10 parasta levyä

Facebookissa kiersi haaste: 10 päivää, 10 lempilevyä. Pelkät kannet, ei selityksiä. Ryhdyin tuumasta toimeen ja postasin kymmenen kantta. Nyt on selitysten aika. Levyt on järjestetty KonMarin hengessä kansikuvan tummuusasteen mukaan.

Arvo Pärt: Alina (1999)

Arvo Pärtiä taitavat kuunnella omassa tuttavapiirissäni melkein kaikki. Niin yleistä Pärt-diggailu on, että sitä ei voi pitää kunnollisena taidemusiikin kuuntelun meriittinä.

Alina-albumilla on kolme versiota Spiegel im Spiegel -sävellyksestä ja kaksi Für Alinasta. Ihastuin taannoin ensin Spiegel im Spiegeliin, joka on näistä sävellyksistä ikään kuin helpompi: siinä on enemmän vaihtelua, ja sen duurivoittoinen pohjavire on houkuttelevampi kuin tummasävyinen Für Alina. Nykyään kuuntelen kuitenkin näistä kahdesta sävellyksestä mieluummin Für Alinaa – löydän sen varjoisista suvannoista enemmän merkitystä kuin aurinkoisesta Spiegel im Spiegelistä.

Alla olevassa videossa Pärt kertoo omia ajatuksiaan Für Alinasta. Tämä kannattaa katsoa – myös ja etenkin siinä tapauksessa, jos et ymmärrä klassisesta musiikista mitään.

Olen kirjoitellut Pärtistä aiemminkin: Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle.

Current 93: Thunder Perfect Mind (1992)

Pidin Thunder Perfect Mindia pitkään Current 93:n välityönä. Sen yksinkertainen ja pelkistetty soundi pettää: riisutun, akutistisen ja haparoivan äänimaailman sisään kätkeytyy jotain suurta. Tällä albumilla David Tibet tuntuu pääsevän lähemmäs gnostilaista, mystistä Kristusta, joka peittyi bändin aiemmassa tuotannossa synkeän thelemistimökän alle ja joka kätkeytyi myöhemmässä tuotannossa ehkäpä liiankin vahvasti meikattujen allegorioiden taakse.

Bubbling under:
Current 93: Of Ruine or Some Blazing Starre (1994)
Nature & Organization: Beauty Reaps the Blood of Solitude (1994)
Current 93: All the Pretty Little Horsies (1996)
Current 93, Michael Cashmore & Christoph Heemann: An Introduction to Suffering (1999)

Harold Budd & Brian Eno + Daniel Lanois: The Pearl (1984)

The Pearl on luultavasti eniten kuuntelemani albumi kautta aikain. Oikeastaan sana ”kuunnella” voi johtaa harhaan: näin eteeristä ambientia on hyvin vaikea kuunnella. Kyse ei ole niinkään musiikista, johon keskitytään tai johon eläydytään, vaan eräänlaisesta äänen luomasta tilasta tai äänitapetista, jonka keskelle kuulija asettuu.

Pidän Brian Enon ambientista kovin paljon sen analogisuuden ja orgaanisuuden vuoksi. Syntetisaattoreilla tehty ambient kuulostaa korvaani yleensä liian hygieeniseltä. Toisaalta monien pianoa käyttävien ambient-tekijöiden nauhoitukset tuntuvat täysin tyhjänpäiväiseltä pimputukselta. Brian Enon tuotannossa on toisin: siinä on varjoja, syvyyttä ja kutkuttavaa hitautta.

Bubbling under:
Harold Budd & Brian Eno ‎– Ambient 2 (The Plateaux Of Mirror) (1980)
Jon Mark: The Standing Stones of Callanish (1988)
Jon Mark: A Sunday in Autumn (1994)

Coil: The Ape of Naples (2005)

Coil yhdistelee musiikissaan elementtejä muun muassa industrialista, ambientista, experimentalista ja noisesta. Erityisesti bändin lopputuotannon ”pehmeämmät” levyt ovat minulle hyvin rakkaita.

Coilin jäsenet olivat varsin kiinnostuneita yhdestä jos toisestakin henkis-maagisesta viritelmästä, mikä vaikutti vahvasti heidän musiikkiinsa. Oma arvostukseni esimerkiksi Aleister Crowleyta kohtaan on lähellä pyöreää nollaa, mutta jokin arvo hänen työllään on ollut, kun hän on kerran onnistunut innoittamaan tällaisen musiikin syntyä. Coilin viimeisiä julkaisuja leimaa vahva eteerinen ja taianomainen tunnelma; en tiedä, missä määrin tämä kertoo jäsenten omasta ”maagisesta työstä”. Näin vain on. Kuunnelkaa hieman The Last Amethyst Deceiveriä ja yrittäkää olla toista mieltä

Ja hei, kas: mähän olen kirjoittanut Coilista jokusen sanan aiemminkin.

Bubbling under:
Coil: Musick To Play In The Dark² (2000)

Guns N’ Roses: Appetite for Destruction (1989)

guns-n-roses-appetite-for-destruction

Tutustuin Guns N’ Rosesin musiikkiin 90-luvun viimeisinä ihanina vuosina. Bändi oli vetäytynyt hiljaiseloon jo vuosia aiemmin grungen ja muiden ironisten, elämäntuskaisten virtausten tieltä. En osaa sanoa, mihin 10-vuotias Heini Guns N’ Rosesissa ihastui – bändin übercoolilla habituksella oli asian kanssa luultavasti jotakin tekemistä. Nykyään yhtye näyttäytyy minulle viimeisenä stadionrockin uskottavana tekijänä – oman lajinsa viimeisenä edustajana, jonka mukana suoraviivainen ja viaton classic rock sairastui ja kuoli.

