Archer (2009-) arvostelu

Archer (2009-)

Archer (2009-) on animoitu toimintakomedia ”maailman parhaasta vakoojasta” eli Sterling Archerista ja hänen kollegoistaan vakoojatoimistossa. Sarja on Suomessa hävettävän huonosti tunnettu – en ymmärrä, miksi.

Päätin tutustua Archeriin, kun Facebookin Bojack Horseman -ryhmässä verrattiin Bojackin ja Archerin päähenkilöitä toisiinsa. Tosiaan: Archerissa, Bojackissa ja Rick and Mortyn Rickissä on paljon samaa.

  • He ovat (Rickiä lukuun ottamatta?) kasvaneet tunnekylmän ja vaikean äidin hoteissa.
  • He ovat narsistisia alkoholisteja, jotka pystyvät (ainakin jotenkuten) huolehtimaan työstään ja ihmissuhteistaan.
  • He ovat työssään poikkeuksellisen hyviä, ja nauttivat siksi muiden arvostusta.
  • He kohtelevat ihmisiä ympärillään huonosti ja suorastaan kiusaavat ihmisiä, jotka ovat heille läheisiä (Mortya, Toddia, Malorya).
  • He rakastavat irtoseksiä ja pelkäävät vanhemmuutta – mutta kun vanhemmuus sattuu heidän kohdalleen, he yllättävät positiivisesti.
Sterling Archer: tyylikäs ja vaarallinen.

Archer eroaa kuitenkin Rickistä ja Bojackista siinä, että hän ei ole suoranaisesti lahjakas tai älykäs. Rick ja Bojack ovat molemmat omista puutteistaan huolimatta älykkäitä ja oivaltavia hahmoja, jotka pystyvät kiinnostavaan keskusteluun ja itsereflektioon.

Toisin on Archerin laita. Älykkyyden sijaan Archerille on siunaantunut kaksi muuta lahjaa: komea ulkonäkö ja järjettömän hyvä onni. Näiden avulla hän pystyy luovimaan elämässään eteenpäin ja menestymään.

Archer on paljosta velkaa vakoojaelokuvien genrelle ja aivan erityisesti James Bondille. Oikeastaan Archeria voi jopa nimittää James Bond -parodiaksi. Siinä missä James Bond juo hillitysti cocktailin tai kaksi illassa, Archer vetää tiukkaa viskiä aamulla, päivällä ja illalla. James Bondin seksi on tyylikästä ja tyydyttävää sekä Bondille että hänen kulloisellekin kumppanilleen – Archer puolestaan panee kaikkea mikä liikkuu. Petikumppani saa tyytyä aamupalaan alakerran kahvilassa.

Archer ei arastele verrata itseään ikoneihin.

Archerissa tuodaan esiin vakoojan työn byrokraattinen puoli, joka jää cooleissa vakoojaelokuvissa piiloon. Jotta tähtivakooja pääsee nauttimaan vauhdista ja vaarallisista tilanteista, on jonkun huolehdittava juoksevista asioista. Archerin tapauksessa tätä tylsää ja tunkkaista arkea pyörittää toimiston back office -väki.

Sarjan alussa toimistolla on vain pari kenttäagenttia – Archerin lisäksi sähäkkä ja nopeaälyinen Archerin (ex-)rakastajatar Lana Kane ja tyylitietoinen, homoseksuaali pommiekspertti Ray Gillette. Toimistoa pitävät pystyssä firman iso pomo, entinen kenttäagentti ja Archerin äiti Malory Archer, ujo ja seksiriippuvainen talousjohtaja  Cyril Figgis, masokistiseeen seksiin mieltynyt ja upporikas johdon assistentti Carol/Cheryl, hullu tiedemes Algernop Krieger ja todellinen yllätyksien nainen, HR-johtaja Pam Poovey. Aluksi toimistossa työskentelee enemmänkin väkeä, mutta tuotantokausien kuluessa toimisto kutistuu käytännössä näihin seitsemään keskushenkilöön.

Omat lempihahmoni sarjassa ovat Pam ja Krieger.

Krieger tuo maailmaan niin monta tuplakappaletta itsestään, että jää vähän epäselväksi, kuka heistä on aito ja alkuperäinen.

Krieger on yhdistelmä Victor Frankensteinia, Alan Turingia ja Dexter Morgania. Hän on älykäs ja taitava tiedemies, mutta sosiaalisesti taitamaton ja kyvytön ymmärtämään kielen tai eleiden nyansseja. Lisäksi hänellä ei ole juuri huumorintajua. Hän on tyyppinä äärimmäisen kuiva – ja silti sarjan hauskimpia hahmoja. Sosiaalisen rajoittuneisuutensa vuoksi Krieger ei juuri pärjää parisuhdemarkkinoilla, joten hän on ratkaissut pariutumisongelman ylivertaisella älyllään ja kehittänyt itselleen Blade Runner 2049:n tyyliin virtuaalisen hologrammikumppanin, joka – yllätys, yllätys – näyttää enemmän animepornoelokuvasta karanneelta hahmolta kuin oikealta ihmiseltä.

Pam ei epäröi käyttää kovia keinoja.

Pam vaikuttaa Archerin ensimmäisten jaksojen aikana värittömältä ja pitkästyttävältä hahmolta. HR-johtajan voisi olettaa olevan äärettömän diplomaattinen ja lempeä olento – ja siten suhteellisen tylsä olento toimintakomediaan. Pam on kuitenkin kaikkea muuta. Sarjan mittaan käy ilmi, että Pam on rahoittanut opintonsa tappelemalla fight clubissa ja ajaa vapaa-ajallaan drifting-kisoissa. Molemmissa lajeissa hän menestyy erittäin hyvin.

