Incendies (2010) arvostelu – Kätketty kohtalo

INCENDIES julkka
Incendies (2010)

Taas se on todettava: Denis Villeneuve on tällä hetkellä aktiivisista ohjaajista selvästi kiinnostavimpien joukossa. Aloitin hänen tuotantoonsa tutustumisen hieman takaperoisesti Enemystä, sen jälkeen katsoin Vangitut. Nyt jäljellä oli enää Incendies (Kanada/Ranska 2010), joka oli Villeneuven ensimmäinen kansainvälinen tuotanto ja siis tärkeä merkkipaalu ohjaajan uralla. (Villeneuve on ohjannut mainittujen elokuvien lisäksi paljon muutakin, mutta niitä ei tiettävästi ole levitetty Suomessa.) – Hahmotin elokuvan nimen ensikatsomalla väärin, jolloin siitä tulikin Indecencies. Sekin tavallaan kyllä kuvaisi tämän elokuvan sisältöä.

Kaksoset Jeanne (Mélissa Désormeaux-Poulin) ja Simon Marwan (Maxim Gaudette) käyvät notaari Lebelin (Rémy Girard) kanssa läpi vastikään kuolleen äitinsä Nawalin testamenttia. Notaari toteaa alkuun, että Nawalin viimeinen tahto on luonteeltaan varsin poikkeuksellinen. Hän kertoo suostuneensa Nawalin omituisiin, testamentin toteuttamiseen liittyviin pyyntöihin vain, koska Nawal on työskennellyt pitkään hänen sihteerinään ja koska koko Nawalin perhe on käynyt hänelle vuosien mittaan hyvin läheiseksi.

INCENDIES-jeanne-simon
Jeanne ja Simon yrittävät ratkaista mahdotonta yhtälöä.

Notaari luovuttaa kaksosille kaksi kirjekuorta. Toinen kuori on osoitettu kaksosten isälle, toinen taas Nawalin kolmannelle lapselle eli kaksosten isoveljelle. Nawal pyytää testamentissaan Jeannea ja Simonia etsimään isänsä ja veljensä ja toimittamaan kirjekuoret heille.

Kaksoset hämmästyvät. Heidän isänsä on tiettävästi kuollut jo aikaa sitten, eikä äiti ole koskaan viitannut puolella sanallakaan siihen, että heillä olisi jossakin veli. Simon tahtoo epäuskoisena unohtaa testamentissa esitetyt pyynnöt, mutta Jeanne ja notaari ovat toista mieltä. Ja niin Jeanne lähtee kotimaastaan Kanadasta äitinsä kotiseuduille Lähi-itään etsimään kadonnutta isoveljeään.

INCENDIES-nawal-bussi
Takaumat avaavat Nawal-äidin nuoruudenkokemuksia.

Nawalin elämää seurataan pitkien takaumien kautta. Elokuvan pituudesta yli puolet taitaa kulua Nawalin menneisyyttä kuvaavien takaumien parissa; kaksosten etsintää kuvaava osuus muodostaa lähinnä kehyksen Nawalin elämäntarinalle. Katsoja saa tietää Nawalin elämänvaiheista suunnilleen samaan tahtiin kuin nämä vaiheet paljastuvat äitinsä jalanjälkiä seuraaville kaksosille.

Takaumista selviää, kuinka poikkeuksellinen nainen Nawal on ollut. Hänen elämäänsä mahtuu valtava määrä mullistuksia. Nawal on rakastunut nuorena mieheen, jonka kanssa hän ei voi eikä saa elää. Ilmapiiri Nawalin lapsuudenkodissa kiristyy, ja sama pätee myös poliittiseen ympäristöön: konflikti uhkaa jatkuvasti nurkan takana. Nawal on vähällä kuolla sotilasiskussa, jolle ei tunnu olevan mitään kunnon syytä. Hänessä syntyy halu kostaa – ja hän antaa tuon halun ohjailla toimiaan. Häntä myös rangaistaan pahimman kautta – eikä hän murru.

INCENDIES-nawal-vanhana
Koettelemukset seuraavat Nawalia myös uuteen kotimaahan.

Mistä tahansa näistä tapahtumista voisi ammentaa materiaalia kokonaiseen feature-elokuvaan. Siksi elokuvassa onkin hienoista ahtauden tuntua. Yksikään tapahtuma ei silti ole turha – kaikella on roolinsa ja paikkansa.

