Näpit irti kissoista (2019), Casting JonBenet (2017) ja Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? (2019) arvostelu

Netflixin true crime -tsekkauksessa mukana tällä kertaa dokumentteja lapsiin ja eläimiin kohdistuneista rikoksista.

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista kuvaa vuosina 2010-2012 nettiin ilmestyneiden videoiden sarjaa, joka sai sukat pyörimään nojatuolisalapoliisien jaloissa. Kaikki alkoi suttuisesta videosta, jossa huppupäinen nuori mies laittaa kaksi kissanpentua vakuumipussiin. Hän käynnistää imurin.

Facebookiin perustetaan välittömästi ryhmä, jossa raivostuneet nettikansalaiset kertovat, mitä tahtoisivat videossa esiintyvälle nuorelle miehelle tehdä. Ryhmä alkaa jäljittää videon tekijää.

Pian kissantappovideoita tulee lisää. En kuvaile niitä tässä enempää. Facebook-ryhmän raivo on huipussaan. Nopeasti ryhmä alkaa löytää tiedonmurusia siitä, kuka kissantappovideoiden takana on. Kun tappajan henkilöllisyys paljastuu, ryhmän jäsenet luovuttavat tietonsa poliisille.

Mitään ei tapahdu.

Toukokuussa 2012 nettiin ilmestyy taas uusi video: 1 Lunatic 1 Icepick. Enää ei ole kyse kissoista – tekijä on siirtynyt suurempiin nisäkkäisiin. Uusi video nousi otsikoihin maailmanlaajuisesti. Myös Suomen iltapäivälehdet kirjoittivat aiheesta.

Näpit irti kissoista ei ole kivaa katsottavaa. Silti en voi olla kummastelematta, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta herätti verkossa niin voimakkaan reaktion.

Olen hyvin iloinen, että eläimiin kohdistettu julmuus herättää voimakkaita reaktioita – niin sen pitääkin herättää. Ajatus turhaan kuolleiden kissojen kuolemasta on minunkin mielestäni ahdistava.

Vielä enemmän minua kuitenkin ahdistaa ajatus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa valtava määrä eläimiä elää vain tullakseen nyljetyiksi tai syödyiksi – eläimiä, jotka tosin kuolevat (ainakin joskus) nopeasti ja tuskattomasti, mutta joiden elämä on alusta loppuun asti paskaa.

Kissojen surmaaminen kameran edessä on ällöttävää. Mieltäni kuitenkin huojentaa ajatus, että kissojen surmaaminen tuomitaan yleisesti.  Vielä kissojen tappamista ällöttävämpää on se, että elämäntapamme rakentuu eläinten teolliselle kaltoinkohtelulle ja surmaamiselle – ja että me kaikki hiljaisesti hyväksymme tämän.

Kun söpö kissa kuolee, ei mielensäpahoittajien, itkupotkun ja kostofantasioiden määrällä ole rajaa. Mutta kun jokin huonompionnista lajia edustava nisäkäs elää oloissa, joissa elämä ei ole elämisen arvoista, ja sitten kuolee, ei ketään kiinnosta.

Siteeraan Teemu Mäen hienoa Kissa-esseetä (lihavonti allekirjoittaneen). En yhdy aivan kaikkiin esseen väittämiin, mutta sen pääkohtien kanssa on hyvin vaikea olla toista mieltä. – Jos et ole itse vielä tutustunut esseeseen, suosittelen, että teet sen nyt – paitsi tietenkin silloin, jos pelkäät mielipahaa tai epämukavaa oloa.

Tavallinen ihminen voi siis edelleen tiukasti ja hyvin perustein tuomita sadistisen käyttäytymisen, mutta hänen ei pidä luulla olevansa parempi ihminen kuin inhoamansa sadistit, pedofiilit ja eläinrääkkääjät. Tai kuten Markiisi de Sade asian ehkä nykyään ilmaisisi: sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta. Olemme siis huonompia ihmisiä kuin perverssit sadistit ja pedofiilit.

Tällaista argumentointia odotin koko kolmiosaisen dokumentin ajan – että nettiin ilmestyneistä kissantappovideoista syntynyttä paheksuntaa tarkasteltaisiin kriittisesti edes pienen hetken ajan. Että dokumentin tekijät pohtisivat, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta on mielestämme niin kauheaa. Miksi meitä ei liikuta vähemmän söpöjen eläinten tuska ja kuolema – mutta meinaamme pakahtua pahaan oloon, kun kissa kuolee nettivideolla?

Minusta nämä olisivat hyvin kiinnostavia kysymyksiä. Dokumentissa ne kuitenkin ohitetaan toteamalla vain, että ”ihmiset tykkää kissoista, joten näpit irti”. Rehellisesti sanottuna olin tyhmä, kun odotin jotakin muuta – aivan kun Netflix-yleisö tykkäisi tällaisen aiheen problematisoinnista. Pääasia, että true crime on juuri sopivasti kamalaa ollakseen mielenkiintoista. Emme me katsojat tahdo oivalluksia, me tahdomme viihtyä.

