Salem (2014–2017) arvostelu

salem arvostelu
Salem (2014–2017)

Salem (2014–2017) on fantasiavaikutteinen kauhusarja, jossa on piirteitä myös historiallisesta draamasta. Se kertoo kuuluisista noitavainoista ja niiden jälkeisestä ajasta Salemissa. Toisin kuin virallinen historia nykyään kertoo, Salemissa noidat ovat totisinta totta ja pitävät juonillaan ja tempuillaan Salemin kaupunkia tiukasti puristuksessaan.

Sarjan keskiössä seisoo Mary (upea Janet Montgomery), nuori nainen, joka luovuttaa sarjan alussa niin sielunsa kuin syntymättömän lapsensa Saatanalle. Nuori Mary jää yksin avioton lapsi kohdussaan, kun lapsen isä ja Maryn rakastettu John Alden (Shane West) lähtee taistelemaan intiaaneja vastaan käytävässä sodassa. Tehtyään sopimuksen Saatanan kanssa Mary saa käyttöönsä mahtavat noitavoimat ja liittyy Salemissa jo pitkään kukoistaneeseen noitien yhteisöön.

salem arvostelu
John ja Mary lämmittelevät vanhaa lempeä.

Seitsemän pitkää vuotta myöhemmin John Alden palaa Salemiin ja saa selville, että Mary on nainut George Sibleyn eli kaupungin merkittävimmän miehen. Merkillistä kyllä, herra Sibley on menettänyt puhe- ja liikuntakykynsä, minkä vuoksi Mary hoitaa miehensä raha-asioita ja edustaa tätä kaupungin neuvostossa. Miehensä edustajana Marylla on siis enemmän valtaa kuin kenelläkään muulla koko kaupungissa. Georgen merkillinen sairaus on tietenkin seurausta Maryn loitsuista, mutta tätä ei tiedä John Alden sen enempää kuin kukaan muukaan kaupungin tavallisesta väestöstä.

Salemin kantava juonilinja on Maryn ja John Aldenin välillä leimuava rakkaus, jota erossa vietetyt vuodet eivät ole sammuttaneet. Harmi vaan, että John ja Mary ovat sarjan ensimmäisestä jaksosta lähtien Salemia halkovan rintamalinjan eri puolilla: John ei usko noitien olemassaoloon ja pyrkii parhaansa mukaan hillitsemään taikauskon aiheuttamaa paniikkia, Mary puolestaan lietsoo tuota pelkoa ja nostattaa noitavainojen kuohuja entisestään. Mutta miksi ihmeessä kaupungin vaikutusvaltaisin noita pyrkii lietsomaan noitavainoja? Vastaus selviää sarjan mittaan.

salem arvostelu
Cotton oppii tuntemaan myötätuntoa niitä kohtaan, jotka on tuomittu heiveröisin perustein. Häpeäpaalussa Cottonin lemmitty, prostituoitu Gloriana.

John Alden lyöttäytyy pian Salemiin palattuaan yksiin pastori Cotton Matherin kanssa. Cotton uskoo pahojen voimien mellastavan Salemissa ja tuomitsee aluksi kaupunkilaisia liian äkkipikaisesti, mutta ymmärtää pian, ettei noitia voiteta hätiköidyillä tuomioilla ja silmittömällä väkivallalla. Cotton ja Alden ovat mainio parivaljakko: Alden on voimakas ja notkea sotilas, Cotton taas kirjaviisas ja taitava puhuja. Kaikkiaan Cotton nousi sarjan hahmoista suosikkieni joukkoon.

Mainita täytyy myös Maryn oikea käsi, intiaanityttö Tituba, jonka opastuksella Marysta tuli noita. Tituba on sarjan ainoa ei-valkoinen noita. Jää hieman epäselväksi, mikä merkitys Tituban syntyperällä on hänen voimiensa suhteen – vaikuttaa siltä, että hänessä sekoittuu vanha intiaanien käyttämä magia ja Englannista saapuneiden Essex-noitien perinne. Tituba on koko sarjan ajan salaperäinen ja surullinen hahmo – vaikka hän on osa suurempaa noitien yhteisöä ja vaikka hänellä on vaikutusvaltaa jopa itseään voimakkaampiin noitiin, vaikuttaa hän silti aina olevan yksin.