Nawal on upea hahmo. Juuri tällaisia naishahmoja elokuvamaailma kaipaa enemmän: vahvoja, esikuvallisia naisia, jota eivät tee numeroa omasta naiseudestaan (ja jotka silti saavat kokea oman sukupuolensa varjolla paljon pahaa).  Nawal ei suostu uhriksi. Hän ei itke eikä valita, vaan pitää päänsä pystyssä. Ne vääryydet, joille hän ei mitään voi, hän pyrkii unohtamaan, ja ne, joihin hän voi vaikuttaa, hän pyrkii oikaisemaan – välittämättä siitä, mitä näistä seikoista hänelle seuraa.

INCENDIES-simon-laput
Kadonneita sukulaisia etsitään laput silmillä – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Tähän mennessä kaikissa näkemissäni Villeneuven elokuvissa on havaittavissa tietty teema: ihminen on kyvytön hallitsemaan oman elämänsä suuria käänteitä. Henkilöhahmot joutuvat tietämättään jonkin ulkopuolisen voiman – kohtalon tai sattuman – ohjailemiksi. Heidän valinnanvapautensa on suppea, koska he eivät tiedosta elämäänsä kontrolloivien voimien olemassaoloa. Jos he tietäisivät enemmän, he luultavasti valitsisivat toisin.

En tiedä onko tämä jo ylitulkintaa, mutta mieleen tulee Siegfried Kracauerin klassikkotutkimus Caligarista Hitleriin – Saksalaisen elokuvan psykologinen historia (1947). Tutkimuksessa käsitellään saksalaisia 1920–30-luvun elokuvia, jossa Kracauer näkee enteitä Saksan kollektiivisen psyyken nöyrtymisestä historiallisen tyrannin eli Hitlerin vallan alle. (Kracauer taitaa tosin käyttää tutkimuksessaan jotain muuta käsitettä kuin Jungin lanseeraamaa kollektiivista psyykettä, hän kun oli enemmän Freudiin kuin Jungiin kallellaan.) Kracauerin näkemyksen mukaan tämän ajan saksalaisissa tuotannoissa on nähtävissä tietty kaava: näyttämön yläpuolella naruista vetelee kätketty voima, joka ohjaa henkilöhahmoja – ja oikeastaan koko kansakuntaa – kohti turmiota. – Kracauerin tutkimuksessa on heikkoutensa, mutta klassikko on aina klassikko. Tiedä sitten, mitä Kracauer sanoisi Villeneuven elokuvista. Minun mielestäni niistä voi löytää paljon yhtäläisyyksiä Kracauerin teesiin nähden.

No mitäs seuraavaksi? Alkuvuodesta uutisoitiin, että Villeneuve on kiinnitetty Blade Runnerin jatko-osan ohjaajaksi. Huh-huh! Elokuva on vasta esituotantovaiheessa eikä ensi-iltapäivää ole tietääkseni vielä julkistettu, joten tätä saadaan varmaankin vartoilla vielä hyvä tovi.

Katsokaa, hyvät ihmiset, sitä odotellessa Villeneuven varhaisempaa tuotantoa.

*****

Incendies DVD @ Discshop
Incendies VOD @ Discshop

Nightcrawler (2014) arvostelu – Tiedotusoppia massayleisölle

NIGHTCRALWER julkka
Nightcrawler (2014)

Nightcrawler (Yhdysvallat 2014) oli viime syksynä joka paikassa. Kaikki kävivät katsomassa ja hehkuttivat. Itse en käynyt, enkä hehkuttanut, vaan odottelin kiltisti DVD:tä. Ja tässä se nyt on.

Lou Bloom (Jake Gyllenhaal) on nuori, terhakka ja työtön työnhakija. Yrityksistä huolimatta sopivaa duunia ei vain löydy. Eräänä yönä Lou osuu sattumalta uunituoreelle onnettomuuspaikalle ja huomaa, että tällaisilla apajilla yksityisyrittäjyys kukoistaa: paikalla pyörii kameramiehiä, jotka myyvät kuvaamansa videomateriaalin uutisasemille. Liikeidea alkaa kiinnostaa Louta. Hän päättää koettaa siipiään ”yökiipijöiden” (engl. nightcrawler) ammattikunnassa, jotka pyrkivät kuvaamaan mahdollisimman graafista ja röyhkeää liikkuvaa kuvaa onnettomuus- ja rikospaikoilta uutisten käyttöön. Tarvitaan vain auto, poliisiradio ja videokamera.

Alkuun Lou töpeksii. Hän huomaa, että kameramiehen täytyy pyrkiä löytämään juuri sopiva välimatka veriseen näyttämöön. Liian lähellä heiluva kuvaaja hätistetään pois, mutta liian kauaskaan ei auta jäädä, jos mielii saada rahanarvoista kuvamateriaalia. Tärkein oppi liittyy kuitenkin nopeuteen: jotta tapahtumapaikalle pääsisi ajoissa, tarvitaan ripaus Fast & Furious -henkeä. Muutoin riskinä on, että ambulanssimiehet ehtivät kiikuttaa henkitoreissaan röhkivät uhrit pois paikalta. Tyhjä rikospaikka ei kiinnosta ketään.

