William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Häxan (1922) x Mara Balls @ Loud Silents 14.4.2019

Huh huh, millaisen päätöksen vuoden 2019 Loud Silents -festivaali sai! Häxan (1922) on dokumentinomainen, seitsemästä lyhyestä kertomuksesta koostuva elokuva, joka kertoo noitavainojen syistä ja uhreista kautta historian. On vaikea ymmärtää, kuinka Häxanin kaltainen elokuva on voitu tuottaa vuonna 1922 – elokuvassa kun nähdään verrattain paljon alastomuutta, väkivaltaa ja muuten vaan ruokotonta kuvastoa, joka olisi helppo tulkita hengeltään antikristilliseksi.

Ohjaaja Benjamin Christensen esittää Häxanissa paholaista.

Häxan on jaettu seitsemään osaan. Ensimmäinen osa kuvaa ihmiskunnan mytologiaan ja kosmologiaan liittyviä käsityksiä ja taikauskon juuria. Sen jälkeen siirrytään elokuvan kertovaan osaan. Osissa 2, 3 ja 4 näemme julmia kuvauksia keskiaikaisten noitien teoista, kuulusteluista ja rangaistuksista.

Osien 5 ja 6 kuvauksissa noitien jahtaamisesta ja tuomitsemisesta on tullut oma ammatinhaaransa, jonka edustajat voidaan ”onneksi” pyytää apuun, kun paholainen tunkeutuu nunnaluostariin häiritsemään naisten arkea. Viimeisessä luvussa menneiden vuosisatojen ilmiöille tarjotaan lääketieteellinen selitys: noituudesta syytetyt naiset ovatkin kärsineet kleptomaniasta, hysteriasta tai muista mielisairauksista.

Häxanin sadunomainen näyttämöllepano on vertaansa vailla.

Vaikka Häxan ottaa näennäisesti dokumentin muodon, on siinä kauhu- ja eksploitaatioelokuvien piirteitä. Saatanallisia rituaaleja kuvataan pitkällisesti: noidat tanssivat nuotion ympärillä, lempivät eläimellisten demonien kanssa, synnyttävät paholaiselle epämuodostuneita jälkeläisiä ja valmistavat ruokaa pikkulapsista. Kaikki paholaista palvovat suorittavat myös sakramentin – eli suutelevat paholaisen takamusta. Elokuvan loppupuolella Saatanan lietsoo pauloihinsa viattoman nunnan, jolloin paniikki leviää kokonaiseen nunnaluostariin.

Kuvauksia noitasapateista kehystävät noituudesta syytettyjen naisten kertomukset, jotka huudetaan ilmoille pitkällisten kidutussessioiden päätteeksi. Kidutuksesta kantavat vastuun munkit, joilla näyttää olevan enemmän sadistisia taipumuksia kuin luontaista kykyä luostarielämälle ominaiseen hartauteen ja teologiseen pohdiskeluun.

Häxanin ensi-illasta on kulunut lähes sata vuotta. Osa sen kuvaamista tapahtumista ja yksityiskohdista on noussut jo kliseen asemaan. Malleus Maleficarum, joka oli elokuvan luojalle eli ohjaaja Benjamin Christensenille merkittävin yksittäinen inspiraation lähde, oli 1920-luvulla harvinainen teos. Nyt se käännetty suomeksi nimellä Noitavasara ja sen voi kuka tahansa ostaa kirjahyllyään koristamaan. (Harvassa ovat ne, jotka viitsivät sitä oikeasti lukea – useimmiten kirja ostetaan kotiin pelkäksi hyllyn koristeeksi.)

Jotkin Häxanissa esitetyistä kuvista ovat tulleet tutuiksi muualta populaarikulttuurista. Elokuvassa vilahtaa esimerkiksi kuva Pazuzusta, jonka ”kaikki” ovat sittemmin nähneet Manaaja-elokuvissa. Häxania voi pitää myös varhaisena nunsploitation-elokuvana tai ainakin nunsploitationin selkeänä esikuvana.

