Lords of Chaos -elokuvan innoittamana päätin sukeltaa vanhojen, norjalaista black metal -skeneä käsittelevien dokumenttien maailmaan. Tässä tekstissä ajatuksia seuraavista omassa tykkäysjärjestyksessäni (suosikki ylimmäisenä):
- Once upon a Time in Norway (2007)
- Satan rir media/Satan Rides the Media (1998)
- Pure Fucking Mayhem (2008)
- Until the Light Takes Us (2008)
Nämä löytyvät nykyään parilla klikkauksella Youtubesta.
Näiden lisäksi katsomatta jäi vielä ainakin True Norwegian Black Metal (2007), Saatanalliset sävelet (2001) ja vanha kunnon Saatana kutsuu minua (1994), joskaan jälkimmäinen ei käsittele black metalia musiikkina vaan kaikenlaisen epäilyttävän hommailun reunailmiönä.
Jos näiden lisäksi voit suositella muita aihepiiriin liittyviä dokumentteja, laita kommenttia alle tai Facebookin puolelle.
Once upon a Time in Norway: The History of Mayhem and the Rise of Norwegian Black Metal (2007)
Once upon a Time in Norwayn esitystapa on suoraviivainen ja selkeä. Pidän älyttömästi siitä, että dokumentti on jaettu selkeästi eri aihealueisiin, jotka seuraavat toisiaan suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Kuten dokumentin alaotsikkokin kertoo, fokus on vahvasti nimenomaan Mayhemissa. Ei se mitään: Mayhemin tarinaa vasten on helppo käydä läpi oikeastaan kaikki olennainen, mitä Norjan black metal -piireissä tapahtui 90-luvun alussa. Mayhemin tarinasta poiketaan sen verran, että Bård ”Faust” Eithunin tekemälle murhalle suodaan dokumentissa muutama minuutti ruutuaikaa. Fausthan ei koskaan kuulunut Mayhemiin, ainoastaan hengaili sen jäsenten kanssa.
Varmaankin eniten huomiota saa osakseen Mayhemin alkuperäinen rumpali Manheim, joka lähti bändistä vuonna 1987 eikä sen jälkeen ole juuri osallistunut metalliskenen touhuihin ainakaan muusikon tai muutoin luovan toimijan ominaisuudessa. Manheimilla on kiinnostavia tarinoita aivan Mayhemin alkuajoilta – siitä, kuinka ensin syntyi bändin konsepti ja vasta sen jälkeen musiikki. Manheim kertoo, kuinka bändi loi ympärilleen valtavan hypen ennen kuin se oli tehnyt yhtäkään kappaletta, ja siinä vaiheessa kun bändi vasta nauhoitteli ensimmäistä demoaan, oli äänitteelle jo luotu valtava kysyntä. Nämä tarinat tukevat mielikuvaa Euronymouksesta taitavana myyntimiehenä ja PR-tekijänä.
Vähän epäselväksi kuitenkin jää, missä määrin Manheim on ollut läsnä Oslon porukoiden elämässä Mayhemissa lopetettuaan. Hänellä riittää kyllä tarinoita myös vuosikymmenen vaihteen tienoilta, mutta missä määrin nämä ovat omakohtaisia ja missä määrin toisen käden tietoa, se jää mietityttämään.
Uutta ja ainutlaatuista dokumentissa on myös toisen Mayhemin varhaisen jäsenen eli Billy Messiahin haastattelu. Messiah on jäänyt aiemmin minulle hahmona täysin vieraaksi. Kuten Manheim, Messiah vieraantui black metalista perusteellisesti jo ennen kuin koko genre ehti kunnolla syntyä. Hän on veikeän oloinen kaveri, jolla on kerrottavanaan hauskoja anekdootteja.