NIGHTCRALWER-psyko
Ostaisitko tältä mieheltä videomateriaalia uutislähetykseen?

Lou tutustuu paikallisen uutiskanavan uutispäällikkö Nina Rominaan (Rene Russo), joka kertoo, millaisista rikoksista kanava on kiinnostunut. Mikä tahansa rötös tai onnettomuus ei kelpaa. Etnisten vähemmistöjen asuttamissa kortteleissa ammutaan ja puukotetaan tämän tästä, mutta näistä rikoksista eivät massat välitä. Kanavat haluavat materiaalia varakkaisiin lähiöihin sijoittuvista henkirikoksista ja onnettomuuksista. Mitä raaempi rikos ja mitä graafisempaa materiaali on, sitä parempi.

NIGHTCRALWER-nina
Puumahko Nina kertoo Loulle, kuinka homma toimii.

Ihmisten tuvallisuudentunne ei useinkaan korreloi millään tavalla sen kanssa, kuinka turvallinen heidän ympäristönsä todellisuudessa on, so. kuinka paljon heidän ympärillään tapahtuu henki- ja omaisuusrikoksia. Pikemminkin turvallisuudentunne korreloi sen kanssa, kuinka paljon rikoksista uutisoidaan – ja tällä ei välttämättä ole juuri mitään korrelaatiota rikosten absoluuttiseen määrään. Esimerkiksi Suomi on turvallisempi maa kuin koskaan aiemmin, ja silti suomalaisten huoli omasta ja läheisten turvallisuudesta on vuosi vuodelta suurempi. – Tämä paradoksi tulee selväksi myös Nightcrawlerissa. Uutiskanavien suurin ongelma on materiaalin puute: lähiöt ovat yhä turvallisempia, eikä kiinnostavia rikoksia juuri tapahdu. Katsojat kuitenkin janoavat graafista kuvamateriaalia, ja kun he sitä saavat, he alkavat pelätä.

Televisiouutisten kerronta on kerrontaa, tarinallistamista siinä missä vaikkapa romaanikerronta tai elokuvakerronta. Uutisissa nähtävä videopätkä on aina suodattunut jonkinlaisen näkökulman läpi. Todellisuus on pelkkiä tapahtumia, ja jotta tapahtumista voidaan välittää tietoa, on ne kerronnallistettava. (Perussettiä tiedotusopin kursseilta, luulen.) Se, mikä rajautuu kuvan ulkopuolelle tai jätetään uutislähetyksessä kertomatta, on osa todellisuutta siinä missä ne elementit, jotka lähetykseen lopulta päätyvät. Todellisuus valuu siis katsojille todella vahvojen filtterien läpi.

Elokuvan parhaisiin hetkiin kuuluu kohtaus, jossa Nina latelee ohjeita uutisankkureille, jotka selostavat suorassa lähetyksessä kommenttiraitaa poikkeuksellisen graafisen rikospaikkataltioinnin päälle. Kohtaus on oikea oppitunti siitä, kuinka katsojien pelko ja turvattomuudentunne saadaan nostettua huippuunsa. Nina kehottaa ankkureita korostamaan sitä, että iskun tekijä on yhä vapaalla jalalla ja luomaan selostuksellaan katsojien mieliin myös sellaisia uhkakuvia, joita tapahtuneeseen rikokseen ei tosiasiassa liity. Nightcrawler on fiktiivinen elokuva eikä dokumentti, mutta tapa, jolla uutislähetyksessä syvennetään taltioinnin verenpunaa, on totisinta totta etenkin tämän päivän Yhdysvalloissa. Suomessa aivan yhtä touhua ei näe iltauutisissa, vaan graafisin materiaali säästetään Alibiin.

NIGHTCRAWLER-tarkkaamo
Ankkureita ohjeistetaan tarkkaamosta käsin.

Lou alkaa hiljalleen rikkoa yökiipijöiden ammattikunnan eettisiä rajoja. Hän ei tyydy enää pohtimaan kuvakulmia ja sopivaa leikkausta, vaan alkaa toimia lavastajana – ja lopulta myös käsikirjoittajana. Tuloksena on aina vain dramaattisempaa videomateriaalia ja yhä lihavampi tilipussi. Loulle rikosten uhrit eivät ole enää ihmisiä, vaan mahdollisuus ansaita riihikuivaa. Suuronnettomuus tai vakava henkirikos hyvällä alueella merkitsee uhreille valtavaa henkilökohtaista tragediaa – ja Loulle suurta onnenpotkua.