Pazuzu on tullut sittemmin tutuksi Manaaja-elokuvista.

En yritä sanoa, että Häxanilla ei olisi nykykatsojalle mitään tarjottavaa – pikemminkin päinvastoin: se on kauhuelokuvan merkittävä edelläkävijä ja tiennäyttäjä. Se nosti valkokankaalle sellaista kuvastoa, jota elokuvayleisöt eivät olleet koskaan aiemmin nähneet – ja josta myöhempien vuosikymmenien kauhuelokuvat ammensivat kahmalokaupalla.

Häxanin visuaalinen omalaatuinen näyttömöllepano tukee kerrontaa ja on omiaan tulemaan uniin. Paholaisten ja demonien naamiot on muovattu aikaa ja vaivaa säästelemättä. Hurjat noitasapatit, luostarien kidutuskammiot ja noitien asumukset tarjoavat oivan näyttämön elokuvan tapahtumille.

Kuitenkaan kuvauksessa ei luoteta pelkästään taitavan lavastuksen ja puvustuksen voimaan – myös näyttelijäntyölle annetaan sijaa. Elokuvassa on lukuisia pitkiä ja koskettavia otoksia ahdinkoon joutuneista naisista. Ohjaaja Christensen luottaa lähikuvan voimaan, ja hyvä niin.

Kuva: Sara Aaltio / Loud Silents

Loud Silents -festivaalilla Häxanin säestyksestä huolehti Mara Balls -nimellä toimivan kitaristi-laulajan yhtye. Koska en näköjään tiedä suomalaisesta nykymusiikista enää mitään, oli Mara Balls minulle uusi tuttavuus – ja millainen tuttavuus! Yhtyeen keulakuva hallitsee instrumenttinsa hämmästyttävän hyvin. Säestys lähenteli tyyliltään paikoin 70-luvun occult rockia, paikoin taas unettavaa mutta melodista dronea, joka sopi Häxanin tunnelmaan oivallisesti. Komeampaa päätöstä Loud Silents -festivaalille en olisi voinut toivoa.

The Ritual (2017) arvostelu

the ritual 2017 arvostelu
The Ritual (2017)

The Ritual (2017) on kauhuelokuva neljästä kolmekymppisestä kaveruksesta, jotka joutuvat vaellusreissulla omituisten, väkivaltaisten tapahtumien keskelle. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä metsärämistelystä, vaan tapahtumien taustalla on päähenkilö Luken trauma, joka palaa metsässä yhä uudelleen hänen mieleensä. Kokonaisuudessaan elokuva on sekoitus The Wicker Mania, Blair Witch Projectia ja Vertigoa (sillä erotuksella, että The Ritualin päähenkilö ei menetä elokuvan alussa rakastettuaan, vaan parhaan ystävänsä).

Kaikki alkaa miesten yhteisestä illanvietosta, jossa suunnitellaan yhteistä matkaa. Mahdollisista kohteista käydään tiivistä keskustelua: Belgia? Amsterdam? Rob tekee villin ehdotuksen: lähdetään vaeltamaan Ruotsiin! Muut eivät innostu. Kohde jää valitsematta, ja miehet poistuvat ravintolasta. Luke ja Rob piipahtavat ostamassa vodkapullon läheisestä marketista. Harmi vaan, että markettiin astuessaan he joutuvat keskelle väkivaltaista ryöstöä. Luke selviää tilanteesta säikähdyksellä, mutta Robilla on huonompi onni.

the ritual 2017 arvostelu
Hutch, Phil ja Dom ihmettelevät. Taustalla Luke.

Kokemus jää vaivaamaan Lukea. Oli hänen ideansa käydä marketissa viinaostoksilla – Rob lähti mukaan vain seuraksi. Tietoisuus siitä, että hän ei edes yrittänyt puolustaa ystäväänsä väkivaltaisia ryöstäjiä vastaan, ei jätä Lukea rauhaan: Olisi pitänyt mennä ravintolasta suoraan kotiin. Olisi pitänyt edes yrittää puolustaa ystävään. Olisi pitänyt edes yrittää, tehdä edes jotain.

