Interstellar (2014) on Christopher Nolanin ohjaama tieteiselokuva ekokatastrofista, avaruudesta ja kodin etsimisestä. Tämä teksti on kirjoitettu ja julkaistu alun perin vuonna 2014 (nyt jo edesmenneessä) Asema-blogissa. Tekstistä huomaa, että olen vahvasti auteur-harhan vallassa – en ole täysin käsittänyt elokuvan luonnetta taidemuotona, jossa teoksen taustalla on lähes aina suuri ryhmä ammattilaisia ja jota ei ole mielekästä henkilöidä yhteen ”taitelijaneroon”. Sittemmin oma arvostukseni Nolania kohtaan on hieman rapissut – ei vähiten Tenetin vuoksi. – Mutta nyt itse tekstiin.

Ajatus elinkelvottomaksi muuttuvasta Maasta ja avaruudesta ihmisen turvasatamana ei suinkaan ole uusi. Kun Heaven’s Gate -kultin jäsenet tekivät joukkoitsemurhan vuonna 1997, näyttäytyi tällainen käsitys vieraista planeetoista ihmiskunnan uusina asuinsijoina mitä pimeimpänä hulluutena. Interstellarissa Nolan tarjoilee meille samaa perusideaa, joskin varsin erilaisessa kontekstissa.

Interstellar kuvaa eroosion ja muiden ekologisten ongelmien riivaamaa Maata sekä sitkeitä yrityksiä löytää toinen elinkelpoinen planeetta, jolla ihmislaji voisi jatkaa elämäänsä. Perusasetelma vaikuttaa horjuvalta, mutta Nolan on saanut kasattua ideansa varaan sen verran komean kattauksen erinomaista näyttelijäntyötä, tunteisiin vetoavia juonenkäänteitä ja komeaa visuaalisuutta, että lopputulos on kuin onkin paitsi uskottava, myös vaikuttava. Elokuvan keskeisimpiin teemoihin kuuluvat ristiriidat yksilön ja lajin säilymisen välillä sekä se, onko kylmään järkeen nojaava lähestymistapa ainoa tai edes paras mahdollinen väline lajin selviytymistaistelussa.

Maanviljelijästä astronautiksi

Entinen NASAn lentäjä ja insinööri Cooper (Matthew McConaughey) on joutunut vaihtamaan ammattia ja työskentelee nyt maanviljelijänä. Maanviljelys onkin suurin piirtein ainoa ammatti, jota kannattaa harjoittaa laajemmassa mittakaavassa: ruuasta on pulaa, sillä erilaiset kasvisairaudet estävät monien perinteisten viljelyskasvien kaupallisen hyödyntämisen. Samalla monet näistä kasvitaudeista vaikuttavat ympäristöön myös muutoin epäedullisesti ihmislajin säilymisen kannalta.

Cooperin ja hänen perheensä elinympäristöstä tulee mieleen Yhdysvaltojen keskilänttä 1930-luvulla kuihduttanut dust bowl, joka käynnisti valtavan muuttovirran kohti Kaliforniaa. Hiekkamyrskyt tekevät päivittäisestä elämästä hankalaa. Pöly tunkee kaikkialle, eikä autoa kannata vaivautua pesemään, sillä pian se on taas hienojakoisen lian peitossa. Lentävä tomu on kuitenkin pieni ongelma verrattuna siihen, mitä hiekkamyrskyt kertovat maaperän tilasta: eroosio ja kuivuus vaikeuttavat viljelysolosuhteista entisestään.

Vaikka olosuhteet ovat hankalat, leskeksi jäänyt Cooper pyrkii kasvattamaan lapsensa Murphin (Mackenzie Foy, vanhempana Jessica Chastain) ja Tomin (Timothée Chalamet, vanhempana Casey Affleck) parhaansa mukaan. Kun tulevaisuudennäkymät ovat kuitenkin mitä ovat, kokee tunnollisinkin vanhempi olonsa voimattomaksi ja riittämättömäksi. Rakkaus ja tavanomainen huolenpito eivät voi pelastaa lapsia horisontissa pilkistävältä ekokatastrofilta, jonka ensimmäiset merkit rehottavat jo.

NASAn toiminta on resurssien ja avaruustutkimukselle epäsuotuisan yleisen mielipiteen vuoksi lakkautettu. Cooper saa kuitenkin selville, että instituutio on salaa elvytetty ja että suljettujen ovien takana työskennellään kuumeisesti. Erään madonreiän takaa on löytynyt useita mahdollisesti asumiskelpoisia planeettoja, ja näiden planeettojen olosuhteita pitäisi käydä kartoittamassa tarkemmin. Koska Cooper on kokenut ja taitava lentäjä, saa hän kunnian lähteä matkaan osana NASAn kokoamaa astronauttiryhmää. Tavoitteena on löytää ihmiskunnalle uusi asuinplaneetta.