Uutismedioiden ja turvallisuudentunteen lisäksi elokuvassa on toinenkin keskeinen teema: amerikkalainen unelma. Loun tapa puhua on selvää parodiaa hypermarkkinatalouden bisnesretoriikasta. Tähän samaan puhetapaan kannustetaan myös Suomen työnhakijoita: Myy itsesi! Älä valita ongelmista, vaan ratkaise ne! Paras tapa turvata työpaikka on tehdä itsestään välttämätön! Sama tsemppihöpö läpäisee monet liikelaitokset ruohonjuuritasolta huipulle asti. Nightcrawlerissa tämä puhetapa kärjistetään niin irvokkaaksi ja muoviseksi, että markkinataloususkovaisinkin katsoja varmasti tajuaa, kenen kustannuksella pilaillaan.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä varmemmaksi katsoja tulee siitä, että Loun kanootista puuttuu inkkari tai parikin. En ole aivan varma, millaista psykologista profiilia Loun hahmolle on oiken ajateltu. Hänen kommunikaationsa ei ole järin vuorovaikutuksellista, vaan hän papattaa menemään välittämättä sitä, kuinka viestinnän vastapuoli häneen suhtautuu. Herkkyys kehonkielelle ja tunnetason viesteille puuttuu Loulta kokonaan. Kaikesta päätellen hänellä ei ole kiintymykseen perustuvia kontakteja – ei ystäviä, ei perhettä, ei tyttöystävää. Ainoana seuranaan hänellä on huonekasvi, joka onkin helppo ystävä siinä mielessä, ettei se sano vastaan tai aseta Loun ajatuksia kyseenalaisiksi. (Ovatkohan kasvi ja Lou sukua? Loun sukunimi, Bloom, viittaisi tähän suuntaan.) Elokuvan ensikohtausten aikana ounastelin, josko Lou olisi jossakin kohtaa autismin kirjoa. Tarinan edetessä hän alkaa kuitenkin muistuttaa yhä enemmän psykopaattia. Oli miten oli, Gyllenhaal tekee erinomaista työtä Loun roolissa.

kav
Loun parhaat ystävät: televisio ja kasvi, jonka lajiksi veikkaan laventelia tai salviaa.

En ihmettele, miksi Nightcrawler on niittänyt niin paljon kehuja. Näin toimintavetoisissa elokuvissa näkee aika harvoin oikeasti kiinnostavaa temaattista sisältöä.

Eri asia sitten on, kuinka suurelta osalta katsojista tämä temaattinen taso menee yli hilseen niin että hujahtaa.

*****

Nightcrawler DVD @ Discshop
Nightcrawler BD @ DiscshopNightcrawler VOD @ Discshop
Nighrcrawler HD VOD @ Discshop

Soittorasia (1974) arvostelu – Puhumisen vaikeudesta

Nyt on pakko puhua tähdityksestä. Laajakuva tituleerasi taannoin itseään elokuvalehdeksi, ”joka ei tähtiä jakele” (uusilta sivuilta en tätä alaotsikkoa löytänyt, lieneekö toimituskunta siitä siis luopunut?). Ymmärrän hyvin, miksi tähtien jakelusta halutaan sanoutua irti. Itse haluan kuitenkin tähdittää elokuvajuttuni. Tähditys on eräänlainen yhteenveto, summaus elokuvakokemuksesta. Tähdet ovat olemassa yhtä lailla muistiinpanoina itseäni varten kuin viestintävälineenä lukijoiden suuntaan. Tähdet ja teksti – oli kyse sitten oikeista kritiikeistä tai tällaisista sekavista hörinöistä, jollaisia Taikalyhty on täynnä – pitäisi nähdä aina kokonaisuutena. Eräiden nimeltä mainitsemattomien toimijoiden tapaa antaa elokuvalle pelkät tähdet ilman minkäänlaista sanallista selontekoa pidän sekä elokuvataiteen arvoa halventavana että lukijoiden aliarvioimisena.

Omat tähditykseni ovat sekoitus objektiivisuuteen pyrkivää arviota ja häpeilemättömän subjektiivista mutua. Pyrin toisin sanoen huomioimaan jollain tavalla sen, kuinka hyvin elokuva täyttää oman lajityyppinsä raamit ja ottaa huomioon kohdeyleisönsä, vaikka en itse tuohon kohdeyleisöön kuuluisi. Jos teos toisaalta sattuu henkilökohtaisesti miellyttämään minua erityisen paljon, olen valmis antamaan noppia vähän enemmän.