Tyhmempikin tajuaa, että ongelma ei ole eläinten kokemassa kärsimyksessä. Jos olisi, me emme käyttäisi eläimiä tuotantovälineinä.

Ongelma on siinä, että meille tulee paha mieli.

Onneksi dokumentin lopussa problematisoidaan edes hieman dokumentin tekoon liittyviä kysymyksiä. Kissojen tappaja pyrki videoillaan herättämään huomiota – ja valitsemalla väkivaltansa kohteeksi nimenomaan söpöt kissat hän sai sitä hämmästyttävän paljon. Yksi osa huomiosta on tämä kyseinen dokumentti, jota katsomalla – ja josta kirjoittamalla ja keskustelemalla! – me teemme juuri kuten tappaja toivoisi.

Näpit irti kissoista sisältää kissantappovideoista pieniä katkelmia. Vaikka kidutusta tai surmia ei näytetä, ovat katkelmat omiaan herättämään herkissä katsojissa ahdistusta. Kannattaakin miettiä tarkkaan, kestääkö oma päänuppi tätä vai tuleeko todellisuutta dokumentoivista kohtauksista liian paha mieli.

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét on dokumentti kahdessa kerroksessa. Sen ydinkerroksen muodostaa vuonna 1996 tapahtunut, 6-vuotiaan JonBenét Ramsayn ratkaisematon murha. Mysteeriä lähestytään tällä kertaa kokeellisin keinoin: dokumentin pintakerros keskittyy kuvaamaan amatöörinäyttelijöitä, jotka hakevat roolia JonBenét’n murhasta kertovassa elokuvassa.

Ramsayt olivat täydellinen amerikkalainen perhe. Isä John toimi hyväpalkkaisessa työssä ja pystyi tarjoamaan perheelleen ylelliset puitteet. Äiti Patsy oli entinen kauneuskuningatar ja auttoi nyt tytärtään JonBenét’tä menestymään lapsimissinä. JonBenét’n lisäksi pariskunnalla oli myös toinen lapsi, pari vuotta vanhempi Burke-poika.

Perheidylli särkyi joulupäivänä 1996, kun Patsy löysi perheen kotoa lunnasvaatimuksen ja huomasi, että JonBenét on kadonnut. Kirjeessä vaadittiin reilua 100 000 dollaria vastineeksi JonBenét’n palauttamisesta. Muutamaa tuntia myöhemmin JonBenét’n ruumis löytyi perheen viinikellarista.

Kullakin näyttelijäkokelaalla on oma näkemyksensä siitä, mitä Ramsayden kodissa tapahtui murhapäivänä. Murhasiko Patsy Ramsay tyttärensä? Vai onko syyllinen isä John? Ehkä sittenkin joku ulkopuolinen? Vai veli Burke? Jokaisella on oma teoriansa, ja he saavat niistä myös vapaasti kertoa. Totuutta ei tällä kertaa ole tarkoituskaan selvittää.

Casting JonBenét on ennen kaikkea dokumentti siitä, miten ja miksi JonBenét Ramsayn tapaus on noussut niin merkittävään asemaan. Pieniä lapsia kuolee henkirikosten uhreina jatkuvasti – ja vain harva tapaus nousee uutisotsikoihin. JonBenét’n tapaus jaksaa kuitenkin kiinnostaa mediaa vielä yli 20 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Se, että kyse oli rikkaan, valkoisen ja hyvämaineisen amerikkalaisperheen lapsesta, selittää varmasti paljon. Myös se, ettei rikosta vielä tähän päivään mennessä ole ratkaisu, kiehtoo mieliämme. Uskon, että myös JonBenét’n ulkonäkö liittyy asiaan: jos JonBenét ei olisi ollut nuken näköiseksi puunattu lapsimissi, vaan ylipainoinen pottunokka, tuskin muistelisimme häntä. JonBenét on kuin Näpit irti kissoista -dokumentin kissat: fetisoitu objekti, joka kiinnostaa meitä, koska hän on söpö.

Casting JonBenét on virkistävän erilainen dokumentti. Tavalliset, omaa itseään esittävät ihmiset ovat tavattoman kiinnostavaa katseltavaa. Heidän teoriansa JonBenét’n kohtalosta eivät ole erityisen jännittäviä (samat jutut on käyty lehdistössä läpi jo moneen kertaan), mutta silti heidän kertomuksiaan ja ajatuksiaan on mukava kuunnella.

