkeutuvat.

Kun näin The Invisible Manin trailerin ensimmäistä kertaa Finnkinossa, ounastelin, että kyseessä voisi olla kummituselokuva, jossa narsistimies palaa haudan takaa kiusaamaan tyttöystäväänsä. Jännä skenaario – nyt yhdistellään siis yliluonnollista kauhua varsin realistiseen #metoo-kauhuun! Tajusin kuitenkin arvaukseni osuneen väärään, kun elokuvan nimi selvisi trailerin lopussa. Nyt ei liikuta yliluonnollisen maailmassa – pikemminkin kyse on scifistä.

Adrianin kuoleman jälkeen Cecilian ympärillä alkaa tapahtua outoja.

Yhdessä asiassa osuin kuitenkin oikeaan: The Invisible Manissa nähdään selvästi vajaat kolme vuotta sitten maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinneen #metoo-ilmiön vaikutus. Me tutustumme elokuvassa naiseen, joka on puolisonsa hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena niin hauras, että maailma hänen ympärillään kyseenalaistaa hänen mielenterveytensä ja kokemustensa todellisuuden. Ihmiset Cecilian ympärillä vakuuttelevat, että Adrian on päässyt hänen ”päänsä sisään” ja että traumaattinen menneisyys saa hänet kuvittelemaan asioita.

The Invisible Manin alkuosan voikin katsoa kuvauksena traumasta ja ahdistavista muistoista. Traumaa kantavalle kauhu on todellisinta totta – siitäkin huolimatta, että se on kanssaihmisille näkymätöntä. Samalla elokuva tulee kuvanneeksi, kuinka vaikeaa on tuoda esiin ”näkymättömiä” rikoksia, kuten hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa. Kun kukaan ei todistanut tapahtunutta, onko rikosta tapahtunut lainkaan? Kuinka voit osoittaa, mitä todellisuudessa tapahtui? Moni jää kokemustensa kanssa yksin – joko sanaa ei uskota, tai uhri vaikenee kyseenalaistamisen pelossa.

Cecilia joutuu tarkkailun alle.

Elisabeth Moss on tunnettu vaikeiden ja ristiriistaisten naishahmojen näyttelijänä. Minulle Moss on kaikkein tutuin Mad Men -sarjan Peggynä (olen muuten katsonut kyseisestä sarjasta vain reilun puolet – älkää tulko spoilaamaan) – epävarmana, kilttinä ja kaltoinkohdeltuna tyttönä, josta kasvaa hiljalleen voimakas, omapäinen nainen. Aluksi vihasin Mossin Mad Men -Peggyä juuri hänen epävarmuutensa vuoksi, mutta olen sittemmin oppinut pitämään sekä Mossista että Peggystä. Moni Mossin roolityö toistaa samaa kaavaa – eikä ihme, sillä Moss osaa kuvata tätä tarinaa hyvin. Myös The Invisible Maniin Mossin työskentely tuo kummasti uskottavuutta ja todentuntua.

Elokuvan narsistimiestä Adriania puolestaan esittää The Haunting of the Hill Housesta tuttu Oliver Jackson-Cohen. Hänen roolinsa on pieni, mutta merkittävä. Jos Elisabeth Mossin aiemmat roolityöt antavat osviittaa siihen, millainen hänen henkilöhahmonsa on The Invisible Manissa, pätee tämä jossain märin myös Jackson-Coheniin. Kuten The Haunting of Hill Housen Luke, myös Adrian on syvästi rikkinäinen ihminen. He kuitenkin käsittelevät rikkinäisyyttään hyvin eri tavoin: Luke vahingoittaa itseään, Adrian taas muita. Lopputuloksena on molemmissa tapauksissa napakkaa kauhua.

Cecilia vuoroin pakenee, vuoroin piiloutuu.

The Invisible Manin heikkous on sen juoni pienine epäloogisuuksineen. Minulla ei ole vähäisintäkään ongelmaa pitää uskottavana elokuvan alkutilannetta, jossa Elisabeth on käytännössä puolisonsa vanki. Sen sijaan on hieman hankala ottaa tosissaan tilannetta, johon hän sen jälkeen päätyy – siis värjöttelemään poliisina työskentelevän, lihaksikkaan yksinhuoltajaisän kämppäkaveriksi. Muita esimerkkejä en nyt spoilereiden välttämiseksi mainitse – lisää kyllä riittäisi.

