Middle-Earth: Shadow of War (2017) arvostelu

Middle-Earth: Shadow of War (2017)

Middle-Earth: Shadow of War (2017) on toimintaroolipeli, joka jatkaa muutaman vuoden takaisen Middle-Earth: Shadow of Mordorin viitoittamaa tietä. Jatko-osa on kovasti edeltäjänsä kaltainen, vähän liikaakin: vaikka Tolkien-maisemissa on kiva körötellä ja pistää örkkejä nippuun, ei Shadow of War tarjoa juuri mitään uutta. Se ei ole pelinä huono, vaan pikemminkin yllätyksetön.

Pelin tarina kulkee jälleen haudasta nousseen Talionin ja haltia-aave Celebrimborin polkua myöten. Alkuperäiset mahtisormukset takonut Celebrimbor saa kuningasidean: askarrellaan uusi mahtisormus, jonka avulla Sauronin voimat saadaan aisoihin! En aivan saanut tolkkua, mikä järki tässä hommassa on – mahtisormuksia kun on tehty aikain sivu monen monta ja aina homma on päättynyt kurjasti. No, tällä kuitenkin mennään.

Örkkien ulkomuodon suunnittelussa on jälleen käytetty mielikuvitusta.

Ennen kuin sormus ehtii korruptoida seikkailijakaksikkoamme, Lukitar sieppaa Celebrimborin. Hän vaatii Talionilta uutta mahtisormusta vastineeksi Celebrimborin vapaudesta ja vakuuttelee olevansa hyvä yhteistyökumppani. Lukitarilla ja Talionilla on nimittäin yhteinen vihollinen: Sauron. Sitten ollaankin jo matkalla Minas Ithiliin puolustamaan Gondorin joukkoja Sauronia vastaan. Jossain vaiheessa kuvioihin ilmestyy haltiasalamurhaaja Eltariel, joka on ottanut asiakseen taistella Nazgûleita vastaan.

En suoraan sanottuna muista pelin juonesta juuri tätä enempää. Olen lukenut Sormusten herran ja Hobitin, mutten väitä osaavani lorea järin hyvin. Tolkien-puristeilla on varmasti enemmän kommentoitavaa juoneen – minulta jutut menivät lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toisinaan koin kivoja oivalluksen hetkiä, kun dialogissa viitattiin johonkin kirjoista tuttuun tapahtumaan tai hahmoon, mutta siihenpä tarinan tuottamat mielihyvän tunteet pitkälti jäivät. Loppuratkaisu on sentään jopa filosofisessa mielessä kiinnostava.

Talionin riesaksi nousee Tar Goroth -niminen balrog.

Middle-Earth: Shadow of Mordor -pelin hauskuus oli Nemesis-järjestelmässä, joka suo Talionia vastaan taisteleville örkeille muistin ja tahdon. Perusperiaate on sama kuin aiemmin: Talion rekrytoi maagisten kykyjensä avulla yksi kerrallaan Sauronin örkkejä omaan armeijaansa. Ja kun oma örkkijoukko on tarpeeksi voimakas, se usutetaan kamppailemaan pimeyden armeijaa vastaan.

Nemesis-järjestelmä on edelleen kiva kapistus. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin puuduttaa. Tämä nähtiin jo.

Nemesis ei tarjoa uusia uudistuksia Shadow of Mordoriin nähden – jotain freesiä pitäisi siis löytyä pelin muista aspekteista. Mutta kun ei.

Talion ja Celebrimbor valloittavat yhdessä linnoituksia.

Sentään yksi mukava, uusi juttu peliin on saatu: linnoitukset, joita ensin valloitetaan ja sen jälkeen puolustetaan. Linnoituksiin liittyviä, pakollisia taisteluita mahtuu peliin kymmenkunta, ja se onkin sopiva määrä – enemmät taistelut olisivat alkaneet jo kyllästyttää.

Mukana on myös mahdollisuus laittaa oman örkkiarmeijan edustajat kamppailemaan verkon kautta muiden pelaajien örkkiupseerien kanssa. Verkkopeliominaisuudet eivät minua kiinnosta, mutta panin merkille, että kovin laajoja mahdollisuuksia ne eivät tarjoa. Peliin on tehty myös kaksi maksullista lisäosaa, mutta jätin nekin suosiolla pelaamatta.

Mordor – ihan yhtä pimeä kuin ennenkin.

Peli on ääninäytelty monotoniseen tyliin. Kuulostaa siltä, että pelin ihmis- ja haltiahahmot lukevat vuorosanansa harjoittelematta suoraan paperista. Äänensävyillä, tauoilla tai painotuksilla ei ole ääninäyttelyssä virkaa. Loppua kohden vaikutelma alkaa olla jo melkein koominen. Jos Shadow of Warin ääninäyttelyä vertaa The Witcher 3:n elävään ja ilmeikkäiseen ääninäyttelyyn, on ainakin minun helppo valita suosikkini. Poikkeuksen pelin monotoniseen ja puisevaan ääninäyttelyyn muodostavat tietenkin örkit, joiden örinä, kieunta ja murahdukset on tulkittu hauskalla tavalla.

Shadow of Warin graafinen toteutus ei yksinkertaisesti ole sitä tasoa, jolta tänä päivänä tämäntyyppisiltä peleiltä odotan. Non-playable-hahmot liikkuvat töksähdellen, ja taistelukentälle jääneiden ruumiiden sisään voi kävellä. Onko aika kullannut muistot, vai miksi muistelen, ettei pelisarjan ykkösosa ollut grafiikan puolesta näin kökkö?

