Westworld, 3. tuotantokausi (2020) arvostelu

Westworld, 3. tuotantokausi

Westworldin (2016-) kolmas tuotantokausi on nyt ohi. Teksti, jota nyt kirjoitan, on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi kirjoittaa.

Tämä siksi, etten tiedä, mitä kolmannesta tuotantokaudesta pitäisi ajatella tai olla mieltä.

Dolores saa kumppanikseen lihaa ja verta: Caleb astuu kuvaan.

Westworld on käynyt kolmen tuotantokauden mittaan läpi huiman muutoksen – niin huiman, että ensimmäistä ja kolmatta tuotantokautta on lajityypistä viestivien piirteiden perusteella vaikea tunnistaa samaksi sarjaksi. Se, mikä alkoi leppoisana, ihmisten hedonismia pohdiskelevana westerninä, on muuttunut intensiiviseksi dystopiascifiksi, jossa ihminen roikkuu tekoälyn virittämien nuorien varassa.

Westworldin ensimmäisellä tuotantokaudella koneiden tietoisuus ensin liikahteli ja sitten heräsi syvästä unesta. Toisella tuotantokaudella he kapinoivat luojiaan vastaan. Kolmannella tuotantokaudella he pyrkivät ratkaisemaan luojiensa kohtalon – ja samalla omansa.

Maevesta kuoriutuu palkkionmetsästäjä, joka ei suinkaa valitse aseekseen käytännöllistä konetuliasetta, vaan elokuvallisesti uskottavan katanan. Tulee mieleen Kill Billit.

Näyttelijäkaartiin on temmattu pari kovaa nimeä: Breaking Badista ja Bojack Horsemanista tuttu Aaron Paul sekä Vincent Cassel, jonka muistan itse lähinnä elokuvista The Monk, Viha, Irréversible ja Black Swan.

Erityisesti Aaron Paulin hahmo Caleb Nichols hehkuu alusta alkaen eräänlaista nurinpäin kääntynyttä erityisyyttä. Caleb ei alkuun vaikuta lainkaan kiinnostavalta olennolta. Pikemminkin hän näyttää ulospäin surulliselta, elämän hylkäämältä hahmolta – aivan kuten jokseenkin kaikki muutkin Aaron Paulin roolihahmot, niin, ja oikeastaan myös Aaron Paul itse. Hänestä tulee kuitenkin Doloresin kumppani ja avain suunnitelmaan.

Emmanuel Serac ei ole erityisen miellyttävä henkilö.

Vincent Cassel on puolestaan Emmanuel Serac eli maailman kehittyneimmän tekoälyjärjestelmän suunnittelija. Rehoboam-järjestelmä kerää lakkaamatta dataa kaikista maailman ihmisistä ja kykenee tämän perusteella muodostamaan ennusteen historian ja yksittäisten ihmiskohtaloiden suunnasta. Ajatus Rehoboamin ennustuskyvystä on vahvasti deterministinen: jos valintamme ovat vääjäämätöntä seurausta menneisyyden attribuuteista, on tuskin mielekästä puhua vapaasta tahdosta. Rehellisesti sanottuna en täysin ymmärtänyt, onko Rehoboam ainoastaan kohtalon ennustaja vai sen määrittäjä – loogisesti sen ei pitäisi olla molempia, mutta sarja antaa tästä ristiriitaista tietoa.

Rehoboam, maailman kehittynein tekoälyjärjestelmä.

Dolores murtautuu Westworldista oikeaan maailmaan ja aloittaa raivonsan retkensä kohti Rehoboamin ydintä. Tavoitteena on päästä sörkkimään kaikkitietävää Rehoboamia ja railroadata ihmiskunnalle Doloresin mielen mukainen tulevaisuus. Kun hänen tiensä risteää Calebin kanssa kuin sattumalta, saa hän tästä hämmentyneen apurin. Kumppani, joka on oikea ihminen eikä androidi, osoittautuu myöhemmin hyödylliseksi.