Parasta dokumentissa on sen melankolinen ja surullinen tunnelma. Suru liittyy kahteen menetykseen: JonBenét’n kuolemaan ja hänen kuolemansa ymmärtämisen mahdottomuuteen. Olemme menettäneet sekä JonBenét’n että mahdollisuuden ymmärtää, kuinka ja kenen vuoksi hän kuoli. Casting JonBenét’n tuo siksi mieleen surutyön ja elegian.

Coloradolaisten amatöörinäyttelijöiden juttuja olisi mieluusti seuraillut pidempäänkin. Dokumentissa harmittaa ainoastaan se, että se tuntuu ikään kuin loppuvan kesken. Se olisi kaivannut voimakkaampaa sulkeumaa. Toisaalta todellinen surutyökään ei lopu koskaan, ja siksi avoimen lopun voi hyväksyä.

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Vuosi 1984, Lépanges-sur-Vologne, Vosges, Ranska. Villeminien nuoren pariskunnan 4-vuotias poika Grégory löydetään hukutettuna joesta. Pian vastuun rikoksesta ottaa Korpiksi itseään kutsuva henkilö, joka on häirinnyt Villeminien perhettä nimettömillä kirjeillä ja puhelinsoitoilla jo pitkään. Murhaajan omaksuma lempinimi lienee viittaus Henri-Georges Clouzot’n elokuvaan Le Corbeau (1943), jossa Korppi-nimimerkin taakse kätkeytyvä hahmo tekee skandalöösejä paljastuksia yhteisössä arvostetuista henkilöistä.

Asetelma on kutkuttava. Korppi on epäsuorasti tunnustanut murhan – mutta kuka Korppi oikein on? Hän on häiriköinyt myös Grégoryn isän muuta perhettä ja sukua. Soittojen ja kirjeiden perusteella on selvää, että hän tietää suvun asioista paljon enemmän kuin ulkopuoliset. Vaikuttaa siis siltä, että Grégoryn on surmannut joku hänen omista sukulaisistaan.

Tapaus haisee. Aivan kuin Villeminen suku tietäisi, kuka Grégoryn on surmannut, mutta kukaan ei tahdo antaa murhaajaa ilmi. Ja vaikkei murhaajan henkilöllisyys olisikaan suvun tiedossa, he tietävät jotain, mitä eivät lausu ääneen. Tarina Grégoryn kuolemasta on kuin suoraan salapoliisiromaanin sivuilta.

Hämäräksi jää myös se, miksi Korppi kantoi kaunaa Grégoryn isää kohtaan. Kenties kyse oli yksinkertaisesti kateudesta: Villeminien perhe oli saavuttanut nopeasti taloudellisesti varsin vakaan aseman. Heillä oli kaunis koti ja suloinen pieni lapsi. Sinänsä tavallisia asioita, joita kuka tahansa ranskalaisperhe voi rehellisellä työnteolla hankkia itselleen. Silti nämä asiat ovat saaneet Korpin niin vihaiseksi, että hän on päättänyt pirstoa perheen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Vai ovatko? Onko takana sittenkin jotain muuta – jokin motiivi, joita Villeminien perhe ei medialle ole kertonut?

Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? on karmeasta aiheestaan huolimatta nostalgisen kaunis, melankolinen dokumentti. Mukana on valtavasti uutiskuvaa ja muuta arkistomateriaalia, jotka elävöittävät kerrontaa. Grégoryn vanhemmat Jean-Marie ja Christine pitävät pintansa loppuun asti. Pariskunnan suru on samanaikaisesti suorastaan tenhoisaa ja silti raastavaa.

Paradise Lost -dokumentit (1996/2000/2011) ja West of Memphis (2013) arvostelu

Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills (1996)

West Memphis Three -nimellä tunnetusta kolmikosta kertovat Paradise Lost -dokumentit kuuluvat maailman tunnetuimpien ja merkittävimpien rikosdokumenttien joukkoon. Toisin kuin monet muut true crime -dokumentit, Paradise Lostit onnistuivat silkan ruumiinpesemisen sijaan muuttamaan dokumentoimiaan tapahtumakulkuja – hieman samaan tapaan kuin tuoreemmat The Jinx (2015) ja Making a Murderer.

Aloitetaan alusta. Toukokuussa 1993 kolme 8-vuotiasta arkansasilaispoikaa löydettiin kuolleina asuinalueensa lähellä sijaitsevasta metsiköstä. Rikostutkijoiden mielenkiinto kääntyi nopeasti kohti kolmea paikallista nuorukaista, joiden tiedettiin mieltyneen raskaaseen musiikkiin ja tummiin vaatteisiin. Ajan henki huokui 80-luvulle ominaista moraalipaniikkia, joka syntyi saatananpalvontakultteja ja lasten hyväksikäyttöä koskevista huhuista ja oikeudenkäynneistä. Paniikin siemenet kylvettiin vuonna 1980 Michelle Remembers -muistelmateoksen myötä, ja se saavutti huippunsa McMartinin päiväkotia koskevassa oikeudenkäynnissä vuosina 1987-1990.

