Middle-Earth: Shadow of War (2017) arvostelu

Middle-Earth: Shadow of War (2017)

Middle-Earth: Shadow of War (2017) on toimintaroolipeli, joka jatkaa muutaman vuoden takaisen Middle-Earth: Shadow of Mordorin viitoittamaa tietä. Jatko-osa on kovasti edeltäjänsä kaltainen, vähän liikaakin: vaikka Tolkien-maisemissa on kiva körötellä ja pistää örkkejä nippuun, ei Shadow of War tarjoa juuri mitään uutta. Se ei ole pelinä huono, vaan pikemminkin yllätyksetön.

Pelin tarina kulkee jälleen haudasta nousseen Talionin ja haltia-aave Celebrimborin polkua myöten. Alkuperäiset mahtisormukset takonut Celebrimbor saa kuningasidean: askarrellaan uusi mahtisormus, jonka avulla Sauronin voimat saadaan aisoihin! En aivan saanut tolkkua, mikä järki tässä hommassa on – mahtisormuksia kun on tehty aikain sivu monen monta ja aina homma on päättynyt kurjasti. No, tällä kuitenkin mennään.

Örkkien ulkomuodon suunnittelussa on jälleen käytetty mielikuvitusta.

Ennen kuin sormus ehtii korruptoida seikkailijakaksikkoamme, Lukitar sieppaa Celebrimborin. Hän vaatii Talionilta uutta mahtisormusta vastineeksi Celebrimborin vapaudesta ja vakuuttelee olevansa hyvä yhteistyökumppani. Lukitarilla ja Talionilla on nimittäin yhteinen vihollinen: Sauron. Sitten ollaankin jo matkalla Minas Ithiliin puolustamaan Gondorin joukkoja Sauronia vastaan. Jossain vaiheessa kuvioihin ilmestyy haltiasalamurhaaja Eltariel, joka on ottanut asiakseen taistella Nazgûleita vastaan.

En suoraan sanottuna muista pelin juonesta juuri tätä enempää. Olen lukenut Sormusten herran ja Hobitin, mutten väitä osaavani lorea järin hyvin. Tolkien-puristeilla on varmasti enemmän kommentoitavaa juoneen – minulta jutut menivät lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toisinaan koin kivoja oivalluksen hetkiä, kun dialogissa viitattiin johonkin kirjoista tuttuun tapahtumaan tai hahmoon, mutta siihenpä tarinan tuottamat mielihyvän tunteet pitkälti jäivät. Loppuratkaisu on sentään jopa filosofisessa mielessä kiinnostava.

Talionin riesaksi nousee Tar Goroth -niminen balrog.

Middle-Earth: Shadow of Mordor -pelin hauskuus oli Nemesis-järjestelmässä, joka suo Talionia vastaan taisteleville örkeille muistin ja tahdon. Perusperiaate on sama kuin aiemmin: Talion rekrytoi maagisten kykyjensä avulla yksi kerrallaan Sauronin örkkejä omaan armeijaansa. Ja kun oma örkkijoukko on tarpeeksi voimakas, se usutetaan kamppailemaan pimeyden armeijaa vastaan.

Nemesis-järjestelmä on edelleen kiva kapistus. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin puuduttaa. Tämä nähtiin jo.

Nemesis ei tarjoa uusia uudistuksia Shadow of Mordoriin nähden – jotain freesiä pitäisi siis löytyä pelin muista aspekteista. Mutta kun ei.

Talion ja Celebrimbor valloittavat yhdessä linnoituksia.

Sentään yksi mukava, uusi juttu peliin on saatu: linnoitukset, joita ensin valloitetaan ja sen jälkeen puolustetaan. Linnoituksiin liittyviä, pakollisia taisteluita mahtuu peliin kymmenkunta, ja se onkin sopiva määrä – enemmät taistelut olisivat alkaneet jo kyllästyttää.

Mukana on myös mahdollisuus laittaa oman örkkiarmeijan edustajat kamppailemaan verkon kautta muiden pelaajien örkkiupseerien kanssa. Verkkopeliominaisuudet eivät minua kiinnosta, mutta panin merkille, että kovin laajoja mahdollisuuksia ne eivät tarjoa. Peliin on tehty myös kaksi maksullista lisäosaa, mutta jätin nekin suosiolla pelaamatta.

Mordor – ihan yhtä pimeä kuin ennenkin.

Peli on ääninäytelty monotoniseen tyliin. Kuulostaa siltä, että pelin ihmis- ja haltiahahmot lukevat vuorosanansa harjoittelematta suoraan paperista. Äänensävyillä, tauoilla tai painotuksilla ei ole ääninäyttelyssä virkaa. Loppua kohden vaikutelma alkaa olla jo melkein koominen. Jos Shadow of Warin ääninäyttelyä vertaa The Witcher 3:n elävään ja ilmeikkäiseen ääninäyttelyyn, on ainakin minun helppo valita suosikkini. Poikkeuksen pelin monotoniseen ja puisevaan ääninäyttelyyn muodostavat tietenkin örkit, joiden örinä, kieunta ja murahdukset on tulkittu hauskalla tavalla.

Shadow of Warin graafinen toteutus ei yksinkertaisesti ole sitä tasoa, jolta tänä päivänä tämäntyyppisiltä peleiltä odotan. Non-playable-hahmot liikkuvat töksähdellen, ja taistelukentälle jääneiden ruumiiden sisään voi kävellä. Onko aika kullannut muistot, vai miksi muistelen, ettei pelisarjan ykkösosa ollut grafiikan puolesta näin kökkö?

Zog-niminen necromancer nostattaa urukeja kuolleista.

Talionin ohjattavuudessa on samoja ongelmia kuin ensimmäisessä osassa – erityisesti seinää pitkin kiipeäminen ja toisaalta pudottautuminen tuottavat jatkuvasti haasteita. Jos seinää pitkin mielii päästä ylös, on kulkusuunnan oltava tasan 90 asteen kulmassa seinään nähden. Pienikin poikkeama kusee homman. Etenkin taistelutilanteissa harmittaa, kun energiapalkki huutaa jo valmiiksi hoosiannaa – ja kun pitäisi päästä kiukkuisia örkkejä pakoon rakennuksen katolle, Talionin hahmo päättääkin kiipeämisen sijaan heittää kuperkeikkaa seinää vasten. Ärrrrrsyttävää.