Bernhard hahmo ei tee kolmannella tuotantokaudella juuri mitään…

Samaan aikaan William ja Arnold sekoilevat molemmat tahoillaan ja yrittävät pysyä käyrryillä siitä, mitä oikeastaan tapahtuu. Molempien hahmojen osalta koko kolmas tuotantokausi on tyhjäkäyntiä – heidän on yksinkertaisesti oltava olemassa tämän kauden ajan, jotta he voivat jälleen tehdä jotakin jännittävää myöhemmin.

Niin, neljäs kausihan on nyt jo tilattu.

…eikä tee myöskään William.

Annoin Westworldin toiselle tuotantokaudelle anteeksi sen pirstaleisuuden – mielestäni sille oli hyvä peruste Bernardin rikkinäisen mielen havainnollistajana. Kolmannen tuotantokauden mittaan purkasta alkaa kuitenkin mennä maku. Ongelma ei ole tällä kertaa omituisessa kronologiassa, vaan siinä, että tuotantokaudella yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian outoja. Mitä enemmän tuotantokauden tapahtumia miettii, sitä enemmän juoneen ilmestyy aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Rehoboam on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei se sitä ole. Tai että Dolores on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei hän sitä ole.

Tästä tulee mieleen Prometheus – sillä erotuksella, että Prometheuksesta opin pienen funtsinnan jälkeen tykkäämään. Westworldin kolmoskaudesta en vielä ole oppinut.

Olen noin yleisesti valmis elokuvia ja sarjoja katsellessani lykkäämään epäuskoani melko pitkälle. Westworldin kolmas tuotantokausi vaatii kuitenkin liian paljon ja vastineeksi antaa liian vähän.

Jotain hyvääkin: diggaan kolmannen tuotantokauden promojulisteesta ja siitä, miten se vihjaa suoraan kauden loppuun. Estetiikka, jossa ratkaisu suurimpaan kysymykseen kätketään hyvin näkyvälle paikalle, on aina kiehtonut minua.

*****

Tiger King (2020) arvostelu

Tiger King (2020)

Tiger King (2020) on lyhyt dokumenttisarja miehestä, joka on liian omituinen ollakseen todellinen. Kaikki alkaa kissoista: päähenkilö Joe Exotic pyörittää G. W. Zoo -nimistä eläintarhaa, jossa on satoja kissaeläimiä, pääasiassa tiikereitä. Hänen arkkivihollisensa on eläinoikeustaistelija Carole Baskin, joka niin ikään pyörittää eläintarhaa, mutta varsin erilaisista lähtökohdista.

Exoticin ja Baskinin kiista liittyy kissaeläinten pentujen käsittelyyn ja liiketoimintamalliin. Exotic on sitä mieltä, että pentujen esittely yleisötilaisuuksissa on mitä erinomaisinta valistustyötä ja että mahdollisuus silittää ja ottaa valokuvia tiikerivauvoista on omiaan herättämään myötätuntoa eläimiä kohtaan. Baskin puolestaan näkee, että pentujen kierrättäminen yleisön joukossa johtaa kissojen massatuotantoon ja jopa siihen, että kissoja lopetetaan ennenaikaisesti sen jälkeen, kun ne ovat liian suuria yleisön paijattaviksi.

Mitä hittoa? joku varmaan kysyy. Tästäkö kevään puhutuimmassa sarjassa on kyse? Tiikerien suojelusta?

Joe Exotic aka Joseph Schreibvogel aka Joe Maldonado-Passage.