Paradise Lost 2: Revelations (2000)

West Memphis Threen tapaus on osa tätä jatkumoa. Kun kolme pikkupoikaa surmataan uneliaassa pikkukaupungissa, on helppoa ja mukavaa etsiä selitystä saatananpalvonnasta. Ihan sama, vaikka todennäköisin syyllinen lapseen kohdistuneessa henkirikoksessa on joku lapsen omista lähiomaisista. Olisi ikävää syyttää näin äärimmäisestä ja ilkeästä teosta tavallisia, työssäkäyviä, perheellisiä ihmisiä – paljon helpompaa on kohottaa syyttävä sormi kohti kolmea vähän kummallisen näköistä ja vaarallisesta hevimusiikista kiinnostunutta teiniä. Yep, näin se homma toimii.

Ensimmäinen Paradise Lost -dokumentti (1996) kuvaa alkuperäistä murhaoikeudenkäyntiä. Paradise Lost 2: Revelations (2000) keskittyy John Mark Byersin eli murhatun Christopher-pojan kasvatti-isän edesottamuksiin ja suorastaan pakkomielteenomaiseen suhteeseen West Memphis Threetä kohtaan. Dokumentissa kuvataan myös oikeudenkäyntiä seurannutta valitusprosessia ja kolmikon vapauttamista vaativaa kansanliikettä, jonka syntyyn ensimmäinen dokumentti myötävaikutti. Viimeinen osa, Paradise Lost 3: Purgatory (2011), nostaa esiin uuden potentiaalisen syyllisen ja toisaalta asettaa pisteen oikeusprosessille West Memphis Threen osalta.

West of Memphis (2013)

West of Memphis (2013) on eräänlainen henkinen jatko-osa Paradise Lost -dokumenteille, joskin sen voi ilman muuta katsoa myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se kääntää katseet jälleen kohti vuoden 1993 tapahtumia: rikospaikan yksityiskohtia, poliisitutkinnan virheitä ja mahdollisia syyllisiä. Dokumentin on tuottanut West Memphis Three -kolmikkoon kuuluva Damien Echols yhdessä Peter Jacksonin kanssa.

Paradise Lost -dokumenttien pääasiallinen tarkoitus on osoittaa, kuinka heppoisin perustein West Memphis Three tuomittiin raa’asta rikoksesta raskaisiin tuomioihin. Samalla dokumentin tekijät kuitenkin syyllistyvät itse samaan, mistä he syyttävät muita – siis tapaukseen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden syyllisyydellä spekulointiin ja julkiseen epäilysten nostattamiseen. Kun syytös on kerran esitetty näin näkyvässä kanavassa, on syntynyttä tahraa mahdoton pestä pois.

Paradise Lost 3: Purgatory (2011)

West Memphis Threen tapauksessa on kiinnostavaa se, kuinka vahvasti sen kuvauksessa keskitytään nimenomaan kolmeen (syyttöminä) tuomittuun nuorukaiseen. Olennaista ei ole murha, vaan sitä seurannut oikeusmurha. Erikoinen yksityiskohta on se, että englanninkielisestä Wikipediasta ei löydy lainkaan itse rikokselle omistettua artikkelia – sen sijaan löytyy kyllä kattava West Memphis Three -artikkeli, jossa rikoksen yksityiskohdat käydään läpi. Eipä tule mieleen montaa sellaista yksittäistä rikosta, jotka profiloidaan näin vahvasti nimenomaan rikoksesta syytettyjen identiteettiä vasten. Vastaavista tapauksista tulee mieleen lähinnä O. J. Simpsonin keissi. (Sarjamurhatapaukset ja muut rikossarjat ovat sitten eri juttu.)

Eräs selittävä tekijä tälle lienee ”pääsyytetyn” eli Damien Echolsin karisma. Vuonna 1993 Echolsin habitus oli sekoitus pahaa poikaa ja nallekarhua. Vanhoilliset ja jumalaapelkäävät piirit näkivät hänessä saatananpalvontakultin johtajan, hänen syyttömyyteensä uskovat nuoret ja naiset puolestaan elämässään söpösti eksyneen ja epävarman, ilkikurisesti virnistelevän miehenalun. Hänen myöhemmät vaiheensa tekivät hänestä yhä romanttisemman hahmon. Jos West Memphis Three olisi ollut yhtä kuin kolme finninaamaista, äänenmurroksen ja ylipainon kurimuksessa taistelevaa teinipoikaa, keissi ei varmasti olisi saanut osakseen yhtä laajaa huomiota kuin se on saanut.

Damien Echols ensimmäisessä Paradise Lost -dokumentissa.