Zog-niminen necromancer nostattaa urukeja kuolleista.

Talionin ohjattavuudessa on samoja ongelmia kuin ensimmäisessä osassa – erityisesti seinää pitkin kiipeäminen ja toisaalta pudottautuminen tuottavat jatkuvasti haasteita. Jos seinää pitkin mielii päästä ylös, on kulkusuunnan oltava tasan 90 asteen kulmassa seinään nähden. Pienikin poikkeama kusee homman. Etenkin taistelutilanteissa harmittaa, kun energiapalkki huutaa jo valmiiksi hoosiannaa – ja kun pitäisi päästä kiukkuisia örkkejä pakoon rakennuksen katolle, Talionin hahmo päättääkin kiipeämisen sijaan heittää kuperkeikkaa seinää vasten. Ärrrrrsyttävää.

Nämä ongelmat olivat läsnä jo vuonna Shadow of Mordorissa – silloin ne eivät kuitenkaan kismittäneet yhtä paljon kuin tänänä päivänä. Standardit ovat yhä kovemmat.

Ehkäpä raivostuttavinta pelissä ovat traakit. (Pääsisin helpommalla kutsumalla niitä vain lohikäärmeiksi. Traakki eli drake on käytännössä kaksijalkainen lohikäärme – lohikäärmeellä taas on neljä jalkaa. Toisin sanoen tässä pelissä ei nähdä lohikäärmeitä, vaan traakkeja.) Olentojen ohjattavuus on todella heikko, ja annoinkin vapaaehtoisten traakkitehtävien suosiolla olla. Elämä on liian lyhyt ärsyttävien sivumissioiden pelaamiseen. Päätarinaan kuuluvat traakkisetit oli pakko taistella jotenkin läpi.

Kivaltahan tuo traakki tässä näyttää, mutta annas, kun sitä pitäisikin itse ohjata.

Erityisesti pelin loppu on raastava pelata: yritin väen vängällä saada kasaan riittävän määrän ekspaa ja massia voidakseni valmistella linnoitukseni tasokkaasti viimeistä taistelua varten. Yli 15 tunnin graindauksen jälkeen annoin periksi ja totesin, että nyt riittää. Kokeilin taistelua vahvalla alivoimalla, ja onnenkantamoisen avulla päihitin kuin päihitinkin vihollisen. Peli tuli siis pelattua puolivahingossa loppuun, vaikka olin jo päättänyt, että ihan sama, antaa olla.

Tärkeä osa linnoitusten varustelua ovat sen puolustuksesta vastaavat örkkikapteenit ja heidän taisteluominaisuutensa. Mitä tahansa sinttiä ei kannata päästää taistelemaan linnoituksen puolesta, vaan järkevintä on treenauttaa kutakin kapteenia huolellisesti ennen taistelua. Yksi keino (ja itse asiassa ainoa, josta peliä tahkotessani tiesin – ilmeisesti muitakin vaihtoehtoja olisi ollut) tähän ovat örkkien fight pitit eli gladiaattoritaistelut, joista voitokkaana selviävä örkki palkitaan levelien nostolla.

Kaikkein mukavinta on, huomaatkin, että taisteluun valitsemasi örkin vastustajana onkin toinen örkki omasta (!) örkkiarmeijastasi. On oikein lokoisaa seurata sivusta, kun omat, isolla rahalla varustellut miehet hakkaavat toisiaan hengiltä ja samalla rukoilla, että tekoäly päättäisi suosia tällä kertaa sitä korkeamman levelin kaveria. Kyse taitaa olla bugista, eihän tässä muuten ole mitään järkeä. Omalla kohdalla tilanne tuli vastaan kahteen otteeseen – ja molemmilla kerroilla menetin hyvän örkin. – TL;DR: pysykää kaukana fight piteistä.

Tuomiovuori häämöttää Mordorin laidalla.

Kaiken tämän perusteella voisi varmaan olettaa, että inhosin Shadow of Waria. Tämä ei kuitenkaan ole totta – peli oli mukavaa ajanvietettä, joskin jossain vaiheessa graindaus alkoi toden teolla maistua puulta. Loppuratkaisu on luonteeltaan sensorttinen, ettei pelisarjaan varmaankaan voi odottaa kolmatta osaa. Ja vaikka voisikin, jättäisin sen varmaankin tämän jälkeen suosiolla väliin.

Trailer Park Boys (Roskasakki, 2001-) arvostelu

Trailer Park Boys (2001-)

Trailer Park Boys on pseudodokumentaariseen tyyliin tehty kanadalainen komediasarja kolmesta yhteiskunnan rajamailla elelevästä kaveruksesta. Ricky (Robb Wells), Julian (Jean Paul Tremblay) ja Bubbles (Mike Smith) ovat syntyneet Sunnyvalen asuntovaunualueella ja asuneet siellä koko elämänsä lukuun ottamatta lyhyitä vankilareissuja. Kukaan pojista ei ole tehnyt päivääkään oikeita töitä – sen sijaan he elättävät itsensä pääasiassa viljelemällä kannabista ja tekemällä pikkurikoksia. He ovat valkoista roskaa, jota yhteiskunnan pohjasakassa rämpiminen ei ihmeemmin haittaa. Kunhan jääkaapista löytyy kanapuikkoja, pepperonia, rommia ja kokista, kaikki on ihan hyvin.

Välillä joudutaan vankilaan. Pojat ovat kuitenkin tottuneet tyytymään vähään, joten vankilatuomiokaan ei estä mukavaa elämää:

Ricky: I’m glad I went to jail and the only thing I really miss is probably having regular dope all the time, gettin’ drunk regularly, and I miss [my wife and daughter]. But other than that, I fuckin’ love being in jail.