SOITTORASIA kansi
Soittorasia (1974)

Soittorasia (Suomi 1974) on hyvä esimerkki kokonaisuudesta, josta nyt vain satun tykkäämään todella paljon, vaikka objektiivisesti arvioituna sen ansiot eivät ehkä ole kummoiset. Sellaisenaan sarja ansaitsisi ehkä kaksi tai kolme tähteä. Se on käsikirjoitettu niin huonosti, että melkein jo uskoin Ismo Sajakorven aivan erityisesti yrittäneen tähdätä johonkin surrealistiseen, dekonstruktiiviseen, metaelokuvalliseen kokonaisuuteen (ja tavallaan onnistuneenkin siinä). Siis melkein. Mutta voi juku, vaikka tämä on oikeasti niin kökköä että melkein oksettaa, minä yksinkertaisesti pidän tästä valtavasti. Parhaissa, kiinnostavimmissa asioissa on mukana jotakin inhottavaa, mautonta tai ärsyttävää. Se selittää ainakin osittain myös Soittorasian vetovoiman.

Olen kuullut joiltakuilta lapsuuttaan 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa eläneiltä, millaisia traumoja Sajakorven jännittävät tv-tuotannot (Soittorasia ja Painajainen) ovat aiheuttaneet. Itse synnyin yli 10 vuotta Soittorasian ensiesityksen jälkeen, joten olen kasvanut aika toisenlaisessa maailmassa kuin 70-luvun lapset. Minun sukupolveni lapsuuden jännää oli Pelottaako?-sarja ja Scream– sekä Tiedän mitä teit viime kesänä -teinikauhut. Sajakorven nukkavieruihin tuotantoihin verrattuna ne ovat muovisia ja leimallisen amerikkalaisia. Hei te 60–70-luvulla syntyneet, jotka pääsitte lapsuudessanne nauttimaan Sajakorven hirvittävistä sarjoista: olen kateellinen teille.

SOITTORASIA-irma-ja-pentti
Tästä kaikki alkaa: Irma, Pentti ja rikkinäinen soittorasia.

Soittorasia kertoo Alangon perheestä, jonka äitipuoli Irma (Marjukka Halttunen) ostaa huutokaupasta soittorasian. Kotona perheen isä Pentti (Esko Roine) kuitenkin huomaa, että rasiasta puuttuu vetokampi, ja lähtee penäämään sitä huutokauppakamarilta. Samaan aikaan rasian myynyt huutokauppameklari surmataan. Pentti nähdään kamarin kulmilla surman tapahtuma-aikaan, joten hänet pidätetään murhasta epäiltynä. Autuaan tietämättömänä Pentin tilanteesta muu perhe – Irma ja lapset Minna ja Jari – matkaa kohti Turun saaristoa perheen kesämökille.

Siinä missä Sajakorven erinomainen Painajainen on jo luokiteltavissa kauhun lajityyppiin, on Soittorasia pikemminkin rikos- tai jännitystarina. Mukana on tietenkin se eräs hiuksia nostattava kohtaus, joka on varmasti hirvittänyt pikkulapsia. Se on hirvittää minuakin, ja minä en sentään ole enää ihan pieni. Kohtauksen teho perustunee siihen, että tilanteeseen on niin helppo samastua: itse vedän mökillä ollessani verhot öisin ikkunoiden eteen, vaikka periaatteessa tiedän, ettei ikkunan takana ole ketään.

Ne, jotka eivät ole sarjaa vielä nähneet, katsovat tämän omalla vastuullaan (spoiler alert):

Tätä kohtausta olisi mukava ruotia vaikka sekunti sekunnilta ja verrata sitä nykyaikaisten kauhuelokuvien kuvaustekniikkaan. Erityisen leimallista kohtauksessa on hitaus. Näky hiipii kuva-alaan varkain, kuin vahingossa. Tähän mielteeseen liittyy myös alkukantainen toive, että kyseessä on pelkkä heijastus. Vasta, kun Irma reagoi näkyyn, katsoja varmistuu siitä, mistä on kyse. Nykyaikaiset kauhuelokuvat puolestaan nojaavat pitkälti nopeaan leikkausrytmiin ja välähdyksiin – siis aivan päinvastaisiin tekniikoihin kuin tässä on käytetty.

Aika on tehnyt tälle sarjalle sekä pahaa että hyvää, ja tavallaan ajan myötä pahakin voi tulla hyväksi: se, mikä sarjassa on huolimatonta, karkeaa ja halpaa, on muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana niin sanotuksi ajan patinaksi, nostalgiaksi. No, sarjahan ei oikeasti muutu miksikään, vaan maailma ja me katsojat. Koska nykyaika on niin monimutkainen, sekava ja muutenkin kamala, Soittorasian kaltaiset, yksinkertaisesta ja mutkattomasta menneestä maailmasta muistuttavat sarjat tuovat lohtua – ja samalla epätoivoa, koska ajan ratas ei voi koskaan kääntyä pyörimään taaksepäin.

