Westworld, 3. tuotantokausi (2020) arvostelu

Westworld, 3. tuotantokausi

Westworldin (2016-) kolmas tuotantokausi on nyt ohi. Teksti, jota nyt kirjoitan, on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi kirjoittaa.

Tämä siksi, etten tiedä, mitä kolmannesta tuotantokaudesta pitäisi ajatella tai olla mieltä.

Dolores saa kumppanikseen lihaa ja verta: Caleb astuu kuvaan.

Westworld on käynyt kolmen tuotantokauden mittaan läpi huiman muutoksen – niin huiman, että ensimmäistä ja kolmatta tuotantokautta on lajityypistä viestivien piirteiden perusteella vaikea tunnistaa samaksi sarjaksi. Se, mikä alkoi leppoisana, ihmisten hedonismia pohdiskelevana westerninä, on muuttunut intensiiviseksi dystopiascifiksi, jossa ihminen roikkuu tekoälyn virittämien nuorien varassa.

Westworldin ensimmäisellä tuotantokaudella koneiden tietoisuus ensin liikahteli ja sitten heräsi syvästä unesta. Toisella tuotantokaudella he kapinoivat luojiaan vastaan. Kolmannella tuotantokaudella he pyrkivät ratkaisemaan luojiensa kohtalon – ja samalla omansa.

Maevesta kuoriutuu palkkionmetsästäjä, joka ei suinkaa valitse aseekseen käytännöllistä konetuliasetta, vaan elokuvallisesti uskottavan katanan. Tulee mieleen Kill Billit.

Näyttelijäkaartiin on temmattu pari kovaa nimeä: Breaking Badista ja Bojack Horsemanista tuttu Aaron Paul sekä Vincent Cassel, jonka muistan itse lähinnä elokuvista The Monk, Viha, Irréversible ja Black Swan.

Erityisesti Aaron Paulin hahmo Caleb Nichols hehkuu alusta alkaen eräänlaista nurinpäin kääntynyttä erityisyyttä. Caleb ei alkuun vaikuta lainkaan kiinnostavalta olennolta. Pikemminkin hän näyttää ulospäin surulliselta, elämän hylkäämältä hahmolta – aivan kuten jokseenkin kaikki muutkin Aaron Paulin roolihahmot, niin, ja oikeastaan myös Aaron Paul itse. Hänestä tulee kuitenkin Doloresin kumppani ja avain suunnitelmaan.

Emmanuel Serac ei ole erityisen miellyttävä henkilö.

Vincent Cassel on puolestaan Emmanuel Serac eli maailman kehittyneimmän tekoälyjärjestelmän suunnittelija. Rehoboam-järjestelmä kerää lakkaamatta dataa kaikista maailman ihmisistä ja kykenee tämän perusteella muodostamaan ennusteen historian ja yksittäisten ihmiskohtaloiden suunnasta. Ajatus Rehoboamin ennustuskyvystä on vahvasti deterministinen: jos valintamme ovat vääjäämätöntä seurausta menneisyyden attribuuteista, on tuskin mielekästä puhua vapaasta tahdosta. Rehellisesti sanottuna en täysin ymmärtänyt, onko Rehoboam ainoastaan kohtalon ennustaja vai sen määrittäjä – loogisesti sen ei pitäisi olla molempia, mutta sarja antaa tästä ristiriitaista tietoa.

Rehoboam, maailman kehittynein tekoälyjärjestelmä.

Dolores murtautuu Westworldista oikeaan maailmaan ja aloittaa raivonsan retkensä kohti Rehoboamin ydintä. Tavoitteena on päästä sörkkimään kaikkitietävää Rehoboamia ja railroadata ihmiskunnalle Doloresin mielen mukainen tulevaisuus. Kun hänen tiensä risteää Calebin kanssa kuin sattumalta, saa hän tästä hämmentyneen apurin. Kumppani, joka on oikea ihminen eikä androidi, osoittautuu myöhemmin hyödylliseksi.

Bernhard hahmo ei tee kolmannella tuotantokaudella juuri mitään…

Samaan aikaan William ja Arnold sekoilevat molemmat tahoillaan ja yrittävät pysyä käyrryillä siitä, mitä oikeastaan tapahtuu. Molempien hahmojen osalta koko kolmas tuotantokausi on tyhjäkäyntiä – heidän on yksinkertaisesti oltava olemassa tämän kauden ajan, jotta he voivat jälleen tehdä jotakin jännittävää myöhemmin.