Syyttäjä pyrki kuvaamaan Echolsin oikeudenkäynnissä satanistisen kultin johtohahmona. Sinänsä kiinnostavaa onkin, mihin suuntaan hänen julkinen hahmonsa on oikeusprosessessin päättymisen ja West of Memphisin julkaisun jälkeen kehittynyt: viime vuosina Echols on puhunut yhä enemmän julkisuudessa omasta polustaan magian harjoittajana. Asiasta voi lueskella lisää vaikkapa Echolsin kotisivuilta tai miehen Insta-tililtä. Jos hän ei teini-ikäisenä ollut kiinnostunut käytännöllisen magian harjoittamisesta, hän totisesti kiinnostui siitä vankilavuosinaan.

En tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta Echolsin kertomukset magian harjoittamisesta vankilassa ovat kiinnostavia. Toisaalta tapa, jolla hän tuo työtään (tai ”työtään”) nykyään esille julkisuudessa, tuo ikävällä tavalla mieleen Crowleyn, LaVeyn ja muutaman muun huomionkipeän ”maagin”.

Paradise Lost -dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordicissa. West of Memphis on julkaistu Suomessa DVD:llä ja on suhteellisen helposti löydettävissä vaikkapa kirjastosta.

 

Making a Murderer (2015-) arvostelu, 1.-2. tuotantokausi

making a murderer arvostelu
Making A Murderer (2015-)

Making A Murderer (2015-) on dokumenttisarja Steven Averysta, joka istui syyttomänä vankilassa vuosina 1985-2003. Vuonna 2005 Avery pidätettiin jälleen, tällä kertaa nuoren naisen murhasta. Dokumentissa Averyn ja hänen perheensä elämää seurataan vuodesta 2005 oikeusprosessin viimeisiin käänteisiin asti. Sarjan nimi, Making a Murderer, kertoo olennaisimman siitä, kuinka tapahtumaketjua dokumentissa kuvataan: Avery esitetään ihmisenä, josta ”tehtiin murhaaja” ja joka joutui kahdesti syytetyksi rikoksista, joita hän ei tehnyt.

Averyn elämää seurataan dokumentin kahdessa tuotantokaudessa vuodesta 2005 vuoteen 2018 saakka. Dokumentin tekijät osoittavat ihailtavaa pitkäjänteisyyttä – yli kymmenen vuoden omistautuminen Averyn ja hänen läheistensä elämän kuvaamiselle kysyy sisua. Se vaatii myös vahvaa uskoa siihen, että Avery toden totta on syytön niihin rikoksiin, joista häntä on vuosien varrella syyetty.

Steven Avery (oik.) vapautumisensa jälkeen vuonna 2003.

Averyjen perhe on jo vuosikymmenien ajan pyörittänyt autoromuttamoa wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. He ovat yksinkertaista, maanläheistä väkeä, jotka keskittyvät huolehtimaan omista asioistaan. Isät antavat parran kasvaa purkaessaan romuttamolle tuotujen autojen öljyisiä moottoreita, äidit huolehtivat perheestään kuin karhuemot. Välillä käydään metsästämässä peuroja, ja sen jälkeen juodaan halvinta kaupasta löytyvää olutta suoraan alumiinitölkeistä. Lapsista kasvaa suoraviivaisia ihmisiä, jotka sanovat avoimesti, mitä ajattelevat.

Jostakin syystä Averyt joutuvat kotikaupungissaan epäsuosioon – tai jotain sellaista. Jää hieman epäselväksi, miksi jotkut katsovat Steven Averya kieroon. Lopputuloksena on joka tapauksessa se, että kun Penny Beerntsen pahoinpidellään ja raiskataan vuonna 1985, Steven Avery pidätetään välittömästi. Vedenpitävästä alibistaan huolimatta hänet myös tuomitaan.

Averyn pidätyskuva vuodelta 1985.

18 vuotta myöhemmin tapausta koskevaa todistusaineistoa tutkitaan uudelleen DNA-teknologialla. Uudet testit paljastavat todellisen syyllisen, jonka osallisuutta rikokseen poliisin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tutkia jo vuonna 1985. Vaikuttaa kuitenkin yhä vahvemmin siltä, että poliisille syyllisen kiinnisaamista tärkeämpää oli saada Steven Avery telkien taakse verukkeella millä hyvänsä.

Vapauduttuaan Avery hakee mittavia vahingonkorvauksia hänet pidättäneiltä ja tuominneilta viranomaisilta.  Kesken vahingonkorvausprosessin Avery kuitenkin pidätetään uudelleen – tällä kertaa 25-vuotiaan Teresa Halbachin murhasta.

Mistä on kyse? Onko Avery muuttunut 18 vankilavuotensa aikana väkivaltaiseksi hirviöksi? Oliko hän ehkäpä hirviö kaiken aikaa, jo ennen vankilaan joutumistaan? Ehkä olikin yleisen turvallisuuden kannalta hyvä, että hän istui 18 vuotta vankilassa – kenties syyttömänä, mutta kuitenkin?