The Invisible Man on reboot-elokuva vuonna 1933 julkaistusta, samannimisestä Universalin kauhuelokuvasta. Kyse ei ole ensimmäisestä Universalin hirviöleffasta, joka pääsee uudelleenfilmatisoitavaksi 2000-luvulla: vuonna 2017 julkaistu The Mummy floppasi pahasti. The Invisible Manilla näyttää menevän huomattavasti paremmin, ja  näyttää siltä että näemme Universalin klassisista kauhuelokuvista lisää rebooteja. Seuraan mielenkiinnolla.

*****

Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****

Rambo: Last Blood (2019) arvostelu

Rambo – Last Blood (2019)

Rambo: Last Blood (2019) on yllättävän hyvä elokuva.

Mitä sitten, vaikka se nappasi kahdeksan Razzie-ehdokkuutta? Mitä sitten, vaikka Rotten Tomatoes ja IMDb sanovat hyh-hyh? Tämä ei ole mikään Casablanca, vittu. Tämä on Rambo, ja tämä antaa meille juuri sitä mitä Rambolta odotamme: äärimmäistä väkivaltaa, itseuhrausta, MacGyver-henkistä nikkarointia, kalliita erikoistehosteita ja Sylvester Stallonen hiestä ja verestä kosteita lihaksia.

John Rambo on asettunut vanhoilla päivillään Arizonaan isänsä hevostilalle, josta hän huolehtii yhdessä perheystävä Marianin ja tämän lapsenlapsen Gabriellen kanssa. Vietnamin sodassa saadut haavat hehkuvat kuumina ja kipeinä, eikä Rambo ole kyennyt solmimaan Mariania ja Gabriellea lukuun ottamatta merkittäviä ihmissuhteita. Ei se mitään – Rambo ei kaipaa enempää. Päivät kuluvat hevosten kouluttamisen ja päämäärättömän askartelun parissa.

Näin käy, kun Rambo suuttuu.

Gabrielle päättää kuitenkin lähteä etsimään kadonnutta isäänsä rajan taakse. Kun isä löytyy, Gabrielle häviää kartalta. Rambon on lähdettävä etsimään tyttöä likaisesta, synkästä Meksikosta.

Myönnetään: elokuvan alkupuolella juoni etenee osin epäloogisesti ja harppaillen, eikä Gabriellen näyttelijän ammattitaidossa ole kehumista. Dialogi on kökköä ja alleviivaavaa. Kuva, jonka elokuva maalaa meksikolaisista, on raaka ja epäinhimillinen – tulenarka valinta aikana, jona Donald Trump toimii Amerikan presidenttinä. Tarina, jossa jenkkityttö lähtee Meksikoon ja joutuu siellä hakatuksi ja raiskatuksi, on jo nähty vähän liian monta kertaa. Ai niin, ja päivän pelastaa tietenkin kaikkivoipa valkoinen mies, joka ei pelkää kipua. Oo-wee.

Rambo kuluttaa iltojaan tuikitavallisen nikkaroinnin parissa.

Ja nyt, kun tämä kaikki on sanottu ääneen: mitä väliä? Kukaan tuskin toivoo Rambo-elokuvilta taitavaa tarinankerrontaa tai yllättäviä, nokkelia juonenkäänteitä. Jos odotuksesi olivat tällaiset, olet eksynyt väärään elokuvasaliin. Tätä me tahdoimme ja tätä me saimme. 

Rambo on toimintaikoniksi poikkeuksellisen haavoittuva, suorastaan masokistinen hahmo. Rambo ottaa franchisen jokaisessa elokuvassa turpaan niin että ruksuu. En osaa kuvitella Arnold Schwarzeneggeriä tai Dolph Lundgreniä samaan tilanteeseen, jossa Stallone nähdään elokuva toisensa jälkeen. Juuri kärsimys tekee Rambosta kiinnostavan hahmon. Ilman tuskaansa hän ei olisi kiinnostava – hän ei olisi mitään.

Gabrielle joutuu ilkeiden meksikolaisten kynsiin.