salem arvostelu
Mary ja Tituba seitsenpäätyisen talon parvekkeella

Rauhantuomarin tytär Anne Hale on naisellisen myötätunnon ruumiillistuma: hän vastustaa kiivaasti Salmissa jaettuja, hätiköityjä tuomioita ja huolehtii orpokodin pienistä asukkaista. Jo sarjan alussa on selvää, että Annen rooli tulevissa tapahtumissa on merkittävä – hän pyörii jatkuvasti katsojan silmien edessä, vaikka hänellä ensimmäisen tuotantokauden tapahtumissa varsinaista merkitystä keskeisten tapahtumien kannalta. Toisella tuotantokaudella Annen juonilinja alkaa vetää kunnolla. Muutos, jonka hän käy sarjan kolmen tuotantokauden mittaan läpi, on valtava. Tamzin Merchant suoriutuu roolista oivallisesti.

Kiltti perhetyttö Anne on sarjan kovin yllättäjä.

Salemin ensimmäinen tuotantokausi on sarjan vahvin. Ensimmäisellä tuotantokaudella sarjassa on tervetullut historiallisen draaman maku: lavastus ja puvustus on tehty hillityllä, uskottavalla tyylillä, ja myös juonivillittely pysyy nätisti kohtuudessa. Historiallisen draaman suuntaan ojentaa myös se seikka, että suurimmalla osalla sarjan hahmoista on historiallinen esikuva: Mary ja George Sibley, John Alden, Tituba, Cotton Mather ja hänen isänsä Increase Mather, Mercy Lewis ja Anne Halen isä John Hale ovat kaikki historiallisia henkilöitä. Yhtäläisyydet Salemin hahmojen ja näiden historiallisten henkilöiden rajoittuvat kuitenkin pitkälti nimeen ja siihen, että he kaikki olivat tavalla tai toisella osallisia 1690-luvun noitavainoissa.

Toisen tuotantokauden myötä touhu alkaa mennä villimmäksi. Kuvaan astii saksalainen noita, kreivitär Palatine Ingrid von Marburg (Lucy Lawless), joka säteilee liioittelevaa, sarjakuvamaista tyyliä. Samalla sarjan juonikulut luisuvat yhä fantastisemmiksi ja liioitellummiksi. Viimeistään kolmannelle kaudelle tultaessa Salem menettää hillityn tyylinsä ja alkaa muistuttaa aivan liikaa American Horror Storya.

salem arvostelu
Kreivitär con Marburg saapuu Salemiin. Taustalla kreivittären poika Sebastian von Marburg.

Sarjan keskeisimpiä teemoja ovat valta ja valinnanvapaus – ja nimenomaan naisen valta ja valinnanvapaus. Erityisesti kolmannella tuotantokaudella monien hahmojen puheissa toistuu väite siitä, että vaihtoehtoja ei ollut – tein sen, mikä oli välttämätöntä – en voinut mitään muuta. Selitykset siitä, kuinka vaihtoehtoja ei ollut, esitetään sarjassa aina kyseenalaistaen. Aivan kuin sarjan noidat eivät itsekään olisi täysin vakuuttuneita siitä, olisivatko he sittenkin voineet valita toisin – kääntyä kenties raskaammalle, mutta kuitenkin oikeudenmukaisemmalle polulle.

salem arvostelu
Kaikki Salemin noidat eivät ole nuoria ja kauniita.

Myös naisten asema on sarjassa vahvasti esillä. Lähes kaikki sarjan naiset ovat tavalla tai toisella alistettuja ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä: Mahtava Mary-noita kehittyy aviotonta lasta kantavan naisen epätoivosta. Gloriana ja monet muut sarjan sivuhahmot joutuvat elättämään itsensä prostituoituina. Tituba on traumatisoitunut syvästi valkoisten käsissä kokemansa väkivallan vuoksi ja sittemmin joutunut orjana omistajalta toiselle kuin heittopussi. Anne Hale päätyy liian innokkaan kosijan ahdistamaksi ja kiristämäksi – puhumattakaan Mercy Lewsistä, joka joutuu lukemattomia kertoja hyväksikäytetyksi, petetyksi ja hylätyksi.

salem arvostelu
Osa Salemin noidista kokee vetoa Cragsiin, jonne heitetään kirkkomaalle kelpaamattomien ruumiit.

Osa sarjan naisista ratkaisee tilanteen pyytämällä apua Saatanalta, joka vaatii kuitenkin noitavoimista korkean hinnan. Noidaksi ryhtyminen tarkoittaa lisäksi aina tavalla tai toisella muiden vahingoittamista, ja entisistä hädänalaisista ja kurjista tuleekin usein sortajia.