Nämä ongelmat olivat läsnä jo vuonna Shadow of Mordorissa – silloin ne eivät kuitenkaan kismittäneet yhtä paljon kuin tänänä päivänä. Standardit ovat yhä kovemmat.

Ehkäpä raivostuttavinta pelissä ovat traakit. (Pääsisin helpommalla kutsumalla niitä vain lohikäärmeiksi. Traakki eli drake on käytännössä kaksijalkainen lohikäärme – lohikäärmeellä taas on neljä jalkaa. Toisin sanoen tässä pelissä ei nähdä lohikäärmeitä, vaan traakkeja.) Olentojen ohjattavuus on todella heikko, ja annoinkin vapaaehtoisten traakkitehtävien suosiolla olla. Elämä on liian lyhyt ärsyttävien sivumissioiden pelaamiseen. Päätarinaan kuuluvat traakkisetit oli pakko taistella jotenkin läpi.

Kivaltahan tuo traakki tässä näyttää, mutta annas, kun sitä pitäisikin itse ohjata.

Erityisesti pelin loppu on raastava pelata: yritin väen vängällä saada kasaan riittävän määrän ekspaa ja massia voidakseni valmistella linnoitukseni tasokkaasti viimeistä taistelua varten. Yli 15 tunnin graindauksen jälkeen annoin periksi ja totesin, että nyt riittää. Kokeilin taistelua vahvalla alivoimalla, ja onnenkantamoisen avulla päihitin kuin päihitinkin vihollisen. Peli tuli siis pelattua puolivahingossa loppuun, vaikka olin jo päättänyt, että ihan sama, antaa olla.

Tärkeä osa linnoitusten varustelua ovat sen puolustuksesta vastaavat örkkikapteenit ja heidän taisteluominaisuutensa. Mitä tahansa sinttiä ei kannata päästää taistelemaan linnoituksen puolesta, vaan järkevintä on treenauttaa kutakin kapteenia huolellisesti ennen taistelua. Yksi keino (ja itse asiassa ainoa, josta peliä tahkotessani tiesin – ilmeisesti muitakin vaihtoehtoja olisi ollut) tähän ovat örkkien fight pitit eli gladiaattoritaistelut, joista voitokkaana selviävä örkki palkitaan levelien nostolla.

Kaikkein mukavinta on, huomaatkin, että taisteluun valitsemasi örkin vastustajana onkin toinen örkki omasta (!) örkkiarmeijastasi. On oikein lokoisaa seurata sivusta, kun omat, isolla rahalla varustellut miehet hakkaavat toisiaan hengiltä ja samalla rukoilla, että tekoäly päättäisi suosia tällä kertaa sitä korkeamman levelin kaveria. Kyse taitaa olla bugista, eihän tässä muuten ole mitään järkeä. Omalla kohdalla tilanne tuli vastaan kahteen otteeseen – ja molemmilla kerroilla menetin hyvän örkin. – TL;DR: pysykää kaukana fight piteistä.

Tuomiovuori häämöttää Mordorin laidalla.

Kaiken tämän perusteella voisi varmaan olettaa, että inhosin Shadow of Waria. Tämä ei kuitenkaan ole totta – peli oli mukavaa ajanvietettä, joskin jossain vaiheessa graindaus alkoi toden teolla maistua puulta. Loppuratkaisu on luonteeltaan sensorttinen, ettei pelisarjaan varmaankaan voi odottaa kolmatta osaa. Ja vaikka voisikin, jättäisin sen varmaankin tämän jälkeen suosiolla väliin.

The Witcher (2019-) arvostelu

The Witcher (2019)

The Witcher (2019–) on seikkailufantasiasarja Geralt-noiturista, joka surmaa hirviöitä rahaa vastaan ja yrittää parhaansa mukaan pysytellä erossa poliittisesta suhmuroinnista. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi pohjautuu Andrzej Sapkowskin Noituri-romaanisarjan Viimeinen toivomus– ja Kohtalon miekka -romaaneihin. Vaikka sarjan tekijät eivät tätä kai ääneen ole sanoneet, on selvää, että he ovat juontaneet myös The Witcher -videopeleistä.

The Witcher 3 on mielestäni yksi parhaista koskaan tehdyistä videopeleistä – ja tiedän, etten ole mielipiteeni kanssa yksin. Kun pelistudio CD Projekt Red oli puskenut pääpelin jälkeen ulos vielä kaksi lisäriä (Hearts of Stone ja Blood & Wine), laskeutui hiljaisuus. The Witcher -pelisarja jätti jälkeensä tyhjiön. Homman on yksinkertaisesti pakko jatkua jotenkin. Tähän kysyntään vastattiin nyt käsillä olevalla sarjalla.

The Witcher alkaa perinteisellä hirviöntappokohtauksella.

Tilanne ei ole sarjan tekijöille helppo. Sarjan ilmeen ja tunnelman on vastattava pelien luomaa mielikuvaa hahmoista ja maailmasta juuri sopivassa määrin – samankaltaisuuksia on oltava, mutta jotain uuttakin pitäisi mukaan tuoda. Lopputuloksena on mukiinmenevä kausi vauhdikasta televisioviihdettä.

Sarjan alusta loppuun kantava kaari liittyy – yllätys, yllätys – noituri Geraltin ja Cintran prinsessa Cirin epätoivoisiin yrityksiin löytää toisensa. Vaikka Geralt ja Ciri eivät vielä tunne toisiaan, on kohtalo jo sitonut heidät yhteen. Koko maailman tulevaisuus on riippuu jollain merkillisellä tavalla Ciristä, ja Geraltin tehtävä on suojella tyttöä – kunhan hän ensin löytäisi tämän sodan ja kaaoksen runtelemasta maasta.

Geralt etsii Ciriä Cintrasta – turhaan.