Ja onhan näiden biisit vaan törkeän hyviä.

Lisää omasta historiastani Guns N’ Rosesin parissa ja pohdintoja bändin musiikista voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Bubbling under:
Buckethead: Bucketheadland (1991)
Buckethead: Colma (1998)

Death in June: Rose Clouds of Holocaust (1995)

Kun 8-luokkalainen Heini kuuli ensi kertaa Death in Junen musiikkia, jotain kolahti. Pidän Junen karsitussa, jopa epämusikaalisessa ilmaisussa sen luomista tunnelmista. 90-luvun June-levyt ovat neofolk-klassikkoja, joita leimaa aurinkoinen ja heleä pohjaväre.

Rose Clouds of Holocaust on Death in Junen huipputeos. Jos et ole koskaan kuullut neofolkia etkä tiedä, mitä se edes on, kannattaa kuunnella tämä levy. (Genreen voi toki tutustua myös lukemalla meikäläisen tekstisarjaa aiheesta tai sukeltamalla Looking for Europe -teokseen.)

Jos muuten mietit, onko tää joku natsilevy, suosittelen lämpimästi tutustumaan holocaust-sanan etymologiaan ja merkityksiin.

Bubbling under:
Death in June: But, What Ends When the Symbols Shatter? (1992)

Bobby Beausoleil & The Freedom Orchestra: Lucifer Rising (1980)

Jos Lucifer Risingia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana maaginen. Albumi koostuu suurimmaksi osaksi urkuvoittoisesta, hieman progehtavasta, tummasävyisestä rockista, joka luikertaa korvasta sisään ja toisesta ulos kuin käärme.

Albumin tausta on konstikas. Musiikki sävellettiin ja äänitettiin Kenneth Angerin loistavaa Lucifer Rising -lyhytelokuvaa varten (hassua, etten ole koskaan tullut kirjoittaneeksi tästä mestariteoksesta blogiin). Sävellystyön teki Bobby Beausoleil, joka oli 60-luvulla varsin läheisissä väleissä Charles Mansonin kanssa ja joka tuomittiin vuonna 1969 Gary Hinmanin murhasta. Elinkautinen vankilatuomio ei kuitenkaan estänyt Beausoleilin sävellys- ja äänitystyötä.

Lopputuloksena on upea, tunnelmaltaan uskalias ja vaarallinen occult rock -henkinen albumi, joka on parhaimmillaan osana Lucifer Rising -elokuvaa, mutta joka toimii erinomaisesti myös sellaisenaan.

Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face One) (1999)

Voi tytöt ja pojat, kuinka rakastinkaan Sopor Aeternusin musiikkia yläasteikäisenä – erityisesti 90-luvun puolivälin ja lopun albumeita.

Soporin varhaistuotantoa leimaavat perinteiset klassisen musiikin instrumentit sekä kuolemanhalua ja vieraantuneisuutta hehkuvat lyriikat. Myös keskushahmo Anna-Varney Cantodean kokema kehoristiriita on vahvasti läsnä lähes kaikilla albumeilla. Nuorempana kuuntelin Dead Lovers’ Sarabande -albumiparia kirjaimellisesti kuolleen rakastetun elegiana, jossa ensimmäinen levy kertoo rakastajan viimeisistä hetkistä ja hyvästeistä, toinen taas kuoleman jälkeen jatkuvasta elämästä. Sittemmin olen tulkinnut albumeita pikemminkin jäähyväisinä Anna-Varneyn miehiselle olemuspuolelle.

Pidemmät analyysit Soporin musiikista voi lukea täältä: Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows ja minä.

Bubbling under:
Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face Two) (1999)
The Cure: Pornography (1982)

Les Joyaux de la Princesse: In Memoriam P. Henriot 1889-1944 (2004)

In Memoriam P. Henriot on varmaankin tämän listan haastavin albumi. Minulta vei lukemattomia kuuntelukertoja, ennen kuin pääsin käsiksi siihen nerouteen, jonka tämä albumi kätkee sisälleen.

Les Joyaux de la Princessen musiikki koostuu suurelta osin vahvasti muokatuista, esimerkiksi puhetta tai orkestraalista musiikkia sisältävistä ääniraidoista. Näitä raitoja on kerrostettu ja sulatettu yhteen siten, että lopputuloksena on ilmava ja utuinen äänitila.

In Memoriam -albumilla on käytetty runsaasti Ranskan entisen pääministerin Philippe Henriotin puheita. Monet ovat miettineet, liittyykö albumin teemaan jonkinlainen ideologinen viesti. Minua ei kiinnosta. En edes osaa ranskaa niin hyvin, että saisin Henriotin puheesta juuri mitään selvää.

Jos saisin ottaa autiolle saarelle mukaan yhden levyn, se olisi luultavasti tämä.

Bubbling under:
Death In June & Les Joyaux de la Princesse: Östenbräun (1989)
Les Joyaux de la Princesse & Regard Extrême: Die Weiße Rose (1995)

Urfaust: Geist ist Teufel (2003)

Ihmettelikö kukaan, missä kaikki black metal -hommat viipyvät? Tulihan näitä sentään yksi.

Tutustuin Urfaustiin hieman alle parikymppisenä, kun koin monen gootti-neofolk-painotteisen vuoden perästä jälleen vetoa black metaliin. Urfaustin ihanan suttuista äänimaailmaa oli särinän (vrt. Les Joyux de la Princesse) parissa vietettyjen vuosien jälkeen aika helppo lähestyä.