Olen valmis antamaan Salemin ykköskaudelle neljä tähteä. Valitettavasti loppusarja menee överiksi ja kokonaisuus kärsii. Kannatti silti katsoa.

Kaikki Salemin kolme kautta on katsottavissa Netflixistä.

*****

Elaine Cunningham: Drowin tytär (1995) arvostelu

Drowin tytär (1995)

Elaine Cunninghamin Drowin tytär (1995) kuuluu Forgotten Realms -sarjaan, joka tunnetaan ennen kaikkea R. A. Salvatoren Musta haltia -kirjoista ja Drizzt Do’Urdenin hahmosta. Salvatoren teoksia pidetään yleisesti ”halpisfantasiana”, ja tuo leima onkin levinnyt pitkälti myös muihin Forgotten Realms -kirjoihin. Tämä ei tee täysin oikeutta Drowin tyttärelle tai muille Elaine Cunninghamin kirjoille. Myös Cunningham kirjoittaa bulkkifantasia, mutta hän tekee sen paljon taitavammin kuin Salvatore tai vaikkapa Dragonlance-parivaljakko Hickman & Weis.

Luin Drowin tyttären ja jokusen muun Cunninghamin teoksen yläasteikäisenä. Halusin nyt kokeilla, miltä tällaisen fantasian lukeminen tuntuu hieman vanhempana. Odotukset eivät olleet korkealla – kokeilin pari vuotta sitten paluuta Dragonlancen maailmaan, eikä se trippi ollut mukava. Cunningham yllätti kuitenkin positiivisesti.

Drowin tytär on ensimmäinen osa Drowprinsessa-kirjasarjaa, joka kuvaa drowhaltia Liriel Baenren seikkailuja. Toisin kuin haltiat yleensä, maan alla Uumenenalassa asuvat drowit ovat petollisia, itsekkäitä ja kilpailunhaluisia. Drowien yhteiskunta on vahvasti matriarkaalinen, ja useimmat miehet saavat drowyhteisöissä tyytyä apupojan, opettajan tai soturin asemaan.

Nuori Liriel on sekä syntyperänsä, maagisten lahjojensa että kauneutensa vuoksi poikkeusyksilö kotikaupungissaan Menzoberranzanissa. Hän tahtoo kehittää taitojaan magian saralla, mutta kaupungin valtasuhteiden vuoksi Baenren suvun matriarkka lähettää Lirielin Arach-Tinilithiin, jossa hänen on tarkoitus opiskella Lloth-hämähäkkijumalattaren papittareksi. (Joko drowinkieliset nimet alkavat riittää?) Kapinamieli kytee Lirielissä. Hän kiinnostuu maanpinnan maailmasta ja päättää tehdä sen, mihin vain harva drow on ryhtynyt: nousta maan päälle. Matka valon maailmaan on Lirielille äärimmäisen vaarallinen, sillä jokaisen drowin synnynnäinen taikavoima kuihtuu pois heidän poistuessaan Uumenenalasta. Näin käy myös Lirielille.

Toinen teoksen keskeisimmistä hahmoista on soturi Fjodor Rashemenilainen. Rashemenilaiset ovat tunnettuja taisteluraivoksi kutsutusta, transsinomaisesta tilasta, joka tekee heistä väsymättömiä ja vaarallisia taistelijoita. Fjodorin ongelmana on, että hän ei hallitse omaa taisteluraivoaan, vaan vaipuu uhkatilanteessa tahtomattaankin raivon valtaan. Silloin hän enää erota ystävää vihollisesta, vaan saattaa käydä myös kumppaneidensa kimppuun. Fjodorin tavoitteena on löytää keino, jolla hän voi hallita taisteluraivoaan.

Lirielin ja Fjodorin tiet risteävät. Aluksi he ovat toisilleen vihollisia, mutta huomaavat pian voivansa hyötyä yhteistyöstä. Heidän lähtökohtansa ja tapansa ovat erilaiset, eikä kulttuurien yhteentörmäyksiltä vältytä. Petollisuuteen ja omaneduntavoitteluun tottuneen Lirielin on vaikea ymmärtää Fjodorin kirkassilmäisyyttä ja suoraselkäisyyttä, jotka näyttäytyvät paikoin hänelle silkkana itsetuhoisuutena. Tämä kulttuurien ja luonteiden välinen ero on kirjan kiinnostavimpia elementtejä.