Yksi kauden suurimmista ongelmista on se, että Geraltin tahdon suunta on jatkuvasti epäselvä. Mihin hän on menossa? Mihin hän pyrkii? Suurimman osan ajasta hän ajelehtii päämäärättömästi ympäri mannerta sotkeutuen milloin minkäkin hirviön metsästykseen ja teurastukseen. Ja kun hän ei tapa hirviöitä, hän lempii kauniita naisia. Näistä tärkein on velhotar Yennefer, jonka kanssa Geralt solmii etäisesti parisuhdetta muodostavan liiton.

Geraltin tahdon suunnan hahmottamista vaikeuttaa entisestään se, että kerronta etenee usean eri aikalinjan varassa. Koska Geralt ei juuri vanhene tai nuorene ajasta toiseen hypättäessä, on vaikea saada selkoa, missä ajassa kulloinkin liikutaan. Jälkikäteen ajateltuna Geraltin haarniska antanee selkeimmät vihjeet siitä, mitä aikaa kuvataan.

Geralt on tunnettu naistenmies.

Geralt on monessa mielessä hyvin fyysinen hahmo. Hänen ammattinsa… ei, koko hänen olemassaolonsa perustuu väkivallalle (tuntuisi väärältä puhua noiturista ammattina) – hänen tehtävänsä maailmassa on surmata hirviöitä, piste. Myös hänen suurimmat nautintonsa perustuvat fyysisyyteen. Geralt on väsymätön rakastaja ja noiturina luonnostaan hedelmätön, mikä tekee naistenkaadosta turvallisen ja huolettoman harrastuksen.

Lihallisuudestaan huolimatta Geralt ei ole tyhmä. Hän on hyvin tietoinen tekojensa seurauksesta ja noudattaa toimissaan omaa eettistä linjaansa. Hän ei ole palkkamiekka tai murhaaja, joka tekee maksusta mitä vain, vaan noituri, jolla on selkeä tehtävä: varjella tavallisten ihmisten elämää tuhoamalla hirviöitä.

Epäselvien aikahyppyjen ja Geraltin päämäärättömyyden lisäksi sarjassa on kolmas merkittävä ongelma: Yenneferin näyttelijävalinta. Yenneferin taustatarina on traaginen: hän on syntynyt epämuodostuneena kyttyräselkänä ja joutunut oman isänsä toistuvien pahoinpitelyjen kohteeksi. Opiskeltuaan sitkeästi magiaa hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan merkittävää valtaa ja korjannut synnynnäisen epämuodostumansa taikuuden avulla. Geraltin kohdatessaan Yennefer on jo iäkäs, mutta taikuutensa ansiosta ulkoisesti nuori ja kaunis.

Yenneferin tärkeimmät avut ovat tällä kertaa pornonäyttelijän katse ja suihinottoystävälliset huulet.

Tätä ajan ja kokemuksen patinoimaa, viisasta naista on valittu esittämään nätti mutta näyttelijänä ala-arvoinenen Anya Chalotra. Hänen tulkintansa Yenneferistä on turhamainen ja nokkava hepsankeikka, jolla on pornonäyttelijän elkeet.

Otetaan pöytään hieman numeroita. Cirillaa esittävä Freya Allan on syntynyt vuonna 2001 ja on kuvausten aikaan ollut noin 17-vuotias. Geraltia esittävä Henry Cavill puolestaan on syntynyt vuonna 1983 ja siten sarjan tekoaikaan noin 35-vuotias. Nämä numerot heijastelevat sitä, mikä näkyy sarjasta muutenkin: Geralt on Cirillalle uskottava ja turvallinen isähahmo.

Freya Allan on oiva valinta Cirin rooliin.

Sen sijaan Chalotra on syntynyt vuonna 1996 ja on sarjan tekemisen aikaan ollut noin 22-vuotias, siis melkein teini vielä. Hän on 13 vuotta Geraltin näyttelijää nuorempi – ja vain viisi vuotta Cirillaa vanhempi.  Ongelma ei tarkalleen ottaen ole oikeasti näyttelijättären iässä, vaan siinä, että Yennefer ei vaikuta päivääkään yli 22-vuotiaalta.

Koska näyttelijä on mitä on, ei Yennefer ole lainkaan uskottava Geraltin tasavertaisena ja sopivasti haastavana kumppanina. Vielä suurempi uskottavuusvaje hänellä on Cirillan äitihahmona. C’mon – 22-vuotias 17-vuotiaan äitinä? Paikoin Cirillan hahmo vaikuttaa Yenneferin hahmoa kypsemmältä ja aikuisemmalta.

Koska Yennefer on The Witcherissä valtavan keskeisessä roolissa, on näyttelijän uskottavuusvaje valtava ongelma koko sarjan kannalta.

Valvatti varmistaa, että Geraltin uroteot jäävät elämään runoissa ja lauluissa.

Jos Yenneferin hahmon kuvauksessa ja roolituksessa onkin epäonnistuttu surkeasti, on monen muun hahmon kenkiin löydetty erinomaisia näyttelijöitä. Henry Cavell on juuri sopivasti The Witcher -pelien Geraltin näköinen ja oloinen. Hänen työskentelynsä on kypsää ja sopivasti rouheaa. Odotan kuitenkin, että saamme nähdä hänessä vielä enemmän Geraltin hahmolle ominaisia ääripäitä: hänen lämmintä mutta ivallista huumoriaan ja toisaalta hänen kipuaan ja yksinäisyyttään.

Myös Geraltin rinnalla kulkevan bardin eli Valvatin näyttelijävalinnassa on onnistuttu. Joey Batey tuo suurine silmineen mieleeni Green Day -yhtyeen keulakuvan eli Billie Joe Armstrongin. Siinä missä Geraltin hahmo on lähes suora kopio The Witcher -peleistä, on Valvattia tulkittu sarjassa paljon vapaammin. Hänen laulunsa ovat popahtavia, mikä varmasti ärsyttää monia katsojia. Itse pidin tästä ominaisuudesta, joskin ajoittain sointukulut muistuttivat jo vähän liikaakin tämän päivän radiorallatuksia.

Soturikuningatar Calanthe sairastuu omasta voimastaan.