Kymmenenteen tuotantokauteen mennessä olemme oppineet tuntemaan Pamin sarjan likaisuuteen asti hedonistisena ja väkivaltaan taipuvaisena koviksena. Hahmon charmi syntyy siitä, että hurjasta luonteestaan huolimatta Pam näyttää ulospäin tavalliselta ja kiltiltä keskiluokkaiselta rouvalta.

Archer ja Lana kinastelevat jatkuvasti. Kuvan pikkupoika ei liity tapaukseen.

Archerin ainoa oikeasti sympaattinen ja positiivinen hahmo ja samalla ainoa kunnollinen samaistumiskohde on Lana Kane. Edistyksellistä: nuori, musta nainen tällaisessa roolissa! Lana on super hot, älykäs, empaattinen ja kaikin puolin järkevä tyyppi. Lisäksi hän on erinomainen vakooja. Hän on myös äärimmäisen kärsivällinen – ilman tätä ominaisuutta Archerin kanssa työskentely olisi mahdotonta.

Aivan sarjan alussa Lanasta nousee esiin myös negatiivisia piirteitä. Hän on liioitellun aggressiivinen ja epäluuloinen. Jaksojen mittaan nämä särmät kuitenkin hioutuvat pois, jolloin hänen ainoaksi negatiiviseksi ominaisuudekseen jää hieman turhan voimakas taipumus kiukkuun – ja sekin on täysin ymmärrettävää ottaen huomioon, että hän joutuu työskentelemään Archerin kanssa.

Lisäksi Lanasta on Archerissa tehty jatkuvan tirkistelyn kohde, joka esitetään säännöllisesti sopivan vähissä vaatteissa. Kaipa tämä vain kuuluu lajityyppiin.

Maloryn kova kuori rakoilee vain harvoin.

Yksi Archerin keskeisistä teemoista on huono vanhemmuus (niin: aivan kuten Bojack Horsemanissa ja Rick and Mortyssa). Tätä teemaa havainnollistetaan Archerin ja hänen äitinsä Maloryn suhteella. Jos mahdollista, Malory on vielä Archeriakin narsistisempi ja ylimielisempi – ja aivan yhtä alkoholisoitunut. Malory toimi pitkään itse kenttäagenttina ja on siksi ollut merkittävän osan Archerin lapsuudesta suorittamassa työtehtäviä milloin missäkin maailman kolkassa. Vastuu Archerin kasvatuksesta on langennut hovimestari Woodhousen vastuulle.

Silloin harvoin, kun Malory on ollut läsnä, on hän kasvattanut poikaansa moukariniskuin. Kun Archer on 9-vuotias ja opiskelee sisäoppilaitoksessa, Malory muuttaa uuteen kotiin ja unohtaa ilmoittaa uudesta osoitteestaan sisäoppilaitokseen. Archer suunnistaa joululomilla tietenkin vanhaan kotiinsa – meinaa jäätyä vanhan kodin ovelle, kun kukaan ei vastaa koputuksiin. Kun pieni Archer jättää uuden polkupyöränsä lukitsematta pihalle, Malory päättää antaa pojalleen opetuksen: hän heittää pyörän pois ja antaa Archerin uskoa, että se on varastettu. Sen siitä saa, kun ei huolehdi tavaroistaan. Eräänä Halloweenina Archer ja Malory pelaavat pokeria, ja… No, katsokaa itse:

Malory ei anna Archerin iloita tai nauttia mistään, vaan vie pojaltaan kaiken hyvän pois. Sarjassa ei avata Maloryn taustoja järin laajasti – ehkä hän vain ”on sellainen”, tai Maloryn kasvatusmetodit heijastelevat hänen oma traumojaan. Ehkä myös Malory on joutunut kokemaan toistuvia menetyksiä ja nöyryytystä, ja hän siksi päättää totuttaa poikansa maailman kovuuteen tarpeeksi nuorena – samaan tyyliin, kuin Bojack Horsemanin vanhemmat.

Kyse ei ole siitä, etteikö Malory rakastaisi poikaansa. Kun Archer joutuu vaaraan tai loukkaantuu, on Malory ensimmäisenä järjestämässä apua tai silittelemässä poikansa päätä. Kun vaara poistuu ja haavat paranevat, häviää myös Maloryn kyky osoittaa pojalleen rakkautta.

Archer Vicen keskushenkilöt

Archer on nopeatempoinen, äänekäs ja dialogipainotteinen sarja, jonka keskushahmot elävät hetkessä. Kohtaukset täyttyvät vuorosanoista, joita päähenkilöt huutavat, kiljuvat, ärjyvät ja rähjäävät toisilleen. Ääninäyttelijät tekevät erinomaista työtä. Archeria ja hänen äitiään vaivaa sitkeä tarve ”tulla kuulluksi” – ikään kuin oman olemassaolonsa todisteena tai oikeutuksena. Tämä näkyy suoraan sarjan dialogissa: Archerin hahmot viittaavat säännöllisesti kuulemiseen tai kieleen.

Archer vaatii jatkuvasti paikkaa huomion keskipisteenä, eikä hän osaa kuunnella muita tai antaa heille heidän tarvitsemaansa tilaa. Tämä on tulkittavissa symboliksi hänen egoismistaan. Muiden kuuleminen on vaikeaa Archerille myös hänen fyysisten rajoitteidensa vuoksi: vuosien työskentely tuliaseiden ja räjähteiden parissa on johtanut ilkeään tinnitukseen. Hän on suorastaan fyysisesti kykenemätön kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavana. Vaikea keksiä osuvampaa vertauskuvaa narsismille.

