Destroyer (2019) arvostelu – Elämän puukottama Kidman

destroyer arvostelu
Destroyer (2018)

Destroyer (2018) on elokuva naisesta, jota esittää Nicole Kidman. Kidman on roolissaan saatanan hyvä. Jos et tykkää Kidmanista, et välttämättä pidä Destroyerista – mahdollisuus sille kannattaa silti antaa. Kidman ei nimittäin ole koskaan vetänyt niin hyvin kuin tässä elokuvassa. Destroyer tekee hänestä sen, mitä Monster teki Charlize Theronista: ruman, ryppyisen – ja upean.

Erin Bell (Kidman) on viskissä marinoituva poliisietsivä, joka saapuu paahteisena aamupäivänä tutkimaan voimalinjojen alle ammuttua, kylmenevää ruumista. Ruumiin niskassa loistaa outo tatuointi, joka kuvaa kolmea ympyrää. Vierestä löytyy musteen tahrima seteli. Bell vihjailee ympärillä hääriville etsiville tietävänsä, kuka miehen on surmannut, ja jättää nämä sitten ihmettelemään yksin rikospaikkaa.

Väkivalta on etsivä Bellille vain yksi ongelmanratkaisukeino muiden joukossa.

Bell on kulunut, kova ja vihainen. Hän on pelkkää hiiltynyttä kuorta, parkkiintunutta nahkaa, haurauttaan katkeilevia kuituja. Pinnan alla sykkii kauna. Tämän hahmon taustalla on pakko olla jokin suuri trauma ja elämää suurempi tarina. Ja niin onkin, tavallaan.

Takaumista saamme tietää, että Bell on nuorena etsivänä lähetetty peitetehtäviin pankkiryöstöä suunnittelevaan rikollisjengiin. Hänen sisimmässään syntyy ajatus petoksesta. Hetken ajan hänen elämänsä täyttyy mullistuksista, iskuista ja oudoista käänteistä.

Bell pärjää ammattirikollisten kanssa, mutta oman tyttärensä edessä hän on voimaton.

Destroyerin kantava teema on Erin Bellin sykkivä, kipunoiva viha. Hän on uhrannut ja menettänyt niin paljon, että hän on menettänyt kykynsä hoivata ja rakastaa. I’m mad, I’m still fucking mad, it’s burned a circuit in my brain, hän kuvaa mielentilaansa tyttärelleen.

Elämä on työntänyt teränsä Belliin, eikä hän ole toipunut koskaan. Viha on tehnyt hänestä epänaisellisen, suorastaan miehekkään: hän ei kykene huolehtimaan tyttärestään Shelbystä niin kuin teini-ikäisestä pitäisi huolehtia. Hän on sentään hankkinut Shelbylle kaitsijan. En ole aivan varma, onko tämä kaitsija – nimeltään Ethan (Scoot McNairy) – Bellin heila, eksä vai sukulainen; joka tapauksessa hän huolehtii Shelbystä kuin omasta tyttärestään.

Hetken ajan Bellin elämä on täynnä iskuja ja outoja käänteitä.

Bell on elokuvien lukemattomien vigilante-hahmojen keskellä piristävä poikkeus – nainen, joka suorittaa kostonsa suorastaan tieteellisellä täsmällisyydellä. Toisin kuin lukemattomat mieskostajat, Bell on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä hän jättää jälkeensä. Hänen tärkein tavoitteensa on estää ylisukupolvisen trauman synty – asia, joka miehiä harvoin kiinnostaa.

Bell tiedostaa olevansa paska äiti – niin paska, että on hänen tyttärelleen parempi, jos hän poistuu kuvioista. Voima, joka ajaa häntä eteenpäin, on juuri se, että hän tahtoo tarjota tyttärelleen jotain enemmän, jotain parempaa. I’ve spent my whole life scrapping, jealous, hungry, scared. I want to find something decent, something good. You can be better than me, hän kertoo Shelbylle. Kuinka hyvin Bell tässä tavoitteessa onnistuu, sitä emme saa tietää. Kaikki Bellin uhraukset saattavat lopulta osoittautua turhiksi.