Odottakaa – on Tiger Kingissä muutakin. Joe ei ole pelkkä eläintarhanpitäjä, vaan avoimesti homoseksuaali, kantrimuusikko, taikuri ja presidenttiehdokas. Lisäksi hänellä on takatukka. Hän ympäröi itsensä värikkäillä hahmoilla: G. W. Zoon johtaja John Reinkellä ei ole jalkoja. Pääeläintenhoitaja Eric Cowie on entinen alkoholisti. Eläintenhoitaja Saffilta puuttuu toinen käsi, sillä tiikeri repi sen irti. (Saff on myös transmies, mutta tätä sarjassa ei juuri tuoda esille, ja Saffiin viitataakin vaihtelevasti he- ja she-pronomineilla.) Joen liikekumppani Jeff Lowe on bilehile ja polyamoristi, joka tuntee Joen tavoin epäilyttävän paljon lain rajamailla puuhailevia miehiä.

Eikä tässä vielä kaikki: Joe elää polyamorisessa liitossa kahden heteromiehen kanssa. Heistä toinen eli John Finlay esiintyy dokumentin haastatteluissa sitkeästi ilman paitaa (ja hampaita). Toista puolisoa eli Travis Maldonadoa ei dokumenttiin ole haastateltu. Sarjan mittaan selviää, miksi.

John Finlay kieltäytyy käyttämästä paitaa.

Exotic on rakentanut eläintarhastaan sellaisen ruutitynnyrin, että on ihme, kuinka koko tarha on ylipäätään pysynyt toiminnassa. Myös Carole Baskin on värikäs hahmo: hän on selittämättömästi kadonneen miljonäärin leski. Joe väittää kivenkovaan, että Baskinilla on jotain tekemistä miljonäärimiehen katoamisessa. Ehkäpä Baskin on murhannut miehensä omakätisesti perintörahojen kiilto silmissään ja syöttänyt ruumiin tiikereille?

Exoticin ja Baskinin riidasta olisi voinut tehdä ”tavallisen” dokumentin, jossa käydään läpi vihanpidon taustat ja molempien agendat. Aihe on sinänsä vakava: eläinten hyvinvointi ja liiketoimintamalli, jossa rahaa tehdään häkkiin kahlituilla kissoilla. Exotic syyttää Baskinia jatkuvasti tekopyhäksi – hän on sitä mieltä, että Baskin tekee rahaa eläimillä aivan samalla tavalla kuin hän itse. Tämä ei pidä täysin paikkaansa: Baskin eläintarhastaan antaa kodin rescue-kissoille, eikä hän teetä kissoillaan uusia pentuja. Baskin tähtää toiminnallaan pikemminkin kissojen häkittämisen lopettamiseen kuin rahantekoon. Tai niin hän ainakin sanoo.

En ole varma, miten iloista Carole Baskinin suojattikissojen elämä on. Häkit näyttävät pienehköiltä.

Exoticin äänekäs persoonallisuus ja eläintarhan muut erikoiset tyypit varmistavat, ettei dokumentin tunnelma muutu tylsäksi. Tiger Kingiä varjostaa jatkuvasti eräänlainen konfliktien ja väkivallan uhka. Joe on äänekäs, räjähdysaltis ja aseistettu, eivätkä eläintarhan sadat, häkeissään turhautuneet villieläimet ainakaan rauhoita tunnelmaa.

Joe ei ole ainoa eläintarhan omistaja, joka tekee rahaa pentujen paijauksella. Tiger Kingissä nostetaan esille Joen lisäksi kaksi muutakin samankaltaista hahmoa: 1980-luvulta lähtien tiikerien kanssa puuhastellut Doc Antle ja liikemies Jeff Lowe. Kaikki kolme ovat valkoisia, kypsään ikään ehtineitä miehiä, jotka (Tiger Kingin mukaan) ovat mieltyneitä polyamoriseen elämäntapaan, omistavat eläintarhan ja tukeutuvat liiketoiminnassaan ilmaiseen tai hyvin halpaan työvoimaan.

Bhagavan ”Doc” Antle on karismaattinen eläintenkouluttaja.