En näihin aikoihin osannut suhtautua black metalin teatraalisiin show-elementteihin kovinkaan myötämielisesti. Urfaustin ilmiannista nämä puuttuvat: poissa ovat corpsemaskit, niittivyöt ja maailmankatsomuksella kyllästetyt sanoitukset. On vain kaksi miestä, rummut ja kitara sekä vino pino keskiyläsaksaksi kirjoitettuja sanoituksia, joiden merkitystä ei tunne kukaan muu kuin bändin jäsenet – ehkä eivät hekään.

Näytebiisin äänenlaatu on mitä on, mutta ei haittaa – nyt on kuitenkin kyse lo-fi black metalista.

Bubbling under:
Funeral Mist: Maranatha (2008)

Valitsin tälle listalle sellaisia albumeita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Jos olisin koonnut listalle kymmenen hyvää levyä, olisi se varmasti näyttänyt toisenlaiselta. Kukin näistä albumeista ovat painaneet jälkensä minuun, muuttaneet minua, opettaneet minulle jotakin.

Toivottavasti listalta löytyi uusia tuttavuuksia mahdollisimman monelle. Kerro toki kommentilla, millaisia fiiliksiä lista tai sen näytepalaset nostattivat!

Deathgasm (2015) arvostelu

deathgasm arvosteluKauhukomedia Deathgasm (2015) kertoo metallimusiikkiin mieltyneistä teineistä, jotka perustavat metallibändin. Elokuvan päähenkilö, teinihevari Brodie (Milo Cawthorne, joka oli elokuvan kuvausajankohtana jo 26-vuotias eikä siis täysin uskottava teini-ikäisen pojan roolissa) on joutunut muuttamaan sekavan äitinsä luota Albert-setänsä kotiin. Kristitty Albert on kovin huolissaan metallin tuhoisasta vaikutuksesta nuorten miesten sieluihin. Tämä ei kuitenkaan estä bändiä valitsemasta Albertin autotallia treenikämpäkseen.

Bändin keskushahmo Zakk (James Blake) on high schoolista erotettu elämäntapahevari. Lisäksi bändiin kuuluvat nörttipojat Dion ja Giles, jotka eivät sinänsä ymmärrä metallimusiikista paljoakaan, kunhan haluavat kokea osa olevansa jokkoa. Hoodeilla pyörii myös Brodien ihastus, hunajapupu Medina.

deathgasm
Brodie ja Medina romanttisesti

Zakk ja Brodie saavat epäonnekseen käsiinsä nuottinipun, jossa on outoja latinankielisiä merkintöjä. Kun pojat innostuvat soittamaan nuoteissa kuvatun kappaleen treeniksellään, alkaa rauhallisen naapuruston elämän tulla kummasti eloa. Musiikki nostattaa ikivanhoja, demonisia voimia, joka muuttaa pikkukaupungin asukkaat yksi kerrallaan verenhimoisiksi zombeiksi. Harmittomana teinielokuvana alkaneesta tarinasta tulee tuomiopäivän splatteria.

Deathgasmin parhaita hetkiä ovat kohtaukset, joissa tehdään parodiaa ikiaikaisista hevikliseistä. Osansa saavat melkeinpä kaikki keskeisimmät metallin alalajit: klassinen heavy, power, black, death. Metallialakulttuuria lähellä olevat katsojat todennäköisesti kiinnittävät huomiota siihen, että metallin eri genret sulautuvat elokuvassa yhdeksi hevimössöksi tavalla, joka ei liene tosielämälle erityisen uskollinen. Tämä ratkaisu on kuitenkin helppo ymmärtää ja hyväksyä: metallialakulttuuri on edelleen länsimaissa sen verran marginaalista, että sen alalajeja ei ole mielekästä lähteä erittelemään tämäntyyppisessä elokuvassa sen tarkemmin.

Deathgasmin musiikkivideossa on mahtavaa tekemisen meininkiä.

Myös kohtaus, jossa Brodie selittä Melindalle metallin syvintä olemusta, on hieno. Melinda kysyy, eikö hevi ole ”pelkkää örinää”, mihin Brodie vastaa kieltävästi: olennaista metallimusiikissa on se, että masentuneena ja ahdistuneena voi painaa play-nappia ja tietää, että joku toinenkin on vaeltanut samojen pimeiden alhojen läpi. Brodien vastaus herättää varmasti tietyissä piireissä ellei vastalauseita, niin nauruntyrskähdyksiä. Silti Brodie osuu tavallaan oikeaan. Metalli on harvoin iloista musiikkia.

deathgasm
Brodie näyttää, kuinka zombia piestään.

Deathgasm on parhaimmillaan kuvatessaan epätoivoisten heviteinien elämää ja edesottamuksia. Kun elävät kuolleet alkavat hyökkäillä teinijoukkion kimppuun, alkaa elokuva hyvin pian tuntua puuduttavalta. En saa splattermeiningistä mitään irti, ja siksi pidin elokuvan loppupuolta pitkästyttävänä. Poikkeuksena on kuitenkin mainittava kohtaus, jossa Zakk ja Brodie puolustautuvat zombipariskuntaa vastaan pariskunnan kaapista löytyneillä seksileluilla. Niin mautonta, niin typerää – niin hauskaa.

Deathgasm oli minulle positiivinen yllätys. Jos mittataulukkoni sen sallisi, antaisin tälle 3,5 tähteä.

*****

Deathgasm DVD @ Discshop
Deathgasm BD @ Discshop

10 parasta black metal -kappaletta

Drowning the Light

Oletko aina halunnut ymmärtää, mistä black metalissa on kyse? Kuulostaako genren musiikki käsittämättömältä äänisutulta? Arveluttaako genren tummanpuhuva ja väkivaltainen estetiikka? Seuraava lista saattaa auttaa sinua kohti initiaatiota genren ytimeen. Tervetuloa ihastumaan ja kauhistumaan omien black metal -suosikkieni pariin!

