Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara (2011)
Lukuhaasterasti: 49. Jännityskirja tai dekkari
Mistä saatu: lainattu kirjastosta.
On mukavaa, että kotimaisten kirjailijoiden joukosta löytyy sellainen tyyppi kuin Juha-Pekka Koskinen. ”Sellaisella tyypillä” tarkoitan kirjailijaa, joka yhdistää ennakkoluulottomasti vakavasti otettavaan proosaan sellaisia elementtejä, joita usein pidetään ”halvan” kirjallisuuden ominaisuuksina. No, onhan noita kotimaassa muitakin (jätetään mainitsematta nimeltä), mutta olen kokenut että suurella osalla heistä on tarve jotenkin salonkikelpoistaa genrekirjallisuutta, jolloin sen pistävin kärki tuppaa katkeamaan.
Minusta tällainen nöyristelevä lähestymistapa se ei ole tarpeen. Antakaamme genrekirjojen olla niin räävittömiä kuin ne ovat, älkäämme alistako sitä räntäsadedraaman ikeeseen.
Niin paljon kuin Koskisen ”kirjailijaideasta” pidänkin, olen lukenut tämän tekstin aiheena olevan kirjan lisäksi vain yhden teoksen hänen tuotannostaan: Ystäväni Rasputin -romaanin (2013), joka oli taannoin myös Finlandia-ehdokkaana. Myös hänen varhaisempi tuotantonsa kiinnostaa aiheiden puolesta: on pyhiinvaellusta (Ristin ja raudan tie, 2004), temppeliherroja (Seitsemäs temppeliherra, 2007) ja kristillisen tarinaperinteen variointia (Viisi todistajaa, 2005). Tyyppihän on aihevalintojensa puolesta melkein kuin Umberto Eco…! Koskisen myöhempi tuotanto painottuu hieman tuoreempaan historiaan, eivätkä nuo teokset juurikaan kiinnosta minua. Koskisella on myös blogi. Hän on tällä hetkellä ainoa kirjailija, jonka blogia jaksan lukea edes epäsäännöllisen säännöllisesti.
Paholaisen vasara löytyi kirjaston kauhuhyllystä, mutta ruksaan tällä nyt jännityskirjarastin – minusta tämä nimittäin edustaa pikemminkin jännitystä kuin varsinaista kauhua. Kirjan taustatarina liittyy ainakin nimeltä hyvin tunnettuun hahmoon, nimittäin Vlad Draculaan tai, jos ryhdymme pedantisteiksi, prinssi Vlad III Draculiin. Kaikki, jotka ovat lapsena selailleet Noidan käsikirja -klassikkoteosta, tuntevat hahmon tarinan pääpiirteittäin. Paholaisen vasaran henkilöhahmoista moni osoittaa pohjatonta tietämättömyyttä historiallisen Draculan hahmon suhteen – ilmeisesti se ei sitten kuulu länsimaiseen yleissivistykseen? Ehkä se, että edes esitän tällaisen kysymyksen, kertoo enemmän minusta kuin Paholaisen vasarasta tai Draculasta.
Romaanin päähenkilö Matias Rakola puurtaa psykologian väitöskirjan parissa. Hän saa yllättäen soiton entiseltä opiskelukaveriltaan Petralta, joka on kohonnut helsinkiläisen mielisairaalan johtoon. Tämä ilmoittaa, että taloon on otettu hyvin eriskummallisesta harhasta kärsivä potilas, jonka haastatteleminen saattaisi kiinnostaa Matiasta. Ja Matiastahan kiinnostaa. Haastattelujen myötä hänelle selviää, että tämä Lauriksi nimitetty potilas uskoo olevansa itse Vlad Dracula.
Haastattelujen lomassa esiin alkavat nousta Matiaksen oman elämän ongelmat. Hän on menettänyt äitinsä nuorena eikä ole koskaan päässyt täysin yli tästä traumasta. Äidittä eläneen nuoren miehen osattomuus heijastuu myös isäsuhteeseen. Välit taiteilija-av(i?)ovaimo Annaan ovat väljähtyneet. Hengailtuaan aikansa Petran johtaman mielisairaalan tiloissa Matias huomaa, että ruoho todella on vihreämpää (mielisairaalan) aidan toisella puolen.