Archer: 1999 -kauteen mennessä sarjan visuaalinen ilme on hioutunut huippuunsa.

Archerin animaatio on miellyttävää katseltavaa ja muuttuu kausi kaudelta sulavammaksi. Sarjan visuaalinen tyyli hakee vaikutteita erityisesti 1900-luvun puolivälin sarjakuvista, joissa käytetään runsaasti paksua mustaa viivaa. Piirrostyyliä leimaa ekonomisuus: vaikuttaa siltä, että ainimointiosastolla yritetään tehdä animaatiosta mahdollisimman täyteläistä ja eläväistä mahdollisimman vähällä vaivalla.

Ensimmäisillä tuotantokausilla animaatio on vielä hieman töksehtelevää (katsokaapa esimerkiksi, mitä tapahtuu pilottijaksossa Lanan jaloille ja takamukselle, kun hän kävelee). Lisäksi ensimmäisissä jaksoissa käytetään kummallista sammakkoperspektiiviä, joka jää sittemmin käytännössä kokonaan pois. Visuaalinen kehityskaari sarjan ensimmäisen ja kymmenennen (eli toistaiseksi viimeisen) tuotantokauden välissä on huima.

Archer Vice

Archer alkaa jaksojuonisena sarjana, jossa kukin jakso alkaa ja päättyy samaan tilanteeseen. Hiljalleen mukaan alkaa tulla kuitenkin yhä enemmän jatkuvajuonisuutta, ja viimeistään viidenteen, Archer Vice -nimellä tunnettuun tuotantokauteen mennessä ollaan sarjassa siirrytty lopullisesti jakson tai pari kattavista juonikaarista kokonaisen tuotantokauden kattaviin juonikaariin.

Sarjan viides tuotantokausi eli Archer Vice on ensimmäinen sarjan alkuperäisestä konseptista poikkeava kausi: enää ei seikkailla kansainvälisen vakoilun maailmassa, vaan huumekaupan ja kantrimusiikin parissa. Myöhemmin sarjassa kokonaan toisiin tarinamaailmoihin sijoittuvia kausia: 1940-luvun film noir -hengessä toteutettu Archer: Dreamland,  1930-luvun tahitilaissaarelle sijoittuva Archer: Danger Island ja lopulta tulevaisuudessa tapahtuva avaruusseikkailu Archer: 1999.

Pam ja Krieger Archer: Danger Island -kaudella

Pidän erityisesti sarjan alkupään tuotantokausista, mutta myös Archer: 1999 mahtuu suosikkieni joukkoon. Danger Island sisältää paljon hyviä elementtejä (Krieger papukaijana ja Pam Archerin butchihtavana sidekickinä ovat vastustamattomia!), mutta on kokonaisuutena turhan haparoiva ja loppuu töksähtäen.

Ilmeisesti 11. tuotantokaudella on tarkoitus jatkaa jälleen sarjan alkuperäisen konseptin parissa. Tai saa nähdä, mitä sieltä tulee. Uuden tuotantokauden pitäisi ilmestyä linjoille jo vuoden 2020 aikana.

Alla ensimmäisen tuotantokauden ja Archer Vicen trailerit. Jälkimmäinen on tehty musiikkivideoparodian muotoon – katsokaa, se ei spoilaa mitään.

*****

Lords of Chaos (2018) arvostelu – Hevi reissu

Lords of Chaos (2018)

Lords of Chaos (2018) on elokuva, jota ei olisi pitänyt tehdä. Se tehtiin silti.

Tämä teksti on teksti, jota minun ei pitäisi kirjoittaa. Kirjoitan silti.

Lords of Chaos kertoo 90-luvun alussa Norjassa syntyneestä black metalin toisesta aallosta ja ihmisistä, jotka vaikuttivat sen muovautumiseen. Sitä markkinoidaan kauhuelokuvana ja trillerinä, mutta oikeasti se muistuttaa monin paikoin lähinnä komediaa.

Mayhemin ensimmäinen treenikämppä on Euronymouksen (kuvassa) vanhempien kellarissa.

Osittain tositapahtumiin perustuvan elokuvan tarina keskittyy vuonna 1984 perustettuun Mayhem-yhtyeeseen. Bändin nokkamies Øystein ”Euronymous” Aarseth etsii musiikillista tyyliä, joka huokuu äärimmäistä kylmyyttä ja pahuutta. Laulajaksi bändiin napataan ruotsalainen Per Yngve ”Dead” Ohlin, joka suhtautuu pakkomielteisesti kuolemaan ja hautaa esiintymisvaatteensa pariksi päiväksi maahan, jotta niistä huokuisi lavalla sopivasti kalmainen haju. Mayhem alkaa herättää myönteistä huomiota Oslon heviundergroundissa. Käsillä on jotakin suurta, alkuvoimaista ja merkittävää.

Pian Euronymouksen jutulle saapuu Kristian ”Varg” Vikernes, joka lykkää Euronymoukselle Burzumiksi nimetyn bändinsä demon. Euronymous kuuntelee demon – ja hämmästyy. Hän signaa Burzumin omalle Deathlike Silence -levymerkilleen ja auttaa Vikernesiä nauhoittamaan Burzumin debyyttialbumin.