Tiikerien omistaminen näyttää liittyvän ahneuteen, huomionkipeyteen, rakkaudennälkään ja vallantahtoon. Nämä ominaisuudet manifestoituvat Joe Exoticissa, Doc Antlessa ja Jeff Lowessa hieman eri tavoin, mutta kaava on aina sama. Antle ja Lowe pystyvät toimimaan lain asettamissa rajoissa, mutta Exoticin lasi kuohuu yli. Hän ei voi sietää sitä, että hänen valtansa  kyseenalaistetaan ja joku puuttuu hänen oikeuteensa omistaa kissoja ja tuottaa niitä lisää.

Kukaan heistä ei ole syntyjään paha. He ainoastaan ikään kuin kasvavat omien ääriviivojensa yli, kurottavat kohti sellaista, mikä ei heille kuulu. Joe Exotic kuitenkin joutuu hybriksensä pauloihin pahemmin kuin muut – ja saa myös kärsiä seuraukset.

Liikemies Jeff Lowe on mieltynyt nuoriin, kauniisiin naisiin.

Tiger King on hulvaton sarja. Se kuitenkin kätkee hilpeytensä alle surua ja riittämättömyyttä. Ei tunnu aivan korrektilta, että kulutamme viihteenä tarinaa Amerikan takamaille tuupatusta valkoisesta roskasta, joka tekee bisnestä pieniin häkkeihin teljetyistä tiikereistä. Lopputulos on sen verran ristiriitanen, etten osaa antaa Tiger Kingille tähtiä.

Chernobyl (2019) arvostelu

Chernobyl (2019)

Chernobyl (2019) on viiden jakson mittainen, historiallinen minisarja maailman vakavimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta. Itse onnettomuuden lisäksi se kertoo järjestelmästä, jossa Neuvostoliiton yhteneväisyyden ja erehtymättömyyden korostaminen nousi totuutta ja elämää tärkeämmäksi arvoksi.

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa toteutetaan turvallisuuskoe, jonka vuoksi reaktorin teho lasketaan poikkeuksellisen matalalle tasolle. Reaktorin pikasulkujärjestelmä ja hätäjäähdytysjärjestelmä on kytketty pois päältä. Koe päättyy katastrofiin: kun reaktorin valvojat pyrkivät pudottamaan reaktorin tehoa, teho alkaa yllättäen nousta, mikä johtaa reaktorin ytimen räjähtämiseen. Reaktorin valvomossa tästä ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.

Reaktorin valvomossa vallitsee hämmennys.

Kukaan ei tiedä, mitä on juuri tapahtunut ja miksi. Edes kokeen valvoja, kokenut insinööri Djatlov ei ymmärrä tilanteen merkitystä. Kun reaktorin toimintaa säätelevät työntekijät lähtevät selvittämään tilannetta, heistä moni altistuu tietämättään vakavalle säteilyannokselle. Parin viikon kuluttua moni heistä on jo kuollut.

Chernobyl havainnollistaa, kuinka huonosti ydinvoimalan työntekijät olivat perillä reaktorin toiminnasta ja siitä, kuinka vakavasta onnettomuudesta oli kyse. Juuri tästä syystä Chernobyl tuntui juuri tänä keväänä niin tuoreelta. Sarja julkaistiin HBO Nordicissa jo vuosi sitten, mutta korona tekee siitä juuri nyt ajankohtaisen.

Boris Shcherbina ja Valeri Legasov miettivät Tšernobylin onnettomuuden merkitystä.

Kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, olemme juuri nyt keskellä tilannetta, jossa meitä uhkaa jokin arvaamaton ja tuntematon. Joudumme tekemään päätöksiä puutteellisen tiedon varassa, suunnistamaan silmät sidottuina. Vasta jälkikäteen tiedämme, mikä olisi ollut oikea tapa toimia.