Löydän kirjasta kaksi keskeistä ongelmaa. Ensimmäinen on se, että henkilöhahmojen tahdon suunta epäselvä. Matiaksen epätietoisuus siitä, mitä tehdä ja minne mennä, häiritsee. Päähenkilö, joka ei tiedä mitä tahtoo, on tylsä päähenkilö. Matias kyllä haluaisi saada väitöskirjansa valmiiksi, mutta työ ei oikein tunnu etenevän, eikä koko projekti oikeastaan herätä Matiaksessa intohimoja suuntaan tai toiseen. Naisrintamallakin hänen tahtomisensa on pitkään epäselvä. Hän vain ajelehtii ja ottaa vastaan sen, mitä hänen eteensä tuodaan. Toinen ongelma liittyy sekin epäselvyyteen: en kirjan suljettuani ollut aivan varma, millaiset kausaaliyhteydet tarinassa tarkalleen ottaen vallitsivat. Tiedä, että viimeiset luvut olisi pitänyt lukea vähän hitaammin ja sulatella tekstiä enemmän, mutta valitettavasti en koskaan malta hiljentää tahtia romaanin viimeisten lukujen kohdalla.
Bram Stokerin Dracula (1897) taitaa nykyään olla ”kirjallisuusihmisten” keskuudessa jotenkin tavattoman huonossa maineessa. Kyse voi olla vain omasta mutustani, mutta tällaista nyt vaan tuntuu olevan ilmassa. Kirjan henkilöhahmoista ainakin Vlad ja Matias ilmaisevat jotensakin yliolkaista suhtautumista Stokerin luomaan Draculaan. Tottahan on, että historiallisella ja Stokerin luomalla Draculalla ei ole kauhean paljon tekemistä keskenään ja että historialliseen Draculaan liitetyt tarut ovat oikeastaan paljon hurjempia (ja mahdollisesti aivan yhtä fiktiivisiä) kuin Stokerin Draculan edesottamukset.
Itse arvostan Stokeria lähinnä siksi, että hän onnistuu romaanissaan kuvaamaan ihan kiinnostavalla tavalla tilannetta, jossa tiukan tieteellinen maailmakuva kyseenalaistuu. Tohtori Abraham van Helsing pystyy hylkäämään tarpeen tulleen ahtaan lääketieteellisen näkökulman, johon hänen oppilaansa, tohtori John Seward puolestaan takertuu kuin lapsi uniriepuun. Hieman samankaltaista asetelmaa kyhäillään myös Paholaisen vasarassa: psykologian ammattilaiset Matias ja Petra kohtaavat jotain, mikä ei mahdu heidän käsitykseensä siitä, kuinka maailma toimii. Tämän teeman kehittely kuitenkin tavallaan surkastuu loppua kohden, mihin itse olin pettynyt.
Vasta tätä kirjaa lukiessani tajusin kunnolla, miten upea etymologinen tausta Dracula-erisnimellä onkaan. ”Dracul” oli prinssi Vlad III:n isälle annettu liikanimi, joka periytyi myös pojalle. Nimi viittaa Societas Draconistarum -järjestöön, johon sekä isä- että poika-Dracul kuuluivat. ”Draconistarum” on monikon genetiivi latinan sanasta draco, lohikäärme. Olen tiennyt tämän ennenkin, mutta vasta Koskisen kirjaa lukiessani aloin pohtia asian laajempia merkityskytköksiä. Societas Draconistarum pyrki suojelemaan kristittyä länttä ottomaanien hyökkäyksiä vastaan – mutta miksi ihmeessä he valitsivat symbolikseen lohikäärmeen, joka on kristillisessä symboliikassa yleensä tulkittu Saatanan edustajaksi? Olivatko järjestön jäsenet vasemman käden polun kulkijoita? Järjestön ouroborusta muistuttava symbolikin (siitä löytyy kuva esimerkiksi Wikipediasta) on aika kiinnostava.
Huomaa, että Koskinen tuntee hyvin sen tarinaston, johon hän on romaaninsa liittänyt. Sitä on pakko arvostaa ja kunnioittaa. Historiallisen tai historiallisia tapahtumia sivuavan romaanin uskottavuus kärsii saman tien, jos lukija huomaa, ettei kirjoittaja tiedä mistä kirjoittaa. Tulen varmasti tarttumaan Koskisen kirjoihin (lähinnä varhaistuotantoon) uudestaankin.
Taikalyhty – Elokuvablogi 