Trailer Park Boysin ensimmäisen kauden alussa Ricky ja Julian vapautuvat vankilasta. Harmikseen he huomaavat, että Sunnyvale ei ole ennallaan: Curys-niminen pikkurikollinen on muuttanut Julianin asuntovaunuun ja hallitsee alueen huumekauppaa. Jotain täytyy tehdä.

”I fuckin’ love being in jail”, kertoo Ricky (vas.). Julian fiilistelee vieressä.

Sama kaava toistuu myös sarjan myöhemmissä vaiheissa. Tuotantokaudet alkavat usein siitä, että pojat palaavat vankilasta Sunnyvaleen, jossa onkin tapahtunut epämiellyttäviä muutoksia. Kun he pyrkivät korjaamaan tilanteen, alkaa alueella sattua ja tapahtua kaikenlaista. Suuntaviivat sanelee Julian, jota on siunattu älyllä ja auktoriteetilla. Päästään hidas ja temperamentiltaan nopea Ricky tekee toisinaan kuten käsketään, useimmiten kuitenkin lähtee puuhaamaan omiaan. Pienessä vajassa kissojensa kanssa asusteleva Bubbles pyrkii pysyttelemään laittomuuksista erossa ja pitämään ystävänsä poissa vankilasta.

Bubblesin elämäntyylistä olisi monella konmarittajalla opittavaa. Pieneen vajaan ei mahdu sängyn ja vessanpöntön lisäksi juuri mitään. Silti Bubbles ei valita – häneltä ei puutu mitään.

Muutos on pojille vaikea asia. Juuri haluttomuus muutokseen on määrittänyt poikien elämän suuntaa enemmän kuin mikään muu. He ovat syntyneet Sunnyvalessa eivätkä ole koskaan lähteneet pois. He eivät ole opiskelleet eivätkä menneet töihin. He ovat kuin pikkulapsia: he eivät tiedä, mihin suuntaan heidän pitäisi elämäänsä kuljettaa, joten he passivoituvat. He pyrkivät selviytymään elämästä niin vähällä vaivalla kuin mahdollista. Toisinaan se tarkoittaa huumeiden viljelyä, toisinaan taas murtoja ja ryöstöjä.

Bubbles pysyttelee kaidalla polulla – suurimman osan ajasta.

Siksi Trailer Park Boys on erinomaisen kuvaava nimi sarjalle. Ricky, Julian ja Bubbles ovat aikuisia miehiä – ja samalla henkisesti pikemminkin pieniä poikia. Trailer park leimaa heidän identiteettiään voimakkaammin kuin mikään muu. Emme koskaan saa tietää Bubblesin ja Julianin sukunimiä. Perheellä ei ole heille merkitystä – heillä ei perinteisessä mielessä edes ole perhettä. Sunnyvalen yhteisö on heidän perheensä.

Triviaa: sanajoukko ”trailer park boy” mainitaan sarjassa vain kerran. Toisen tuotantokauden The Bible Pimp -jaksossa nuori nainen yrittää huijata Juliania. Kiinni jäätyään hän rähjää Julianille:

Fuck you, you crazy trailer park boy!

Ulkopuolisille trailer park boy on negatiivinen leima ja haukkumanimi. Toisin on yleisön sisäisessä kulttuurissa: ei ole häpeä olla Sunnyvalen kasvatti. Pikemminkin muualta muuttaneita saatetaan katsoa Sunnyvalessa kieroon.

Lapsuuden kaipuu ja nostalgia ovat vahvasti läsnä sarjan alkutunnuksessa. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä on yksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjojen alkutunnareista:

Tunnus esitetään seepian sävyisenä – sen värit ovat haalistuneet, kuin kaukaisessa muistossa. Ainoat tunnuksessa näkyvät ihmiset ovat leikkiviä ja pyöräileviä lapsia. Leikkikentän keinun rungosta puuttuvat itse keinut (ehkä paikalliset teinit kerääntyivät liian usein parveilemaan nousuhumalassa niiden ympärille?), mutta eihän se haittaa. Pihat näyttävät siisteiltä ja hyvin hoidetuilta. Tunnelma on aurinkoinen ja huoleton.

Ääniraidalla soi instrumentaaliversio Tony Bennetin kappaleesta I Left My Heart to San Francisco, jonka sanat kertovat, kuinka mikään toinen kaupunki ei vedä vertoja aurinkoiselle San Franciscolle. Vaan nyt olemmekin Sunnyvalessa, joka on trailer park boysien ikioma San Francisco – koti, jonka vertaista ei löydy mistään, koskaan. Suunnilleen tunnarin puolivälissä säveleen alkaa ilmestyä mollisointuja, jotka soitetaan haparoiden ja epätahdissa – kuin kevyessä humalassa.

Alkutunnus on röyhkeästi kaunisteltu versio todellisesta Sunnyvalesta, joka on  täynnä lasinsiruja, työttömyyttä ja päihdeongelmaa – kuin kiiltokuva, joka on liimattu yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia ja traumaa esittävän kuvan päälle.

Sunnyvalen tyttöjä: Sarah ja Lucy.

Sunnyvalessa liikkuu liipasinherkkien nuorten miesten lisäksi myös naisväkeä. Sarjan tärkein naishahmo on Rickyn tyttöystävä Lucy, jonka niukka pukeutuminen ja ylikorostettu ehostus tekevät hänestä esimerkillisen white thrash -parodian. Myös Lucyn paras kaveri Sarah, joka kommentoi puiston tapahtumia sivustaseuraajan näkökulmasta, on hauska hahmo.