Mikro ja makro

Interstellarin perusjännite muodostuu suuren ja pienen, yksilöllisen ja yhteisen välille. Cooper ei tahdo hylätä lapsiaan, mutta NASA tarvitsee häntä. Hänen on valittava lastensa ja ihmiskunnan yleisen edun väliltä. Yksilön ja lajin edun välille syntyy ristiriita: mitä tehdä, jos ihmiskunnan pelastaminen tarkoittaa omien lasten jättämistä kuihtuvalle maapallolle? Interstellarin dramaattisesti myrskyisimpiä elementtejä on se, kuinka suhteellisuusteoriassa esitettyjen lainalaisuuksien vuoksi avaruuslennolla mukana olevat vanhenevat hitaammin kuin Maahan jääneet kollegat ja läheiset. Cooper tuleekin 10-vuotiasta tytärtään Murphia hyvästellessään todenneeksi, että kun he seuraavan kerran tapaavat, he saattavat olla samanikäisiä. Voi arvata, että hylätyksi tulemista pelkäävää Murphia tämä ei suoranaisesti piristä.

Kun tutkimusmatkailijaisä etsii perheelle ja koko ihmiskunnalle uutta kotia, orpona kasvavasta Murphista sukeutuu kaunis ja älykäs nainen. Hän ei koskaan lakkaa kaipaamasta isäänsä. Vaikka Murph ja Cooper ovat fyysisesti kaukana toisistaan, vaikuttaa heidän välillään vallitsevan jonkinlainen yhteys. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vahvemmaksi tuo yhteys muuttuu. Isän ja tyttären suhteeseen liittyy paljon negatiivisia tunteita – Murphin puolelta hylätyksi tulemiseen liittyvää katkeruutta ja surua, Cooperin saralta taas lasten jättämisen aiheuttamaa häpeää ja pettymystä. Nämä myrkylliset tunteet eivät kuitenkaan pysty tuhoamaan rakkautta, joka sitoo ihmisiä yhteen tiukemmin kuin mikään muu.

Hyvien unien elokuva

Interstellar on samanaikaisesti sekä viihdyttävä että raskas katselukokemus. En ole pitkään aikaan nukkunut yhtä hyvin kuin Interstellarin katsomista seuraavana yönä. Etenkin elokuvan loppupuolella katsojaa pyöritetään sellaisessa kliimaksilimbossa, että katselukokemuksesta tulee jopa fyysisesti rasittava. Elokuvan jälkeen tuntuu kuin olisi katsonut kymmenosaisen televisiosarjan läpi yhdellä istumalla, mikä pistääkin miettimään, oliko Nolanin valitsema media sittenkään oikea tälle tarinalle. Tarinallista ja temaattista raaka-ainetta olisi näyttänyt riittävän vähintäänkin minisarjaan. Jo Inceptionissa Nolan taisi haukata liian ison palasen kerralla, mikä johti (liian) sekavaan ja kaoottiseen lopputulokseen. Interstellarissa on valitettavasti vähän samaa vikaa.

Toisaalta Interstellarin visuaalisesti suurenmoinen ilme pääsee kunnolla esille nimenomaan suurelta kankaalta nähtynä. Vastaava visuaalinen suoritus ei mahdollinen mahdollista televisiosarjassa, jossa ilme suunnitellaan sillä oletuksella, että kokonaisuutta katsellaan vain kotiolosuhteissa eli teatterikangasta paljon pienemmiltä ruuduilta. Se, että Interstellar näyttää teatterissa paremmalta kuin kotona, ei toki tee elokuvasta poikkeuksellista – tämähän pätee lähes kaikkiin elokuviin. On kuitenkin hyvä huomata, että joissain elokuvissa kotikatselukokemus voi olla lähes teatterikokemuksen veroinen, kun taas joissain ero on – lähinnä visuaalisen tai auditiivisen vaikuttavuuden vuoksi – järkyttävän suuri. Interstellar kuuluu eittämättä jälkimmäiseen ryhmään.

Kun Interstellarin visuaalisuutta on näin kehuttu, on hyvä muistaa myös äänen osuus. Elokuvan äänisuunnittelu on toteutettu varsin taitavasti. Sitä tukemassa on Hans Zimmerin upea musiikki, jossa olen kuulevinani vaikutteita muun muassa Arvo Pärtin urkumusiikista ja Philip Glassin Koyaanisqatsista.

Hyvät:

• Erinomainen näyttelijäkaarti (McConaughey, Hathaway, Chastain, Michael Caine, Matt Damon)
• Huoliteltu visuaalinen ilme
• Hans Zimmerin erinomainen musiikki

Pahat:

• Lopun kliimaksiputki
• Liikaa kaikkea

Rumat:

• TARS- ja CASE-robotit, jotka näyttävät naurettavilta ja äärimmäisen epäkäytännöllisiltä