Erinomaisia näyttelijävalintoja on lisääkin – mainittakoon niistä vielä sävykäs Adam Levy Hiirsäkkinä, Twin Peaksista tuttu Eamon Farren Nilfgaardin psykopaattisen kylmänä Cahirina ja Johdi May Cirin isoäitinä ja soturikuningatar Calanthena.

Netflix tilasi The Witcheristä toisen tuotantokauden jo ennen kuin ensimmäinen tuotantokausi tärähti linjoille. Hyvä näin, kyllä tätä toisenkin mokoman vielä katsoo – ainakin, jos tiettyihin ensimmäisen tuotantokauden ongelmiin puututaan.

*****

Miksi Game of Thrones on niin suosittu & 8. tuotantokauden (2019) arvostelu

Kiitos George R. R. Martin 2011-2019. Kahdeksan tuotantokauden mittaiseksi venynyt Game of Thrones on nyt päättynyt. Paketissa on noin kolmen täyden vuorokauden edestä addiktoivaa televisioviihdettä.

Mikä oikeastaan teki Game of Thronesista niin ikonisen ja kiinnostavan sarjan? Käsittelen tätä kirjoituksen alussa. Lopuksi jaan hieman ajatuksiani kahdeksannesta tuotantokaudesta. Selkeyden vuoksi: kun puhun Game of Thronesista, tarkoitan nimenomaan televisiosarjaa – en romaanisarjaa.

Osa 1: Miksi Game of Thrones on niin suosittu?

Jos olet nähnyt sarjan ensimmäiset seitsemän tuotantokautta, voit lukea huoletta tämän osan tekstistä – se ei sisällä spoilereita kahdeksannesta tuotantokaudesta (joskin olen käyttänyt sen kuvituksena stillejä kahdeksannelta tuotantokaudelta). Jonkinasteisia spoilereita tuotantokausista 1-7 on luvassa tekstin alkuosassa. Voit halutessasi siirtyä lukemaan aiempia kausia koskevia tekstejä (1. kausi2. kausi3. kausi4. kausi5. kausi, 6. kausi, 7. kausi).

Eräs Game of Thronesin suosiota selittävistä tekijöistä ovat Daenerys Targaryen ja muut vahvat naishahmot.

1. Game of Thronesin tarina rakentuu odottamattomien käänteiden  varaan, jotka rikkovat kerronnan perinteitä.

Game of Thrones onnistui järkyttämään ja yllättämään katsojia jatkuvasti – aina ensimmäisestä tuotantokaudesta viimeiseen asti. Jo sarjan ensimmäisten tuotantokausien aikana moni keskeinen hahmo kuoli täysin yllättäen. Opimme sen, että kuka tahansa saattaa poistua sarjan miesvahvuudesta milloin vain. Kenenkään selviytymiseen ei voinut luottaa. Toisinaan epävarmuus oli raastavaa, mutta ei katselua voinut lopettaa keskenkään. Jakso toisensa jälkeen meidän oli saatava tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.

2. Game of Thronesin maailma on rikas ja uskottava, ja se laajenee ja täyteläistyy jatkuvasti.

Game of Thrones muistuttaa kokemustamme omasta maailmastamme: käsityksemme siitä laajenee jatkuvasti, ilman keinotekoisia rajauksia.

Olisi hauska tietää, millaiset muistiinpanot Martinilla on saagansa eri alueiden historiasta, hahmoista ja kulttuureista. Game of Thronesin eteen on tehty kuvaamaton määrä taustatyötä, joka näkyy valmiissa sarjassa pieninä, lähes huomaamattomina viitteinä. Sarjan maailma ei lopu siihen, mihin kirjailija tai käsikirjoittaja on vetänyt rajan (”en jaksa miettiä tätä, ei tätä kuitenkaan edes käsitellä sarjassa”). Se laajenee, kasvaa ja paljastaa jatkuvasti itsestään uutta. Siksi sen maailma tuntuu olevan loputon, vailla tavanomaisia fiktion asettamia rajoja. Tässä mielessä se muistuttaa kokemustamme omasta maailmastamme: käsityksemme siitä laajenee jatkuvasti, ilman keinotekoisia rajauksia.

3. Game of Thronesin hahmot kieltäytyvät reppanan ja sairaan rooleista.

Bran Stark liikkuu vammansa vuoksi pyörätuolilla, mikä ei estä häntä olemasta sarjan suurin visionääri. Jon Nietos on äpärä ja helvetin kova jätkä. Sansa Stark on raa’an henkisen ja seksuaalisen väkivallan uhri ja yksi sarjan voimakkaimmista henkilöistä. Tyrion Lannisteria on potkittu päähän hänen lyhytkasvuisuutensa vuoksi lapsesta pitäen – silti hän on kenties sarjan älykkäin hahmo. Hänen veljensä Jamie Lannister on käsipuoli, ja kuitenkin täysin kykenevä toimimaan arjessa ja jopa puolustamaan itseään. Varys on palliton olmiolento, jonka vaikutusvalta ulottuu vallan syvimpiin kamareihin asti. Daenerys Targaryen on maanpaossa elävä orpo, leski – ja Lohikäärmeiden Kuningatar.

Esimerkit riittävät jo. Game of Thronesin maailmassa vamma, vaatimaton syntyperä tai muu sellainen ominaisuus, joka saa usein muut katselemaan ihmistä nenänvartta pitkin, ei ole esteenä menestykselle. Henkilöt, joita muut pitävät ”vajavaisina”, ”sairaina” tai ”kyvyttöminä”, voivat sarjan maailmassa kukoistaa.

Tyrion Lannisterin cockerspanielimainen katse ei kieli alistumisesta, vaan epäluulosta.

4. Game of Thronesin hahmot eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja.

En ole koskaan tavannut hyvää tai pahaa ihmistä – sen sijaan olen tavannut ihmisiä, joissa positiiviset ja negatiiviset ominaisuudet ovat edustettuina erilaisissa suhteissa.