Oma lempikohtaukseni kirjassa on se, jossa lukija kohtaa Fjodorin ensimmäistä kertaa. Fjodor on päättänyt tunkeutua metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, sillä hän aavistaa, että hänen etsimänsä amuletti on mökissä. Valitettavasti mökki ei ole mikä tahansa hökkeli – sillä on linnun jalat, joilla se tepastelee ympäri pientä metsäaukiota. Kohtaus oli jäänyt vahvasti mieleeni ensimmäiseltä lukukerralta. Linnunjalkainen mökki lienee lainaa slaavilaisesta kansanperinteestä, jossa tunnetaan Baba Yaga -niminen, linnunjalkaisessa mökissä asuva noita.

Ennen teoksen uusintakierrosta yritin palauttaa mieleeni mahdollisimman paljon yksityiskohtia teoksesta. Silti Baba Yaga -mökkikohtaus oli ainoa kohtaus, jonka pystyin selvästi muistamaan. Lisäksi muistin tärkeimmät hahmot eli Lirielin ja Fjodorin, ja sen, että he eroistaan huolimatta ryhtyvät yhteistyöhön. Kaikki muu oli pyyhkiytynyt mielestäni pois.

Kun luin teosta uudelleen, kaikki sen elementit tuntuivat kuitenkin tutulta: ”Niin juu, tässä oli tämäkin juttu”… On jännittävää muistaa ja kokea tutuiksi asioita, jotka olin jo unohtanut täysin. Kirjan loppuun päästessäni koko teos tuntui läpikohtaisin tutulta.

Kaunokirjallisilta arvoiltaan Drowin tytär ei vakuuta – eikä sen tarvitsekaan, onhan kyse kioskifantasiasta.  Teos on täynnä alleviivaavaa elehdintää ja kirvelevää tunteilua – aivan kuten kaikki oman lajityyppinsä teokset. Cunningham tekee kuitenkin työnsä verrattain tyylikkäästi. Mistään pahimman luokan fantasiasiirapista ei ole kyse. Suomenkielinen käännös on kiitettävän huolellisesti tehty.

Elaine Cunningham: Drowin tytär (Daughter of the Drow, 1995, suom. 2000)
Lukuhaasterasti: 31. Fantasiakirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Game of Thrones, 7. tuotantokausi (2017)

Game of Thrones, 7. kausi (2017)

Game of Thrones muuttuu kausi toisensa jälkeen komeammaksi. Seitsemännellä tuotantokaudella ylletään jo niin monitahoiseen ilmaisuun ja korkeisiin tuotantoarvoihin, että tekijät vaativat enemmän aikaa: ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kevät ei merkinnytkään uuden GOT-kauden saapumista, vaan jaksoja päästiin katselemaan vasta heinäkuussa. En ihmettele – sen verran massiivisesta tuotannosta on jo kyse.

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin tuotantokaudet 1–6. Teksti voi siis sisältää spoilereita kuudesta ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia tekstejä (1. kausi2. kausi3. kausi4. kausi5. kausi, 6. kausi).

Game of Thrones on muuttunut vaivihkaa kuninkaiden noppapelistä kuningattarien johtamaksi maailmansodaksi. On Daenerys Targaryen, joka on viimein päässyt sinne, minne hän on matkannut koko sarjan ajan: Westerosiin. On Sansa Stark, joka on selvinnyt mitä hirvittävimmistä koettelemuksista Talvivaaran ladyksi ja hallitsijaksi. Ja sitten on tietenkin Cersei, hullu narsistikuningatar, jonka tuskallista kuolemaa me kaikki odotamme kuin maanantaiaamu kaukana häämöttävää perjantai-iltaa.

Cersein ja Jamien insestinmakuinen romanssi on muuttunut kuin kahden elämäänsä kyllästyneen keski-ikäisen ressukan pystyyn kuolleeksi avioliitoksi.

Seitsemäs on kausi ennen kaikkea Daenerysin juhlaa. Hän pääsee vihdoin suoran toiminnan keskelle ja usuttaa lohikäärmeensä taisteluun. Valitettavasti Daenerys alkaa kauden mittaan osoittaa merkkejä siitä, ettei hän välttämättä olekaan sen kummoisempi halltisija kuin Cersei. Toisin kuin aiemmin, hän ei enää tarjoa taistelusta selvinneille vastapuolen sotilaille vaihtoehdoiksi vapautta tai palvelusta, vaan kuoleman tai palveluksen.

