Cronenberg x 2: Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970) arvostelu

Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970)

Stereo (1969) ja Crimes of the Future (1970) ovat David Cronenbergin ensimmäiset elokuvaohjaukset. Elokuvat antavat paljon erityisesti niille, joille Cronenbergin myöhempi tuotanto on paitsi tuttua, myös mieleistä. Poissa ovat Kärpäselle, eXisteniZille, Videodromelle ja muille arkkityyppisille Cronenberg-elokuville ominaiset erikoistehosteet. Sen sijaan aiheet ovat miehen myöhemmistä teoksista hyvin tuttuja: ihmiskehon muutokset, sairaudet ja rappio, seksuaalisuus ja sen monimuotoinen kerrostuminen.

Stereo (Tile 3B of a CAEE Educational Mosaic) on naamioitu opetusvideon muotoon. Se kuvaa tutkimusta, joka käsittelee telepatiaa, valtaa ja seksuaalisuutta. Osa koehenkilöistä läpikäy leikkauksen, jossa heidän kurkunpäätään ja aivojaan muokataan – tavoitteena on ohjata koehenkilöitä telepaattiseen kommunikaatioon tuhoamalla neurologiset ja biologiset edellytykset puheen tuottamiseen.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Stereossa ei ole lainkaan diegeettistä ääntä tai musiikkia – ääniraita koostuu anonyymien tutkijoiden voice-over-kommentaarista, jossa he selostavat tutkimusprojektin lähtökohtia, kulkua ja tuloksia. Elokuvan viehätys liittyy merkittävässä määrin tämän kommentaarin objektiivisuuteen ja ”kylmyyteen”: vaikka koehenkilöt ovat läpikäyneet mitä raskaimpia ja omituisimpia kokemuksia, eivät tutkijat suostu viittaamaan siihen, millaisia tunteita tai ajatuksia nämä kokemukset heissä aiheuttavat.

Koehenkilöt ovat kuin toistensa kanssa leikkiviä koiranpentuja tai lapsia. Arki sujuu toisiin tutustuen ja tunnustellen. He kiertävät toisiaan, nuuhkivat, koskettavat ja lopulta tunkeutuvat toisiinsa läpikotaisin. Välillä tulee kinaa.

Voice-over-kommentaarissa telepatiaa kuvataan viestintämuodoksi, joka ei edellytä aisteihin perustuvaa havaintoa. Muutos, jonka telepaatit käyvät läpi kokeen myötä, johtaa kuitenkin paradoksaalisesti siihen, että juuri aistien ja aistillisuuden merkitys kasvaa. Kun puhe ja kuuloaisti menettävät merkityksensä, nousevat kosketus ja seksuaalisuus yhä tärkeämpään osaan koehenkilöiden elämässä.  Koetta tarkkailevat tiedemiehet ruokkivat tätä kehitystä tarjoamalla koehenkilöille afrodisiakaa eli lemmenrohtoa, joka saa koehenkilöiden väliset rajat hämärtymään yhä enemmän.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Ihmisten välinen yhteys ei ole koskaan ollut pelottavampaa. Eräs koehenkilöistä alkaa eriyttää itseyttään kahteen osaan: todelliseen, yksityiseen minäänsä ja telepaattiseen, jaettuun minäänsä. Telepaattinen minä on keinotekoinen ja näytelty, eikä minuuden kokonaisuus voi toimia silloin, kun se tukahduttaa koehenkilön todellista, yksityistä minää. Lopputulos: yksityinen minä purkautuu muiden telepaattien tietoisuuteen väkivaltaisina ja ahdistavina kuvina. Koehenkilöt masentuvat.

Stereossa kaikuu 60-luvun aate: tiedemiehet koettavat muuttaa maailmaa ja tehdä telepatiasta välineen ihmiskunnan yhdistymiseen ja sopusointuun. Cronenberg kuvaa keveän ironisesti kuvaa mahdollisuutta ihmisten väliseen, saumattomaan ymmärrykseen ja rakkauteen – aivan kuin sanoen, ettei tämä oikeasti näin yksinkertaista ole. Stereon tuotantoaikaan 60-luvun henki ja aate röhkivät jo henkitoreissaan, ja moni suhtautui jo niille ominaisiin ajatuksiin kriittisesti, jopa ivallisesti.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Myös Crimes of the Future kuvaa maailmaa tieteellisestä näkökulmasta. Voice-over-mikrofoni on tällä kertaa annettu ihotautien asiantuntija Adrian Tripodille, joka etsii vanhaa opettajaansa, mieleltään sairastunutta Antoine Rougea. Maailmassa riehuu Rougen taudiksi nimitetty, tappava sairaus, joka on surmannut satoja tuhansia naisia – voi jopa olla, että naissukupuoli on kuollut lähes sukupuuttoon. Ainakin yksi pieni tyttö on vielä elossa, mutta hän ei ole vielä lähelläkään sukukypsyyttä.