Cersei Lannister on kamala, itsekäs ämmä, mutta samalla rakastava äiti, joka tekee lastensa eteen mitä vain. Arya Stark ei pelkää mitään, mutta kantaa kaunaa ja kostaa väkivalloin. Daenerys Targaryen on vapauttanut legioonittain orjia ja pyrkii tekemään maailmasta sorretuille paremman paikan elää, mutta kohtelee armottomasti niitä, jotka eivät suostu polvistumaan hänen edessään. Tyrion Lannisterin pää on terävä kuin valyrialainen tikari – samalla hän on himojensa orja ja siksi altis monille vaaroille.

Tässä Game of Thrones muistuttaa kaikessa monimutkaisuudessaan omaa maailmaamme. En ole koskaan tavannut hyvää tai pahaa ihmistä – olen tavannut vain ihmisiä, joissa positiiviset ja negatiiviset ominaisuudet ovat edustettuina erilaisissa suhteissa. Sama pätee kaikkiin Game of Thronesin hahmoihin… tai ainakin melkein: Euron Greyjoysta ja Ramsay Boltonista en ole aivan varma.

Euron Greyjoy – Game of Thronesin mulkuin hahmo.

5. Game of Thronesin hahmot vaikuttavat edustavan jotakin stereotypiaa tai arkkityyppiä, mutta eivät sitten edustakaan.

Elämää ei ole juonellistettu. Siksi sen vaiheet ovat toisinaan yllättäviä, surullisia, turhauttavia, jopa järkyttäviä.

Erehdyimme luulemaan Peikoksikin nimettyä Tyrion Lannisteria hovinarriksi, jota ei kiinnosta maailmassa muu kuin viini, naiset ja nauru. Tutustuimme Daenerys Targaryeniin vaaleana neitseenä – naisena, joka näyttää olevan tuomittu murtumaan väkivaltaisen ja miehisen dothraki-kansan puristuksessa. Kuvittelimme Arya Starkin olevan ylivilkas poikatyttö, joka nenilleen saatuaan rientää äitinsä helmoihin. Oletimme, että Sansa Stark on romanttinen naishahmo, joka riutuu ja kuihtuu kokemiensa kärsimysten jälkeen. – He kaikki yllättivät meidät.

Oma lukunsa ovat Robert Baratheon ja Eddard Stark. He vaikuttavat hahmoilta, tulevat varmasti pysyttelemään sarjan juonessa mukana vielä pitkään – ja sitten kävi kuten kävi. Vastaavia kohtaloita on oikea elämä täynnä – miehiä, jotka kuolevat parhaassa iässään ja joilta odotetaan vielä paljon. Elämää ei ole juonellistettu. Siksi sen vaiheet ovat toisinaan yllättäviä, surullisia, jopa järkyttäviä.

Arya Stark murtaa steretypioita. Kuvassa kaverina Sandor ”Hurtta” Clegane, omalaatuinen hahmo hänkin.

6. Game of Thronesin naiset ovat rohkeita ja vahvoja.

Game of Thronesin naiset eivät tyydy rakastajattaren, vaimon ja äidin rooleihin.

Sansa Stark joutuu puolisonsa käsissä inhottavan väkivallan kohteeksi – ja hallitsee kokemuksestaan selvittyään Pohjoista viisaudella ja vakaalla kädellä. Kun Cersei Lannister menettää sen, mikä on hänelle kaikkein tärkeintä, hän ei halvaannu tuskasta, vaan kiipeää valtakunnan huipulle. Daenerys Targaryen kaitsee lohikäärmekatrasta ja kokoaa armeijan, jonka veroista Westeros ei ole ennen kohdannut. Yara Greyjoy peittoaa miespuoliset rautasaarelaiset ja nousee Rautasaarten valtiaaksi (ainakin siihen asti, kunnes kusipää-Euron astuu kuvaan). Brienne voittaa taistelukentällä melkein kenet tahansa niin voimassa kuin taidossa. Arya Stark käy läpi koettelemuksia, jotka ovat omiaan syöksemään kenet tahansa hulluuteen – ja selviää.

Game of Thronesin naiset eivät tyydy rakastajattaren, vaimon ja äidin rooleihin, vaan taistelevat kruunusta siinä missä muutkin. He eivät pääse helpolla,  mutta mitä heidän tielleen sattuukin, he kestävät sen.

Daenerys Targaryen kokoaa taakseen ennennäkemättömät sotavoimat.

7. Game of Thronesissa nähdään tissejä ja gorea.

Tätä ei varmaan tarvitte purkaa sen kummemmin.

8. Eurooppa on Westeros.

Meillä ei ole Targaryenin, Lannisterin, Starkin tai Greyjoyn huoneita – sen sijaan meillä on Perussuomalaiset, Kokoomus, Keskusta ja RKP.

Keväällä 2019 Suomen eduskuntavaalien vaalipäivä ja Game of Thronesin viimeisen tuotantokauden aatto osuivat peräittäisille päiville. Katukuvassa näkyi vieretysten vaalimainontaa ja Game of Thrones -mainoksia. Nauratti – tämä on aivan liian hauskaa ollakseen sattumaa!

Me elämme valtaistuinpelin keskellä. Meillä ei ole Targaryenin, Lannisterin, Starkin tai Greyjoyn huoneita – sen sijaan meillä on Perussuomalaiset, Kokoomus, Keskusta ja RKP. Uutisissa ei kerrota white walkereiden aiheuttamasta uhkasta, vaan siirtolaisista, jotka pyrkivät Eurooppaan. Kuten Kuninkaansataman hovilla, myös meidän hallitsijamme raapivat päätään, kun valtakunnan kassalippaan pohja pilkottaa. Talvi tulee ja se on kylmempi kuin koskaan ennen – toisaalla jäätiköt sulavat. Maailma muuttuu, ja me pelkäämme.

Osa 2: Game of Thronesin 8. tuotantokausi

Game of Thrones, 8. tuotantokausi

Spoiler alert! Koska kahdeksannen tuotantokauden käänteet ovat aiheuttaneet kiihkeää keskustelua Game of Thronesin seuraajien keskuudessa, teen poikkeuksen ja käsittelen tuotantokauden tapahtumia melko yksityiskohtaisesti. Spoilereita kahdeksannesta tuotantokaudesta on siis luvassa tästä eteenpäin. Luet omalla vastuullasi.