Seuraa tapahtumaketju, jonka seurauksena osa black metalin toisen aallon ydinjengistä kuolee väkivaltaisesti ja osa saa pitkän vankilatuomion. Matkan varrella paloi muutama kirkko ja syötiin ehkä vähän ihmistä. Niin, ja tehtiin pikkuinen nippu black metal -levyjä, jotka nousivat nopeasti klassikon asemaan.

Tämän verran elokuvassa on totta.

Vikernes ja Euronymous katsovat, kun ”jotain roihahtaa”.

Lord of Chaos ei ole dokumentti. Se ottaa laajoja taiteellisia vapauksia kuvatessaan 90-luvun alun tapahtumia. Nämä taiteelliset vapaudet perustellaan elokuvan alkuteksteissä: se on ”based on truth and lies”. Katsojat (etenkin ne katsojat, joille tapahtumien kulku ei ole muista lähteistä tuttu) tietenkin unohtavat tämän disclaimerin heti ja nielevät todennäköisesti elokuvan tarinan sellaisenaan ja luottavat kuvauksen todenmukaisuuteen.

En ala ruotia tässä tarkemmin sitä, missä kaikissa suhteissa Lord of Chaos poikkeaa totuudesta. Listasta tulisi pitkä. Suorien asiavirheiden lisäksi se epäonnistuu kuvaamaan monien skenen avainhahmojen persoonallisuutta.

Mayhemin tosielämän bändikuvia on kopioitu elokuvaan huolellisesti. Kuvassa Dead (Jack Kilmer), Hellhammer (Anthony De La Torre), Euronymous (Rory Culkin) ja Necrobutcher (Jonathan Barnwell).

Jossakin Lords of Chaos kuitenkin onnistuu. 90-luvun alun Norja-skene on kuvattu mediassa perinteisesti uhkaavana ja pelottavana. Lords of Chaos valitsee toisenlaisen kuvaustavan: se esittää touhun nuorten miesten harkitsemattomana kohkaamisena, jossa sattumalla oli suuri merkitys. Skene ei ollut organisoitunut tai hallittu, vaan väljä joukko ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita tietyn tyyppisestä musiikista ja maailmankatsomuksesta. Yksittäisten henkilöiden mielenterveysongelmilla, riidoilla ja patoutumilla oli merkittävä rooli tapahtumien kulussa.

Se ei silti tarkoita, että avainhenkilöiden toiminnassa ei olisi ollut minkäänlaista vakaumuksellisuutta. Se oli kuitenkin luonteeltaan niin järjestäytymätöntä ja kaoottista, että sen kuvaaminen olisi vaikeaa. Lords of Chaos ei edes yritä, vaan kuvaa Norjan tapahtumia lähinnä yhtenä pitkänä vitsinä, jossa nuoret miehet koheltavat. ”Jossain jotain roihahtaa ja jotain kaatuu.”

Varg Vikernes on Oslon black metal -skenen yksinäinen susi.

Varg Vikernes on kritisoinut kovin sanoin oman hahmonsa näyttelijävalintaa. Vikernesiä näyttelevä Emory Cohen ei tosiaankaan muistuta Vikernesiä ulkonäöltään tai olemukseltaan. Koska elokuva ei muutenkaan pyri kuvaamaan asioita kuten ne todella tapahtuivat, en jaksa välittää. Söpösti hymyilevä Cohen on pitkätukkaperuukkinsa alla mahdottoman herttainen. Suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on rivakka montaasi, jossa Vikernes tekee ”kaiken isommin ja paremmin kuin Euronymous”: nauhoittaa Burzumin Hvis lyset tar oss -levyä, muhinoi kahden mimmin kanssa yhtä aikaa ja kiertää Norjaa kirkkoja sytytellen.

Montaasista tekee mehukkaan se, kuinka se samanaikaisesti kuvaa tapahtumien kulkua hämmästyttävän oivaltavasti ja totuudenmukaisesti – ja silti aivan väärin. Tosiaan: näihin aikoihin Vikernes teki asioita tavalla, joka varmasti sai Euronymouksen kateelliseksi. Euronymous ja Mayhem ainoastaan muovasivat black metalin toiselle aallolle ominaista äänimaailmaa, mutteivät onnistuneet koskaan tekemään albumeita, jotka kestäisivät aikaa ja joilla olisi itsessään musiikillista arvoa. Toisin on Vikernesin ja Burzumin laita: Hvis Lyset Tar Oss on yksi parhaista black metal -albumeista kautta aikain.

Sen sijaan Vikernes höyläämässä kiimaisia fanityttöjä… Ei. 😂 Pitää ihan vetää naurulta hetki henkeä. Tosielämän Vikernesin henkilökuva on räikeän värikäs, mutta naistenmies hän ei ollut.

Euronymous poseeraa. Vaatteet jäljittelevät tosielämän promokuvia, ympäistö ei.

Myös Euronymouksen tyttöystävä on väkinäinen ja ärsyttävä juonielementti. Euronymous ei tiettävästi koskaan seurustellut kenenkään kanssa, mutta tietenkin Hollywood-elokuvassa pitää vähän romanssia olla. Jos elämäkerta ei tarjoa sopivaa mallia, keksitään tyttöystävä tyhjästä.

Todellisuudesta saa poiketa, kun poikkeaminen mahdollistaa hahmon esittämisen täyteläisempänä ja rikkaampana. Lords of Chaos ei kuitenkaan poikkeamisillaan tee näin – se luo fantasioillaan vain halpaa viihdearvoa ja Hollywood-henkistä sensationalismia.

Lords of Chaosin puvustus on tehty huolellisesti. Rory Culkin on kuitenkin liian ”cum-guttered” Euronymouksen napapaitalookiin.