Chernobylin tarina kerrotaan pääosin ydinfyysikko ja kemisti Valeri Legasovin näkökulmasta. Legasovia esittää erityisesti Mad Menistä tuttu Jared Harris, joka tekee Chernobylissä ilmiömäisen roolityön. Legasov on sarjassa järjen ääni, joka ravistelee neuvostoliiton politbyroon hereille. Tiedemiehenä hänen on vaikea sopeutua puoluepolitiikan maailmaan, jossa tahrattoman kulissin ylläpitäminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Hiiliministeri pyytää hiilikaivoksen miesten apua.

Mieleen tulee väkisin pragmaattinen totuusteoria, joka määrittelee totuuden tiedoksi, josta on (eniten) hyötyä. Tosiaan: neuvostojärjestelmässä yksilölle kaikkein hyödyllisintä oli sulkea silmät järjestelmän ilmeisiltä epäkohdilta. Vikojen tiedostaminen ja niiden esille tuominen ei ole ainoastaan vaarallista, vaan hengenvaarallista. Chernobyl tuo mieleen Citizen X -elokuvan, jossa neuvostohallinnon tahmainen toiminta ja vimmainen tarve propagoida Neuvostoliiton erinomaisuutta johtaa niin ikään inhimilliseen kärsimykseen ja tuhoon.

Legasov on sarjan keskeisin hahmo, mutta yksin hän ei maailmaa pelasta. Chernobyl nostaa sankarin asemaan erityisesti tavallisia ihmisiä: palomiehiä, sairaanhoitajia, ydinvoimalan työntekijöitä, kaivosmiehiä ja tavallisia janttereita, jotka eivät välttämättä osaa tehdä mitään erikoista, mutta tekevät mutisematta mitä milloinkin käsketään. Moni heistä uhraa terveytensä tai jopa henkensä – tietoisesti tai tietämättään.

Työmies Pavelin tarina on julma ja koskettava, mutta jää raakileeksi.

En ole varma, viestiikö tämä neuvostoliittolaisten uhrautuvaisesta ja jalomielisestä luonteesta vai siitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti yleensä ollut. Ehkäpä kieltäytyminen olisi monissa tapauksissa johtanut vielä vakavampiin seurauksiin. Moni taisi totella, koska tekemällä mitä pyydetään saattoi ainakin teoriassa selviytyä – kieltäytyminen olisi johtanut varmaan kuolemaan tai muihin yhtä epämiellyttäviin seurauksiin.

Ajoittain Legasov latoo neuvostopäättäjien eteen sellaisen tukun kuumottavia faktoja, ettei sarjaa voi katsoa nauramatta. Poliittisen järjestelmän intresseissä oli hyssytellä koko onnettomuus pois – ja sitten ääneen pääsee Legasov, joka ilmoittaa, että sadat tuhannet ihmiset kuolevat ja merkittävä osa mantereesta muuttuu asuinkelvottomaksi, ellei merkittäviin toimiin välittömästi. Itse asiassa ei ole mitään hauskaa, vaan esitystavassa: Legasov sanoo asiat suoraan ja sensuroimatta kuin lapsi, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai miellyttämisen tahtoa.

Lenin katsoo seinältä, kun voimalaitoksen johtaja penää selityksiä.

Minulle uutta sarjassa oli erityisesti se, että varsinainen ydinräjähdys oli vain ensimmäinen vaihe pitkässä tapahtumasarjassa. Räjähdyksen jälkeen reaktio voimalassa jatkui edelleen, ja radioaktiivinen saaste uhkasi levitä huomattavasti laajemmalle, jolloin onnettomuuden ympäristö- ja henkilövahingot  olisivat olleet moninkertaisesti suuremmmat.