Kahdeksatta tuotantokautta on kritisoitu armottomasti – enimmäkseen heppoisin argumentein. Keräsin tähän muutamia kriittisten äänten toistamia ajatuksia ja summaan, millaisia mietteitä ne herättävät minussa.

1. ”Dany muuttui yllättäen hyvästä tyypistä sekopääksi”

Daenerys on tyypillinen esimerkki hahmosta, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Hän ei muutu Hulluksi Kuningattareksi viimeisellä tuotantokaudella – hän on alusta lähtien ollut Hullu Kuningatar.

Tuotantokauden viidennessä jaksossa Daenerysin armeija hyökkää Kuninkaansatamaan. Lyhyen mutta armottoman yhteenoton jälkeen Cersei antautuu. Sodankäynnin sääntöjen mukaan taistelun pitäisi loppua tähän, mutta Daenerys ei ole saanut tarpeekseen, vaan tuhoaa Kuninkaansataman täysin ja tappaa silmittömässä raivossaan lukemattomia viattomia siviilejä. Hänestä paljastuu Mad Queen, Hullu Kuningatar.

Nyt netti on täynnä parkua siitä, että tämä muutos Danyn mielenlaadussa tapahtui liian nopeasti.

Mietitäänpä. Daenerys on pitkin sarjaa surmannut ihmisiä mitä julmimmilla tavoilla milloin mistäkin syystä – useimmiten siksi, että joku kieltäytyy tunnustamasta hänen valtaansa ja polvistumaan hänen edessään. Hän puhuu itsestään vapauttajana ja tyrannien tuhoajana, vaikka hänen tekonsa ovat jo kauan paljastaneet, että hän on tyranni itsekin. Hänen oma valtansa ja auktoriteettinsa ovat hänelle tärkeämpiä asioita kuin kansan hyvinvointi.

Kun tahdot todella tuntea toisen ihmisen, älä luota hänen sanoihinsa vaan katso hänen tekojaan. Daenerys on tyypillinen esimerkki hahmosta, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Hän ei muutu Hulluksi Kuningattareksi viimeisellä tuotantokaudella – hän on alusta lähtien ollut Hullu Kuningatar. Tähän on viitattu koko sarjan ajan lukemattomia kertoja. Siksi on hämmentävää, kuinka vaikeaa katsojien on ollut vastaanottaa viimeisen tuotantokauden tapahtumia.

Daenerys paljastuu Hulluksi Kuningattareksi.

2. ”Cersein loppu oli liian vaatimaton”

Cersei oli viehtynyt draamaan ja pitkitettyyn kärsimykseen. Monet hänen vihollisistaan kuolivat näyttävästi ja tuskallisesti. Cersein surmaaminen yhtä näyttävin elkein olisi ollut kuin hänen oman perintönsä jatkamista.

Cersein kuolintapa synnytti myös minussa tunteen siitä, että hahmon tarina ei saanut kunnollista sulkeumaa. Juuri tämä on jutun juju: sulkeuman puutos turhauttaa, mutta sellainen maailma on. Tosielämä tarjoaa hyvin harvoin kunnollisia mahdollisuuksia sulkeuman kokemukselle. Se on ärsyttävää ja traagista, mutta siihen meidän on totuttava.

Lannisterien loppu

3. ”Aryan olisi pitänyt surmata Cersei”

Sota ei ole organisoitua tai hallittua – se on puhdasta kaaosta, joka estää meitä toimimasta järkevästi.

Kauden toiseksi viimeinen jakso, jossa Arya säntäilee ympäri Kuninkaansatamaa Cerseitä etsien, on erinomainen kuvaus sodasta. Sota ei ole pauhaavia torvia ja viivasuorissa riveissä marssivia, uhmakkaita nuoria miehiä. Sota ei ole kunniaa tai sankaruutta. Sota ei ole organisoitua tai hallittua – se on puhdasta kaaosta, joka estää meitä toimimasta järkevästi. Tämän Arya oppii Kuninkaansataman tuhossa. Hänen tahdonvoimansa ja kaunansa Cerseitä kohtaan eivät vedä vertoja sodan ehdottomalle tuhovoimalle.

Sekä meitä katsojia että Aryaa oli tarpeen muistuttaa siitä, että elämä ei yksinkertaisesti aina mene suunnitellun ja toivotun kaavan mukaisesti.

Arya ymmärtää, mikä on sodan todellinen luonne.

4. ”Jaimen hahmo meni ihan pilalle”

Jaimen viimeiset käänteet olisi kenties tosiaankin ollut syytä kirjoittaa toisin. Hahmo on kehittynyt sarjan ajan johdonmukaisesti itsenäisempään ja moraalisempaan suuntaan. Hän ei ole enää siskonsa käden jatke, vaan sotilas, joka tekee itse omat ratkaisunsa. Aivan viime hetkellä tapahtuu kuitenkin dramaattinen käännös: Jaime hyvästelee pohjoisen ja Briennen – ja suuntaa takaisin Cersein käsivarsille. En löydä tälle ratkaisulle mielekästä perustetta.

5. ”Viimeisen kauden rytmi ei toimi”

Totta. Sarjan aiemmilla tuotantokausilla dramaattisista tilanteista on otettu irti kaikki mahdollinen. Kun joku on vaarassa kuolla, uskalias kokeilu onnistuu tai jotain muuta jännää tapahtuu, ovat sarjan tekijät pitäneet huolen siitä, että katsojat pidättelevät olohuoneissaan hengitystään. Toisinaan jaksoja on päätelty mehukkaisiin cliffhangereihin.

Toisin on viimeisellä tuotantokaudella. Branin ja Jaimen kohtaaminen, Jon Nietoksen ensimmäinen lento lohikäärmeellä, Missandein kuolema, Daenerysin surmaaminen, Jon Nietoksen syntyperän paljastuminen, Hurtan ja Vuoren kohtaaminen, Varysin kuolema, Cersein raskaus – nämä ja monet muut käänteet olisivat kaivanneet ympärilleen enemmän happea, tilaa ja dramaattisia jakson päätöksiä.