Näennäisesti Trailer Park Boys on sekoitus Extreme Duudsoneja, Beavis & Buttheadia ja Pokka pitää -sarjan Daisya, Onslow’ta ja Rosea. Pinnan alta löytyy kuitenkin syvempiä ja vakavampia teemoja: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia ja syrjäytymistä. Ricky, Julian ja Bubbles ovat syntyneet ja kasvaneet Sunnyvalessa – alue on osa heidän identiteettiään. Kukin pojista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi, eikä kaikille ole edes täysin selvää, keitä heidän biologiset vanhempansa ovat. Pojat ovat opetelleet selviytymään jo lapsina yksin. He eivät ole saaneet vanhemmiltaan rakkautta, kasvatusta tai maallista perintöä. Sen sijaan he ovat perineet taipumuksen alkoholismiin ja syrjäytymiseen.

Jim Layheylle maistuu tiukka viina.

Alkoholismin vaaroista konkreettisin esimerkki on Sunnyvalen valvoja Jim Lahey (John Dunsworth). Näennäisesti Lahey on hassu ja harmiton kylän juoppo, jota pojat tykkäävät ärsyttää ja härnätä. Kausien edetessä Laheyn alkoholismi kuitenkin etenee niin pitkälle, että hänen oma persoonallisuutensa ikään kuin tyhjentyy. Kun Lahey viidennellä tuotantokaudella juonii apupoika Randyn kanssa suunnitelmaa Rickyn ja Julianin pään menoksi, tulee hän paljastaneeksi, kuinka tiukan otteen viina on hänestä saanut:

Randy: Mr Lahey, is this you talking or the liquor?

Lahey: Randy… I am the liquor.

Trailer Park Boys on kuvattu tosi-tv-ohjelman tai pseudodokumentin tyyliin: pieni kameraryhmä seuraa poikien elämää ja alkaa lopulta kuvata laajemmin Sunnyvalen asukkaiden vaiheita. Otokset ovat pitkiä ja kamera keinuu. Kuvanlaatu on hemaisevan suttuinen. Erityisesti ensimmäisillä tuotantokausilla Ricky, Julian ja muut Sunnyvalen asukkaat kääntyvät usein puhumaan suoraan kameralle. Tuotemerkkien logot on blurrattu huolellisesti ikään kuin vastalauseena perinteisten tosi-tv-ohjelmien kaupallisuudelle.

Sunnyvalen apulaisvalvoja Randy ja Ricky ottavat toisistaan mittaa. Lucya hymyilyttää.

Myöhemmillä tuotantokausilla kameraryhmän olemassaolo alkaa unohtua. Rajapyykkinä voi pitää vuotta 2007, jolloin kuvattiin viimeiset Showcasen tuottamat jaksot ja jolloin koko sarjan piti päättyä. Se kuitenkin herätettiin jälleen henkiin vuonna 2014. Tällä kertaa tuottajana toimi sarjan päänäyttelijöiden perustama Swearnet Productions. Kuvanlaatu parantui ja tuotteistaminen alkoi.

Kanadan viinakauppoihin alkoi ilmestyä Liquormen’s-viskiä ja Freedom 35 -olutta – molemmat Trailer Park Boysin omia brändejä. Keskuskolmikko kiersi maailmalla vetämässä lavakeikkoja, ja onpa porukka järjestänyt jopa Trailer Park Boys -risteilyn. Sarjan omalta merch-saitilta voi ostaa melkein mitä tahansa: t-paitoja, naisten alusvaatteita, taskumatteja, sytkäreitä, grindereitä, sätkäpaperia, tarjottimia, bongeja, keittiöpyyhkeitä, pinssejä, paperitavaraa, lippiksiä, pipoja, huppareita…

Sarjasta, jonka ensimmäiset jaksot tehtiin kengännauhabudjetilla, on kasvanut tuottoisa rahakone.

Ricky päätyy (melkein) esiintymään halvassa pornoelokuvassa.

Tuotantoryhmää näyttää kiinnostavan nykyään enemmän oheiskrääsän myynti ja taalan takominen kuin sarjan käsikirjoittaminen ja kehitys. Viimeiset tuotantokaudet eivät ole kummoisia. Trailer Park Boysin piti jälleen päättyä vuoteen 2018, minkä jälkeen Swearnet tuotti yhden tuotantokauden verran animoitua Trailer Park Boysia. En ole ihan varma, mitä sieltä seuraavaksi tulee, vai tuleeko mitään.

Trailer Park Boysin tulevaisuus ei siis näytä järin kiinnostavalta. Sen alkuhämäristä löytyy kuitenkin jännittäviä teoksia, joihin kannattaa tutustua viimeistään sen jälkeen, kun vuoteen 2007 mennessä tehdyt tuotantokaudet on katsottu. Näitä voi olla vaikea saada käsiinsä.

The Cart Boy -lyhytelokuva (1995)

The Cart Boy -lyhytelokuva kuvaa Bubblesin hahmon historiaa. Elokuva kertoo nuoresta miehestä, joka kerää elannokseen supermarketin takapihalta rikkinäisiä ostoskärryjä, kunnostaa ne kotonaan ja myy sitten takaisin ostoskeskukselle. Kaksi ostoskeskuksen vartijaa hermostuu miehen touhuihin ja alkaa kovistella tätä. Kun vartijat tutustuvat miehen tarinaan tarkemmin, alkavat he suhtautua tähän myötätuntoisemmin.