Chernobyl tuo mieleen George Orwellin esittelemän idean kaksoisajattelusta, jossa ihmisten on hyväksyttävä totuudeksi sellaisia väitteitä, joiden he voivat suoraan havaita tai ymmärtää valheiksi. Erinomainen esimerkki aiheesta ovat onnettomuuden jälkeen voimalan lähistöllä toteutetut säteilymittaukset. Voimalan johto toistelee pitkään, että onnettomuuspaikalla on mitattu vain 3,6 r/H  (röntgeniä tunnissa) säteilyä, mikä ei sinänsä ole vaarallinen määrä. Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että yleisimpien mittarimallien asteikko päättyy 3,6 r/H:iin. Kun reaktorin säteilyä koetettiin mitata laajemman asteikon laitteella, mittaustulos hylättiin, koska laitteen uskottiin olevan rikki. (Tosiasiassa säteilyn määrä oli onnettomuuden jälkeen paikoittain jopa 20 000 r/H.)

Liekehtivä reaktori on lumoava näky.

Chernobyl on lavastettu ja puvustettu tavattoman huolellisesti. Jokainen kuva huokuu Neuvostoliiton ankeaa, laatikkomaista ja harmaata arkea. Kaikki, aivan kaikki näyttää jotenkin likaiselta. On hämmästyttävää, kuinka nuhjuisessa kunnossa neuvostoinfra on ottaen huomioon, että maassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Miksi ihmeessä nuoria miehiä palkattiin seisomaan univormuissa käytäville, mutta ei kunnostamaan hilseiselviä rakennuksia?

Chernobylin faktapohjaisuutta on sekä kehuttu että kritisoitu. Kun tekijät poikkeavat totuudesta, on ratkaisu yleensä harkittu – esimerkiksi se, että useita eri tiedemiehiä on ikään kuin yhdistetty Ulana Khomjukin hahmoon, tuntuu perustellulta. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi reaktorin sammutustöissä loukkaantuneiden palomiesten ja voimalan työntekijöiden säteilyvammat on pitänyt kuvata niin äärimmäisinä. He muistuttavat enemmän kauhuelokuvien muovailuvahazombeja kuin säteilyvammoista kärsiviä ihmisiä.

Shcherbina, Khomjuk ja Legasov pohtivat totuuden merkitystä.

Chernobyl ei sälytä vastuuta onnettomuudesta yksittäisen henkilön tai edes organisaation niskoille. Syitä onnettomuuteen oli monia, ja ne kaikki ovat niputettavissa kahteen kategoriaan: järjestelmästä johtuviin ja yksilöistä johtuviin. Koska Neuvostoliitto tahtoi esiintyä erehtymättömänä ja täydellisenä, oli myös sen tuottamien ydinvoimaloiden oltava täydellisiä. Tämä ylimielisyys johti siihen, että Neuvostoliitossa käytettyjen RBMK-reaktoreiden suunnitteluvirheestä ei kerrottu voimaloiden henkilökunnalle. Valheet ja propaganda johtivat tuhansien ihmisten kuolemaan ja vielä useampien kärsimykseen.

Parasta sarjassa on sen tunnelma ja dialogi, jonka sävyissä tuodaan esille neuvostosysteemin mädännäisyys. Katsoja tietää alusta lähtien jotain, mitä edes ydinvoimalan vastuuhenkilöt eivät tiedä: nyt sattui ja lujaa. Aivan kuin katsoisi liikenneonnettomuutta hidastettuna. Käsikirjoittajat ovat halkaisseet itse onnettomuuden kahteen osaan. Sarja alkaa välittömästi räjähdystä seuraavien tapahtumien kuvauksella. Sen sijaan onnettomuutta edeltävien tapahtumien kuvaus on säästetty viimeiseen jaksoon. Rakenne muistuttaa detektiivitarinaa, jonka alussa löydetään ruumis – tai, kuten tässä tapauksessa, avonaisena ammottava reaktorin ydin. Vasta kun tutkinta on edennyt läpimurtoon asti, voidaan kuvata itse murhaa.