Niin, neljäs kausihan on nyt jo tilattu.

…eikä tee myöskään William.

Annoin Westworldin toiselle tuotantokaudelle anteeksi sen pirstaleisuuden – mielestäni sille oli hyvä peruste Bernardin rikkinäisen mielen havainnollistajana. Kolmannen tuotantokauden mittaan purkasta alkaa kuitenkin mennä maku. Ongelma ei ole tällä kertaa omituisessa kronologiassa, vaan siinä, että tuotantokaudella yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian outoja. Mitä enemmän tuotantokauden tapahtumia miettii, sitä enemmän juoneen ilmestyy aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Rehoboam on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei se sitä ole. Tai että Dolores on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei hän sitä ole.

Tästä tulee mieleen Prometheus – sillä erotuksella, että Prometheuksesta opin pienen funtsinnan jälkeen tykkäämään. Westworldin kolmoskaudesta en vielä ole oppinut.

Olen noin yleisesti valmis elokuvia ja sarjoja katsellessani lykkäämään epäuskoani melko pitkälle. Westworldin kolmas tuotantokausi vaatii kuitenkin liian paljon ja vastineeksi antaa liian vähän.

Jotain hyvääkin: diggaan kolmannen tuotantokauden promojulisteesta ja siitä, miten se vihjaa suoraan kauden loppuun. Estetiikka, jossa ratkaisu suurimpaan kysymykseen kätketään hyvin näkyvälle paikalle, on aina kiehtonut minua.

*****

The Endless (2017) arvostelu

The Endless (2017)

Harmi, että näin The Endlessin (2017) vasta nyt – vain pari viikkoa sen jälkeen, kun lukitsin ajatukseni 2010-luvun parhaista elokuvista. Jos olisin nähnyt elokuvan hieman aiemmin, olisi se todennäköisesti päätynyt topkymppilistalleni.

The Endlessin takana ovat Justin Benson ja Aaron Moorhead eli sama ohjaajakaksikko, jonka läpikotaisesti kovatasoiseen filmografiaan kuuluvat myös omituinen ufoleffa Resolution (2012), body horroria ja romanttista komediaa yhdistävä Spring (2014) ja aikamatkustushuumeesta kertova Synchronic (2019). Erityisesti Resolution vain paranee useamman katsomiskerran myötä, ja listasinkin sen 2010-luvun parhaimpien elokuvien joukkoon. The Endlessiä voi jollain tavalla pitää Resolutionin jatko-osana, ja siksi suosittelenkin lämpimästi katsomaan näistä kahdesta Resolutionin ensin. En kuitenkaan spoilaa tässä tekstissä kumpaakaan elokuvaa.

Justin ja Aaron piipahtavat äitinsä kuolinpaikalla.

Veljekset Justin (Benson) ja Aaron (Moorhead) ovat viettäneet nuoruutensa oudossa ufokultissa ja paenneet ennen kuin kultin touhut ovat kääntyneet kohtalokkaiksi. Vuosia myöhemmin posti kuljettaa heille videonauhan, joka vaikuttaa sisältävän tulkinnanvaraisen viestin kultin jäseniltä. Justin tahtoisi unohtaa menneet ja keskittyä elämään tavallista elämää, mutta Aaronia nauhan sisältö alkaa vaivata. Lopulta Aaronin uteliaisuus kasvaa niin suureksi, että hän taivuttelee Justinin palaamaan kanssaan kultin luo Camp Arcadiaan. Tarkoitus on vain piipahtaa kylässä ja palata sitten kotiin.

Perillä heitä odottaa joukko vanhoja tuttuja. Camp Arcadia ei vaikuta suinkaan vaarallisen kuolemankultin päämajalta, vaan mukavalta kommuunilta, jossa kaikista pidetään huolta. Jotain outoa Camp Arcadian asukkaissa kuitenkin on: yksikään heistä ei vaikuta vanhentuneen päivääkään sen jälkeen, kun Justin ja Aaron jättivät kultin.

Camp Arcadian tienoilla tapahtuu jotain outoa.

Pian meno muuttuu yhä kummallisemmaksi. Justin ja Aaron alkavat löytää omituisia valokuvia, jotka vaikuttavat olevan viestejä joltakulta tai joltakin. Myös kultin puheissa toistuva ylösnousemus (ascension) arveluttaa erityisesti Justinia – onko kyse joukkoitsemurhaan viittaavasta koodinimestä? Aaron sen sijaan viihtyy – ei vähiten siksi, että hän haikailee romanssista kulttiin kuuluvan, kauniin Annan kanssa.