Lista koostuu omista mielivaltaisista poiminnoistani black metal -tuotosten joukosta. Jos olisin tehnyt tällaisen listan vuosi sitten, olisi se varmasti ollut hyvin toisenlainen. Jos tekisin tämän vuoden kuluttua uudestaan, näyttäisi se varmasti aivan muulta. Tällainen lista on väistämättä aina keskeneräinen ja kehittyvä – paras siis laittaa tämänhetkinen versio saman tien julki, ennen kuin muutan mieltäni jonkin kappaleen sijoituksesta.

10. Cosmic Church: Vigilia II (2015)

Pidän Cosmic Churchin musiikissa sen pehmoisesta ja sopivan eteerisestä äänimaailmasta, erityisesti silkkisistä kitarasoundeista. Raa’at ja ruosteiset lauluosuudet tuovat mukavasti vastapainoa samettisille instrumenteille. Yhdistettynä helvetin nätteihin kitaramelodioihin tämä vain toimii. Sopii myös aloittelijoille.

9. Cult of Fire: काली मां (Kali Ma) (2013)

Cult of Fire yhdistelee estetiikassaan ja musiikissaan perinteisiä black metal -elementtejä hindulaisuudesta ja veda-kirjallisuudesta sekä intialaisesta taidemusiikista lainattuihin aineksiin. Kuulostaa kamalalta yhdistelmältä, mutta kyllä tämä vain toimii. Bändi esiintyy Suomessa ensi keväänä Hyvinkään Steelfestissä. Taidan mennä katsomaan.

8. Clandestine Blaze: Ashes of the Eternal Wanderer (2006)

Jos Clandestine Blaze olisi esine, se olisi reunoistaan rapistunut betoniharkko. Yhtyeen ilmaisua leimaa hyvä, raaka ja primitiivinen tekemisen tuntu ja vakaa kädenjälki. Levy toisensa jälkeen edustaa perusvarmaa tekemistä – ei ”kovia riffejä” tai ”hyviä biisejä”, vaan tasaista, kylmänharmaata ja monotonista vääntöä. Soundimaailma on tiivis ja hyvällä tavalla tylsä. Nämä elementit leimaavat myös Ashes of the Eternal Wanderer -kappaletta, joka lyriikka perustunee keskiaikaiseen vaeltavan juutalaisen myyttiin.

7. Drowning the Light: Fight till the Lonesome End (2007)

Drowning the Light on verrattain nuori bändi, mutta soundiensa puolesta uskollinen 1990-luvun alun räkäiselle ja kovalle ilmaisutyylille. Tässä primitiivisyyden ja herkän melodisuuden yhdistelmässä on jotakin samaa kuin Nokturnal Mortumin (ks. myöhemmin) varhaistuotannossa. Drowning the Light on jäänyt valitettavasti yhden (tai kahden) hitin ihmeeksi, eikä yhtyeen myöhempi tuotanto jaksa juuri herättää tunteita.

6.  Alghazanth: My Somberness Surmounted (1999)

Alghazanth on minulle hukattu mahdollisuus. Bändin idea, tyyli ja äänimaailma ovat juuri minua varten, ja jos olisin osannut paneutua tähän yhtyeeseen niinä vuosina, kun alun perin tutustuin black metaliin, olisin meittänyt Cradle of Filthin levyt välittömästi mäkeen ja ostanut niiden tilalle Algazanthia. Tämä bändi sopii melodisuutensa ja verrattain reippaan ilmaisunsa vuoksi erinomaisesti black metaliin vasta tutustuville ja onkin eriomainen askel semi- black metallista (COF, Dimmu Borgir jne.) kohti kovempia aineita.

My Somberness Surmounted on kuin 15-vuotias tyttö: konstailematon, viaton ja hauraudessaan kaunis ja ehdottoman ainutlaatuinen.

5. Urfaust: Empty Space Meditation II (2016)

Urfaust lukeutuu lo-fi black metaliksi kutsuttuun alagenreen, jolle ovat ominaisia – yllätys, yllätys – äärimmäisen tuhnuinen äänimaailma ja konstailematon, raaka ilmaisu. Uskoisiko, että kahdesta hollantilaisesta kaverista lähtee näin paljon ääntä? Noin yleisesti ottaen pidän puhtaiden vokaalien ja murinan/rääynnän yhdistämistä kerettiläisenä, mutta Urfaustille suon mieluusti tämänkin lystin.

Urfaustin kappaleet on kirjoitettu jonkinlaisella arkaaisella saksalla – kuulemma. Kukaan ei tiedä aivan varmaksi, sillä lyriikoita ei ole koskaan painettu mihinkään, eikä näin suttuisista laulusoundeista ota mitään selvää.

Urfaust toimii myös keikalla; bändin esiintyminen Kouvolan Doningtonissa vuonna 2008 on parhaita näkemiäni black metal -keikkoja.

4. Black Magick SS: The Power (2017)

Black Magick SS solahtaa ehkäpä sukkelammin occult rockin kuin black metalin genreen. Kyse on kuitenkin selvästi genre-cross-overista, joten kelpuutetaan tämäkin listalle. Bändin Kaleidoscope Dreams -LP on heittämällä paras vuoden 2017 musiikkijulkaisu. Yhtye tunnetaan Euroopassa vielä verrattain huonosti, mutta koska occult rock ja muu psykedeliahommels kasvattaa jatkuvasti täällä suosiotaan, ennustan bändille mukavaa tulevaisuutta ja kasvavaa kysyntää myös Euroopassa. Tämä saattaa kolahtaa myös niille kuuntelijoille, joille listan aiemmat biisit ovat merkinneet vain hämmennystä ja verisiä korvakäytäviä.