SOITTORASIA-the-usual-suspects
Miksette te miehet enää pukeudu näin?

Tähän liittyy myös eräs piirre, johon tuli sarjan mittaan kiinnittäneeksi lähes jatkuvasti huomiota: viestintäteknologian kehittymättömyys vaikeuttaa niin Alankojen perheen sisäistä kommunikaatiota kuin rikostutkintaakin. Tämä ei tietenkään ole näyttäytynyt kehittymättömyytenä tai puutteellisuutena sarjan tekoajankohtana, vaan merkitys tulee mukaan vasta kun sarjaa tarkastellaan vuodesta 2015 käsin. Milloin hukassa on osoite, milloin puhelinnumero. Ja kun numero vihdoin löytyy, ei tavoiteltava henkilö olekaan puhelimen ääressä, tai puhelinlinja on katki.

SOITTORASIA-mokki
1970-luvun mökki-idylliin ei mahdu älypuhelinta tai läppäriä – eikä edes tavallista lankapuhelinta.

Ajankuvasta vielä: on kiinnostava yksityiskohta, että Irma ei ole sarjassa kuvattujen lasten äiti, vaan äitipuoli. Miksi? Mitä lasten äidille on tapahtunut? En löydä sarjasta mitään juonellista selitystä sille, miksei Alangoista ole tehty perinteistä ydinperhettä. Luultavasti valinnalla on haluttu ikään kuin laajentaa katsojien maailmankuvaa. 1970-luvulla uusioperheisiin on käsittääkseni edelleen liitetty negatiivisia mielikuvia, joita tällaisilla kerronnallisilla ratkaisuilla on voitu yrittää hälventää.

Jos Soittorasia osoittaa jonkinlaista ennakkoluulottomuutta uusioperheiden suhteen, ei samanlainen katsontatapa ulotu siihen, kuinka naissukupuolta sarjassa kuvataan. En yleisesti ole järin kiinnostunut tällaisista seikoista (elokuvissa ja sarjoissa on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin eri sukupuolten representaatiot), mutta Soittorasiassa tähän tuli väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota. Koko epäonninen tapahtumaketju saa alkunsa, kun Irma ostaa soittorasian. Näin käy, kun nainen saa käyttöönsä omaa rahaa: perhe saa peräänsä sekä poliisin että rikollisjoukon. Ratkaisu: paluu 1800-luvulle, ei rahaa naisille? Toinen kiinnostava kohta on eräs toiminnallinen jako, jossa Irma kompuroi ja nyrjäyttää nilkkansa. Tällöin perheen pää urhoollisesti riskeeraa oman nahkansa pelastaakseen Irman. Me Tarzan, you Jane. Ugh.

SOITTORASIA-tahtain
Tämä sopisi paremmin jonkin noisebändin levynkanteen kuin 70-luvun kotimaiseen jännäriin.

Suuri nostalgia-arvo on sarjan toisen ja kolmannen jakson alkuun liitetyillä ”tapahtunut tähän mennessä” -kuvauksilla. Edellisen jakson tapahtumat kerrataan perusteellisesti mustavalkoisten still-kuvien ja voice-over-kerronnan (!!!) avulla. En muista törmänneeni vähään aikaan voice-overiin tällaisessa käytössä. On vaikea ymmärtää, miksi tällaiseen ratkaisuun on oikein päädytty. Samat asiat olisi varmasti voinut ilmaista videoklippejä käyttämällä yhtä lyhyessä ajassa. Päälle päätteeksi näissä edellisen jakson juonta referoivissa pätkissä käydään tapahtumat läpi vähän liiankin perinpohjaisesti. Aivan kuin joku yrittäisi Soittorasian puitteissa huutaa: Katsokaa, näin viattomia ja naiiveja me olimme 40 vuotta sitten! Varmaan harmittaa elää ankeella 2010-luvulla!! Ovatko nämä referaatit tuntuneet myös aikalaiskatsojista hieman lapsekkailta, sitä en osaa arvioida.

SOITTORASIA-poliisit
Poliisietsivät kisaavat taskubiljardin Suomen-mestaruudesta.

Myös sarjan poliisien toiminta on hellyttävän haparoivaa, suorastaan harrastelijamaista. Sekä rosvojen että poliisien toiminnan kuvaamiseen liittyy yhtä sun toista käsikirjoitusongelmaa, mutta ei se mitään. Katselen mieluummin tällaisia leppoisankömpelöitä poliisisarjoja kuin nykyajan tiukkatempoisia ja toiminnallisia rikospätkiä.