Tuotantokaudet 1-6 koostuivat kukin kymmenestä noin tunnin mittaisesta jaksosta. 7. tuotantokaudella jaksoja oli 7. Näistä suurin osa tunnin mittaisia, lisäksi kauden lopussa oli pari noin 1,5-tuntista jaksoa. 8. tuotantokaudella oli mittaa vain 6 jakson verran – toisaalta jaksot olivat huomattavasti pidempiä. Jälkiviisaana voin sanoa, että jaksojen määrällä ja pituudella kikkailu ei ollut hyvä ratkaisu. Parempi olisi ollut pysytellä hyväksi todetussa mallissa (10 x 1 h). Tämä tuskin olisi ratkaissut kaikkia viimeisen tuotantokauden rytmiin liittyviä ongelmia, mutta ainakin se olisi tehnyt niiden selvittämisestä merkittävästi helpompaa.

Se, että sarjan päättelyyn olisi annettu enemmän aikaa kuin kuusi alle 1,5-tuntista jaksoa, olisi kenties tarkoittanut myös sitä, että isompi osa sarjan ”irrallisista langoista” olisi somittu kiinni ja muutama hieman epäuskottava ratkaisu olisi hoidettu paremmin. En viittaa irrallisilla langoilla esimerkiksi Daario Naharisiin, Ellaria Sandiin tai Jaqen H’ghariin, joiden perään monet viimeistä kautta kritisoivat ovat haikailleet – he ovat hoitaneet tehtävänsä, joten en pahastunut siitä, ettei heidän hahmoihinsa palattu. Mutta missä on epäkuollut Viserion? Miksi Euron Greyjoy onnistuu yllättämään ja surmaamaan toisen Danyn lohikäärmeistä niin helposti?

Danyn ja Jon Nietoksen välienselvittely olisi kaivannut perusteellisempaa kuvausta.

6. ”Night Kingin kuolema ja Kuolleiden armeijan kukistuminen kävivät liian helposti”

Minulle olisi ollut antikliimaksi, jos Muurin takaa vyöryvät, aivottomat zombimöröt olisivat paljastuneet 8. tuotantokauden suurimmaksi viholliseksi.

Moni sarjan ystävistä ilmeisesti suhtautui Night Kingiin sarjan tärkeimpänä vihollisena. He, jotka näin tekivät, erehtyivät – eikä tämän pitäisi tulla suurena yllätyksenä. Game of Thrones on aivan liian älykäs ja monisävyinen sarja perustaakseen tärkeimmän ristiriidan ja taistelun ”sisäpuolen” ja ”ulkopuolen” välille.

Kaikki suuret, tärkeät taistelut ovat tosiasiassa sisäisiä – valtakunnan sisäisiä, perheen sisäisiä, yksilön sisäisiä. Minulle olisi ollut antikliimaksi, jos Muurin takaa vyöryvät, aivottomat zombimöröt olisivat paljastuneet 8. tuotantokauden suurimmaksi viholliseksi. Tätä näkee jo ihan tarpeeksi vähä-älyisissä zombielokuvissa, kiitos ei. Hyvä vain, että Kuolleiden armeijasta päästiin eroon hyvissä ajoin.

Night Kingin viimeiset hetket

7. ”Jon Nietoksen olisi pitänyt päätyä jonnekin muualle kuin takaisin Yövartioon”

Toivoin itsekin näkeväni Jon Nietoksen sarjan lopussa jossakin muualla kuin Yövartiossa, johon Ned Stark hänet lähetti sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Sarjan aikana Jonin kehityskaari on ollut komea: piskuinen äpäräpoika nousi Yövartion johtoon, kuoli, heräsi kuolleista, pääsi lempimään naista (useampaakin, mm. omaa tätiään), sai tietää olevansa Targaryenin suvun kruununperillinen ja surmasi valtavan määrän ihmisiä, jotka ansaitsivatkin kuolla (mm. oman tätinsä). Tästä kaveristahan olisi pitänyt tehdä Seitsemän valtakunnan kuningas, eikö vain?

Yhteydet Jon Nietoksen ja Jeesuksen välillä ovat suorastaan hämmästyttävän selkeät.

Jonin tarina tuo kuitenkin mieleeni erään länsimaisen tarinaperinteen tunnetuimmista kertomuksista – nimittäin Jeesuksen tarinan. Molemmille on jo ennen syntymää varattu erityinen tehtävä. Molemmat ponnistelivat saavuttaakseen asemansa ja täyttääkseen tehtävänsä. Molemmat  nousivat kuolleista. Molemmat pelastivat ihmiskunnan – eikä kumpikaan saanut tästä teosta juuri kiitosta osakseen. Päinvastoin: heitä kohdeltiin rikollisina ja hylkiöinä. Heitä rangaistiin.

Yhteydet Jon Nietoksen ja Jeesuksen välillä ovat suorastaan hämmästyttävän selkeät. Tätä vasten Nietoksen kohtalo tuntuu täysin loogiselta.

Myönnän tosin, etten ymmärrä, miksi Yövartio on ylipäätään enää olemassa. Villit ovat Pohjoisen liittolaisia, eikä Kuolleiden armeija aiheuta enää päänvaivaa. Mitä Jon Nietos siis oikein vartioi?

Jopa Jon Nietoksen ulkonäössä on jotakin jeesusmaista.

Mikä minua harmitti finaalijaksossa: Westerosista tulikin demokratiaa muistuttava elektiivinen monarkia. Valtaistuinpeli ei lopu koskaan.

Sons of kings can be cruel and stupid, as you well know. His will never torment us. That is the wheel our queen wanted to break. From now one rulers will not be born, they will be chosen on this spot by the lords and ladies of Westeros, to serve the realm.

– Tyrion Lannister sarjan päätösjaksossa

Nyt tuli vähän oksennusta suuhun.

Tyrion Lannisterin kaavailema hallintomalli on eräänlainen sekoitus nykyaikaista ja antiikin demokratiaa. En osaa sanoa, mikä saa hänet luulemaan, että tällainen malli tekisi lopun poliittisesta pelistä tai että aatelisten äänestämä kuningas ei voisi olla ”julma ja typerä”. Mieleen tulee monta kymmentä suomalaista, demokraattisin menetelmin valittua kansanedustajaa, joihin nämä määreet – julma ja typerä – sopivat mainiosti.