Kun Stallonea on monotettu naamaan tarpeeksi kauan, on hänen aikansa kostaa. Hän suunnittelee vastaiskunsa jopa elokuvasarjan omalla mittakaavalla äärettömän veriseksi. Klassiset Rambot ovat väkivaltaisia, mutteivät graafisen väkivaltaisia elokuvia. Rambo IV oli ensimmäinen Rambo-elokuva, jonka ikäraja nousi 18 vuoteen. Ehkäpä Last Bloodin väkivalta menee perinteisemmän toimintaelokuvan ystävien mielestä jopa liian pitkälle.

Njäeh, sanon minä. Tämä on juuri hyvä näin.

En pitäisi Rambo: Last Bloodista näin paljon, ellei minulla olisi pitkää ja tunteikasta historiaa vanhempien Rambo-elokuvien parissa. Pidän Last Bloodista osittain juuri siksi, että se tuo mieleeni First Bloodin.

Elokuvan pääpahis on melkein yhtä nätti kuin Stallone vuonna 1982.

Last Blood on saagalle kunniakas lopetus – jos se edes on lopetus. Elokuvan ohjaaja Adrian ”who-is-this-guy-anyway” Grünberg on todennut, että Last Blood ”sulkee ympyrän” ja jäänee siis franchisen viimeiseksi elokuvaksi. Stallone itse on tuuminut toivovansa Rambo-prequelia – elokuvaa John Rambon elämästä ennen Vietnamia. En ole varma, kuinka hyvin konsepti toimisi. John Rambo on sykkivää kipua – siinä se. Mitä järkeä koko hahmossa on, jos kipu pyyhitään pois ja Rambosta tehdään nuori, terve ja toiveikas?

Saa nähdä, miten käy. Selvää on, että jos mitä tahansa Rambo-franchiseen liittyvää vielä julkaistaan, olen valmis maksamaan.

Jos juoni ei kompastelisi elokuvan alussa niin pahasti, antaisin Last Bloodille auliisti neljä tähteä.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten BD-tallenteen VLMedialta, jonka verkkokaupasta Last Bloodia sopii ostaa. Linkin klikkailu ei hyödytä minua taloudellisesti.

Parasite (2019) arvostelu

Parasite (2019)

Parasite (2019) on elokuva köyhyydestä ja yltäkylläisyydestä – ihmisistä, joilla ei ole mitään, ja ihmisistä, joilla on kaikki. Parasiten maailmassa nämä kaksi ihmisryhmää ovat tekemisissä ainoastaan palkkasuhteiden myötä: köyhät kuljettavat rikkaita paikasta toiseen, pesevät heidän vaatteensa, siivoavat heidän kotinsa, opettavat heidän lapsiaan kuin orjat antiikin Roomassa. Köyhä on olemassa rikkaalle vain välineenä, ei päämääränä.

Kimien perhe asuu kerrostalon kerrostalon alimmassa kerroksessa. Sadevesi valuu kadulta ikkunoiden kautta asuntoon, ja wifi toimii vain vessannurkassa. Vakituisia töitä ei ole, vain satunnaisia hanttihommia, kuten pitsalaatikoiden taittelua. Vaikka ahtaassa kellariluukussa vietetyn elämän mielekkyys on kyseenalainen, Kimit yrittävät. Muutakaan mahdollisuutta ei ole.

Vessa on Kimien asunnon ainoa paikka, jossa wifi toimii.

Sitten perhettä kohtaa satunnainen onni: poika Ki-woo saa työtä englannin tukiopettajana Parkin perheestä. Parkit ovat rikkaita, mutta sinisilmäisiä ja kilttejä. Elämä on kohdellut heitä pehmein käsin – suurin Parkien elämän haaste on se, että heidän pieni poikansa pelkää kummituksia. Juuri tätä enempää juonesta ei varmaankaan kannata ennen elokuvan katselua tietää.

Elokuvan alussa isä-Kim huomaa kellarikodin ruokapöydällä loishyönteisen ja napauttaa sitä. Pian kadulle ilmestyy tuholaistorjuja, joka huomaamattaan tulee suihkuttaneeksi tuholaismyrkkyä myös Kimien kotiin, jolloin perhe on tukehtua. Kimit ovat samanaikaisesti sekä loiseläimiä että loisten isäntiä.