3. Nokturnal Mortum: Ancient Nation (1996)

Pidän kovasti 2010-luvun sliipatusta, hyvintoteutetusta, kirkkaiden soundien black metalista. Vanhaa Nokturnal Mortumia kuunnellessa alkaa kuitenkin hävettää: ennen vanhaan black metalissa oli sentään sopivasti räkää, kuorta, nahkaa ja verta. Varhainen Nokturnal Mortum on alkuvoimaista, nuorekasta ja ihanan primitiivistä, mutta silti melodista ja kaunista.

Bändin myöhemmissäkään julkaisuissa ei ole mitään vikaa, äänimaailma on vain muuttunut. Vuonna 2009 julkaistussa Voice of Steelissä soivat jopa pinkfloydmaiset soudit – hyvä levy sekin.

2. Nargaroth: Sever Tears are Flowing to the River (2001)

Mietin listan ykkössijaa pitkään. Toisenlaisena päivänä tämä Nargarothin eeppinen voimaballadi olisi vallannut ykkössijan; nyt kävi näin. Nargaroth on hankalan bändin maineessa, eikä suotta. Bändin ”huono” maine, kyseenalainen historia ja monet vähemmän tasokkaat julkaisut peittävät valitettavan usein alleen sen tosiasian, että bändi on julkaissut vuosien mittaan myös todellisia mestariteoksia. Seven Tears are Flowing to the River -balladi on niistä merkittävin. Kappaleen lyriikat saattavat sellaisenaan tuntua turhanaikaiselta herkistelyltä, mutta näihin melodioihin yhdistettynä ne muodostavat uskomattoman jylhän paketin. On vaikea käsittää, kuinka näin yksinkertaisista elementeistä voikin saada aikaiseksi jotakin näin ainutlaatuista.

Olen todistanut Nargarothia keikalla kerran, vuonna 2014 Nosturissa. Tämän kappaleen livekokemus on yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

1. Funeral Mist: Anti-Flesh Nimbus (2009)

Moni black metaliin perehtymättömiä varmaankin askarruttaa (kai?) genren suhde kristinuskoon, saatananpalvontaan, ”saatananpalvontaan”, ateismiin ja henkisyyteen. Valitettavasti on mahdotonta määritellä edes summittaisesti sitä, kuinka black metalin piirissä suhtaudutaan näihin aiheisiin, sillä genren sisään mahtuu valtava varianssi käsittelytapoja ja maailmankatsomuksia. Yhtä mieltä ollaan kai siitä, että ”saatanallisuus on se peruslähtökohta”, mutta mitä se saatanallisuus sitten on – tästä ei yksinkertaisesti ole olemassa konsensusta. Jokainen tietää itse paremmin kuin muut.

Mitä näihin aiheisiin tulee, Funeral Mistin tuotanto edustaa kiinnostavinta ja kypsintä suhtautumistapaa. Bändin tuotanto niputetaan yleisesti religious black metal -alagenren piiriin. Tämä genre on ollut omiaan aiheuttamaan kiivaita tunteita ja väärinkäsityksiä, joten sanottakoon tämä selvästi: religious black metal ja kristillinen ”black metal” ovat kaksi tyystin eri asiaa. Termejä voisi pyöritellä pidempäänkin, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että periaatteessa kaikki black metal on religious black metalia; kaikessa black metalissa on (tai ainakin pitäisi olla) henkinen taso.

Anti-Flesh Nimbus kiteyttää mielestäni erinomaisesti black metalin ja kristillisen perinteen yhteyden: ne eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan puhuvat samoista asioista, samaa kieltä, samalla tavalla. Raamattu ei ole kiva satukirja, jossa Jumala antaa hyville ja ottaa pahoilta, vaan julma ja väkivaltainen kertomus hengen evoluutiosta. Samasta asiasta puhuu myös Funeral Mist:

I choke the human within, to gain the will of a god.

***

Olen jo niin fakkiintunut nykyisiin musiikkeihini, että uusien, hyvien bändien ja levyjen etsiminen tuntuu vaikealta. Siksi kommenttiboksi kaipaa suosituksia hyvien black metal -biiseistä ja -albumeista. Kerro siis kommenteissa: mitä tästä listasta jäi puuttumaan?

Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016) arvostelu

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016) Tero Ikäheimonen
Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina on teos, jolle on olemassa selvä kysyntä. BM-ympyröissä on odoteltu ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan, että joku ottaisi kirjoittaakseen haastatteluihin pohjautuvan historiikin kotimaisesta black metalista. Ja nyt se on tehty.

Pari vuotta kestäneen haastattelu-urakan ja selvitystyön tuloksena syntyi 500-sivuinen kirja, jossa kotimaisen black metalin kehityskulkua käsitellään kronologisesti. Lähestymistapa on hyvin bändikeskeinen: suurin osa teoksen alaluvuista keskittyy kertomaan tietyn bändin synnystä ja historiasta. Puheenvuoro annetaan tekijöille itselleen – ei levyarvostelijoille, keikkajärjestäjille, julkaisijoille, levittäjille, faneille tai ”asiantuntijoille”. Lähestymistapa tuo mieleen BM-skenessä keskeiset zine-lehdet, jossa tekijät pääsevät kertomaan musiikistaan ja ajatuksistaan ilman toimittajan tekemää, suuntaan tai toiseen asenteellista ”suodatusta” tai kommentaaria.