Moorheadin ja Bensonin elokuvat onnistuvat yllättämään jokaisessa elokuvassaan – niin myös The Endlessissä. Juuri tätä enempää elokuvan jujusta ei varmaankaan kannata kertoa. Kuten tekijöidensä monet muut elokuvat, The Endless on kauhua olematta kauhua – vaikka veljekset joutuvat kosketuksiin jonkin selittämättömän ja kauhistuttavan kanssa, ei elokuva suoranaisesti kauhistuta. Eikä sen tarvitsekaan.

Annan ja Aaronin välillä kipinöi.

The Endlessin (ja Resolutionin) universumi on läheistä sukua Lovecraftin maailmalle. Elokuva nyökkääkin alussa suoraan Lovecraftin suuntaan siteeraamalla häntä: ”The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown.” Tuntemattoman äärellä avautuvan kauhun äärellä siis ollaan – juuri tämän kuvaamisessa The Endless (ja Resolution) onnistuvat tavattoman hyvin, tavallaan jopa Lovecraftia paremmin. – Kukapa voisi enää vakavalla naamalla puhua vaikkapa Cthulhusta tuntemattomana? Cthulhu kun on nykyään yksi länsimaisen pop-kauhun tunnetuimpia olentoja.

The Endless ei kuitenkaan ole pelkkää tuntemattoman pelkoa. Toisin kuin Lovecraft, Moorhead ja Benson keskittyvät elokuvissaan ihmissuhteiden kuvaukseen – ja onnistuvat siinä kerta toisensa jälkeen (ehkäpä Synchronicia lukuun ottamatta). The Endlessissä ohjaajat itse esittävät veljeksiä, jotka vaikuttavat oudon menneisyytensä vuoksi jääneen osattomiksi monista kokemuksista, jotka kuuluvat tavallisesti nuorten miesten elämään. Siksi heidän suhteensa on toisaalta vahvempi, toisaalta ristiriitaisempi kuin veljesten väliset suhteet noin keskimäärin.

Veljekset eivät voi selittää kaikkea, mitä matkallaan kohtaavat.

Kauhuelokuvaksi The Endless on aurinkoinen ja valoisa – piirre, joka leimaa myös Moorheadin ja Bensonin muuta tuotantoa. Juuri polttava hiekka-aavikon aurinko tekee näiden kavereiden elokuvista omassa lajityypissään niin erilaisia ja raikkaita. Samalla he kuitenkin pelaavat samalla näkymättömyyden estetiikalla, jota suositaan myös perinteisemmissä ja ”helpommissa” kauhuelokuvissa. Aina kirkas päivänvalo ei paljasta, vaan pikemminkin kätkee.

Lopussa veljeskaksikon keskinäiseen dialogiin on lorahtanut vähäsen liikaa siirappia. Tämä on ainoa kriittinen huomio, jonka haluan The Endlessistä tehdä – muutoin elokuva on erinomainen. Ja mikä mukavinta, se löytyy myös Netflixistä! Ikävä kyllä Resolutionia ei ainakaan Suomen Netflixiin ole kelpuutettu.

*****

The Invisible Man (2020) arvostelu

The Invisible Man (2020)

The Invisible Man (2020) on kauhuelokuva manipuloinnista, vallasta ja henkisestä alistamisesta. Cecilia (Elisabeth Moss) pakenee väkivaltaista kumppaniaan Adriania ja hakee turvaa ystäviensä luota. Pian Cecilia saa kuulla, että upporikas Adrian on riistänyt itseltään hengen ja jättänyt Cecilialle miljoonaperinnön. Cecilian on vaikea iloita omaisuudestaan, sillä suhteen henkisen ja fyysisen väkivallan luomat haavat kirvelevät yhä.

Lisäksi hänen ympärillään alkaa tapahtua outoja asioita: tavarat liikkuvat itsestään, ovet avautuvat ja sulkeutuvat.

Kun näin The Invisible Manin trailerin ensimmäistä kertaa Finnkinossa, ounastelin, että kyseessä voisi olla kummituselokuva, jossa narsistimies palaa haudan takaa kiusaamaan tyttöystäväänsä. Jännä skenaario – nyt yhdistellään siis yliluonnollista kauhua varsin realistiseen #metoo-kauhuun! Tajusin kuitenkin arvaukseni osuneen väärään, kun elokuvan nimi selvisi trailerin lopussa. Nyt ei liikuta yliluonnollisen maailmassa – pikemminkin kyse on scifistä.