Cersein osalta kausi on hiljainen ja suorastaan tylsä. Kuninkaan satamassa kyllä tapahtuu, mutta paljon vähemmän kuin Dragonstonella tai Muurin tietämillä. Pettymys, sanon ma. Sarjan ongelmaksi muodostui jo varhaisessa vaiheessa se, että tarina pirstaloituu jatkuvasti yhä pienempiin ja pienempiin osasiin ympäri Westerosin mannerta. Vaivaiset seitsemän jaksoa pitkällä seitsemännellä tuotantokaudella tämä on pahempi ongelma kuin koskaan aiemmin. Tarinalinjoja on niin monia, ettei jokaisen seuraamiseen yksinkertaisesti riitä aikaa.

Taistelu kuolleita vastaan synnyttää epätodennäköisiä yhteistyösopimuksia.

Game of Thrones on tunnettu säälimättömyydestään keskeisiä hahmoja kohtaan. Jo ensimmäisten tuotantokausien aikana saimme todistaa sellaisten hahmojen kuolemia, joiden uskoimme sinisilmäisesti sinnittelevän hengissä saagan loppuun asti. Seitsemäs tuotantokausi on tässä suhteessa suorastaan pettymys: saamme hyvästellä oikeastaan vain yhden keskeisen hahmon.

Raja liikuttavan mahtipontisuuden ja ylilyövän pateettisuuden välillä on hiuksenhieno. Seitsemännellä tuotantokaudella tekijöiden arviointikyky pettää ensimmäistä kertaa koko sarjan historiassa: kauden loppupuolella on taistelukohtaus, jossa CGI-lohikäärmeet, kumea musiikki ja Hollywood-tyyliä orjallisesti noudatteleva rytmitys sekoittuvat keskenään ällömakeaksi kiisseliksi. Onneksi tyylirikko tapahtuu vain kerran – toivoa sopii, että tämä ei tapahdu uudestaan.

Euron Greyjoy – hyi helvetti mikä tyyppi.

Seitsemäs tuotantokausi on kauttaaltaan taattua Game of Thrones -laatua. Tässä mielessä sarja alkaa jopa käydä tylsäksi: se on niin tasalaatuinen, että positiivisesti on jo vaikea yllättyä. Lopulta olen kuitenkin helvetin iloinen, että tänä päivänä voidaan tehdä näin korkeiden tuotantoarvojen televisiodraamaa ilman, että laadusta tingitään sarjan edetessä.

Plussaa myös siitä, että Daenerysin loharit pääsevät tämän kauden mittaan vihdoin tehokäyttöön.

*****

The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine PS4 (2016) arvostelu

the-witcher-the-wild-hunt-blood-and-wine-2016
The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine (2016)

The Witcher 3: The Wild Huntin toinen ja viimeinen lisäosa Blood and Wine vie pelaajan Toussaintiin eli Nilfgaardin eteläiseen herttuakuntaan. Geraltin vanha tuttava, herttuatar Annarietta kutsuu Geraltin paikalle selvittämään murhasarjaa: kolme ritaria on löydetty hirvittävällä tavalla silvottuina. Johtolangat viittaavat murhaajan olevan  hirviö, jota vastaan herttuattaren ritarit ovat voimattomia. Päätarinan lisäksi Blood and Wine tarjoaa mukavasti myös muuta tekemistä. Lisäosassa on juuri sopivasti, sivutehtäviä, monster nestejä ja muuta pikkupuuhaa; The Witcher 3:ssa sivusälää oli mielestäni hieman liikaa päätarinaan nähden.

Pidin Blood and Winessa kaikkein eniten sen pelimaailmasta. Siinä missä Vizima, Novigrad ja Velen muistuttavat Euroopan pohjoisia ja itäisiä osia, on Toussaintin esikuva selvästi ollut Ranska. Paikalliset jopa puhuvat englantia ranskalaisella aksentilla. Ilmasto on lämmin ja taivas kauniin sininen, eikä herttuakunnan mailla sada ilmeisesti koskaan. Silti sen kummut ovat täynnä menestyviä viinitarhoja. Viini ja ruoka ovatkin Toussaintissa suuressa arvossa; siinä missä Velenin ja Novigradin majatalonpitäjät myyvät Geraltille lähinnä grillattua lihaa ja olutta, notkuvat Toussaintin kauppiaiden hyllyt laatujuustoista ja hienosta viinistä. Heh.

Blood and Wine fairy tale
Toussaintista löytyy portti outoon satumaailmaan.