Toisin kuin aihepiiriä koskevissa dokumenteissa yleensä, Varg Vikernesille on varattu tällä kertaa hyvin pieni rooli. Vikernesiä koskevat kommentit ja anekdootit mahtuisivat varmaankin 5-10 minuuttiin, eikä häntä itseään ole dokumenttiin haastateltu. Kerrankin näin päin – Vikernes on toisaalla saanut aivan tarpeeksi mahdollisuuksia puheeseen.
Sokerina pohjalla dokumentissa on harvinaisempi, aivan Mayhemin uran alkuaikoina otettu valokuva, joita en ainakaan muista nähneeni aikaisemmin.
Jos katsot Norjan 90-luvun alun black metal -skenestä vain yhden dokumentin, katso Once Upon a Time in Norway.
Kenelle: Kenelle vain.
Haastattelussa: Necrobutcher (Mayhem), Manheim (Mayhem), Messiah (Mayhem), Nocturno Culto (Darkthrone), Tchort (Emperor), Neddo (Cadaver).
Once upon a Time in Norway – Koko dokumentti
Satan rir media/Satan Rides the Media (1998)
Satan rir media on dokumentti Oslon black metal -skeneen liittyvistä, 90-luvun alussa tapahtuneista rikoksista ja siitä, kuinka aiheesta uutisoitiin sekä norjalaisissa että kansainvälisissä medioissa.
Tätä 90-luvun lopulla tehtyä dokumenttia katsellessa muistuu helposti mieleen, kuinka vaikeaa erilaisten televisiosisältöjen käsiinsä saaminen oli ennen Youtuben perustamista. Vuosituhannen vaihteessa Satan rir mediaa olisi ollut käytännössä mahdoton saada käsiinsä – nyt kuka tahansa voi katsoa sen ilmaiseksi ja englanniksi tekstitettynä. Joku tästäkin on varmasti mielensä pahoittanut, mutta minä en. En usko tiedon elitismiin tai siihen, että ihmisiä pitäisi initioida tekemällä tiedon etsimisestä kamalan vaikeaa.
Monessa muussakin suhteessa Satan rir media tuo mieleen 90-luvun lopun tunnelmat. Noihin aikoihin black metalia ja satanismia pidettiin edelleen aidosti vaarallisina ja pelottavina ilmiöinä.
Vaikka Satan rir media on 90-luvun tuotos, on sen ote aiheeseensa yllättävän asiallinen ja kiihkoton. Aiheen käsittelyssä on epätarkkuuksia (esimerkiksi Kissin väitetään dokumentissa olleen merkittävä vaikuttaja black metal -skenelle 😅), mutta kaikkiaan dokumentti on onnistunut – erityisesti, kun huomioidaan, ettei tapahtumista aiemmin ollut juuri tehty kokoavia esityksiä. Lord of Chaos -kirjan ensimmäinen painos ilmestyi samana vuonna, ja sitä ennen aiheesta oli tehty lähinnä yksittäisiä uutisjuttuja.
Toisin kuin monissa muissa aihetta käsittelevissä dokumenteissa, Satan rir mediassa äänessä ovat ennen kaikkea black metal -skenen ulkopuoliset henkilöt: toimittajat, poliisit ja tutkijat. Mukana on toki perusnaamoja: Vikernes, Hellhammer, Necrobutcher, Blackthorn. Lisäksi ääneen pääsee minulle ennestään aivan vieras kaveri Hades-nimisestä bändistä.
Kaikkein perusteellisimmin haastatellaan legendaarisen Bergens Tidende -lehden artikkelin kirjoittanutta rikostoimittajaa. Dokumentissa käy ilmi, että kyseinen toimittaja on vakaumuksellinen kristitty, jonka ”kotikirkko” oli yksi ensimmäisistä 90-luvun alussa palaneista kirkoista. Hänen sanavalinnoistaan ja äänensä värinästä huomaa, että aihe on hänelle henkilökohtainen ja että hän on syvästi ja omakohtaisesti järkyttynyt siitä, mitä Norjan kirkoille tapahtui 90-luvulla.