Sivumennen sanoen: on aika metkaa nähdä 35-vuotias Sebastian Stan 51-vuotiaan Kidmanin vastanäyttelijänä.

Kidman tuskin vetäytyy eläkettä viettämään vielä vähään aikaan. Kuvassa mukana vastanäyttelijä Sebastian Stan, joka voisi ikänsä puolesta olla Kidmanin oma lapsi.

Destroyerin suurin ongelma on sen rytmi. Tarina olisi toiminut paremmin televisiosarjana. Alle kahdessa tunnissa tapahtumat rytisevät edessämme liian intensiivisinä, emmekä saa mahdollisuutta ymmärtää Bellin mielenliikkeitä. Käsikirjoittajat ovat tehneet tarinan käänteissä muutamia alkeellisia virheitä, jotka nakertavat elokuvan uskottavuutta omassa lajityypissään. Osa käänteistä tuntuu heppoisilta ja sattumanvaraisilta.

Siitä huolimatta Destroyer on kiinnostavin toimintaelokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan.

*****

The Game – oletko valmis peliin? (1998) arvostelu

The Game - oletko valmis peliin? (1998)
The Game – oletko valmis peliin? (1998)

The Game – oletko valmis peliin? (The Game, Yhdysvallat 1998) täyttää viimeisen aukon David Fincher -sivistyksessäni. Tai kyllä sinne yksi aukko yhä jää: en ole katsonut enkä myöskään aio katsoa The Girl with The Dragon Tattoo -elokuvaa, sen lajityyppi tai konsepti kun eivät kiinnosta vähääkään. Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde Fincherin elokuviin. Seitsemän ja Gone Girl ovat oikeasti tasokkaita ja viihdyttäviä trillereitä. The Social Network on elokuva, jollaista en olisi uskonut Fincherin koskaan tekevän – tämä yllätti positiivisesti. Panic Roomista en muista juuri mitään muuta kuin Jodie Fosterin ihanat kauriinsilmät, joten ei sen enempää kommentteja siitä. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ja Zodiac olivat yksinkertaisesti pitkästyttäviä elokuvia, jotka olisi voinut jättää katsomatta – ja vaikka tekemättäkin.

Ja sitten vielä Fight Club…. Tää vetää pohjat. Mä en ymmärrä, mikä Fight Clubissa vetää ihmisiä puoleensa.

The game oletko valmis peliin
Nicholasin peli alkaa klovnista.

Tehdään tämä selväksi heti alkuun: The Game napsahtaa omassa katsannossani Fincherin elokuvien parhaimmistoon. Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on losangelesilainen pankkiiri, jolta ei puutu mitään mallista hyvää. Hänen elämänsä on kuitenkin tyhjää ja kalseaa. Nicholasilla ei ole ystäviä tai edes kavereita, ja illat kuluvat merkityksettömän olemassaolon hellässä syleilyssä. Isältä perityn, suuren talon käytävät kolisevat tyhjyyttään. Ex-vaimo Elizabeth (Anna Katarina) pyrkii ylläpitämään Nicholasiin edes jonkinlaista keskusteluyhteyttä – huonoin lopputuloksin.

48-vuotissyntymäpäivänään Nicholas saa lounaskutsun veljeltään Conradilta (Sean Penn). Vaikka veljesten välit ovat väljähtyneet, Conrad muistaa veljeään lahjalla: Nicholas saa lahjakortin CRS-nimisen yrityksen järjestämään ”peliin”. Kukaan ei osaa aivan täsmällisesti selittää Nicholasille, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse. Hän suhtautuu lahjaan alkuun kylmäkiskoisesti, mutta päättää kuitenkin käyttää lahjakortin.