”Ostoskärrypoika” on vielä Bubblesiakin surullisempi hahmo. Bubblesilla on sentään ystäviä, jotka auttavat ja huolehtivat – ostoskäyrrypojalla on seurana vain vammainen kissansa.

Trailer Park Boysin keskeisimmät tekijät työskentelivät ensimmäistä kertaa yhdessä juuri The Cart Boyn tuotannossa. Bubblesin näyttelijä Mike Smith esittää itse ”cart boyta”, Rickyn ja Julianin näyttelijät taas ostoskeskuksen vartijoita. Vartijoiden asut nähdään myöhemmin Trailer Park Boys -sarjan ensimmäisellä kaudella jaksossa, jossa Ricky ja Bubbles lupautuvat esiintymään vartijanasut yllään naapurin ohjaamassa pornoelokuvassa.

Trailer Park Boys -elokuva (1999)

Alkuperäistä Trailer Park Boys -elokuvaa ei pidä sotkea vuonna 2006 julkaistuun Trailer Park Boys: The Movie -elokuvaan. Tässä mustavalkoisena (lue: sikahalvalla) kuvatussa elokuvassa Ricky ja Julian nähdään hyvin samanlaisina hahmoina kuin myöhemmin televisiosarjassa. Elokuva antaa myös taustatarinan sille, miksi dokumenttiryhmä ylipäätään seuraa Sunnyvalen elämää: Julian on saanut kuulla ennustajalta kuolevansa pian ja haluaa siksi, että dokumenttiryhmä taltioi hänen elämänsä loppuvaiheet videolle. Ajatuksena on opettaa nuorille, ettei rikollinen elämä kannata.

Poikkeuksellista elokuvan Rickyssä ja Julianissa on se, että tällä kertaa heillä on ihka-aito, tuottoisa yritys. Sen toiminta tuskin kuitenkaan on yhtään sen laillisempaa kuin hampun kasvattaminen tai asuntomurrot, joissa he myöhemmin kunnostautuvat – liikeidea on nimittäin se, että asiakkaat voivat tilata yritykseltä esimerkiksi naapurinsa räksyttävän koiran tai kukkapenkkiin kuseskelevan kissan murhan. Toisin sanoen Ricky ja Julian tappavat työkseen lemmikkieläimiä. Tämä ominaisuus on sittemmin häivytetty pois Julian ja Rickyn menneisyydestä.

Trailer Park Boys -elokuvan Ricky ja Julian ovat koviksia.

Elokuvassa Julian esitetään huomattavasti kylmäverisempänä ja vastuuttomampana hahmona kuin sarjassa. Hän ei arastele vetää asettaan esiin, ja lisäksi hän snorttailee silloin tällöin nenäänsä kokaiinia. Televisiosarjan Julian on huomattavasti pehmeämpi ja sydämellisempi kaveri. Hyvä niin: jos Ricky ja Julian olisi esitetty sarjassa yhtä paatuneina olentoina kuin elokuvassa, olisi suuri yleisö todennäköisesti kokenut sarjan luotaantyöntäväksi.

Mustalla huumorilla on rajansa, kun kosiskellaan suuria yleisöjä. Erityisesti lemmikkientappobisnes tekee Trailer Park Boys -elokuvan Rickystä ja Julianista suorastaan vastenmielisiä hahmoja. Bubblesin hahmoa tässä elokuvassa ei nähdä – näyttelijä Mike Smith esittää sen sijaan dokumenttiryhmän äänimiestä.

Trailer Park Boys -elokuva tuo mieleen Man Bites Dog -pseudodokumentin (1992), jossa köykäinen kuvausryhmä seuraa puheliaan sarjamurhaajan tekemisiä. Man Bites Dog on eräs vastenmielisimmistä näkemistäni elokuvista. En sano, että Man Bites Dog olisi on huono, mutta sitä katsellessa tulee aika paha olo. Trailer Park Boys -elokuva on siihen verrattuna kilttiä kamaa.

The Cart Boyn ja Trailer Park Boysin lisäksi samat äijät ovat tehneet myös One Last Shot -elokuvan (1998). Siinä Julianin ja Rickin näyttelijät esittävät kahta ystävystä, joiden tiet ovat eroamassa. En ole itse elokuvaa nähnyt, mutta se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja on katsottavissa Swearnetin omassa verkkopalvelussa. One Last Shot nostaa nimittäin esiin teeman, joka on läsnä myös Trailer Park Boysissa: erilaiset seksuaaliset suuntautumiset. Trailer Park Boysissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat elävät kuten tykkäävät – kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, ei hyvässä eikä pahassa. Harvoin näkee seksuaalivähemmistöjä kuvattuna näin neutraalissa valossa.

Trailer Park Boys -sarja on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixistä. Suomessa sarjaa on esittänyt Nelonen Roskasakki-nimellä.

*****

The Invisible Man (2020) arvostelu

The Invisible Man (2020)

The Invisible Man (2020) on kauhuelokuva manipuloinnista, vallasta ja henkisestä alistamisesta. Cecilia (Elisabeth Moss) pakenee väkivaltaista kumppaniaan Adriania ja hakee turvaa ystäviensä luota. Pian Cecilia saa kuulla, että upporikas Adrian on riistänyt itseltään hengen ja jättänyt Cecilialle miljoonaperinnön. Cecilian on vaikea iloita omaisuudestaan, sillä suhteen henkisen ja fyysisen väkivallan luomat haavat kirvelevät yhä.