Blood and Winea varten on tuotettu noin tunnin verran uutta musiikkia, jonka sovitukset ja tyyli mukailevat alkuperäisen pelin soundtrackia. Myös musiikki heijastelee kuitenkin Toussaintin ja Velenin eroa: Toussaintissa soitellaan tunnelmaltaan keveämpää ja leikkisämpää musiikkia. Oma suosikkini Blood and Winen soundtrackilta on osuvasti nimetty The Musty Scent of Fresh Pâté:

Toussaintissa Geralt kohtaa runsaasti hirviöitä, joita mantereen pohjoisemmissa osissa ei esiinny. Vahvimmin mieleeni painuivat jättikokoiset tuhatjalkaiset ja lihansyöjäkasvia muistuttavat archesporet. Myös uusia aseita ja muita varusteita on runsaasti tarjolla. Erityisesti ilahduin siitä, että Witcher School -varusteisiin saadaan uusi upgrade-taso. Toussaintista löytyy kaavoja myös täysin uuden Manticore-varustesarjan rakentamiseen. Lisäksi lisäosa tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden värjätä Witcher School -varusteita mieleisillään väreillä. Värit ovat harmi kyllä pelkkää pintaa; olisi ollut hauskaa, jos haarniskan värjääminen tietyllä värillä olisi lisännyt esimerkiksi nopeutta tai vaikkapa tietyn signin voimaa.

Beauclair
Herttuatar Anarietta on Blood and Winen päätarinan keskeisimpiä hahmoja.

Pelin mittaan Geralt saa tehokkaiden haarniskojen ja aseiden myötä myös muutamia noiturimutaatioihin liittyviä välineitä. Hyvä näin, mutta nämä välineet saadaan käyttöön niin myöhäisessä vaiheessa, ettei peruspelaaja ehdi niistä ehdi juuri iloita. Ehkä nämä laitteet olisi kannattanut antaa pelaajan käyttöön jo pääpelissä tai Hearts of Stone -lisäosassa?

Lisäksi Geralt saa gwent-korttikokoelmaansa täysin uuden Skellige-pakan. Pelissä tuodaan painokkaasti esille, millaisia ristiriitoja Skellige-pakka herättää paikallisessa gwent-yhteisössä; kun ikivanhaa korttipeliä pyritään uudistamaan uudella pakalla, vastarintaa luonnollisesti herää. – Itse pakka on kiinnostava tapaus. Tähänastisten Skellige-kokeilujen perusteella sanoisin, että pelaan paljon mieluummin Skellige-pakalla kuin Scoia’taelilla tai hirviöllä. En silti toistaiseksi ole valmis vaihtamaan Nilfgaard-pakkaa mihinkään.

The Witcher 3: Wild Hunt_20161105111550
Blood and Winen pääbossi on astetta isompi hirviö. Huomatkaa myös Geraltin heviuskottava ulkoasu; ristin tämän haarniska-kampauskombon Rob Halford -lookiksi.

Minulla on hyvin vähän pahaa sanottavaa Blood and Winesta. Pari asiaa lisäosassa kuitenkin hiersi. Ensinnäkin pelin pääbossi on minun makuuni liian vaikea hakattava. En ole miesmuistiin tapellut yhtä hankalaa bossia vastaan. Bossin kanssa tappelua ei tee yhtään miellyttävämmäksi se, että kohtauksen latautuminen kestää kauemmin kuin itse taistelu. Onneksi Google vastaa, kun siltä kysytään: Youtubesta löytyy useita ohjevideoita, joiden avulla pääbossin hakkaamisesta tulee huomattavasti helpompaa. Toinen harmistuksen aihe liittyy The Toussaint Prison Experiment -questiin, jota en bugin takia pysty läpäisemään. Questiin liittyvä tehtävä on kyllä suoritettu, mutta se ei vain kuittaannu suoritetuksi. Google kertoo, että moni muukin on törmännyt samaan bugiin. Harmittaa.

Ja kun ne bugit tulivat puheeksi: Cianfanelli-pankin ohraisesti toimiva asiakaspalveluluukku ja hitaasti latautuva interiööri aiheuttivat ajoittain nauruntyrskähdyksiä. Toussaintin infrastruktuuri aiheutti myös Roachille vaikeuksia: hevonen ilmestyi poikkeuksellisen usein paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt liikkumaan minnekään. Mutta kaikkihan tietävät, että Roach bugittaa, joten ei lyödä lyötyä enempää.

Harmittaa, että Blood and Winen myötä on pakko lausua hyvästit The Witcher 3:lle.