The Game Oletko valmis peliin?
Tarjoilija Christine (Deborah Kara Unger) vaikuttaa sekaantuneen CRS:n puuhiin.

CRS:n päämajassa Nicholas joutuu pitkällisiin psykologisiin testeihin, joiden tarkoitus jää hänelle epäselväksi. Pari päivää testien jälkeen alkaa tapahtua outoja. Joku piilottelee avaimia ja muita esineitä Nicholasin löydettäviksi. Uutisankkuri puhuu Nicholasille television välityksellä. Ravintolassa tarjoilija jättää viestilappuja. Nicholas oivaltaa, että peli on alkanut.

Alusta lähtien on selvää, että peli ei ole mitään harmitonta ajanvietettä. Nicholas joutuu pelottaviin ja uhkaaviin tilanteisiin. Hänen kotiinsa tunkeudutaan. Lopulta Nicholas menettää täysin tilanteen hallinnan ja yrittää epätoivoisesti selviytyä uhkatilanteesta toiseen. Samalla hän pyrkii ottamaan selville, millainen yritys peliä pyörittävä CRS oikein on.

The Game Oletko valmis peliin?
Nicholasin turvallisuudentunne järkkyy, kun hänen kotiinsa murtaudutaan.

The Gamen juoni ei ole täysin järkeenkäypä. Elokuvan alkupuolella on paljon tilanteita, jotka näyttäytyvät loppuratkaisua varten täysin järjettömiltä. Tarinan loogisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, kuinka elokuva välittää kokemusta elämänhallinnan täydellisestä menettämisestä. Nicholas on tottunut hallitsemaan ympäristöään ja omaa kohtaloaan rahalla ja vahvalla sosiaalisella statuksellaan. Pelin myötä hän kokee, miltä niiden menettäminen tuntuu.

Elokuvan loppukohtaus jäi hiertämään. Elokuvaa spoilaamatta voi sanoa, että loppukohtaukseen mennessä Nicholas on joutunut moniin erittäin uhkaaviin ja stressaaviin tilanteisiin, jotka ovat omiaan jättämään psyykeen vahvoja traumoja. Tämän luulisi näkyvän Nicholasin käytöksessä hyvin voimakkaasti. Näitä huomioita vasten The Gamen lopputilanne on jokseenkin kummallinen. Tarinaan on kuitenkin saada Hollywood-elokuville tyypilliseen tapaan selkeä sulkeuma – uskottavuuden kustannuksella.

*****

The Game DVD @ Discshop
The Game HD DVD @ Discshop

Marnie – vaarallisella tiellä (1964) arvostelu

marnie vaarallisella tiellä 1964 alfred hitchcock
Marnie – Vaarallisella tiellä (1964)

Marnie – vaarallisella tiellä (Yhdysvallat 1964) tuo läheisesti mieleen Alfred Hitchcockin Psykon (1960). Marnie (Tippi Hedren) on kuin naispuolinen versio Norman Batesista: mieleltään järkkynyt, pelokas ja epäsosiaalinen, huijari, varas ja patologinen valehtelija.

Elokuvan alussa Marnie ryöstää työnantajansa kassakaapista merkittävän rahasumman ja pakenee tekaistun identiteetin turvin. Pian Marnie alkaa valmistella seuraavaa ryöstöä: hän pestautuu Rutland-kustantamoon sihteeriksi ja pohtii, kuinka saisi nikkaroitua esimiehen toimistossa sijaitsevan kassakaapin auki. Ennen kuin Marnie ehtii miettiä suunnitelmaa valmiiksi, kustantamon omistaja Mark Rutland (Sean Connery) kiinnostuu nuoresta neidistä ja päättää ottaa selvää, mitä tämän viileän ulkokuoren taakse kätkeytyy.

