Mortal Kombat: Annihilation (1997) arvostelu

Mortal Kombat: Annihilation (1997)

Mortal Kombat: Annihilation (1997, levitetty myös nimellä Mortal Kombat 2 – Hävitys) on fantasiahenkinen toimintaelokuva, jonka juoni jatkaa siitä mihin Mortal Kombat (1995) jäi. Ensimmäinen Mortal Kombat oli sympaattisen kömpelö, mutta kolahti kohdeyleisöön lujaa ja menestyi myös kaupallisesti varsin hyvin. Jatko-osassa hommat eivät mene yhtä sujuvasti putkeen.

Ensimmäisen elokuvan lopussa Liu Kang voitti Mortal Kombat -turnauksen ja teki näin tyhjäksi Shang Tsungin yrityksen valloittaa Earthrealm. Jatko-osan alussa Outworldin hallitsija Shao Kahn haistattaa pitkät koko turnausperinteelle ja vuosituhantisille säännöille realmien yhdistämisestä. Hän avaa portaalin Outworldin ja Earthrealmin välille ja uhkaa yhdistää realmit toisiinsa lopullisesti.

Ensimmäisen Mortal Kombat -elokuvan näyttelijäkaartista mukana ovat vain Robin Shou ja Talisa Soto (vas.).

Onneksi Earthrealmin urheat soturit ovat turnauksen jäljiltä taistelutamineissaan ja valmiina puolustamaan omaa realmiaan. Ensimmäisenä nyrkit nostaa pystyyn Johnny Cage, jolle käy kuitenkin hassusti: Shao Kahn vääntää elokuvan ensiminuuttien aikana Johnnyltä niskat nurin. Joukko hajaantuu: Sonya lähtee etsimään lisäavuksi armeijakameriaan Jax Briggsiä. Liu Kang ja Kitana joutuvat perättäin kolmen eri ninjan (Smoke, Sub-Zero ja Scorpion) yllättämiksi. Raiden tiedustelee Elder Godeilta, miksi Shao Kahnin on sallittu rikkoa realmien yhdistämiseen liittyviä sääntöjä. Jumalat eivät anna Raidenille kunnollisia vastauksia – sen sijaan hän saa uuden kampauksen ja kivat vaatteet.

Ensimmäisen elokuvan näyttelijöistä mukana vanhoissa rooleissaan ovat vain Kitanaa esittävä Talisa Soto ja Liu Kangin näyttelijä Robin Shou. Kaikki muut hahmot on roolitettu uudestaan. Näyttelijävaihdosten myötä myös hahmojen persoonallisuus ja habitus on muuttunut aika tavalla – aivan kuin uusille näyttelijöille olisi unohdettu briiffata, millainen on heidän esittämänsä hahmon luonteenlaatu.

Shao Kahnin kätyrit: Ermac, Sindel, Rain ja Sheeva.

Tarina ei ollut ensimmäisen Mortal Kombat -elokuvan vahvin puoli, mutta siinä sentään oli jonkinlainen tarina. Samaa ei oikeastaan voi sanoa jatko-osasta: tämä elokuva on nippu toisistaan varsin irrallisia kohtauksia, joiden välille rakentuvat kausaaliset suhteet ovat parhaimmillaankin hämäriä.

Koska elokuvien kohdeyleisö eli pelin fanit ovat erityisen kiintyneitä Mortal Kombatin hahmoihin, on jatko-osaan pyritty tuuppaamaan mahdollisimman paljon peleistä tuttuja hahmoja. Enemmistö uusista hahmoista on Shao Kahnin liittolaisia: Kitanan äiti Sindel, nelikätinen shokan-naissoturi Sheeva, demonimainen kentauri Motaro, petomainen tarkatan-soturi Baraka kaksi uutta palette swap -ninjaa eli Ermac ja Rain, kaksi Kitanan palette swapia eli Shao Kahnin ottotytär Jade ja epämuodostunut klooni Mileena. Suurin osa uusista hahmoista näyttää kotikutoisiin Halloween-asuihin pukeutuneilta valkokaulustyöläisiltä.

Raiden (kesk.) saa jumalilta hiustenleikkuun. Menossa mukana myös Jax ja Sonya.

Erityisesti Mileenan piipahdus elokuvassa on todellinen antikliimaksi: hän ja Sonya vetävät toisiaan pari minuuttia dunkkuun mutakuopassa, ja siinä se. Mileenalla on elokuvassa tasan yksi repliikki, eikä hänen esittäjänsä kohdalla oikeastaan voi edes puhua näyttelemisestä. Hän tappelee ja ähkii yhden kohtauksen verran ja katoaa sitten elokuvasta. Sama pätee muuten myös Barakaan, Smokeen, Cyraxiin, Noob Saibotiin, Scorpioniin ja Sub-Zeroon: he tulevat, tappelevat ja katoavat.