Puolen vuoden kuluttua kaverukset ovat valmiit toteuttamaan Robin idean vaellusreissusta Ruotsissa. Valtaosaa vaeltaminen ei sinänsä kiinnosta – pikemminkin ajatuksena on kunnioittaa Robin muistoa. Retki saa pian ikävän käänteen, kun kömpelön nörtin arkkityyppiä edustava Dom kompastuu ja teloo nilkkansa. Miehet päättävät unohtaa alkuperäisen matkasuunnitelmansa ja oikaista poluttoman metsän läpi.

Kannattaako? Ei.

the ritual 2017 arvostelu
Metsästä löytyy mökki, mökistä outo alttari.

Ei aikaakaan, kun miehet alkavat kohdata metsässä outoja, pelottavia ja uhkaavia näkyjä. Metsässä on merkkejä siitä, että paikassa on tehty noitatemppuja tai vähintään harjoitettu jonkinlaista pakanauskontoa. Sää muuttuu surkeaksi, ja öisin miehet näkevät kummallisia painajaisia. Poluton metsä ympäröi joukkoa joka puolelta, ja toivo ulospääsystä näyttää päivä päivältä heikommalta. Metsässä liikkuu jokin suuri, epäinhimillinen ja nälkäinen.

The Ritual tarjoaa muutaman hiuksia nostattavan, kiinnostavan kohtauksen. Se luo parhaiden metsäleffojen tavoin voimakkaan tunteen siitä, että sekä pakeneminen että taisteleminen on mahdotonta. Juuri siksi elokuva tuokin monin paikoin mieleen kaikkien metsäkauhujen äidin eli Blair Witch Projectin – pääosin positiivisessa mielessä.

the ritual 2017 arvostelu
Autiomökissä yöpyminen – huono idea.

Elokuvan kliimaksi on… erikoinen. En suoraan sanottuna tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ollaan kauhuelokuvien suurten kysymysten äärellä: näyttääkö hirviö kameralle vaiko ei? The Ritual nojaa kauan näkymättömyyden estetiikkaan, ja kun – niin, tosiaan: kun – se siitä luopuu, se tekee sen verrattain tyylikkäällä ja yllättävällä tavalla.

Vaikka olen nähnyt parempia ja pelottavampia metsäelokuvia, on The Ritualilla selvät ansionsa. Se ei kenties lukeudu tulevaisuuden suurten kauhuklassikoiden joukkoon, mutta on silti katsomisen väärti.

Elokuva on katsottavissa Netflixistä.

*****

Salem (2014–2017) arvostelu

salem arvostelu
Salem (2014–2017)

Salem (2014–2017) on fantasiavaikutteinen kauhusarja, jossa on piirteitä myös historiallisesta draamasta. Se kertoo kuuluisista noitavainoista ja niiden jälkeisestä ajasta Salemissa. Toisin kuin virallinen historia nykyään kertoo, Salemissa noidat ovat totisinta totta ja pitävät juonillaan ja tempuillaan Salemin kaupunkia tiukasti puristuksessaan.

Sarjan keskiössä seisoo Mary (upea Janet Montgomery), nuori nainen, joka luovuttaa sarjan alussa niin sielunsa kuin syntymättömän lapsensa Saatanalle. Nuori Mary jää yksin avioton lapsi kohdussaan, kun lapsen isä ja Maryn rakastettu John Alden (Shane West) lähtee taistelemaan intiaaneja vastaan käytävässä sodassa. Tehtyään sopimuksen Saatanan kanssa Mary saa käyttöönsä mahtavat noitavoimat ja liittyy Salemissa jo pitkään kukoistaneeseen noitien yhteisöön.

salem arvostelu
John ja Mary lämmittelevät vanhaa lempeä.