Soittorasiassa on mukana samaa unenomaisuutta, selittämättömän uhan ja mysteerin tuntua, joka tekee myös Painajaisesta ja esimerkiksi Hiidenvirrasta (Maelstrom, Iso-Britannia 1985) niin tavattoman hyviä sarjoja. Olisiko kellään lukijoista mainita mitään samantyyppistä? Vuosien patinoimia ja kömpelöitä sarjoja tai elokuvia, joissa kaikkia palapelin paloja ei kerta kaikkiaan ole mukana paketissa? Olen pelkkänä korvana.

*****

Soittorasia DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop

Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara (2011) arvostelu

paholaisen vasara
Paholaisen vasara (2011)

Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara (2011)
Lukuhaasterasti: 49. Jännityskirja tai dekkari
Mistä saatu: lainattu kirjastosta.

On mukavaa, että kotimaisten kirjailijoiden joukosta löytyy sellainen tyyppi kuin Juha-Pekka Koskinen. ”Sellaisella tyypillä” tarkoitan kirjailijaa, joka yhdistää ennakkoluulottomasti vakavasti otettavaan proosaan sellaisia elementtejä, joita usein pidetään ”halvan” kirjallisuuden ominaisuuksina. No, onhan noita kotimaassa muitakin (jätetään mainitsematta nimeltä), mutta olen kokenut että suurella osalla heistä on tarve jotenkin salonkikelpoistaa genrekirjallisuutta, jolloin sen pistävin kärki tuppaa katkeamaan.

Minusta tällainen nöyristelevä lähestymistapa se ei ole tarpeen. Antakaamme genrekirjojen olla niin räävittömiä kuin ne ovat, älkäämme alistako sitä räntäsadedraaman ikeeseen.

Niin paljon kuin Koskisen ”kirjailijaideasta” pidänkin, olen lukenut tämän tekstin aiheena olevan kirjan lisäksi vain yhden teoksen hänen tuotannostaan: Ystäväni Rasputin -romaanin (2013), joka oli taannoin myös Finlandia-ehdokkaana. Myös hänen varhaisempi tuotantonsa kiinnostaa aiheiden puolesta: on pyhiinvaellusta (Ristin ja raudan tie, 2004), temppeliherroja (Seitsemäs temppeliherra, 2007) ja kristillisen tarinaperinteen variointia (Viisi todistajaa, 2005). Tyyppihän on aihevalintojensa puolesta melkein kuin Umberto Eco…! Koskisen myöhempi tuotanto painottuu hieman tuoreempaan historiaan, eivätkä nuo teokset juurikaan kiinnosta minua. Koskisella on myös blogi. Hän on tällä hetkellä ainoa kirjailija, jonka blogia jaksan lukea edes epäsäännöllisen säännöllisesti.

Paholaisen vasara löytyi kirjaston kauhuhyllystä, mutta ruksaan tällä nyt jännityskirjarastin – minusta tämä nimittäin edustaa pikemminkin jännitystä kuin varsinaista kauhua. Kirjan taustatarina liittyy ainakin nimeltä hyvin tunnettuun hahmoon, nimittäin Vlad Draculaan tai, jos ryhdymme pedantisteiksi, prinssi Vlad III Draculiin. Kaikki, jotka ovat lapsena selailleet Noidan käsikirja -klassikkoteosta, tuntevat hahmon tarinan pääpiirteittäin. Paholaisen vasaran henkilöhahmoista moni osoittaa pohjatonta tietämättömyyttä historiallisen Draculan hahmon suhteen – ilmeisesti se ei sitten kuulu länsimaiseen yleissivistykseen? Ehkä se, että edes esitän tällaisen kysymyksen, kertoo enemmän minusta kuin Paholaisen vasarasta tai Draculasta.

Romaanin päähenkilö Matias Rakola puurtaa psykologian väitöskirjan parissa. Hän saa yllättäen soiton entiseltä opiskelukaveriltaan Petralta, joka on kohonnut helsinkiläisen mielisairaalan johtoon. Tämä ilmoittaa, että taloon on otettu hyvin eriskummallisesta harhasta kärsivä potilas, jonka haastatteleminen saattaisi kiinnostaa Matiasta. Ja Matiastahan kiinnostaa. Haastattelujen myötä hänelle selviää, että tämä Lauriksi nimitetty potilas uskoo olevansa itse Vlad Dracula.

Haastattelujen lomassa esiin alkavat nousta Matiaksen oman elämän ongelmat. Hän on menettänyt äitinsä nuorena eikä ole koskaan päässyt täysin yli tästä traumasta. Äidittä eläneen nuoren miehen osattomuus heijastuu myös isäsuhteeseen. Välit taiteilija-av(i?)ovaimo Annaan ovat väljähtyneet. Hengailtuaan aikansa Petran johtaman mielisairaalan tiloissa Matias huomaa, että ruoho todella on vihreämpää (mielisairaalan) aidan toisella puolen.