Vai onko kyse siitä, että tahot, joilta Avery hakee korvauksia vankilavuosistaan, haluavat säilyttää kasvonsa ja välttyä sekä virkavirhesyytöksiltä että valtavien vahingonkorvausten maksulta?

Kuka surmasi Teresa Halbachin?

Making A Murderer kertoo paitsi Steven Averysta, myös hänen läheisistään. Averyn lähipiiri on täynnä sympaattisia olentoja. Erityisesti Averyn vanhempien eli Dolores ja Allan Averyn liikkeitä seurataan tarkasti. Hobittimainen, vuosi vuodelta haurastuva Dolores on kaikessa yksinkertaisuudessaan herttainen hahmo. Allan Averyn hitaat, mutta voimakkaat askeleet ja syvältä rinnasta kumpuava ääni tuovat mieleen Tolkienin entit.

Oma lukunsa on Averyn toisella tuotantokaudella kuvaan astuva asianajaja Kathleen T. Zellner, josta voidaan sekä esiintyjänä että asianajajana olla montaa mieltä. Minä pidän hänestä valtavasti. Hän on häpeilemätön, kulmikas ja äärimmäisen tarkka. Hieman ikävää on, että Zellner on kova arvostelemaan toisten asianajajien tekemisiä. Toisaalta ymmärrän, että kun ammattivuosia on mittarissa sen verran kuin hänellä, on hänellä melkoisesti asiantuntemusta, jonka pohjalta sanoa mielipiteensä muiden valinnoista.

Monet dokumentin jaksot muistuttavat siitä, ettei Yhdysvalloissa ole julkista terveydenhuoltoa. Averyjen suut ovat täynnä ruskeita, vinoja hampaita – Zellnerin suu taas hohtaa valkoisenaan.

Steven vanhempiensa kanssa

Making A Murderer puhuu vahvasti Averyn syyttömyyden puolesta. Olisi hölmöä ajatella, että yksittäinen katsoja voisi yhden dokumentin perusteella muodostaa luotettavan käsityksen siitä, onko syytetty syyllinen vai ei. Jos rikokset olisi mahdollista ratkaista näin helposti, emme tarvitsisi näin mittavia tutkinta- ja oikeuskoneistoja mihinkään.

Dokumentti onnistui kuitenkin vakuuttamaan ainakin minut siitä, että jotain outoa Averyn tapauksessa kyllä on. Samaa olen jo vuosia miettinyt Anneli Auerin tapauksesta: en osaa sanoa, onko Auer syyllinen vai syytön, mutta selvää mielestäni on, että tapauksen tutkinta ei mennyt aivan protokollan mukaan. Ja jos tapauksen tutkinnassa on jotain hämärää, onko oikein olettaa, että langettava tuomio olisi oikeudenmukainen?

Jos Steven Avery on todella lavastettu syyttömänä Teresa Halbachin murhaajaksi, joudumme kyseenalaistamaan koko Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän luotettavuuden. Kuinka Yhdysvaltojen poliisi- ja oikeusjärjestelmä voi pettää yksittäisen, syyttömän ihmisen näin pahasti? Eikö jokaisella amerikkalaisella ole aihetta pelkoon?

Vuonna 2003 Stevenistä (kolmas vasemmalta) tuli hetkeksi väärin tuomittujen vankien mannekiini.

Making A Murderer tarjoaa suhteellisen uskottavan selityksen sille, miksi Avery alun perin on hypoteesissa lavastettu syylliseksi Halbachin murhaan: osa lainvalvojista tahtoo peittää virheensä ja säilyttää kasvonsa. Mutta jos näyttö Averyn syyllisyydestä on todella niin heikkoa kuin dokumentissa annetaan ymmärtää, miksi oikeusaste toisensa jälkeen hylkää tapaukseen liittyvistä tuomioista jätetyt valitukset ja vetoomukset?

Uskon löytäneeni vastauksen: tuomarit toimivat osana samaa vallankäytön instituutiota kuin sheriffit, etsivät ja poliisit, joiden toiminnan Averyn tapaus on asettanut huonoon valoon. Länsimaisessa yhteiskunnassa lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovalta on toki vallan kolmijako-opin mukaisesti jaoteltu eri instituutioille.

Se ei silti tarkoita, ettei lakia toimeenpanevaan viranomaiseen kohdistettu kritiikki lainkaan kolhaisisi sellaista tahoa, joka käyttää tuomiovaltaa. Länsimainen vallankäyttöjärjestelmä on kuin kristillinen jumala: se on samanaikaisesti sekä kolminainen että yksi. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta ovat isossa kuvassa osa samaa, suurempaa kokonaisuutta.