Hitchcock ohjasi Marnien kultakautensa loppusuoralla. En ihmettele, miksi se tunnetaan huonommin kuin Hitckcockin muut 1960-luvun alun elokuvat: se on rytmitön, ristiriitainen ja yliampuva. Aivan kuin Hitchcock olisi hukannut tahtipuikkonsa, joka heilui niin napakassa rytmissä vielä pari vuotta aikaisemmin.

Vaikka Marniessa on monta asiaa pielessä, on elokuva sen verran kiinnostavaa katsottavaa, että sille kannattaa uhrata parituntinen. Sen merkitys myöhempien elokuvien – erityisesti kauhuelokuvien – suhteen on huomattava.

marnie 1964 sean connery tippi hedren
Marnie kesyttää sisäiset demoinsa Rutlandin (vas.) avulla.

Hitchcock suosi naispääosien roolituksessa vaaleita näyttelijättäriä: Janet Leigh, Kim Novak, Grace Kelly – ja Tippi Hedren. Hitckcock oli kuulemma sitä mieltä, että vaaleat näyttelijättäret ovat sopivampia uhrin rooliin – joskin hyvin harva Hitchcockin naisista on uhri. Pikemminkin Hitchcockin blondit ovat kuin Bond-tyttöjä: kauniita, rohkeita, itsenäisiä ja vahvoja.

Tippi Herdenin Marnie on kuitenkin poikkeus sekä Hitchcockin vaaleiden naisten joukossa. Marnie nimittäin todellakin on uhri, vakavasti traumatisoitunut ja siksi hyvin ahdistunut – ja vaarallinen. Marnien ensi-iltaa seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä tämäntyyppinen (nais)hahmo on tullut hyvin tutuksi erityisesti kauhuelokuvissa; hänelle ovat läheistä sukua muun muassa Carrien (1975) nimihahmo ja Day of the Womanin (eli I Spit on Your Graven, 1978) mikäs-sen-tytön-nimi-nyt-olikaan.

marnie tippi hedren
Myrskykohtausten liioiteltu tyyli heijastelee Marnien sisäistä kokemusmaailmaa.

Marnie tuo mieleeni myös italialaiset giallo-kauhuelokuvat. Sen visuaalisuudessa korostuu kirkas verenpunainen väri, jolla on erityinen merkitys myös giallossa. Marniessa nähdään myös yllättävää, hyvinkin graavia väkivaltaa. Siinä missä Psykon suihkukohtauksen tehot perustuvat musiikkiin ja nopeaan leikkaukseen, on Marnien kliimaksikohtaus rakennettu toisenlaisista elementeistä, joita on sittemmin käytetty ahkerasti kauhuelokuvissa. – Vaikka elokuvan loppukohtaus on toteutettu tökerösti, on se samalla erittäin liikuttava. Kohtauksen emotionaalinen teho perustunee osittain juuri siihen, kuinka karkeasti ja konstailemattomasti se on toteutettu.

Vaikka Marnie sisältää ainakin Hitchcockin mittapuulla varsin graafista väkivaltaa, on sen ilmaisu silti hyvin tyyliteltyä. Keinotekoiset ukonilmat, loppukohtauksen liioitellut ilmeet ja valkokankaan säännöllisin väliajoin täyttävä, kuumeinen punaväri ovat tuovat mieleen saksalaisen ekspressionismin. Alun pitkä, dialogiton montaasi ja puheäänen irrottaminen kuvaraidasta elokuvan loppukohtauksessa ovat hyvin kiinnostavia ilmaisullisia valintoja. Tyylikeinot tukevat ennen kaikkea Marnien subjektiivisia kokemuksia, joissa hän elää traumaansa uudelleen ja uudelleen.

marnie tippi hedren
Punainen väri on keskeinen osa Marnien avaintraumaa.