Lords of Chaos on äärimmäisen täsmällinen ja uskollinen todellisuudelle näyttämöllepanossa. Euronymousin Helvete-kauppa kellareineen on lavastettu huolellisesti, ja osa kohtauksista on kuvattu todellisilla tapahtumapaikoilla. Keskushahmojen ylle on etsitty oikeiden yhtyeiden bändipaitoja, ja saattaa jopa olla että mukaan on huolittu vain sellaisia patch- ja paitadesigneja, joita on ollut tarjolla 90-luvun alussa. Myös Euronymouksen ja Deadin corpsepaintit on toteutettu tarkasti vanhojen valokuvien mukaisesti. Sisäotokset Euronymouksen ja Deadin kimppakämpästä näyttävät uskottavilta.  Näyttömällepanossa Lord of Chaos siis loistaa.

Lords of Chaosin erikoistehosteet on niin ikään tehty taitavasti. Yllätyin positiivisesti: väkivalta ja sen jäljet näyttävät juuri niin rujoilta ja tunkkaisilta kuin pitääkin. Black metal glorifioi usein väkivaltaa, mutta Lords of Chaos ei sitä tee.

Deadin hahmon kuvaus on yksi elokuvan onnistuneimmista.

Myös kohtaus, jossa Mayhem soittaa lavalla, välittää perinteisen black metal -keikan fiilistä melko hyvin. Tämän ja Mayhemin studionauhoitusten lisäksi lisäksi Lords of Chaosissa kuullaan itse musiikkia vain satunnaisia pätkiä. Burzumin musiikkia ei elokuvassa ole käytetty ollenkaan, Mayhemin musiikkia kyllä käytettiin mutta suurimmaksi osaksi coverversioina. Syyt musiikin vähäisyyteen liittyvät varmaankin osittain tekijänoikeuksiin, mutta osittain myös siihen, että black metal voisi saada suuren yleisön korvat kipeiksi.

Okei: näyttämöllepano siis toimii. Mutta dialogi… Yöks. ”We are the lords of chaos!”, kähisee Dead. ”I invented true Norwegian black metal” – ”we play true Norwegian black metal”, mahtailee Euronymous. Teatraalisuus oli ominaista black metalin toiselle aallolle, mutta joku raja sentään. ”Lords of chaos” -termiä ei 90-luvun alussa Norjassa tunnettu – se liitettiin black metal -skeneen ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 julkaistun kirjan nimessä. ”True Norwegian black metal” on puolestaan Darkthronen kehittämä konsepti – siis bändin, jonka olemassaolosta Lords of Chaos -elokuva vaikenee kokonaan.

Pikkujuttuja, jotka syövät Lords of Chaosin uskottavuutta.

Vain Euronymous käyttää Venom-paitoja.

Hankalinta elokuvassa kuitenkin on, että se viestii hyvin ristiriitaisesti kohteidensa olemuksesta ja tekemisistä. Se esittää kohteensa ensin koomisessa, sitten traagisessa valossa. Kohdat, joissa Lords of Chaos kuvaa Euronymousin traumatisoitumista ja surua, ovat oikeasti aika vaikuttavia – mutta niiden tehoa syö kovasti se, kun koominen ja suorastaan parodisoiva ote pääsee jälleen vallalle. Katsojaa kehotetaan ensin samastumaan päähenkilöön ja hänen kipuunsa – ja sitten nauramaan hänen kohkaamiselleen. Myös se, pitäisikö päähenkilöiden tekemisiä pitää ”siisteinä”, pelottavina vai naurettavina, jää epäselväksi.

Lords of Chaos pohjautuu väljästi samannimiseen tietokirjaan, joka on suomennettu nimellä Kaaoksen ruhtinaat. Olen lukenut teoksen pariinkin otteeseen ja pitänyt sitä vallan pätevänä kuvauksena asioiden kulusta. Kuulemma se on kuitenkin jostain syystä huono – miksi, se on jäänyt minulle vähän epäselväksi. Konkreettinen kritiikki on jäänyt vaisuksi. Vikernes itse on itkenyt teoksen epätarkkuuksia pitkään, mikä ei ole yllätys – hän on vuodesta 1994 lähtien keskittynyt lähes täyspäiväisesti valittamiseen, ja siksi hänen kommenttejaan on vaikea ottaa vakavasti.

Myös Hellhammerin näyttelijä on suloinen. Taustalla määkii Euronymous.

Lords of Chaos -kirja kertoo laajasti eri puolella maailmaa syntyneistä black metal -skeneistä sekä ilmiöistä, jotka vaikuttivat black metalin syntyyn. 90-luvun alun Norjan tapahtumat ovat merkittävä osa teosta, mutta kuitenkin vain osa. Elokuvaan kirjasta on napattu kirjasta vain ohut lipare, ja tässäkään elokuva ei ole järin uskollinen kirjalle – sen sijaan vaikuttaa siltä, että käsikirjoitus on kursittu kasaan Wikipedia-artikkelin perusteella. Ainoa asia, jossa Lords of Chaos -elokuva todella pohjautuu Lords of Chaos -kirjaan, on sen nimi.

Lords of Chaosin ohjaaja Jonas Åkerlund oli itse mukana black metalin ensimmäisessä aallossa: hän soitti rumpuja Bathoryn alkuperäisessä kokoonpanossa. Sittemmin Åkerlund on kunnostautunut musiikkivideoiden ohjaajana ja tehnyt videoita muun muassa Lady Gagalle, Madonnalle ja Christina Aguileralle. Koska Åkerlund tavallaan tulee skenen sisältä, olisin toivonut häneltä asiallisempaa suhtautumista aiheeseen. Hänen omasta osallistumisestaan black metal -skenen ja -musiikin kehitykseen kuitenkin kulunut jo yli 30 vuotta, jotka hän on viettänyt pitkälti pinnallisten pop-videoiden parissa. Sen huomaa.