The man you love to hate: syyttäjä Kevin Kratz tekee kaikkensa, jotta Steven Avery tuomitaan Teresa Halbachin murhasta.

Tieto siitä, että lakia toimeenpanevien viranomaisten toimissa olisi jotakin epäeettistä, saattaa olla myös tuomiovaltaa kantavalle epämiellyttävä. Ajatellaan asiaa yksilötasolta: miltä yksittäisestä henkilöstä, joka edustaa julkista valtaa, tuntuu, kun toiseen julkista valtaa edustavaan henkilöön kohdistetaan syytöksiä väärinkäytöksistä ja epäeettisestä toiminnasta? Reaktiot varmasti vaihtelevat persoonasta riippuen – moni kuitenkin todennäköisesti kokee asian omakohtaisesti kiusallisena.

On inhottavaa ajatella, että väärinkäytöksiä voisi tapahtua siinä valtakoneistossa, jolle yksilö on omistanut koko elämänsä ja jonka oikeudenmukaisuuteen hän luottaa kuin peruskallioon. Äärimmillään koko yksilön identiteetti joutuu tällaisessa tilanteessa kyseenalaistetuksi.

Kathleen Zellner jatkaa koputtamista.

Sarjassa seurataan hartaasti Teresa Halbachin murhasta annettujen tuomioiden jälkeistä, monisäikeistä prosessia: valituksia, hakemuksia, vetoomuksia, yksi toisensa jälkeen. Kerrontaa rytmittävät infograafit havainnollistavat nousua oikeusasteesta toiseen – yhä ylemmäs ja ylemmäs.

Graafit tuovat mieleen Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanin ja erityisesti siinä esitetyn tarinan miehestä, joka saapuu oikeuden portille pyytämään portinvartijalta sisäänpääsyä. Kun portinvartija kieltää miestä astumasta sisään, tämä kurkistaa oikeuden avoimesta ovesta sisään, jolloin portinvartija toteaa:

If it tempts you so much, try going inside in spite of my prohibition. But take note. I am powerful. And I am only the lowliest gatekeeper. But from room to room stand gatekeepers, each more powerful than the last. I cannot endure even one glimpse of the third.

Huone huoneelta portinvartijat muuttuvat voimakkaammiksi. Aste asteelta voittaminen muuttuu yhä epätodennäköisemmäksi ja vaikeammaksi. Toivoa ei saa silti heittää. Vaikuttaa siltä, että Kafkan tarina on myös Kathleen Zellnerille tuttu – toisen tuotantokauden lopulla hän toteaa ”jatkavansa koputtamista”, kunnes Steven päästetään sisään oikeuden ovesta.

Steven Averyn tapauksen käsittely eri oikeusasteissa jatkuu edelleen. Nähtäväksi jää, saammeko katsoa Making A Murdererista vielä kolmannen tuotantokauden.

*****

Kissan kuolema (1994) arvostelu

Kissan kuolema (1994)

Kissan kuolema (1994) on suomalainen nuortenelokuva vallankäytöstä, seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, kuinka vaikeaa hankalista lähtökohdista ponnistavan on saada apua ja oikeutta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat koulukotiin, jossa asuvat nuoret joutuvat yksi toisensa jälkeen Sika-nimellä kutsutun raiskaajan uhreiksi.

Näin Kissan kuoleman ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla – olin tuolloin varmaankin noin 12-vuotias. Elokuva teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ajatus koulukodin asukkaiden kokemasta ahdistuksesta ja pelosta jäi mieleen. Keskushahmot on ajettu nurkkaan: he eivät voi kertoa kokemastaan väkivallasta kellekään, sillä kuka nyt koulukotiin sijoitettuja ”vaikeita nuoria” uskoisi?

Kissan kuolema ajaa elokuvan keskushahmot yhteen: Nitta (Marja Pyykkö) ja Ari (Kalle) Ahola.

Tilanne muuttuu, kun koulukodin johtajattaren tytär Annaleena ilmestyy kotiin silmä mustana ja huuli halki. Kuitenkaan edes hyvän kodin tyttö ei uskalla viedä asiaa tutkittavaksi, vaan piiloutuu koulukodin suihkuun. Täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta (Marja Pyykkö) auttaa Annaleenaa minkä voi. Hänkin tietää, miltä tuntuu joutua Sian kynsiin.

Päivät kuluvat. Tytöt oireilevat ja yrittävät lohduttaa toisiaan – tietäähän kukin heistä, mitä muut ovat kokeneet. Muuri aikuisten ja nuorten välillä pysyy vahvana. Vaikka koulukodin johtajatar vakuuttaa, että ongelmista voi ja pitää puhua, nuoret tietävät, että tietyistä asioista kannattaa suu pitää kiinni – puheeksiotto voi nimittäin kostautua. Nitta pysyy tolkuissaan paremmin kuin muut, nousee nuorten äitihahmoksi ja puolustaa omiaan.