Marniesta olisi helppo kaivaa hyvin ankeita näkemyksiä naissukupuoleen liittyen. Marnie on kuin villieläin: kun hän joutuu epämiellyttävään tilanteeseen, hän reagoi vaistonvaraisesti primitiivisellä voimalla. Hän ei osaa keskustella itseään ulos tukalista tilanteista, vaan panikoi ja hyökkää. Elokuva tuokin mieleen Jacques Tourneurin Kissaihmiset.

Äkkiseltään ajateltuna Marnien välittämä kuva eri sukupuolista näyttää jokseenkin ankealta. Marnie on kilari ämmä, Rutland taas kyökkipsykologi, joka päättää alentuvasti pelastaa neidon hädässä. Ja millä keinoin! Yritetäänkö Rutland kuvata läpeensä positiivisena hahmona, jonka kaikki teot Marnieta kohtaan ovat enemmän tai vähemmän oikeutettuja? Vai onko myös Rutlandin hahmo sittenkin tarkoitus nähdä epätäydellisenä ja ”syntisenä”? Välittääkö Rutland Marniesta aidosti, vai onko nainen hänelle todellakin kuin sirkuseläin – olento, jonka poikkeuksellinen luonne tarjoaa hänelle jännittävää viihdykettä?

marnie
Marniessa on myös perinteisen detektiivin elementtejä.

Marnieta olisi helppo syyttää sovinismista ja ankeiden stereotypioiden vahvistamisesta. En kuitenkaan tee niin. Sen sijaan ajattelen, ettei Marnie yritä kertoa mitään naisista yleensä; pikemminkin se on yksilötarina, kertomus yhdestä kärsivästä naisesta, jonka kohtaloa tai käytöstä ei voi yleistää kaikkiin tai edes suureen osaan naisista.

Marniessa ei ole läpeensä positiivisia eikä läpeensä negatiivisia hahmoja. Katsojan ei ole helppoa löytää elokuvasta samastumiskohdetta. Siinä missä Marnie muuttuu elokuvan mittaan yhä helpommin samastuttavaksi, käy kehityskulku Rutlandin suhteen päinvastaiseen suuntaan. Rutland onnistuu kyllä auttamaan Marnieta, mutta hän ei tee sitä pyyteettömästi, vaan sortuu paikoin suoranaiseen hyväksikäyttöön. Marnien maailma ei ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä.

Jos Marniesta tehtäisiin nyt uusintafilmatisointi, ehdottaisin elokuvan nimirooliin Eva Greeniä.

*****

Marnie Blu-ray @ Discshop

Ansa (1981) arvostelu – Elokuva, jota Hitchcock ei tehnyt

ANSA 1981
Ansa (1981)

Yksi bloggaamisen mukavimpia elementtejä ovat suosittelut. On mahtavaa päästä suosittelemaan hyviä elokuvia, sarjoja ja kirjoja muille – ja aivan yhtä lailla mahtavaa on saada suosituksia muilta. Ilman näitä vinkkauksia paljon kiinnostavaa elokuvaa menisi sivu suun. Mainostelevision tuottama rikosdraama Ansa (Suomi 1981) on hyvä esimerkki elokuvasta, jota tuskin olisin tullut katsoneeksi, ellen olisi saanut elokuvasta vinkkausta (kiitos!).

Daniel Gorbanilla (Hannu Lauri) on ongelma: hän on hukannut vaimonsa Elisabetin. Vaimo on poistunut pariskunnan lomanviettopaikasta rajun riidan päätteeksi, eikä kukaan ole sen koommin kuullut hänestä. Katoamista tutkiva komisario (Martti Pennanen) ei ota Gorbanin huolta tosissaan, vaan tyytyy vakuuttelemaan, että kyllä vaimo pian palaa kotiin.