Teoksen kirjoittaja Tero Ikäheimonen tulkitsee ja summaa haastateltaviensa tekemän musiikin vaikutuksia ja merkitystä asiantuntevasti, mutta hillitysti. Hän ei kommentoi haasteltaviensa sanomisia tai tekemisiä, ainoastaan silloin tällöin korostaa tuon tai tämän julkaisun merkitystä. Silloinkaan hän ei tuo esille omia mielipiteitään, vaan pikemminkin ilmaisee, millainen on tietyn julkaisun tai yhtyeen yleisesti tunnustettu asema. Tekstistä näkee, että kirjoittaja on perehtynyt henkilökohtaisesti black metaliin pitkän kaavan kautta, mutta siihen se sitten jääkin; sen enempää Ikäheimosen henkilökohtaiset preferenssit eivät pintaan pääse. Pidän tätä erinomaisena asiana.

Teos lähestyy siis aihettaan yksittäisten bändien kautta – kulkusuunta on yksittäisestä kohti yleistä. Toisinkin asiaa olisi voitu tarkastella: painottaa suuria linjoja, aiheita, teemoja ja muita toistuvia elementtejä ja jättää niiden yksilölliset ilmentymät – bändit ja levyt – toissijaiseen asemaan. Tällainen lähestymistapa kuitenkin tuntuu edellyttävän sitä, että joku puhdistaa ensin pöydän kronologisesti etenevällä historiikilla. Ja sitä Pirunkehto nimenomaan on: historiikki. Se ei ole kommentaari, tulkinta, tutkielma tai esseekokoelma. Sen sijaan se on tiukka selonteko siitä, kuinka suomalainen black metal on syntynyt ja kasvanut.

Suomalaisia black metal -bändejä on aikojen saatossa ollut olemassa satoja. Ei ole helppoa poimia niiden joukosta sopivaa kourallista, joka loisi kattavan läpileikkauksen genren täkäläiseen historiaan. Teoksessa kerrotaan kokonaisen luvun verran seuraavista yhtyeistä: Beherit, Impaled Nazaerene, Barathrum, Archgoat, Azazel, Diaboli, Darkwoods My Betrothed, Horna, Vornat, Thy Serpent, Urn, Black Dawn, …And Oceans, Musta Surma, Algazanth, Azaghal, Warloghe, Behexen, Clandestine Blaze, Satanic Warmaster, Ride for Revenge, Goatmoon, IC Rex, Charnel Winds, Cosmic Church ja Saturnian Mist.

Pari bändiä lienee otettu kirjaan lähinnä ulkomusiikillisten ansioiden vuoksi; on vaikea uskoa, että esimerkiksi Diabolia tai Vornatia olisi kelpuutettu mukaan pelkästään musiikillisten saavutusten pohjalta. Tätä ei tule kuitenkaan tulkita moitteena bändivalintoja kohtaan. Black metalissa ei ole koskaan ollut kyse pelkästään musiikista.

Jokaisella bändivalinnalla on takanaan vankat perusteet, joskin olisin itse valmis jättämään ainakin pari kirjaan valituista yhtyeistä rannalle. Jäin kaipaamaan kirjasta lähinnä yhtä bändiä: on sääli, että tamperelaiselle Baptismille ei ole kirjoitettu omaa lukuaan. Lisäksi en täysin ymmärrä, miksi Barathrumille on suotu ainoastaan zinemäinen ”pikkuluku” siinä missä monet paljon (minun mielestäni!) vähäpätöisemmät bändit ovat saaneet osakseen ”kokonaisen” luvun.

Barathrumin haastattelu on tavallaan yksi kirjan kiinnostavimmista – ei vähiten Demonos Sovan jännittävän persoonan vuoksi. Vaikka Sovan touhut näyttäytyvät tänä päivänä usein melkoiselta sekoilulta, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että kaiken sen hulluuden alla tuikkii keskimääräistä terävämpi älyn liekki. Sovan pehmeämpi ja rauhallisempi puoli tulee jännästi esiin hänen kertoessaan Teemu ”Somnium” Raimorannan kuolemasta:

2003 oli epätoivon vuosi. Teemu kuoli silloin äänestyspäivänä maaliskuussa. Järkytyin ihan vitusti. Olin muksun kanssa lähdössä äänestämään, kun Teemun exä soitti mulle, että Teemu on kuollut. Muksun kurahaalarit jäivät tyhjänä käteen.

Viimeinen virke on melkein runoutta.

Barathrum-luku ei suinkaan ollut ainoa, joka yllätti teoksessa positiivisesti. Muun muassa hämeenlinnalaista Behexeniä käsittelevä luku ja erityisesti sen ideologiaa ja aatetta käsittelevät osat ovat todella kiinnostavia. Hassua kyllä, Behexen-luku tuntuu käyvän tahatonta dialogia edellisen eli Warloghea käsittelevän luvun kanssa.

Warloghen Eorl Torht Tyrannusin näkemykset edustavat vanhakantaisen elitististä uskoa vahvojen (poikkeus?)yksilöiden ja ”heikkojen” vastakkainasetteluun. Behexenin Torogin näkemykset ovat paljon kypsempiä ja sallivampia: maailmaa ei nähdä mustavalkoisesti heikkoihin ja vahvoihin, positiivisiin ja negatiivisiin asioihin jakautuneena, vaan silmät ovat avautuneet myös harmaan sävyille. Katsotaanpa…

Torog:

Uskonnollisuus on monille sanana negatiivinen. Ärsyyntymisen sijaan siihen tulisi suhtautua ymmärryksellä ja miettiä, mitä kaikkea tuo sana pitää sisällään tai tarkoittaa ylipäätään. — — [Jotkut ovat] pesseet savet silmistään ja näkevät näiden ihmisten luomien maskien ja savuverhojen taakse, jonne kätkeytyy hyvin vanhaa esoteerista tietoa ja viisautta.

Eorl Torht Tyrannus:

Kaikenlainen uskonto orjuuttaa mielen.