Löydän kirjasta kaksi keskeistä ongelmaa. Ensimmäinen on se, että henkilöhahmojen tahdon suunta epäselvä. Matiaksen epätietoisuus siitä, mitä tehdä ja minne mennä, häiritsee. Päähenkilö, joka ei tiedä mitä tahtoo, on tylsä päähenkilö. Matias kyllä haluaisi saada väitöskirjansa valmiiksi, mutta työ ei oikein tunnu etenevän, eikä koko projekti oikeastaan herätä Matiaksessa intohimoja suuntaan tai toiseen. Naisrintamallakin hänen tahtomisensa on pitkään epäselvä. Hän vain ajelehtii ja ottaa vastaan sen, mitä hänen eteensä tuodaan. Toinen ongelma liittyy sekin epäselvyyteen: en kirjan suljettuani ollut aivan varma, millaiset kausaaliyhteydet tarinassa tarkalleen ottaen vallitsivat. Tiedä, että viimeiset luvut olisi pitänyt lukea vähän hitaammin ja sulatella tekstiä enemmän, mutta valitettavasti en koskaan malta hiljentää tahtia romaanin viimeisten lukujen kohdalla.

Bram Stokerin Dracula (1897) taitaa nykyään olla ”kirjallisuusihmisten” keskuudessa jotenkin tavattoman huonossa maineessa. Kyse voi olla vain omasta mutustani, mutta tällaista nyt vaan tuntuu olevan ilmassa. Kirjan henkilöhahmoista ainakin Vlad ja Matias ilmaisevat jotensakin yliolkaista suhtautumista Stokerin luomaan Draculaan. Tottahan on, että historiallisella ja Stokerin luomalla Draculalla ei ole kauhean paljon tekemistä keskenään ja että historialliseen Draculaan liitetyt tarut ovat oikeastaan paljon hurjempia (ja mahdollisesti aivan yhtä fiktiivisiä) kuin Stokerin Draculan edesottamukset.

Itse arvostan Stokeria lähinnä siksi, että hän onnistuu romaanissaan kuvaamaan ihan kiinnostavalla tavalla tilannetta, jossa tiukan tieteellinen maailmakuva kyseenalaistuu. Tohtori Abraham van Helsing pystyy hylkäämään tarpeen tulleen ahtaan lääketieteellisen näkökulman, johon hänen oppilaansa, tohtori John Seward puolestaan takertuu kuin lapsi uniriepuun. Hieman samankaltaista asetelmaa kyhäillään myös Paholaisen vasarassa: psykologian ammattilaiset Matias ja Petra kohtaavat jotain, mikä ei mahdu heidän käsitykseensä siitä, kuinka maailma toimii. Tämän teeman kehittely kuitenkin tavallaan surkastuu loppua kohden, mihin itse olin pettynyt.

Vasta tätä kirjaa lukiessani tajusin kunnolla, miten upea etymologinen tausta Dracula-erisnimellä onkaan. ”Dracul” oli prinssi Vlad III:n isälle annettu liikanimi, joka periytyi myös pojalle. Nimi viittaa Societas Draconistarum -järjestöön, johon sekä isä- että poika-Dracul kuuluivat. ”Draconistarum” on monikon genetiivi latinan sanasta draco, lohikäärme. Olen tiennyt tämän ennenkin, mutta vasta Koskisen kirjaa lukiessani aloin pohtia asian laajempia merkityskytköksiä. Societas Draconistarum pyrki suojelemaan kristittyä länttä ottomaanien hyökkäyksiä vastaan – mutta miksi ihmeessä he valitsivat symbolikseen lohikäärmeen, joka on kristillisessä symboliikassa yleensä tulkittu Saatanan edustajaksi? Olivatko järjestön jäsenet vasemman käden polun kulkijoita? Järjestön ouroborusta muistuttava symbolikin (siitä löytyy kuva esimerkiksi Wikipediasta) on aika kiinnostava.

Huomaa, että Koskinen tuntee hyvin sen tarinaston, johon hän on romaaninsa liittänyt. Sitä on pakko arvostaa ja kunnioittaa. Historiallisen tai historiallisia tapahtumia sivuavan romaanin uskottavuus kärsii saman tien, jos lukija huomaa, ettei kirjoittaja tiedä mistä kirjoittaa. Tulen varmasti tarttumaan Koskisen kirjoihin (lähinnä varhaistuotantoon) uudestaankin.

Adlibris, kovakantinen / Pokkari