Erityisesti tapa, jolla tomittaja kuvailee ensikohtaamistaan Vikernesin kanssa, on mieleenpainuva. Vikernesin pitkät hiukset, musta vaatetus ja kodin tummanpuhuva sisustus ovat selvästi olleet toimittajalle jotakin hyvin eksoottista ja vierasta. Ei ole ihme, että toimittajan reaktio on tämä – pitkätukkaiset blackmetalistit olivat 90-luvun alun katukuvassa aivan uusi ilmiö.
Dokumentin teesi on selvä: medialla oli merkittävä rooli norjalaisen black metalin ja siihen liittyvän rikollisen toiminnan popularisoinnissa. Jos kirkonpolttoja olisi käsitelty yksittäisinä ilkivallantekoina ja henkirikoksia toisistaan irrallisina nuorten miesten väkivallantekoina, olisi mielenkiinto black metalia kohtaan varmasti ollut vaatimattomampaa. Sen sijaan lehdistö voi näkyvästi palstatilaa ”satanisteille” ja antoi näin ihkailmaista peeärrää monille yhtyeille, joiden albumit ovat nousseet klassikkoasemaan.
Kenelle: Niille, joita vaivaa ysärinostalgian nälkä. Mediakritiikistä kiinnostuneille.
Muakana: Varg Vikernes (Burzum), Hellhammer (Mayhem), Necrobutcher (Mayhem), Jørn Inge Tunsberg (Hades), Blackthorn (Thorns).
Satan rir media (koko dokumentti)
Pure Fucking Mayhem (2008)
Pure Fucking Mayhem zoomaa kameran tiukasti Mayhemin tekemisiin ja sulkee silmänsä muulta. Varg Vikernesin naama hädin tuskin vilahtaa, eikä Bård ”Faust” Eithunia mainita edes nimeltä. Tässä tekstissä mainituista dokumenteista Pure Fucking Mayhem on ainoa oikea musiikkidokumentti. Muissa dokumenteissa fokus on ensisijaisesti maailmankatsomuksissa, persoonallisuuksissa ja rikoksissa ja toissijaisesti musiikissa. Tässä dokumentissa asetelma on päinvastainen.
Toisin kuin muut dokumentit, Pure Fucking Mayhem kuvaa Mayhemin uraa myös Euronymouksen kuoleman jälkeen. Eniten aikaa käytetään kuitenkin nimenomaan alkuvaiheiden kuvaamiseen – 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun käänteet käydään läpi nopeasti.
Dokumenttiin on jututettu vain ja ainoastaan Mayhemin nykyisiä ja entisiä jäseniä. Ihan hyvä, että kerrankin haastateltavien joukko on rajattu näin tiiviisti. Necrobutcher on varmasti kaikille ennalta tuttu hahmo, mutta nyt ääneen pääsevät hänen lisäkseen myös Attila Csihar, Occultus ja Manheim. Kiinnostavimmat jutut löytyvät taas Manheimilta, joka alkaa vaikuttaa oikeasti terävältä ja sanavalmiilta kaverilta.
Pure Fucking Mayhemin yleisfiilis on oudosti kotikutoinen ja 90-lukulainen. Dokumentin eri osat toisistaan erottavat välitekstit on toteutettu punaisella, goottilaisella fontilla mustaa taustaa vasten. Ääniraidalla soi pahaenteinen pimputus. 90-luvun lopulla tällainen ylidramaattinen estetiikka olisi ollut ihan ok, mutta vuonna 2008 julkaistulta dokumentilta en osannut tällaista odottaa. Voisiko kyse olla tahallisesta parodiasta?
Mukana on jokunen livevideopätkä ja iso nippu Mayhemin jäsenten valokuvia, joita en muista aiemmin nähneeni.
Mukana: Necrobutcher, Manheim, Occultus, Attila Csihar.
Kenelle: Ysäriestetiikan ystäville, Mayhem-faneille.