Torog:

Uppiniskainen kaiken uskonnon kiroaminen ei tee kenestäkään valveutunutta älykköä, vaan se on silkkaa ajattelemattomuutta. Uskonto on hyvin henkilökohtaista tuntemista ja melkein mikä tahansa voi sisältää uskonnollisia piirteitä ja tuntemuksia.

Eorl Torht Tyrannus:

Henkisesti heikot, päämäärättömästi harhailevat ihmiset muodostavat maatuessaan maaperän, josta vahva ihminen ponnistaa. — — Satanismi tuhoaa heikon mielen ja käyttää sitä hyväkseen.

Nyt joku roti tähän touhuun! Onneksi Torog saa rintamatoverin yllättävästä suunnasta eli Clandestine Blazen Mikko Aspasta, jota haastatellaan omassa luvussaan:

Nuorempana pelkkä uskonnollisuus itsessään tuntui kirosanalta, nyttemmin uskonnollisuus tai aatteellisuus on mielekkäämpi kuin moni muu lähestymistapa. Alkuvaiheessa oli paljon enemmän angstista uskonnonvastaisuutta ja individualismia — —.

Torog:

[Uskon], että — — henkinen potentiaali ja koodi on kätkettynä ihmiseen, mutta joidenkin kohdalla sen edessä on niin paljon aineellista ja hengetöntä kuonaa, että sen löytäminen on, ellei mahdotonta, niin ainakin liian kovan työn ja ponnistelun takana. Henkisten kykyjen kehittämiselle ja henkimaailman ymmärtämiselle tulisi antaa aikaa.

Aspa:

Tietty yksilön korostaminen, mikä nuoruudessa on tyypillistä, alkaa tietyssä vaiheessa näyttää jopa heikkoudelta – tai typeryydeltä nyt vähintään.

Torog:

[H]uomaamatta ateismi on ottanut kristinuskon paikan.

Yleisesti ottaen teosta lukiessa oli ilo huomata, kuinka monen (entisen) black metal -individualistin katse on vuosien mittaan vihdoin irronnut omasta navasta ja kääntynyt kohti, no… hieman tärkeämpiä asioita.

Individualismin ohella myös black metalin suhde kansallissosialismiin herättää haastatelluissa ristiriitaisia näkemyksiä. Archgoatin Ritual Butcherer käärii koko aihepiirin napakkaan pakettiin:

Minulle black metal on musiikkia, jossa lauletaan Paholaisesta, Saatanasta, pahuudesta. Yhtäkkiä siihen on sotkettu politiikkaa. Käytettiin termiä black metal, mutta siitä puuttui kuitenkin se ”black”. Yhä tänä päivänä kutsun nsbm:ää ”non satanic black metaliksi”. Satanismi uskontona on yhden miehen ja hänen jumalansa välinen pyhä asia. Politiikka on massa-asia. Miten nämä voi pistää yhteen?

Mitäpä tähän lisäämään?

No jos nyt jotain kuitenkin.

Satanic Warmaster -yhtyeen Werwolf kommentoi aihetta näin:

Mitä järkeä sanoa, että ”minä olen oman maailmani jumala ja teen itsestäni mitä haluan”, kun voit huutaa ”sieg heil” – ja silloin oikeasti kaikki katsovat juuri sinua? Olet niin korkealla pöntöllä puhumassa, ettei mitään rajaa.

— — Ihmisille on opetettu, ettei se [Saatana] ole totta. Mutta kun Saatana näyttäytyy maailmassa jollain konkreettisella tavalla, niin totta kai se tuntuu oikeasti pahalta. — — Rasismillahan tämän asian kanssa ei ole mitään tekemistä.

Black metalin ja kansallissosialismin välinen yhteys on hankala ja monisäikeinen aihe. Jos tuota yhteyttä todella kuitenkin haluaa ymmärtää, on Werwolfin sanat syytä lukea tarkkaan. (Näin siitä huolimatta, että ylläolevan sitaatin perusteella voi saada sen käsityksen, että Satanic Warmasterin natsimöykässä on kyse pelkästä huomion herättämisestä. Ehkä näin onkin Satanic Warmasterin kohdalla — en osaa sanoa.)

Saatanan kasvojen taakse kätkeytyy monia merkityksiä; itse näen niiden yksinkertaisimmillaan merkitsevän asioita, jotka ovat vaikeita, vastenmielisiä, haastavia, vieraita tai pelottavia. Koska Saatana ei sekulaarin maailman mielestä ole pitkään aikaan ollut pelottava, on se pitkälti menettänyt merkityksensä massojen silmissä. Kansallissosialismi on niitä harvoja asioita, joita me sekulaarit 2010-luvun eläjät pelkäämme ja inhoamme. Juuri näihin asioihin meidän tulisi kääntää katseemme, jotta oppisimme itsestämme. Siksi kansallissosialismi onkin läsnä monien yhtyeiden kuvastossa symbolina, ei ideologiana. (NSBM-bändit ovat sitten luku erikseen; ei mennä nyt siihen.)

Otetaan vielä toinen pointti Werwolfilta:

Aika vähän nämä [satanismiin liittyvät] asiat ovat nykyään ilmassa, ja hyvin vähän niistä joutuu kenenkään kanssa keskustelemaan. Nyt puhun aiheesta ensimmäisen kerran varmaan viiteen kuuteen vuoteen.