Lisäksi hänen ympärillään alkaa tapahtua outoja asioita: tavarat liikkuvat itsestään, ovet avautuvat ja sulkeutuvat.

Kun näin The Invisible Manin trailerin ensimmäistä kertaa Finnkinossa, ounastelin, että kyseessä voisi olla kummituselokuva, jossa narsistimies palaa haudan takaa kiusaamaan tyttöystäväänsä. Jännä skenaario – nyt yhdistellään siis yliluonnollista kauhua varsin realistiseen #metoo-kauhuun! Tajusin kuitenkin arvaukseni osuneen väärään, kun elokuvan nimi selvisi trailerin lopussa. Nyt ei liikuta yliluonnollisen maailmassa – pikemminkin kyse on scifistä.

Adrianin kuoleman jälkeen Cecilian ympärillä alkaa tapahtua outoja.

Yhdessä asiassa osuin kuitenkin oikeaan: The Invisible Manissa nähdään selvästi vajaat kolme vuotta sitten maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinneen #metoo-ilmiön vaikutus. Me tutustumme elokuvassa naiseen, joka on puolisonsa hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena niin hauras, että maailma hänen ympärillään kyseenalaistaa hänen mielenterveytensä ja kokemustensa todellisuuden. Ihmiset Cecilian ympärillä vakuuttelevat, että Adrian on päässyt hänen ”päänsä sisään” ja että traumaattinen menneisyys saa hänet kuvittelemaan asioita.

The Invisible Manin alkuosan voikin katsoa kuvauksena traumasta ja ahdistavista muistoista. Traumaa kantavalle kauhu on todellisinta totta – siitäkin huolimatta, että se on kanssaihmisille näkymätöntä. Samalla elokuva tulee kuvanneeksi, kuinka vaikeaa on tuoda esiin ”näkymättömiä” rikoksia, kuten hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa. Kun kukaan ei todistanut tapahtunutta, onko rikosta tapahtunut lainkaan? Kuinka voit osoittaa, mitä todellisuudessa tapahtui? Moni jää kokemustensa kanssa yksin – joko sanaa ei uskota, tai uhri vaikenee kyseenalaistamisen pelossa.

Cecilia joutuu tarkkailun alle.

Elisabeth Moss on tunnettu vaikeiden ja ristiriistaisten naishahmojen näyttelijänä. Minulle Moss on kaikkein tutuin Mad Men -sarjan Peggynä (olen muuten katsonut kyseisestä sarjasta vain reilun puolet – älkää tulko spoilaamaan) – epävarmana, kilttinä ja kaltoinkohdeltuna tyttönä, josta kasvaa hiljalleen voimakas, omapäinen nainen. Aluksi vihasin Mossin Mad Men -Peggyä juuri hänen epävarmuutensa vuoksi, mutta olen sittemmin oppinut pitämään sekä Mossista että Peggystä. Moni Mossin roolityö toistaa samaa kaavaa – eikä ihme, sillä Moss osaa kuvata tätä tarinaa hyvin. Myös The Invisible Maniin Mossin työskentely tuo kummasti uskottavuutta ja todentuntua.

Elokuvan narsistimiestä Adriania puolestaan esittää The Haunting of the Hill Housesta tuttu Oliver Jackson-Cohen. Hänen roolinsa on pieni, mutta merkittävä. Jos Elisabeth Mossin aiemmat roolityöt antavat osviittaa siihen, millainen hänen henkilöhahmonsa on The Invisible Manissa, pätee tämä jossain märin myös Jackson-Coheniin. Kuten The Haunting of Hill Housen Luke, myös Adrian on syvästi rikkinäinen ihminen. He kuitenkin käsittelevät rikkinäisyyttään hyvin eri tavoin: Luke vahingoittaa itseään, Adrian taas muita. Lopputuloksena on molemmissa tapauksissa napakkaa kauhua.

Cecilia vuoroin pakenee, vuoroin piiloutuu.

The Invisible Manin heikkous on sen juoni pienine epäloogisuuksineen. Minulla ei ole vähäisintäkään ongelmaa pitää uskottavana elokuvan alkutilannetta, jossa Elisabeth on käytännössä puolisonsa vanki. Sen sijaan on hieman hankala ottaa tosissaan tilannetta, johon hän sen jälkeen päätyy – siis värjöttelemään poliisina työskentelevän, lihaksikkaan yksinhuoltajaisän kämppäkaveriksi. Muita esimerkkejä en nyt spoilereiden välttämiseksi mainitse – lisää kyllä riittäisi.

The Invisible Man on reboot-elokuva vuonna 1933 julkaistusta, samannimisestä Universalin kauhuelokuvasta. Kyse ei ole ensimmäisestä Universalin hirviöleffasta, joka pääsee uudelleenfilmatisoitavaksi 2000-luvulla: vuonna 2017 julkaistu The Mummy floppasi pahasti. The Invisible Manilla näyttää menevän huomattavasti paremmin, ja  näyttää siltä että näemme Universalin klassisista kauhuelokuvista lisää rebooteja. Seuraan mielenkiinnolla.

*****

Lost (2004–2010) -sarjan arvostelu – Yli 10 vuotta myöhemmin

Lost (2004-2010)

Kun Lost (2004-2010) alkoi pyöriä Nelosella vuonna 2006, en kokenut sarjan konseptia järin kiinnostavaksi. Jäi katsomatta. Sittemmin kohina sarjan ympärillä alkoi kasvaa, ja Lost alkoi nauttia kulttisuosiota. Noin 13 vuotta myöhemmin sarjan konsepti alkoi kutkuttaa minuakin. Tuntui siltä, että jään paitsi jostakin olennaisesta, jos en tiedä, mistä Lostissa on kyse. Siispä mars kirjastoon DVD-bokseja lainaamaan.