Seitsemän pitkää vuotta myöhemmin John Alden palaa Salemiin ja saa selville, että Mary on nainut George Sibleyn eli kaupungin merkittävimmän miehen. Merkillistä kyllä, herra Sibley on menettänyt puhe- ja liikuntakykynsä, minkä vuoksi Mary hoitaa miehensä raha-asioita ja edustaa tätä kaupungin neuvostossa. Miehensä edustajana Marylla on siis enemmän valtaa kuin kenelläkään muulla koko kaupungissa. Georgen merkillinen sairaus on tietenkin seurausta Maryn loitsuista, mutta tätä ei tiedä John Alden sen enempää kuin kukaan muukaan kaupungin tavallisesta väestöstä.

Salemin kantava juonilinja on Maryn ja John Aldenin välillä leimuava rakkaus, jota erossa vietetyt vuodet eivät ole sammuttaneet. Harmi vaan, että John ja Mary ovat sarjan ensimmäisestä jaksosta lähtien Salemia halkovan rintamalinjan eri puolilla: John ei usko noitien olemassaoloon ja pyrkii parhaansa mukaan hillitsemään taikauskon aiheuttamaa paniikkia, Mary puolestaan lietsoo tuota pelkoa ja nostattaa noitavainojen kuohuja entisestään. Mutta miksi ihmeessä kaupungin vaikutusvaltaisin noita pyrkii lietsomaan noitavainoja? Vastaus selviää sarjan mittaan.

salem arvostelu
Cotton oppii tuntemaan myötätuntoa niitä kohtaan, jotka on tuomittu heiveröisin perustein. Häpeäpaalussa Cottonin lemmitty, prostituoitu Gloriana.

John Alden lyöttäytyy pian Salemiin palattuaan yksiin pastori Cotton Matherin kanssa. Cotton uskoo pahojen voimien mellastavan Salemissa ja tuomitsee aluksi kaupunkilaisia liian äkkipikaisesti, mutta ymmärtää pian, ettei noitia voiteta hätiköidyillä tuomioilla ja silmittömällä väkivallalla. Cotton ja Alden ovat mainio parivaljakko: Alden on voimakas ja notkea sotilas, Cotton taas kirjaviisas ja taitava puhuja. Kaikkiaan Cotton nousi sarjan hahmoista suosikkieni joukkoon.

Mainita täytyy myös Maryn oikea käsi, intiaanityttö Tituba, jonka opastuksella Marysta tuli noita. Tituba on sarjan ainoa ei-valkoinen noita. Jää hieman epäselväksi, mikä merkitys Tituban syntyperällä on hänen voimiensa suhteen – vaikuttaa siltä, että hänessä sekoittuu vanha intiaanien käyttämä magia ja Englannista saapuneiden Essex-noitien perinne. Tituba on koko sarjan ajan salaperäinen ja surullinen hahmo – vaikka hän on osa suurempaa noitien yhteisöä ja vaikka hänellä on vaikutusvaltaa jopa itseään voimakkaampiin noitiin, vaikuttaa hän silti aina olevan yksin.

salem arvostelu
Mary ja Tituba seitsenpäätyisen talon parvekkeella

Rauhantuomarin tytär Anne Hale on naisellisen myötätunnon ruumiillistuma: hän vastustaa kiivaasti Salmissa jaettuja, hätiköityjä tuomioita ja huolehtii orpokodin pienistä asukkaista. Jo sarjan alussa on selvää, että Annen rooli tulevissa tapahtumissa on merkittävä – hän pyörii jatkuvasti katsojan silmien edessä, vaikka hänellä ensimmäisen tuotantokauden tapahtumissa varsinaista merkitystä keskeisten tapahtumien kannalta. Toisella tuotantokaudella Annen juonilinja alkaa vetää kunnolla. Muutos, jonka hän käy sarjan kolmen tuotantokauden mittaan läpi, on valtava. Tamzin Merchant suoriutuu roolista oivallisesti.

Kiltti perhetyttö Anne on sarjan kovin yllättäjä.