Siksi onkin hyvä, että Ikäheimonen ottaa sitkeästi satanismin ja Saatanan puheeksi niin monissa haastatteluissa. Nykyaikaisen black metalin ehkäpä suurin ongelma on juuri se, että Saatanasta ei puhuta juuri lainkaan. Sen sijaan siitä lauletaan paljon, mutta se ei riitä. On selvää, että Saatana edustaa eri henkilöille hyvin erilaisia, jopa täysin päinvastaisia asioita ja arvoja. Tätä erimielisyyttä ja polyfoniaa ei pitäisi vaientaa, vaan päin vastoin pitää jatkuvasti huolta siitä, että symbolin eri merkityksistä ollaan tietoisia. Muutoin black metalin temaattisesta keskuksesta muodostuu eräänlainen semanttinen musta aukko, jonka merkitys on täysin mielivaltainen – ja siten tyhjä. Kuinka sellaisella musiikkigenrellä, joka pyörii vuosi toisensa jälkeen täysin tyhjän symbolin ympärillä, voisi olla mitään sanottavaa?

Black metal on äärimmäisen yksilökeskeinen, individualistista ajattelua (ainakin näennäisesti) ihannoiva alakulttuuri, jossa ei vältytä ylilyönneiltä. On luonnollista, että genre vetää puoleensa (myös) sellaisia yksilöitä, joilla on vääristynyt käsitys omasta vaikutusvallastaan ja merkityksestään. Silloin tällöin yksilökeskeisyys kärjistyy suoranaiseksi itsekeskeisyydeksi ja omahyväisyydeksi.

Pirunkehdossa puhevalta on annettu bändien nokkamiehille – ja vain heille. Kuten aiemmin totesin, lähestymistapa tuo mieleen enemmän zinet kuin perinteiset tietokirjat: haastateltujen kertomukset otetaan vastaan sellaisenaan, eikä niitä kyseenalaisteta tai kritisoida. En sano että tässä lähestymistavassa olisi jotain vikaa. Sen sijaan painotan, että Pirunkehdon lukijan on syytä säilyttää lukemaansa kohtaan tietty kriittinen asenne. Ei ole kirjoittajan vika, jos joku haastatelluista käyttää hänelle suodun palstatilan oman häntänsä nostamiseen.

Teoksen kieliasu yllätti positiivisesti: Ikäheimonen on taitava ja huolellinen sanankäyttäjä. Paikoin teksti lipsahtaa omaan makuuni turhan kuvalliseksi, ja kielikuvat alkavat syödä toistensa tehoja; toisaalta tällainen tyyli sopii aihepiiriin. Kirjan alkupuolelta en bongannut yhtäkään kirjoitusvirhettä, mutta kun puolimatkan krouvi oli ohitettu, alkoi lyöntivirheitä tulla. Niiden määrä pysyi kuitenkin maltillisena. Ainoa varsinainen kielioppivirhe, jonka kirjasta bongasin, on kaksoispassiivi. Myös relatiivipronominien viittaussuhteet ovat ajoittain hakusessa. – Ja tässä ne kielelliseen ilmaisuun liittyvät ongelmat ovatkin; niitä mahtuu tähän 500-sivuiseen kirjaan naurettavan vähän. Helvetin hyvää työtä.

Pirunkehto on panotuotteena painotuotteena jämäkkä ja kaunis. Vesa-Antti Puumalaisen piirtämä kansikuva ja Taneli Jarvan tekemä Pirunkehto-logo ilmentävät jämäkästi teoksen henkeä. (Kansikuvan asettelu, värimaailma ja käärmeaihe tuovat muuten mieleeni viime vuonna ilmestyneen Valonkantajat-teoksen kannen. Kyse on kuitenkin varmasti pelkästä sattumasta.) Sisäsivut jättävät visuaalisessa mielessä enemmän toivomisen varaa. Levynkannet ja promokuvat eivät pääse oikeuksiinsa, sillä ne on painettu mustavalkoisina bulkkipaperille. Syy mustavalkoisuudelle lienee hyvin yksinkertainen ja ymmärrettävä: budjetti.

Teoksen lyhyiden ”välilukujen” taitto tuo mieleen vanhojen hyvien aikojen zinet. Taitossa on muutoinkin tiettyä zinemäisyyttä – mikä ei periaatteessa ole ollenkaan huono asia. Viimeisen päälle huolitellut kannet antavat kuitenkin odottaa muuta: kun kirja näyttää päällepäin siltä, että se voisi olla Liken tai vaikkapa Viidennen Askeleen (…) julkaisema, odottaisi samaa viimeisen päälle huoliteltua ilmettä myös sisäsivuilta.

Taikalyhtyä pidempään lukeneet tietävät hyvin, mitä mieltä olen siitä, että valtavirtamedioissa käsitellään black metalia. Kun Pirunkehdon kaltainen teos julkaistaan, on selvää, ettei sitä markkinoida pelkälle marginaaliyleisölle; jotta touhusta jää käteen jotain muutakin kuin laskuja, painomustetahroja ja tekijäkappaleita, on opusta levitettävä myös skenen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa plussat ovat kuitenkin suuremmat kuin miinukset; jos teoksen levittäminen valtavirtaan on se hinta, joka tällaisen teoksen ilmestymisestä joudutaan maksamaan, so be it.

Koska Pirunkehtoa tulevat (ikävä kyllä) lukemaan ja arvioimaan myös sellaiset toimittajat ja arvostelijat, jotka eivät tiedä aihepiiristä (juuri) mitään, annan heille pienen vinkin: Älkää käyttäkö sanaa pingviini, kun viittaatte black metalin puitteissa vaikuttaviin henkilöihin. Pyyhkikää sanavarastostanne myös sanat bläkkis ja bläky. Nämä ilmaisut ovat hieman samanlaisia kuin n-sana: vaikka ilmauksella ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, sitä ei kannata päästää suustaan, ellei halua vaikuttaa idiootilta.

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina julkaistaan huomenna perjantaina 16.9.2016. Julkaisua juhlistetaan samana päivänä Bar Loosessa klo 18 alkaen.

Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)
Lukuhaasterasti: 45. Suomalaisesta miehestä (no, pikemminkin miehistä…) kertova kirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale julkaisijalta.