On vuosi 2004. Australiasta Los Angelesiin lentävä matkustajakone putoaa keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalle saarelle. Osa matkustajista menehtyy onnettomuudessa, osa selviää kolhuilla ja kokoilee itseään saaren rantahietikolla. Paniikki valtaa paratiisinomaisen, valkean hiekkarannan.

Kaaos täyttää rannan. Kuvassa lääkäri Jack, lasta odottava Claire ja lörppäsuu Hurley.

Lostin alku tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran ja siitä tehdyt elokuva-adaptaatiot. Ensimmäisten päivien aikana selviytyjät keskittyvät, no… selviytymään. Vain elämän jatkumisella ja saarelta pois pääsemisellä on merkitystä, joskin osalla on aikaa ja voimia kinastella myös aurinkovoiteesta.

Hiljalleen selviytymistaistelusta kuoriutuu yhä selkeämmin valtataistelu. Sarjan voimahahmot alkavat ohjailla tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan. Selviytyjät alkavat löytää merkkejä siitä, että saarella tapahtuu jotakin selittämätöntä. Saaren tapahtumien kerrontaan limittyy runsaasti takaumia, joiden myötä pääsemme tutustumaan paremmin päähenkilöiden taustoihin ja persoonallisuuksiin.

Lostin ydinjengi koossa: Kate, Jack, Sayid, Locke ja Sawyer. Claire (vas.) sattuu hengailemaan mukana.

Selkäkirurgiaan erikoistunut lääkäri Jack Shepard nousee selviytyjien johtoon. Häntä jeesailevat Persianlahden sodassa kunnostautunut viestintäupseeri Saiyd Jarrah ja kaunis Kate Austen, joka kantaa mukanaan suurta, ilkeää salaisuutta. Omapäinen ja kireä Sawyer pudistelee päätään vieressä. Sivusta seurailee myös salaperäinen John Locke, jolla ei muista selviytyjistä poiketen ole mikään kiire pois saarelta.

Toisella ja kolmannella tuotantokaudella ajatus kotiinpaluusta alkaa väistyä sivuun, kun saaren sisäiset tapahtumat vievät yhä enemmän huomiota. Selviytyjillä ei yksinkertaisesti ole enää aikaa haaveilla kotiinpaluusta ja ikävöidä perheitään.

Kolme viimeistä tuotantokautta ovatkin jo jotain ihan muuta.

Luvut 4, 8, 15, 16, 23 ja 42 toistuvat eri yhteyksissä.

Lost on kuin sipuli: se on kuorittava kerros toisensa jälkeen, hitaasti ja huolellisesti. Se käynnistyy selviytymisdraamana, muuttuu sitten seikkailuksi ja päättyy jonkinlaisena scifinä.

Lost alkaa ikään kuin tiukasti rajatusta kuvasta, jossa näkyy vain joukko lentokoneonnettomuuden selviytyjiä. Jakso ja kausi toisensa jälkeen kamera kuitenkin zoomaa kauemmas ja kauemmas selviytyjistä, jolloin kuvaan mahtuu paljon muutakin. Lopulta huomaamme, että saaren selviytyjät eivät olekaan kuvan pääkohde, vaan vain yksi asia suuressa kokonaisuudessa.

Luulimme, että Lost kertoisi selviytyjistä.  Tosiasiassa enemmän kuin selviytyjistä se kertoo itse saaresta, jonka historia ulottuu kauas menneisyyteen. Vaikka sarjan alussa annetaan toisin ymmärtää, sarjan määrittävä tekijä eivät ole ihmiset, vaan saari. Jos sarjaa ennalta tuntematon katsoja näkisi peräjälkeen sarjan ensimmäisen ja viimeisen jakson, olisi näitä vaikea tunnistaa saman sarjan jaksoiksi.

Saari on täynnä arvoituksia ja vaaroja.

Lost on yksi niistä sarjoista, joista voidaan hahmottaa kokonainen mytologia. Tässä mielessä sarja muistuttaa huomattavasti esimerkiksi Twin Peaksia ja Carnivàlea. Taustamateriaalin määrä on valtava. Meille on selvää, että näemme kaikesta vain pintakerroksen, ja meidät valtaa halu tunkeutua tuon kerroksen läpi mytologian ytimeen. Twin Peaksissa, Carnivàlessa ja Lostissa se jää vain toiveeksi – tietenkin.

Lostin viehätysvoima perustuu siihen, että sen maailma laajenee jatkuvasti. Se kuitenkin osoittautuu sarjan lopussa sen haasteeksi: kun tarinalinjoja on auottu vähän joka suuntaan, ei niiden päätteleminen onnistukaan noin vain.

Mitä kauemmin selviytyjät saarella viipyvät, sitä kummallisempia asioita he kohtaavat.

Lost jättääkin avoimeksi valtavan määrän kysymyksiä. Erityisesti sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla tapahtuu monia merkillisiä asioita, jotka saavat katsojan odottamaan selityksiä tai vastauksia. Osaan kysymyksistä saadaankin vastaus sarjan loppuun mennessä – osan toivotaan sen sijaan vain painuvan hiljaa unohduksiin. Lost antaakin katsojille jatkuvasti harhaanjohtavia vihjeitä, eikä ole ensinkään tyylikästä jättää näitä langanpätkiä päättelemättä. Tästä kertoo se, että monien Lostpedia-artikkelien lopussa listataan artikkelin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät sarjan puitteissa saaneet vastauksia. (Älä muuten mene lueskelemaan Lostpediaa ennen kuin olet katsonut sarjan – minä menin ja onnistuin täten spoilaamaan monta keskeistä juonenkäännettä itseltäni.)