Parkit ovat kivoja ja kauniita ihmisiä kivassa ja kauniissa talossa. Samanaikaisesti he ovat aivan pihalla aivan kaikesta.

Sama monitulkintaisuus toistuu myöhemmin elokuvassa. Äkkiseltään näyttää siltä, että Ki-woon työsuhde tekee hänestä eräänlaisen loisen Parkien iholla – olentona, joka imee ravintonsa isännästään eikä anna mitään takaisin. Juonen edetessä tämä asetelma alkaa kuitenkin näyttää yhä kyseenalaisemmalta. Oikeastaan rikkaat Parkit ovatkin elokuvan loisia – perustuuhan heidän ylellinen elämäntapansa alipalkattujen ressukoiden työpanokselle. Asian voi nähdä monella tavalla. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Arkkitehtuuri kertoo Parasitessa henkilöhahmojen sosioekonomisesta asemasta. Kimien ahdas kellariasunto kuvaa heidän asemaansa yhteiskunnan pohjasakkana – ihmisinä, joiden koteihin kaduilla vellova likavesi vyöryy, kun kaupunki tulvii. Kellarin seinät ovat samanaikaisesti sekä huterat että vantterat – paska pääsee niiden lävitse. Samalla ihmisen on vaikeampi murtautua ulos kellarikodistaan, josta on tullut hänen vankilansa. Ulospääsyä ei ole, luokkaretki on peruttu.

Kimien kellarikoti täyttyy tavarasta ja haisee.

Toista on Parkien luksuskodissa. Parkien residenssi on vihreä, avara ja hiljainen keidas  likaisen ja mölyisän Soulin keskellä. Talo on täynnä kauniita esineitä, puhtaita pintoja, suuria ikkunoita ja avaraa tilaa. Sen suunnittelussa ja sisustuksessa mitään ei ole jätetty ”vähän sinne päin” tai sattuman varaan. Missään ei näy lattian halki kulkevia johtoja tai tyhjiä taulukoukkuja. Pienimmätkin säröt on hiottu pois.

Arkkitehtuurin lisäksi myös haju kertoo paljon Parasiten kahden perheen välisestä erosta. Vauvantalkissa ja puhtaassa vuori-ilmassa piehtaroivat Parkit haistavat köyhyyden ja pahoittavat tästä hajusta mielensä. Kimit puolestaan eivät ole moksiskaan, kun paskavesi pursuaa likaviemäristä. He ovat tottuneet kaikkeen, eivätkä hätkähdä pienestä.

Parasiten kohtaus, jossa Soulin kadut täyttyvät sadevedestä, on melankolisen kaunis.

Parasiten tapa kuvata hajuja tuo mieleeni tapauksen, jota todistin vuosia sitten sivusta erään suuren kaupungin pääkirjastossa. Kirjastoon oli astunut nuhjuinen, iäkkäämpi mies, ulkonäöstä pääten asunnoton. Mies selaili uutuushyllyä kaikessa rauhassa, kun lainaustiskin täti tuli jo pyytämään tätä poistumaan – kuulemma ”kirjastoon pitäisi pukeutua vähän siistimmin”. Mies poistui silminnähden surullisena ja hämmentyneenä. Hieman myöhemmin eräs asiakaspalvelija käveli sen hyllyn ohitse, jota mies oli selannut. Palattuaan tiskille hän mainitsi kollegalleen (tämän kuulin sivukorvalla), että ”kohta, jossa se mies seisoi, haisee vieläkin”.

Silloin tajusin tämän: se, että toteaa toisen ihmisen haisevan, on eräs voimakkaimpia tapoja ilmaista, että minä en ole samanlainen kuin hän.

Odotin Parasitelta jotakin omituisempaa, hullumpaa ja ainutkertaisempaa kuin mitä se tarjosi. Traileri antoi ymmärtää, että kyse olisi kauhuelokuvasta tai vähintäänkin kauhuelementtejä sisältävästä teoksesta. Tässä suhteessa jouduin pettymään. Ehkäpä olisin osannut mitoittaa odotukseni oikein, jos ohjaaja Bong Joon-hon aiempi tuotanto olisi ollut minulle tutumpi.

*****