Pure Fucking Mayhem – Koko dokumentti
Until the Light Takes Us (2008)
Olen kuullut Until the Light Takes Usia kehuttavan jopa parhaaksi aiheesta tehdyksi dokumentiksi. Näin vuodesta 2020 päin katseltuna tämä amerikkalainen dokumentti antaa kuitenkin liian vähän ja liian myöhään – ja vieläpä englanniksi. Mitään uutta tästä ei irtoa.
Valtaosa dokumentin ruutuajasta suodaan Darkthrone-yhtyeen Fenrizille ja Burzumin Varg Vikernesille. Jos dokumentti jossain ansioituu, niin ikkunana näiden miesten sieluihin.
Jos Fenrizin olemusta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana hämmentynyt. Hän on seurannut 90-luvun alun tapahtumia hyvin läheltä, mutta kuitenkin tietyn etäisyyden päästä: hän ei suoranaisesti sekaantunut rikolliseen toimintaan, mutta oli kuitenkin läheisesti tekemisissä Vikernesin, Euronymousin ja kumppaneiden kanssa.
Fenrizin hastattelujen suurin anti liittyy black metal- ja death metal -piirien välisen jännitteen kuvailuun. Yksi black metalin toisen aallon merkittävimmistä vaikuttimista oli tarve vastustaa kaupallista ja trendikästä death metalia (tai ”hamburger culturea”, kuten Vikernes asiaa luonnehtii) – ja kas vain: lopputuloksena oli toisen aallon black metal, josta tuli paljon kaupallisempaa ja trendikkäämpää kuin death metalista.
Vikernes esiintyy dokumentissa hyväntuulisena ja pirteänä. Hänen puheenvuoroissaan kiinnostavinta ei ole niinkään se, mitä hän sanoo, vaan se, miten hän asiansa esittää: hymyillen ja iloisena, jopa huvittuneena. Dokumenttia katsellessani mietin taas kerran, missä määrin vankila on vaikuttanut Vikernesin mielenterveyteen ja todellisuudentajuun. Näyttää siltä, että hänestä on tullut oman roolinsa vanki: koska hän tulee nuoruuden tekojensa vuoksi olemaan aina ulkopuolinen ja hyljeksitty, hän ottaa asemastaan kaiken mahdollisen irti ja maalaa itsestään niin kummallisen kuvan kuin suinkin voi.
Vikernes kertoo dokumentissa jälleen kerran, kuinka Fantoftin puukirkko oli rakennettu vanhalle pakanalliselle pyhälle paikalle ja valittelee, kuinka kristinusko on pyyhkinyt tieltään pakanallisen kulttuurin ja uskonnon. Siksi se Vikernesin mielestä sietikin palaa. Puheenvuoroa katsellessa mieleeni nousi ajatus siitä, kuinka kirjoitettu historia on aina voittajien historiaa – ja kuinka Vikernes kerta toisensa jälkeen valitsee häviäjien puolen ja sen jälkeen uhriutuu. Ensin tuli tämä satanismijuttu, sitten odinismi ja lopulta natsihommat. Aina hän on altavastaajana ja päähänpotkittuna.
Jokin kuviossa ei täsmää. Periaatteessa vahvimman oikeus on ilmeisesti hyvä juttu, mutta vain siihen asti kunnes joku muu kuin oma jengi pääsee niskan päälle? Eikö asiaa voisi tarkastella myös niin, että kristinusko ja länsimaalainen kapitalismi voittivat tämän pelin?
Vikernesin mukaan vankilassa on kivaa. On aikaa lukea kirjoja ja harrastella. Elämä vankilassa on hänen mukaansa vähän samanlaista kuin luostarissa – hieman erikoinen vertaus henkilöltä, joka on tuomittu useiden kirkkojen tuhopoltoista.