No, Westerosiin saatiin hallintojärjestelmä, jollaista se ei ennen ole kokenut. Kyllä tästä tietty sulkeuman tuntu syntyy, vaikka järjestelmä onkin todennäköisesti kakkeli.

Vaikka Rautavaltaistuin tuhoutui, ei valtaistuinpeli lopu koskaan.

Viimeisiä ajatuksia

Game of Thronesin kaltaista sarjaa on mahdoton päättää tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia tai edes suurinta osaa.

En ole itsekään täysin tyytyväinen Game of Thronesin viimeiseen tuotantokauteen.

Loppu oli ”huono”, koska Game of Thronesin charmi on aina perustunut ekspansioon – siihen, että tulee aina lisää ja monimutkaisempaa. Sarjan päätös vaatii tämän ominaisuuden tukahduttamista.

Toinen Game of Thronesin suosiota selittävä tekijä on se, että sarja muistuttaa monissa suhteissaan tosielämää: Sen hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Monet sen hahmoista saattavat vaikuttaa tietyn arkkityypin edustajilta – kunnes he rikkovat tuon arkkityypin itse. Sulkeuma ei ole Game of Thronesin tyylille ominainen elementti – ja nimenomaan sulkeumaa sarjan päätöskausi vaatii.

Näköalattomien ”mä en tykänny”-, ”vika tuotantokausi tehtävä uusiksi”- ja ”2/10”-heittojen sijaan kaipaisin kommentoijilta hieman syvällisempiä, perusteluja ajatuksia siitä, kuinka sarjan olisi sitten pitänyt loppua. Ehkä tällainen pohdinta saisi monet huomaamaan, että Game of Thronesin kaltaista sarjaa on mahdoton päättää tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia tai edes suurinta osaa.

Ehkäpä paras päätös sarjalle olisi ollut se, että viimeistä tuotantokautta ei koskaan olisi tehty. Ne, jotka nyt nyyhkivät kahdeksannen tuotantokauden kehnoutta, voisivat melankolisesti haaveilla siitä, kuinka hyvä viimeinen tuotantokausi olisi, jos se olisi joskus tehty.

Thor: Ragnarök (2017) arvostelu – Muovivasara heilahtaa

Thor: Ragnarök (2018)
Thor: Ragnarök (2018)

Tieteisfantasiaelokua Thor: Ragnarök jatkaa aiempien Thor-elokuvien tarinaa ukkosenjumalasta, joka päätyy jälleen kerran vastatusten pimeiden voimien kanssa. Tällä kertaa Thorista (Chris Hemsworth) mittaa ottaa oma siskotyttö, kuoleman jumalatar Hela (Cate Blanchett), jonka olemassaolosta isä-Odin on vallan unohtanut kertoa Thorille. Myös velipoika Loki (mussuti-pussuti Tom Hiddleston) on seikkailuissa mukana.

Alkuun Thor ja Loki suhtautuvat siskoonsa vähätellen. Pian he kuitenkin huomaavat, että sisko on valloittanut koko Asgardin ja uhkaa sen kansalaisia. Kaiken kukkuraksi Thor joutuu taistelijaksi omituiseen gladiaattoriesitykseen, jonka areenalla hän törmää vanhaan tuttuun. Loki istuu areenan katsomossa ja hymyilee.

Veljekset Thor ja Loki ovat erimielisyyksistään huolimatta jälleen kerran tiimi.

Palataanpa vähän taaksepäin. Ihastuin sarjan aiemmissa osissa eli Thorissa (2011) ja Thor: The Dark Worldissa (2013) toisaalta niiden synkkyyteen, toisaalta huumoriin, joka syntyi Asgardin ja Maan välisistä eroavaisuuksista. Thor: Ragnarökissä molemmat elementit on menetetty. Se on kirkuvan värikäs elokuva, jossa vain pari hassua kohtausta sijoittuu Maahan. Elokuvassa on joitakin kiehtovia elementtejä, jotka eivät kuitenkaan riitä kampeamaan sitä kokonaisuutena kahden aiemman elokuvan tasolle.

Taitaa olla niin, että moni ei ole kanssani samaa mieltä. Olen saanut sen käsityksen, että Thor: Ragnarök on saanut keskimäärin paremman vastaanoton kun kumpikaan sarjan aiemmista elokuvista. Ehkäpä tämä kertoo lähinnä siitä, mitä  suuri yleisö Thor-elokuvilta toivoo ja odottaa: vauhdikasta ja värikylläistä toimintarynttyytystä, josta ei huumoria puutu.

Thor: Ragnarök (2018)
Cate Blanchett on Helana aika ihana.

Periaatteessa tämän parissa kai pitäisi minunkin viihtyä. Periaatteessa. Pitäisi.

Elokuvan juoni jää kuitenkin tavattoman pinnalliseksi. Hahmot eivät löydä tai opi itsestään mitään uutta. Loki pelleilee ja huijaa vanhaan tyyliinsä, Thor oppii taas kerran tulemaan toimeen ilman vasaraansa. Samat jutut on nähty jo moneen otteeseen.

Ja sitten ne vielä leikkaavat Thorin tukan! :( Onneksi Lokin kutrit jätetään rauhaan.

Onneksi elokuvassa on sentään jokunen uusi, kiinnostava hahmo. Westworldista tutun Tessa Thompsonin esittämä romunkerääjä 142 on oikeastaan varsin piristävä ilmestys. Myös Cate Blanchettin Hela-tulkinta on ihana. Helalle ei kuitenkaan anneta tilaa kasvaa ja kukoistaa – Blanchettin suoritus on ikään kuin liian iso tähän elokuvaan. Myös Hulk on kiva.

Myös Tessa Thompson on valk.., öööh, siis jätteenkerääjänä aika ihana.

En silti olisi hirvittävän pahoillani, jos Thor: Ragnarök sattuisi jäämään viimeiseksi Thor-elokuvaksi. Avengersejakaan tuskin jaksan käydä katsomassa.

*****