Ja niin hän palaakin: kylän pastori Maxim ilmestyy Gorbanin puheille ja kertoo tuoneensa kadonneen vaimon mukanaan. Mutta kun vaimo (Hannele Lauri) sitten astuu Gorbanin eteen, Gorban väittää ettei ole koskaan aiemmin nähnyt naista ja ettei tämä varmasti ole hänen vaimonsa. Erityisen kummalliseksi tilanteen tekee se, että itseään Gorbanin vaimoksi väittävä nainen tuntuu kuitenkin tietävän Gorbanista ja tämän avioliitosta kaiken. On selvää, että joko Gorban tai vaimo valehtelee.

ANSA-gorban-komisario-elisabet
Gorban, komisario ja nainen, joka väittää olevansa Gorbanin vaimo.

Ansa on äärimmäisen riisuttu ja tiivis elokuva. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai turhaa. Elokuvan kohtaukset sijoittuvat käytännössä kokonaan yhteen rakennukseen, ja varsinaisia näyttelijöitä mukana on vain kuusi. Äärimmäinen ilmaisun taloudellisuus tarkoittaa taloudellisuutta myös sen kirjaimellisessa merkityksessä: elokuvan tuotantokustannukset eivät varmasti olleet suuret.

Alfred Hitchcock ehti ostaa oikeudet näytelmään, johon Ansa pohjautuu. Jostain syystä Hitchcockin elokuva ei kuitenkaan edennyt tuotantoon asti. Ja tässä sitä nyt ollaan: Mainostelevisio tuotti elokuvan, joka jäi Hitchcockilta tekemättä. Ansan tarina on todellakin erinomaisen ”hitchcockmainen”. Sen vetovoima ei liity vilkkaaseen toimintaan, vaan epäilyksiin siitä, kuka puhuu totta ja mistä koko kuviossa on kyse.

ANSA-maxim-elisabet-gorban
Pastori Maxim lohduttaa järkyttynyttä rouvaa. Etualalla Gorban.

On sympaattista, että Ansan tapahtumat on (alkuperäisnäytelmän tavoin) sijoitettu Ranskan Alpeille. Gorban on tosiaankin Gorban eikä esimerkiksi Korhonen ja Elisabet on Elisabet eikä Lissu. Sentään eräälle sivuhahmolle on annettu kansanomainen suomalaisnimi: taiteilija Turska – sekin lienee tosin suora käännös. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi tarinan nimiä ja tapahtumapaikkaa ei ole domestikoitu, kun henkilöhahmot kerran puhuvat suomea ja kun muutoinkin on aivan selvää, ettei kuvauspaikka ole aito alppimaja vaan tavallinen suomalaishuvila. Ehkä elokuvan ”mukaranskalaisuus” on tuntunut 1980-luvun Suomessa kivasti eksoottiselta.

ANSA-gorban-komisario
Elokuvan tunnelma tiivistyy loppua kohden. Hannu Lauri tekee Gorbanina todella vaikuttavan roolisuorituksen.

Finnkino teki viime vuonna kulttuuriteon ja julkaisi elokuvan DVD:nä, jossa elokuvaan on jätetty mainostaukojen tunnukset. Kuvanlaatu on onneton. Ajoittain kuva nykii siihen malliin, että aloin epäillä, onko elokuva kenties kuorittu DVD:lle suorastaan VHS- tai Beta-nauhalta. (En tunne televisioesityksiin liittyvää tekniikkaa niin hyvin, että tietäisin, missä formaatissa vanhoja televisioelokuvia ja -ohjelmia on aikojen mittaan säilötty. Suurta osaa ei valitettavasti ole säilötty mitenkään.) Tätä ei tule tulkita moitteeksi – rupinen kuvanlaatu kuuluu asiaan.

Yhdestä asiasta annan kuitenkin Finnkinon julkaisulle pyyhkeitä: mukana ei ole lainkaan tekstityksiä. Äänen laatu ei ole erityisen hyvä, ja ajoittain dialogista on kovin vaikea saada selvää. (Puuttuvat tekstitykset ovat ylipäätään Finnkinon julkaisujen kenties suurin yksittäinen ongelma.)

*****

Ansa DVD @ Discshop