*****

Life is Strange 2 (2019) arvostelu

Life is Strange 2 (2019)

Life is Strange 2 (2019) on dialogipainotteinen ja tarinavetoinen seikkailupeli, jossa seurataan kahden veljeksen epäonnista matkaa Trumpin hallitsemassa Amerikassa. Sean ja Daniel ovat varttuneet yksin meksikolaisen imigrantti-isänsä hoteissa uneliaan Seattlen lähiössä. Perheen arki pirstoutuu, kun Sean joutuu sanaharkkaan naapurin juntin kanssa. Poliisi sekaantuu tilanteeseen – ja yhtäkkiä sekä poliisi että Seanin ja Danielin isä makaavat kuolleina poikien kodin etupihalla. Kumpikaan pojista ei aivan ymmärrä, mitä on tapahtunut. He kuitenkin tietävät, että jos he jäävät kiinni, poliisin kuolemasta syytetään heitä. Siksi ainoa vaihtoehto on paeta. Suunnaksi otetaan kadotettu kotimaa, Meksiko.

Muutama vuosi sitten Life is Strange -pelisarjan ensimmäinen osa sai minut täysin valtoihinsa. Pelasin pelin läpi ahmien, alle 48 tunnissa, ja muistelen vieläkin lämmöllä sen kipeän kauniita tunnelmia. Koska pelisarjan ensimmäinen osa oli niin hyvä, tiesin varmaksi kaksi asiaa: 1) Jos pelille koskaan tehtäisiin jatkoa, tulisin pelaamaan jatko-osan, a) eikä tuo jatko-osa varmasti yltäisi edeltäjänsä tasolle. Ja niinhän tässä kävi.

Sean ottaa hommakseen suojella 9-vuotiasta Danielia.

Ensimmäisen Life is Strange -pelin jujuna oli päähenkilö ja minäkertoja Maxin selittämätön kyky ”kelata” aikaa taaksepäin. Myös Life is Strange 2:ssa tapahtumat kietoutuvat omituisen, luonnonlakeja uhmaavan kyvyn ympärille. Tällä kertaa kyky ei kuitenkaan ole pelin päähenkilöllä eli Seanilla, vaan hänen pikkuveljellään, 9-vuotiaalla Danielilla. Lyhyesti sanottuna Daniel on telekineettinen, eli hän kykenee siirtämään esineitä pelkän ajatuksensa voimalla. Ja aivan kuten Life is Strange -pelin Max, Sean joutuu kasvamaan yllättäen aikuiseksi ja selviytymään ehjin nahoin suorastaan mahdottomasta tilanteesta. Toisin kuin Max, hänen on oman nahkansa lisäksi pidettävä huoli myös Danielista – käytännössä siis toimittava puskurina veljensä ja kovan maailman välissä.

Pitkin pelin tarinaa esiin nousevat ensimmäisen ja toisen polven meksikolaisten maahanmuuttajien kohtaamat ennakkoluulot. Vaikka Trumpia ei mainita pelissä kertaakaan nimeltä, on selvää, että pelissä viitataan hänen valtakauteensa ja niihin ajatuksiin ja asenteisiin, jotka leimaavat hänen kannattajakuntaansa. Sean ja Daniel ovat syntyneet Yhdysvalloissa, ja silti heitä kohdellaan muukalaisina ja tunkeilijoina. Vaikka heidän isänsä elättää perheensä yritystoiminnallaan siinä missä kuka tahansa muukin amerikkalainen, häneen suhtaudutaan kuin rikolliseen – vain siksi, että hän on meksikolainen.

Matkan edistyessä Danielista tulee yhä itsenäisempi ja uhmakkaampi.

Pojat saavat turpaansa lukemattomia kertoja, mutta onneksi he kohtaavat matkallaan myös yllättävää myötätuntoa. Ilman ventovieraiden ihmisten tukea heidän matkansa olisi loppunut lyhyeen. Toisinaan apuaan tarjoavat toiset osattomat, jotka antavat vähästään – toisinaan taas ne, joilla on paljon, mistä antaa. Myötätunto ei katso tuloluokkia.