”VITTU MEIKÄ OLI SAATANA JUOMASA”

Kenelle Lords of Chaos on tehty? Ei ainakaan niille, jotka kuuntelevat black metalia ja joille Euronymousin, Vikernesin, Deadin ja muiden 90-luvun alun merkittävien hahmojen tarina on jo valmiiksi tuttu. Lord of Chaos on suunniteltu, toteutettu ja budjetoitu suuren yleisön viihteeksi ja kauhisteltavaksi.

Kyse on sensaationhakuisesta, amerikkalaisesta massatuotteesta, jossa tavoitteena ei ole kertoa tarinaa sellaisena kuin se tapahtui, vaan viihdyttää katsojia. Eikä se onnistu edes siinä kovin hyvin.

Salaa silti toivon, että Lords of Chaosista tehtäisiin jatko-osa, joka kuvaa Vikernesin myöhempiä vaiheita. Varg Vikernesiä esittävän Emory Cohenin ujoa hymyä ja pitkien hiusten takaa pälyileviä, surullisia silmiä tulee ikävä.

Hanki parempaa luettavaa tai katsottavaa. Esimerkiksi:

A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018) arvostelu – Kadotettu paratiisi

A Quiet Place (2018)

A Quiet Place (2018) on postapokalyptinen kauhuelokuva maailmasta, jossa ei puhuta. Länsimainen sivilisaatio on romahtanut verenhimoisen hirviöarmeijan kynsissä. Örmelöiden vahvuus on äärimmäisen tarkka kuulo – ne aistivat pienimmänkin rasahduksen kilometrien päähän. Toisaalta ne ovat sokeita kuin olmit (aivan kuten The Descent -elokuvien otukset).

Elokuva seuraa hirviöiden hyökkäyksestä selviytyneen amerikkalaisperheen elämää. Isä levittää vakiintuneille kulkureiteille hienoa hiekkaa, jota pitkin perhe kävelee paljain jaloin – kengänpohjan alle naksahtaen rusentuva keppi voisi koitua kohtaloksi. Keskustelua käydään lähinnä viittomakielellä, jota koko perhe osaa sujuvasti; perheen tytär on kuulovammainen, joten lausutun kielen korvaava kommunikaatio sujuu kaikilta vaivatta. Tyttären vamma on siis varustanut koko perheen taidolla, joka on edesauttanut heidän selviytymistään.

A Quiet Placen perheessä kaikki osaavat puolustaa itseään.

Vaaroilta ei kuitenkaan voi kokonaan välttyä. Kun perhe käy hakemassa autioituneen kaupungin pikkukaupasta lääketarpeita, perheen pienin poimii mukaansa pattereilla toimivan, kovaa ääntä pitävän muovilentokoneen. Isä kieltää poikaa – äänekäs lelu on liian vaarallinen otettavaksi mukaan. Kiusaus on kuitenkin liian suuri, ja tottelemattomuus koituu pojan kohtaloksi. Koko perhe saa kannettavakseen trauman.

Itse näen tässä aika vahvaa Lucifer-symboliikkaa, joku toinen ehkä ihan tavallista lapsiperheen elämää: perheen kuopus alkaa pitää helkkarinmoista meteliä juuri silloin, kun ei pitäisi.

Muovilentokone on vaarallinen, vaikka näyttää viattomalta.

Juuri kohtaus, jossa perheen pienin kielloista huolimatta alkaa leikkiä kovaan ääneen piipittävällä muovilelulla, asettaa koko elokuvan tiettyyn tulkinnalliseen kehykseen: ääni on A Quiet Placen maailmassa kielletty hedelmä, kapina ja oman itsen ilmaus. Jokaisella meistä on synnynnäinen tarve ilmaista itseämme, pitää ääntä itsestämme, huutaa ja tanssia – A Quiet Placessa nämä kuitenkin koituvat kuolemaksi. Ne, jotka kieltäytyvät pelaamasta sääntöjen mukaan, karkotetaan paratiisista – eli käytännössä kokevat kivuliaan ja väkivaltaisen lopun.

Eikä tässä vielä kaikki! Jos A Quiet Place tarjoaa Lucifer-symboliikkaa, löytyy elokuvasta toki myös Kristus. Yhteydet ovat partaa myöten sen verran selvät, että elokuvan nähneet tietävät kyllä, mistä puhun. Eipä siitä tällä erää enempää.

Jotta matka käy turvallisesti, on se tarvottava paljain jaloin.

Elokuvan mörmelöt tuovat mieleen suhtkoht vahvasti Stranger Thingsin kukkanaamaiset monsterit. Myös Alien on helppo vertauskohta – ja aivan erityisesti Alien: Isolation, jota pelatessaan saa kyykistellä hipihiljaa milloin missäkin säälittävässä piilopaikassa ja pidätellä hengitystään, jotta vieressä tepasteleva xenomorfi ei hoksaisi, missä mennään.