Vikernes on vastakohtien mies. Ensin hän on satanisti, sitten ei olekaan eikä itse asiassa ole koskaan aiemminkaan ollut. Sitten satanismi onkin pelkkä kristinuskon muoto ja ihmiset, jotka väittävät Vikernesin olevan satanisti, ovat väärässä ja valehtelevat, paitsi tietenkin hän Vikernes itse, joka sanoi 90-luvun alussa olevansa satanisti, koska halusi vastustaa kristinuskoa. Kirkkojen polttaminen on hyvä juttu, mutta hänhän ei ole niitä polttanut ja jos joku niin on oikeudessa sanonut, hän on valehdellut. Ja silloin kun kirkkojen sytyttäjien oletetaan olevan satanisteja, se on väärin ja huono asia, koska jos Vikernes on joskus polttanut kirkon, se johtuu siitä että hän on odinisti (eikä satanisti), mutta eihän hän siis ole polttanut mitään, tai ei ainakaan myönnä polttaneensa, eikä myöskään olevansa satanisti.
Burzum on black metalia, paitsi ettei olekaan, koska Vikernes ei halua olla osa black metal -skeneä, koska se on rappiollisen, amerikkalaisen rock-musiikin alagenre, mutta toki hän haluaa että black metal -skene ostaa edelleen Burzumin levyjä, joten kaipa se sitten tavallaan onkin black metalia.
Ette arvaa, miten pitkään voisin tätä jatkaa.
Mayhemin rumpali Hellhammer saa niin ikään puheenvuoron. Hän kertoo muun muassa kunnioittavansa murhatuomion saanutta Bård ”Faust” Eithunia tämän tekemän murhan vuoksi, mutta ei perustele tarkemmin, mitä kunnioitettavaa asiassa on. Lisäksi hän kommentoi Euronymouksen murhaa erikoisen välinpitämättömin sanankääntein. Ymmärrän, että parikymppinen black metal -muusikko saattaa sensaationhakuisuudessaan lasketella tällaisia, mutta Hellhammer on dokumentin kuvausaikaan ollut jo lähemmäs 40-vuotias. Siksi hänen ulostulonsa kuulostavat kummallisilta. Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu?
Until the Light Takes Usiin on haastateltu myös vankilasta vapautunutta Faustia, jonka naamaa ja ääntä on sutattu tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Hänellä ei kuitenkaan ole mitään erityisen kiinnostavaa sanottavaa, ja herääkin epäilys että hänet on otettu mukaan dokumenttiin lähinnä hänen nimensä aiheuttaman huomioarvon vuoksi.
Lisäksi dokumentissa jututetaan myös nykytaiteilija Bjarne Melgaardia, joka on ammentanut inspiraatiota työhönsä black metal -kuvastosta. Melgaardin analyysi black metal -estetiikasta on sinänsä kiinnostava, mutta hänen kommenttinsa tuntuvat muuhun kokonaisuuteen nähden aivan irrallisilta. Hän tarkastelee asiaa selkeästi ulkoa päin ja niin eksentrisestä näkökulmasta, ettei hänen haastatteluaan dokumentissa voi pitää perusteltuna.
Ai niin: dokkarissa on mukana myös Satyriconin Frost, joka vetää hassun performanssin Melgaardin näyttelyn avajaisissa, tai jotain. Hän myös puhuu kameralle jotain, mutta mitään hänen kommenteistaan ei jäänyt mieleen.
Aivan kuin dokumentissa ei olisi jo tässä vaiheessa aivan tarpeeksi turhaa sakkia, on mukaan totettu Harmony Korine, joka käyttää hänelle suodun tilan kikkailemalla corpsemaskeissa. En ymmärrä, mikä idea tässäkin oli.
Ehkä tähän mennessä on tullut selväksi, etten innostunut tästä dokumentista.
Kenelle: En tiedä. Niille, jotka ovat nähneet kaikki muut tässä tekstissä mainitut dokumentit ja jotka eivät vieläkään ole saaneet tarpeekseen?
Mukana: Fenriz (Darkthrone), Varg Vikernes (Burzum), Hellhammer (Mayhem), Frost (Satyricon), Harmony Korine, Bjarne Melgaard, Kristoffer Rygg (Ulver), Bård ”Faust” Eithun (Emperor).
Taikalyhty – Elokuvablogi 