Ehkäpä kaikkein vastenmielisintä tässä elokuvassa on Shao Kahnin näyttelijävalinta ja roolisuositus. Shao Kahnin pitäisi olla kumeaääninen ja iso kuin vaatekaappi. Tässä elokuvassa häntä kuitenkin esittää tuiki tavallisen salimarkun näköinen kaveri, jolle on annettu verkkareiden ja wifebeaterin sijaan kokoa liian suuret gladiaattorivaatteet. Aivan kuin rooliin olisi alun perin palkattu jykevämpi näyttelijä, joka on perunut viime tingassa ja jonka sijalle on siksi täytynyt kelpuuttaa hentoisempi kaveri. Siis… Äh. Ei näin.

Brian Thompsonia käy sääliksi, sen verran metsään roolisuoritus Shao Kahnina menee.

Miksi ensimmäinen elokuva onnistui puutteistaan ja nuhjuisuudestaan huolimatta niin hyvin, ja miksi jatko-osa jää siitä niin paljon jälkeen? Syitä on monia, tässä tärkeimmät:

  • Suuremmasta budjetista huolimatta jatko-osa on toteutettu visuaalisesti hutiloiden. Ensimmäisessä elokuvassa hirvittävää ysäri-CGI:tä oli vain muutama lyhyt väläys – nyt tietokoneavusteisesti on toteutettu pidempiä kohtauksia, jotka näyttävät sanalla sanoen onnettomilta.
  • Jatko-osassa ei ole oikeastaan yhtäkään erityisen onnistunutta tai (hyvällä tavalla) mieleen jäävää proppia. Ensimmäisessä elokuvassa oli sentään fysikaalisena pukuna toteutettu, nelikätinen shokan-prinssi Goro, joka näytti oikeasti varsin hienolta ja vakuuttavalta.
  • Hahmoja on tuupattu elokuvaan kourakaupalla, joten yhdenkään uuden hahmon taustatarinaan ei yksinkertaiseseti ole aikaa. Ja molemmille elokuville annan pyyhkeitä Scorpionin ja Sub-Zeron hahmojen perinpohjaisesta laiminlyönnistä. Kenen idea oli skipata pelin kahden suosituimman hahmon taustatarinat elokuvissa kokonaan?
  • Mortal Kombat: Annihilationille on ominaista voimakas yleinen randomius. Mukana on omituisia, kokonaisuuteen sopimattomia elementtejä, jotka eivät liity millään tavalla MK-peleihin. Tällaisia ovat esimerkiksi yllättäen henkiin heräävät patsaat ja omituiset, maanalaiset käytävät, joita pitkin matkustetaan vimmatusti pyörivissä vimpaimissa, jotka muistuttavat hamsterien juoksupalloa.
  • Ensimmäisen elokuvan taistelut oli toteutettu kotikutoisesti, mutta huolellisesti. Erityisesti Johnny Cagen yhteenotot Scorpionin kanssa olivat kömpelöitä, mutta samalla omalla persoonallisella tavallaan hienoja. Samaa ei voi sanoa Mortal Kombat: Annihilationin turpakäräjistä. Surkeuden multihuipentuma on Raidenin ”taistelu” Reptilen (Reptilejen?) kanssa – tämä näyttää enemmän tanssibattlelta kuin tappelulta. Katsokaa vaikka! Onneksi kohtauksessa on sentään kivasti onnistunut valaistus.

Lisäksi Mortal Kombat: Annihilation on täynnä kohtauksia, joissa kuvattua materiaalia on värimäärittelyllä ja muulla jälkituotannolla muutettu ilmeeltään ja tunnelmaltaan synkemmäksi. Lopputuloksena on tavallaan hienoja, mutta samalla hyvin karkeita ja viimeistelemättömiä kohtauksia. Näiden yleisilmeestä tulee mieleen osa Kenneth Angerin tuotannoista, erityisesti Lucifer Rising. Angerin ekspressiivisiin taide-elokuviin tyyli sopii – varhaisteineille suunnatussa fantasiatoiminnassa se sen sijaan ei toimi.

Nyt on tämä paska on katsottu, voi suunnata katseen huoletta tulevaan ja odottaa uuden Mortal Kombat (2021) -elokuvan ilmestymistä. Trailerin ”I am Sub-Zero” -laini nostattaa edelleen kylmiä väreitä. Enää reilu viikko ensi-iltaan!

*****