A Quiet Place on rakenteiden, muotojen ja puhtaiden merkitysten elokuvaa. Sen tarinaa ei sotketa sekalaisella sälällä tai turhalla glitterillä. Kaikilla keskeisillä hahmoilla on IMDb:n mukaan nimet, mutta en muista, että niitä olisi elokuvassa käytetty. Elokuva ei ole täysin mykkä – ehtii kuitenkin kulua hyvä tovi, ennen kuin siinä lausutaan ensimmäistäkään sanaa. Viittomakieltä kuitenkin käytetään ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

John Krasinski esittää perheen isää.

A Quiet Placen pääosaa eli perheen isää esittää John Krasinski, joka on myös ohjannut elokuvan. Vähän hassultahan se tuntuu: vuosi sitten katsoin putkeen koko Konttori-sarjan, jossa Krasinski näyttelee niin ikään pääroolia eli keppostelija Jim Halpertia. Krasinskin vaimo Emily Blunt esittää elokuvassa perheen haurasta, mutta sisäisesti vantteraa äitiä. (Tiedä vaikka Konttorin Rain Wilson vaikka salaa esittäisi yhtä elokuvan hirviöistä?)

A Quiet Place II:n ensi-illan oli alun perin tarkoitus olla huhtikuussa, mutta koronan vuoksi se on lykkääntynyt ilmeisesti syyskuulle.

*****

Chernobyl (2019) arvostelu

Chernobyl (2019)

Chernobyl (2019) on viiden jakson mittainen, historiallinen minisarja maailman vakavimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta. Itse onnettomuuden lisäksi se kertoo järjestelmästä, jossa Neuvostoliiton yhteneväisyyden ja erehtymättömyyden korostaminen nousi totuutta ja elämää tärkeämmäksi arvoksi.

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa toteutetaan turvallisuuskoe, jonka vuoksi reaktorin teho lasketaan poikkeuksellisen matalalle tasolle. Reaktorin pikasulkujärjestelmä ja hätäjäähdytysjärjestelmä on kytketty pois päältä. Koe päättyy katastrofiin: kun reaktorin valvojat pyrkivät pudottamaan reaktorin tehoa, teho alkaa yllättäen nousta, mikä johtaa reaktorin ytimen räjähtämiseen. Reaktorin valvomossa tästä ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.

Reaktorin valvomossa vallitsee hämmennys.

Kukaan ei tiedä, mitä on juuri tapahtunut ja miksi. Edes kokeen valvoja, kokenut insinööri Djatlov ei ymmärrä tilanteen merkitystä. Kun reaktorin toimintaa säätelevät työntekijät lähtevät selvittämään tilannetta, heistä moni altistuu tietämättään vakavalle säteilyannokselle. Parin viikon kuluttua moni heistä on jo kuollut.

Chernobyl havainnollistaa, kuinka huonosti ydinvoimalan työntekijät olivat perillä reaktorin toiminnasta ja siitä, kuinka vakavasta onnettomuudesta oli kyse. Juuri tästä syystä Chernobyl tuntui juuri tänä keväänä niin tuoreelta. Sarja julkaistiin HBO Nordicissa jo vuosi sitten, mutta korona tekee siitä juuri nyt ajankohtaisen.

Boris Shcherbina ja Valeri Legasov miettivät Tšernobylin onnettomuuden merkitystä.

Kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, olemme juuri nyt keskellä tilannetta, jossa meitä uhkaa jokin arvaamaton ja tuntematon. Joudumme tekemään päätöksiä puutteellisen tiedon varassa, suunnistamaan silmät sidottuina. Vasta jälkikäteen tiedämme, mikä olisi ollut oikea tapa toimia.

Chernobylin tarina kerrotaan pääosin ydinfyysikko ja kemisti Valeri Legasovin näkökulmasta. Legasovia esittää erityisesti Mad Menistä tuttu Jared Harris, joka tekee Chernobylissä ilmiömäisen roolityön. Legasov on sarjassa järjen ääni, joka ravistelee neuvostoliiton politbyroon hereille. Tiedemiehenä hänen on vaikea sopeutua puoluepolitiikan maailmaan, jossa tahrattoman kulissin ylläpitäminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Hiiliministeri pyytää hiilikaivoksen miesten apua.

Mieleen tulee väkisin pragmaattinen totuusteoria, joka määrittelee totuuden tiedoksi, josta on (eniten) hyötyä. Tosiaan: neuvostojärjestelmässä yksilölle kaikkein hyödyllisintä oli sulkea silmät järjestelmän ilmeisiltä epäkohdilta. Vikojen tiedostaminen ja niiden esille tuominen ei ole ainoastaan vaarallista, vaan hengenvaarallista. Chernobyl tuo mieleen Citizen X -elokuvan, jossa neuvostohallinnon tahmainen toiminta ja vimmainen tarve propagoida Neuvostoliiton erinomaisuutta johtaa niin ikään inhimilliseen kärsimykseen ja tuhoon.

Legasov on sarjan keskeisin hahmo, mutta yksin hän ei maailmaa pelasta. Chernobyl nostaa sankarin asemaan erityisesti tavallisia ihmisiä: palomiehiä, sairaanhoitajia, ydinvoimalan työntekijöitä, kaivosmiehiä ja tavallisia janttereita, jotka eivät välttämättä osaa tehdä mitään erikoista, mutta tekevät mutisematta mitä milloinkin käsketään. Moni heistä uhraa terveytensä tai jopa henkensä – tietoisesti tai tietämättään.

Työmies Pavelin tarina on julma ja koskettava, mutta jää raakileeksi.