Kaikkea ei tarvitse kädestä pitäen selittää, ja usein televisiokerronnassa onkin hyvä jättää varaa tulkinnalle ja epävarmuudelle. Lostin tapauksessa ei ole kuitenkaan tästä – se yksinkertaisesti huijaa katsojia, kun se vihjailee sitä sun tätä ja jättää asian sitten roikkumaan.

Backgammonin nappulat edustavat hyvää ja pahaa.

Lostin keskeisimmät teemat rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. Tähän liittyvä merkki ovat myös erilaiset esineet ja näyttämöllepanon ratkaisut, joissa korostuvat mustan ja valkoisen välinen voimakas kontrasti. Musta ja valkoinen korostuvat erityisesti erilaisissa peleissä, kuten shakissa, backgammonissa, dominossa ja senetissä. Lostissa esiin nousevia vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi vapaa tahto ja kohtalo, elämä ja kuolema, konflikti ja yhteistyö, totuus ja valhe, järki ja usko.

Lostin tärkein vastakkainasettelu on vanha tuttu hyvä ja pahan välinen ristiriita. Oikeastaan koko sarja on palautettavissa ajatukseen hyvän ja pahan välisestä tasapainosta. Harmi, ettei hyvän ja pahan käsitteitä problematisoida enempää – ihmiset vain ovat ”hyviä” tai ”pahoja”, ja asia on sillä selvä.

Locke ja Jack

Ihastun televisiosarjoissa helposti hahmoihin, ja niin kävi myös Lostin tapauksessa. Erityisesti minua kiehtoo Jackin ja Locken välinen ristiriita. Locken ja Jackin välinen jännite konkretisoituu jaksossa Man of Science, Man of Faith – Locke edustaa sarjassa uskoa (tai ehkäpä pikemminkin intuitiota), Jack taas tiedettä ja järkeä. Jack on alusta lähtien selviytyjien ”the good guy”, jolta muut kysyvät neuvoa ja jonka ohjeita he tottelevat.  Locke on puolestaan antagonisti: meidän on vaikea ymmärtää häntä. Hän on omituinen, jopa pelottava. Ja kun hän kertoo, ettei halua lähteä saarelta, pidämme häntä mielenvikaisena. Vaikka sarjan edetessä Locken valintoja on toisinaan vaikea ymmärtää, pidän Locken hahmosta valtavan paljon. Sen sijaan Jackin valinnat ovat usein järkeviä – ja silti tyyppinä Jack on yksinkertaisesti ankea.

Locken lisäksi pidän valtavasti myös sarjan toisesta antagonistista – tarkoitan nyt Sawyeria. Kehityskaari, jonka Sawyer käy läpi sarjan mittaan, on vertaansa vailla. Sarjan alussa hän on itsekäs, häily ja ilkeä. Hän kohtelee joukon naisia tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin varmaankin häirinnäksi tai kiusaamiseksi. Alusta lähtien kuitenkin aavistamme, ettei Sawyer ole pelkkä kusipää – että hän pystyy parempaan.  Tämä aavistus osoittautuu oikeaksi.

Sawyer

Myös Sayid Jarrah kuuluu lempihahmoihini. Sayid, jota esittää muun muassa Dianassa näytellyt Naveen Andrews, on traaginen hahmo: hän on tehnyt muille ihmisille hirvittäviä asioita ja kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa. Teoistaan huolimatta – tai kenties niiden vuoksi – hänellä on vahva oikeudentunto. Hän on myös hyvin romanttinen hahmo. Hän on menettänyt elämässään paljon, eikä häpeile saamiaan haavoja. Lisäksi hän on voimakas ja nopea reflekseiltään, ja muistuttaa siksi paikoin toimintaelokuvan sankaria. Se, että Saiyd on kotoisin Lähi-Idästä, on keskeinen osa hänen identiteettiään: tavallisella yhdysvaltalaismiehellä näin voimakkaat piirteet olisivat olleet epäuskottavia ja omituisia.

Sayid Jarrah

Lempihahmoistani voin mainita vielä pari: Desmond, joka nousee sivuhahmosta äärimmäisen keskeiseksi henkilöksi, ja Juliet, jonka sydän on puhdasta kultaa. Inhokkejakin löytyy. Tuittupäistä ja lapsellista Clairea inhosin sarjan alusta loppuun asti. Myöskään paskantärkeää ja prinsessamaista Shannonia en voinut sietää. Nämäkään hahmot eivät olleet huonosti suunniteltuja, vaan ainoastaan ärsyttäviä. Mainita täytyy myös kolmannella tuotantokaudella esiin nousevat Nikki ja Paulo, jotka olivat paitsi rasittavia, myös kehnosti kirjoitettuja hahmoja.

Lost on paitsi hyvä sarja, myös jännittävä sukellus yli kymmenen vuoden takaiseen kollektiiviseen mieleemme. Tästä siis silloin joskus puhuttiin – tästä kaikesta minä jäin paitsi. Elämys olisi varmasti ollut voimakkaampi, jos olisin saanut käydä sen läpi samaan aikaan kuin kaikki muut. Televisio on lopultakin tavattoman yhteisöllinen viihdemuoto – parempi kopata sarjasta kuin sarjasta kiinni heti kuin yli 10 vuotta myöhemmin.

*****