Adrianin kuoleman jälkeen Cecilian ympärillä alkaa tapahtua outoja.

Yhdessä asiassa osuin kuitenkin oikeaan: The Invisible Manissa nähdään selvästi vajaat kolme vuotta sitten maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinneen #metoo-ilmiön vaikutus. Me tutustumme elokuvassa naiseen, joka on puolisonsa hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena niin hauras, että maailma hänen ympärillään kyseenalaistaa hänen mielenterveytensä ja kokemustensa todellisuuden. Ihmiset Cecilian ympärillä vakuuttelevat, että Adrian on päässyt hänen ”päänsä sisään” ja että traumaattinen menneisyys saa hänet kuvittelemaan asioita.

The Invisible Manin alkuosan voikin katsoa kuvauksena traumasta ja ahdistavista muistoista. Traumaa kantavalle kauhu on todellisinta totta – siitäkin huolimatta, että se on kanssaihmisille näkymätöntä. Samalla elokuva tulee kuvanneeksi, kuinka vaikeaa on tuoda esiin ”näkymättömiä” rikoksia, kuten hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa. Kun kukaan ei todistanut tapahtunutta, onko rikosta tapahtunut lainkaan? Kuinka voit osoittaa, mitä todellisuudessa tapahtui? Moni jää kokemustensa kanssa yksin – joko sanaa ei uskota, tai uhri vaikenee kyseenalaistamisen pelossa.

Cecilia joutuu tarkkailun alle.

Elisabeth Moss on tunnettu vaikeiden ja ristiriistaisten naishahmojen näyttelijänä. Minulle Moss on kaikkein tutuin Mad Men -sarjan Peggynä (olen muuten katsonut kyseisestä sarjasta vain reilun puolet – älkää tulko spoilaamaan) – epävarmana, kilttinä ja kaltoinkohdeltuna tyttönä, josta kasvaa hiljalleen voimakas, omapäinen nainen. Aluksi vihasin Mossin Mad Men -Peggyä juuri hänen epävarmuutensa vuoksi, mutta olen sittemmin oppinut pitämään sekä Mossista että Peggystä. Moni Mossin roolityö toistaa samaa kaavaa – eikä ihme, sillä Moss osaa kuvata tätä tarinaa hyvin. Myös The Invisible Maniin Mossin työskentely tuo kummasti uskottavuutta ja todentuntua.

Elokuvan narsistimiestä Adriania puolestaan esittää The Haunting of the Hill Housesta tuttu Oliver Jackson-Cohen. Hänen roolinsa on pieni, mutta merkittävä. Jos Elisabeth Mossin aiemmat roolityöt antavat osviittaa siihen, millainen hänen henkilöhahmonsa on The Invisible Manissa, pätee tämä jossain määrin myös Jackson-Coheniin. Kuten The Haunting of Hill Housen Luke, myös Adrian on syvästi rikkinäinen ihminen. He kuitenkin käsittelevät rikkinäisyyttään hyvin eri tavoin: Luke vahingoittaa itseään, Adrian taas muita. Lopputuloksena on molemmissa tapauksissa napakkaa kauhua.

Cecilia vuoroin pakenee, vuoroin piiloutuu.

The Invisible Manin heikkous on sen juoni pienine epäloogisuuksineen. Minulla ei ole vähäisintäkään ongelmaa pitää uskottavana elokuvan alkutilannetta, jossa Elisabeth on käytännössä puolisonsa vanki. Sen sijaan on hieman hankala ottaa tosissaan tilannetta, johon hän sen jälkeen päätyy – siis värjöttelemään poliisina työskentelevän, lihaksikkaan yksinhuoltajaisän kämppäkaveriksi. Muita esimerkkejä en nyt spoilereiden välttämiseksi mainitse – lisää kyllä riittäisi.

The Invisible Man on reboot-elokuva vuonna 1933 julkaistusta, samannimisestä Universalin kauhuelokuvasta. Kyse ei ole ensimmäisestä Universalin hirviöleffasta, joka pääsee uudelleenfilmatisoitavaksi 2000-luvulla: vuonna 2017 julkaistu The Mummy floppasi pahasti. The Invisible Manilla näyttää menevän huomattavasti paremmin, ja  näyttää siltä että näemme Universalin klassisista kauhuelokuvista lisää rebooteja. Seuraan mielenkiinnolla.

*****

Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****