Salemin ensimmäinen tuotantokausi on sarjan vahvin. Ensimmäisellä tuotantokaudella sarjassa on tervetullut historiallisen draaman maku: lavastus ja puvustus on tehty hillityllä, uskottavalla tyylillä, ja myös juonivillittely pysyy nätisti kohtuudessa. Historiallisen draaman suuntaan ojentaa myös se seikka, että suurimmalla osalla sarjan hahmoista on historiallinen esikuva: Mary ja George Sibley, John Alden, Tituba, Cotton Mather ja hänen isänsä Increase Mather, Mercy Lewis ja Anne Halen isä John Hale ovat kaikki historiallisia henkilöitä. Yhtäläisyydet Salemin hahmojen ja näiden historiallisten henkilöiden rajoittuvat kuitenkin pitkälti nimeen ja siihen, että he kaikki olivat tavalla tai toisella osallisia 1690-luvun noitavainoissa.

Toisen tuotantokauden myötä touhu alkaa mennä villimmäksi. Kuvaan astii saksalainen noita, kreivitär Palatine Ingrid von Marburg (Lucy Lawless), joka säteilee liioittelevaa, sarjakuvamaista tyyliä. Samalla sarjan juonikulut luisuvat yhä fantastisemmiksi ja liioitellummiksi. Viimeistään kolmannelle kaudelle tultaessa Salem menettää hillityn tyylinsä ja alkaa muistuttaa aivan liikaa American Horror Storya.

salem arvostelu
Kreivitär con Marburg saapuu Salemiin. Taustalla kreivittären poika Sebastian von Marburg.

Sarjan keskeisimpiä teemoja ovat valta ja valinnanvapaus – ja nimenomaan naisen valta ja valinnanvapaus. Erityisesti kolmannella tuotantokaudella monien hahmojen puheissa toistuu väite siitä, että vaihtoehtoja ei ollut – tein sen, mikä oli välttämätöntä – en voinut mitään muuta. Selitykset siitä, kuinka vaihtoehtoja ei ollut, esitetään sarjassa aina kyseenalaistaen. Aivan kuin sarjan noidat eivät itsekään olisi täysin vakuuttuneita siitä, olisivatko he sittenkin voineet valita toisin – kääntyä kenties raskaammalle, mutta kuitenkin oikeudenmukaisemmalle polulle.

salem arvostelu
Kaikki Salemin noidat eivät ole nuoria ja kauniita.

Myös naisten asema on sarjassa vahvasti esillä. Lähes kaikki sarjan naiset ovat tavalla tai toisella alistettuja ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä: Mahtava Mary-noita kehittyy aviotonta lasta kantavan naisen epätoivosta. Gloriana ja monet muut sarjan sivuhahmot joutuvat elättämään itsensä prostituoituina. Tituba on traumatisoitunut syvästi valkoisten käsissä kokemansa väkivallan vuoksi ja sittemmin joutunut orjana omistajalta toiselle kuin heittopussi. Anne Hale päätyy liian innokkaan kosijan ahdistamaksi ja kiristämäksi – puhumattakaan Mercy Lewsistä, joka joutuu lukemattomia kertoja hyväksikäytetyksi, petetyksi ja hylätyksi.

salem arvostelu
Osa Salemin noidista kokee vetoa Cragsiin, jonne heitetään kirkkomaalle kelpaamattomien ruumiit.

Osa sarjan naisista ratkaisee tilanteen pyytämällä apua Saatanalta, joka vaatii kuitenkin noitavoimista korkean hinnan. Noidaksi ryhtyminen tarkoittaa lisäksi aina tavalla tai toisella muiden vahingoittamista, ja entisistä hädänalaisista ja kurjista tuleekin usein sortajia.

Olen valmis antamaan Salemin ykköskaudelle neljä tähteä. Valitettavasti loppusarja menee överiksi ja kokonaisuus kärsii. Kannatti silti katsoa.

Kaikki Salemin kolme kautta on katsottavissa Netflixistä.

*****