Kun veljekset lähestyvät Meksikon rajaa, he joutuvat kohtaamaan myös oman menneisyytensä. Pelaajaa kiusoitellaan alusta lähtien kysymyksellä siitä, missä poikien äiti on. Erityisesti Sean on kantaa äidilleen kaunaa. Ei ole yllätys, että äidin kohtalo käydään pelissä läpi. Äidin tarinaa enteillään ja pohjustetaan pelin alusta lähtien – ja kun katse viimein suunnataan siihen, ei se tarjoa oivalluksia tai katharsista. Äidin rooli olikin minulle suurin pettymys tässä pelissä.

Sean ja Daniel kohtaavat muita maailman hylkäämiä liikkuessaan kohti Meksikon rajaa.

Molemmissa Life is Strange -peleissä pelaaja joutuu jatkuvasti tekemään pieniä valintoja. Valinnat koskevat ennen kaikkea dialogia: vastaatko kysymykseen kyllä vai ei, valehteletko vai puhutko totta, sanotko asiat suoraan vai pehmeämmin. Ensimmäistä peliä kritisoitiin siitä, että valinnat eivät oikeastaan vaikuttaneet mihinkään – ainoa valinnan mahdollisuudesta saatu ilo oli se, että pääsit jokaisen episodin päätteeksi vertailemaan, millaisia valintoja muu pelaajayhteisö on tehnyt. Vain pelin viimeinen valinta vaikuttaa oikeasti tarinan loppuratkaisuun.

Kritiikki on nähtävästi kantautunut pelistudiolle asti, sillä Life is Strange 2:ssa pelaajan tekemät vaikuttavat tarinan kulkuun sentään jossain määrin. Kyse ei suinkaan ole The Witcher 3:n kaltaisesta, laajasta tarinapuusta, vaan pienistä vivahteista, jotka heijastuvat takaisin pelaajaan Danielin käytöksestä. Myös pelaajan tekemä valinta ensimmäisen Life is Strangen lopussa vaikuttaa hieman Life is Strange 2:n kulkuun. Ykkös- ja kakkospeli siis sijoittuvat samaan tarinauniversumiin.

Arizonassa pojat päätyvät Away-nimiseen yhteisöön.

Life is Strange 2:ssa on samaa vahanaamioefektiä, joka vaivasi Life is Strangen ensimmäistä osaa. Seanin ja Danielin kasvojen eleet toimivat mukavasti, mutta vähemmän ruutuaikaa saavat hahmot – erityisesti hippipoika Finn ja isoäiti Claire – eivät vaikuta erityisen, no… eläviltä. Lisäksi hahmoilla on noin yleisesti ongelmia hiustensa kanssa – monessa tapauksessa ne näyttävät enemmän mielikuvitukselliseen muotoon huovutetuilta saunahatuilta kuin hiuksilta.

Life is Strange 2 ei yllä edeltäjänsä tasolle. Ensinnäkin telekinesia ei yksinkertaisesti ole yhtä mielenkiintoinen kyky kuin lyhyen kantaman aikamatkustus. Toisekseen Life is Strange 2 ei ole esteettisesti tai tunnelmaltaan erityisen kiinnostava. Sen tarina ruumiillistaa Trumpin hallitseman Amerikan ongelmia – se on päivänpolttava ja konkreettinen. Sen sijaan ensimmäisen Life is Strangen tarinassa kuitenkin sukellettiin suorastaan arkkityyppisiin, ikiaikaisiin teemoihin. Lisäksi Life is Strange 2 sortuu pateettisuuteen. Alun muhevan toiminnallisen jakson ja sen dramattisten jälkimaininkien jälkeen Seanin voivottelu (yhyy, miksei elämä voinut jatkua ennallaan, byää, kylläpä on rankkaa, vollon vollon, en tiedä mitä tehdä) alkaa pikku hiljaa ärsyttää.

Arvelen, että Life is Strangen tarina ei lopu tähän. Jos ja kun kolmospeli julkaistaan, olen kiinnostunut.