Juuri siksi Sika päättää kostaa juuri Nitalle. Kyse ei ole enää vain nuorten tyttöjen fyysisestä pakottamisesta, vaan laajemmasta vallankäytöstä. Sika tahtoo hallita uhriensa elämää kaikin mahdollisin tavoin.

”Lujaa Lada laatua” – Saku (Peter Franzén) Arin auton kyydissä.

Kissan kuolemassa nähdään monia tulevia suomalaisen elokuva- ja televisioviihteen tunnettuja kasvoja. Peter Franzén nähdään elokuvassa vankikarkuri Sakuna. Salkkareiden Teresana tunnettu Sanna-June Hyde tekee pienen roolin räväkkänä Ilsenä. Petri Hanttu ja Riku Suokas vilahtavat viikonloppulomiaan viettävinä jääkäreinä. Pahoin traumatisoitunutta Sirua esittävä Helena Vierikko nappasi työstään jopa Jussi-palkinnon. Ilmeisesti Eero Milonoffkin hujahtaa jossakin elokuvan kohtauksessa – missä, se meni minulta ohi.

Elokuvan keskushahmoja esittävät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toisenlaisista yhteyksistä: Ahola Don Huonot -yhtyeen nokkamiehenä ja Pyykkö elokuvaohjaajana.

Nuori Kalle Ahola on Kissan kuoleman tähti.

Niin, Kalle Ahola… 22-vuotiaan Aholan hiljainen karisma on hämmästyttävän voimakas. Hänen vaitelias roolisuorituksensa vastikään koulukodin ohjaajana aloittaneena Arina erottuu elokuvassa edukseen. Hahmona Ari ei ole erityisen mieleenpainuva – Ahola kuitenkin tekee hänestä kiinnostavan. Vaikea on arvioida, mitä Aholasta olisi tullut, jos hän olisi musiikkiuransa sijaan keskittynyt näyttelemiseen.

Yleisesti Kissan kuoleman nuorten näyttelijöiden työskentely on haparoivaa ja toisinaan pahastikin yliampuvaa, tai siltä se ainakin näin 25 vuotta myöhemmin tuntuu. Ylipäätään elokuva näyttää ja tuntuu hienoisessa suttuisuudessaan enemmän televisioelokuvalta kuin teatterifeaturelta. Sanon tämän pikemminkin kuvaillakseni elokuvaa, en arvottaakseni sitä. Oikeastaan elokuvan nuhjuisuus ja kotikutoisuus jopa korostaa kauniisti sen nostalgisen harmaata 90-lukulaisuutta.

Nitta, Annaleena, Mimosa, Siru ja 90-luvun alun rock-tyyli.

Kissan kuolema on katsomisen arvoinen ennen kaikkea ajankuvana. Filmin laatu ja värimäärittely, aneemiset hämäläismaisemat, rokkityttö Mimosan mustaksi värjätty tukka ja paksut kajalit, korkeavyötäröiset farkut ja nahkatakit, Hämeenlinnan keskustan Sokos ja elokuvateatteri Maxim… Kaikki ehtaa ysäriä. Kyse ei ole pelkästään visuaalisesta nostalgiasta – elokuva kiteyttää myös sen henkisen ilmapiirin, jossa mikään ei tunnu miltään.

En tosin ole varma, liittyykö se enemmän teini-ikään vai 90-luvun alkuun.

Nitta miettii elämää elokuvateatteri Maximin vessassa. Tässä vessassa olen minäkin tainnut joskus käydä.

Vaikka aika on patinoinut Kissan kuolemaa rankasti, ovat sen teemat #metoon jälkeisenä aikana yhä ajankohtaisia. Kynnys ottaa esille häirinnän ja väkivallan kokemuksia on periaatteessa madaltunut. Toisaalta taas olemme saaneet nähdä, millaisia asenteita ja kommentteja saavat osakseen ne, jotka kertovat kokemuksistaan. Seksuaalirikoksen uhrin asema on edelleen mahdottoman vaikea ja puheeksiotto rohkeimmillekin vaikeaa – etenkin silloin, kun tekijänä on yhteisössä luotettu ja arvostettu henkilö. Lisäksi puhumattomuuden muuri nuorten ja aikuisten välillä on ja pysyy. Kun kaikki on kunnossa, on puhuminen helppoa. Mutta ne nuoret, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten, pysyvät hiljaa.

Jätän elokuvan tähdittämättä – vuonna 2019 elettynä elokuvakokemuksena Kissan kuolema on luultavasti parempi kuin elokuvana sinällään.

VLMedia julkaisi viime keväänä Kissan kuolemasta ensimmäisen DVD-version. Olen saanut VLMedialta arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.