En ole varma, viestiikö tämä neuvostoliittolaisten uhrautuvaisesta ja jalomielisestä luonteesta vai siitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti yleensä ollut. Ehkäpä kieltäytyminen olisi monissa tapauksissa johtanut vielä vakavampiin seurauksiin. Moni taisi totella, koska tekemällä mitä pyydetään saattoi ainakin teoriassa selviytyä – kieltäytyminen olisi johtanut varmaan kuolemaan tai muihin yhtä epämiellyttäviin seurauksiin.

Ajoittain Legasov latoo neuvostopäättäjien eteen sellaisen tukun kuumottavia faktoja, ettei sarjaa voi katsoa nauramatta. Poliittisen järjestelmän intresseissä oli hyssytellä koko onnettomuus pois – ja sitten ääneen pääsee Legasov, joka ilmoittaa, että sadat tuhannet ihmiset kuolevat ja merkittävä osa mantereesta muuttuu asuinkelvottomaksi, ellei merkittäviin toimiin välittömästi. Itse asiassa ei ole mitään hauskaa, vaan esitystavassa: Legasov sanoo asiat suoraan ja sensuroimatta kuin lapsi, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai miellyttämisen tahtoa.

Lenin katsoo seinältä, kun voimalaitoksen johtaja penää selityksiä.

Minulle uutta sarjassa oli erityisesti se, että varsinainen ydinräjähdys oli vain ensimmäinen vaihe pitkässä tapahtumasarjassa. Räjähdyksen jälkeen reaktio voimalassa jatkui edelleen, ja radioaktiivinen saaste uhkasi levitä huomattavasti laajemmalle, jolloin onnettomuuden ympäristö- ja henkilövahingot  olisivat olleet moninkertaisesti suuremmmat.

Chernobyl tuo mieleen George Orwellin esittelemän idean kaksoisajattelusta, jossa ihmisten on hyväksyttävä totuudeksi sellaisia väitteitä, joiden he voivat suoraan havaita tai ymmärtää valheiksi. Erinomainen esimerkki aiheesta ovat onnettomuuden jälkeen voimalan lähistöllä toteutetut säteilymittaukset. Voimalan johto toistelee pitkään, että onnettomuuspaikalla on mitattu vain 3,6 r/H  (röntgeniä tunnissa) säteilyä, mikä ei sinänsä ole vaarallinen määrä. Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että yleisimpien mittarimallien asteikko päättyy 3,6 r/H:iin. Kun reaktorin säteilyä koetettiin mitata laajemman asteikon laitteella, mittaustulos hylättiin, koska laitteen uskottiin olevan rikki. (Tosiasiassa säteilyn määrä oli onnettomuuden jälkeen paikoittain jopa 20 000 r/H.)

Liekehtivä reaktori on lumoava näky.

Chernobyl on lavastettu ja puvustettu tavattoman huolellisesti. Jokainen kuva huokuu Neuvostoliiton ankeaa, laatikkomaista ja harmaata arkea. Kaikki, aivan kaikki näyttää jotenkin likaiselta. On hämmästyttävää, kuinka nuhjuisessa kunnossa neuvostoinfra on ottaen huomioon, että maassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Miksi ihmeessä nuoria miehiä palkattiin seisomaan univormuissa käytäville, mutta ei kunnostamaan hilseiselviä rakennuksia?

Chernobylin faktapohjaisuutta on sekä kehuttu että kritisoitu. Kun tekijät poikkeavat totuudesta, on ratkaisu yleensä harkittu – esimerkiksi se, että useita eri tiedemiehiä on ikään kuin yhdistetty Ulana Khomjukin hahmoon, tuntuu perustellulta. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi reaktorin sammutustöissä loukkaantuneiden palomiesten ja voimalan työntekijöiden säteilyvammat on pitänyt kuvata niin äärimmäisinä. He muistuttavat enemmän kauhuelokuvien muovailuvahazombeja kuin säteilyvammoista kärsiviä ihmisiä.

Shcherbina, Khomjuk ja Legasov pohtivat totuuden merkitystä.

Chernobyl ei sälytä vastuuta onnettomuudesta yksittäisen henkilön tai edes organisaation niskoille. Syitä onnettomuuteen oli monia, ja ne kaikki ovat niputettavissa kahteen kategoriaan: järjestelmästä johtuviin ja yksilöistä johtuviin. Koska Neuvostoliitto tahtoi esiintyä erehtymättömänä ja täydellisenä, oli myös sen tuottamien ydinvoimaloiden oltava täydellisiä. Tämä ylimielisyys johti siihen, että Neuvostoliitossa käytettyjen RBMK-reaktoreiden suunnitteluvirheestä ei kerrottu voimaloiden henkilökunnalle. Valheet ja propaganda johtivat tuhansien ihmisten kuolemaan ja vielä useampien kärsimykseen.

Parasta sarjassa on sen tunnelma ja dialogi, jonka sävyissä tuodaan esille neuvostosysteemin mädännäisyys. Katsoja tietää alusta lähtien jotain, mitä edes ydinvoimalan vastuuhenkilöt eivät tiedä: nyt sattui ja lujaa. Aivan kuin katsoisi liikenneonnettomuutta hidastettuna. Käsikirjoittajat ovat halkaisseet itse onnettomuuden kahteen osaan. Sarja alkaa välittömästi räjähdystä seuraavien tapahtumien kuvauksella. Sen sijaan onnettomuutta edeltävien tapahtumien kuvaus on säästetty viimeiseen jaksoon. Rakenne muistuttaa detektiivitarinaa, jonka alussa löydetään ruumis – tai, kuten tässä tapauksessa, avonaisena ammottava reaktorin ydin. Vasta kun tutkinta on edennyt läpimurtoon asti, voidaan kuvata itse murhaa.

*****