Elokuvan alussa Tripod johtaa Rougen perustamaa, Ihotalo-nimistä hoitolaitosta, joka on erikoistunut nykyaikaisen kosmetiikan aiheuttamien ihosairauksien ja -ongelmien hoitoon. Tripodilla ei tosin ole paljoakaan johdettavaa: Ihotalossa on vain yksi potilas ja kaksi harjoittelijaa, jotka näyttävät kantavan suurimman vastuun yksinäisen potilaan hoidosta. Tripod kuluttaa aikaansa kävellen ympäri autiota hoitolaitosta, tuijotellen ulos sen suurista ikkunoista ja kummastellen yliaktiivisten hessuhopojensa puuhia.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Lähdettyään Ihotalosta Tripod päätyy työskentelemään sukupuolitautien tutkimukseen erikoistuneessa laitoksessa. Siellä hän tutustuu potilaaseen, jonka sairaus – kenties jonkinlainen syöpä? – saa kehon kuplimaan ihastuttavan monimutkaisia, mutta silti täysin turhia, ylimääräisiä elimiä (miten tyypillistä Cronenbergia!). Lisäksi Tripod tutustuu terapiamuotoon, joka perustuu jalkojen käsittelylle. Tripod ei ole kovin yksityiskohtainen kuvatessaan terapian taustateoriaa – kyse näyttää kuitenkin olevan eräänlaisesta semieroottisesta, homoseksuaalisesti virittyneestä hoitomuodosta. Lopulta Tripod sekaantuu salaliittoon, joka koostu pääosin heteroseksuaalisesti orientoituneista pedofiileista.

Ehkä paras lopettaa juonen referointi tähän. Kaikille on varmaankin tullut jo selvästi, ettei tarinassa ole juuri järkeä. Silti, tai sen vuoksi, Crimes of the Future laittaa aivot hauskasti hyrräämään ja ihon sähköiseksi. Jos samalla DVD-julkaisulla levitettävää Stereota ei lasketa, en ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Kuten olette varmaankin jo huomanneet, en osaa juuri tulkita kumpaakaan Cronenbergin lyhytelokuvista. Ne ovat yksinkertaisesti liian omituisia, liian kaoottisia, liian vaikeita hahmottaa lineaarisesti. Cronenbergin myöhemmän tuotannon ystäville ne ovat pakollista katsottavaa – muiden ei kannata vaivautua.

Stereo ja Crimes of the Future ovat molemmat katsottavissa YouTubessa.

*****

Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) arvostelu

kauhunkierre don't look now
Kauhunkierre (1973)

Kauhunkierre (Don’t Look Now, 1973) on psykologinen kauhuelokuva tyttärensä menettäneestä pariskunnasta. John (Donald Sutherland) ja Laura (Julie Christie) pakenevat Christine-tytön kuoleman aiheuttamaa surua Venetsiaan, jossa John ohjaa vanhan kirkon entisöintiä. Tyttären muisto kuitenkin seuraa pariskuntaa sitkeästi myös Venetsiaan.

Christine on kuollut hukkumalla pihalampeen. Siksi onkin erikoista, että John ja Laura päätyvät juuri Venetsiaan, jonka kadut ja kujat ovat pelkkää vettä. Vesi edustaa elokuvassa paitsi kuolemaa ja uhkaa, myös ”maailman nurjaa puolta”: tuonpuoleista, alitajuntaa, kätkettyä. Juuri tähän John ja Laura saavat kosketuksen Venetsiassa.

kauhunkierre don't look now
Kauhnkierre alkaa Johnin ja Lauran tyttären kuolemasta.

Kun John paahtaa entisöitävän kirkon parissa, Laura alkaa viettää aikaa kahden englantilaisen siskoksen kanssa. Siskoksista toinen, Heaher, on sokea ja omien puheidensa mukaan selvänäköinen. Heather väittää näkevänsä Christinen Lauran seurassa ja kertoo, että Christine on kuolleena onnellinen. Laura vakuuttuu Heatherin puheista, mutta John suhtautuu Heatherin selvänäköisyyteen epäilevämmin. Samalla hän alkaa myös saada outoja näkyjä. Se, mikä on kätketty, alkaa paljastaa itseään Johnille.

Samalla Venetsiassa mellestää murhaaja, jonka uhreja rainataan ylös kaupungin liejuisista kanaaleista. Kaava on selvä: veden pinnan rikkoutuminen yhdistyy elokuvassa lähes poikkeuksetta väkivaltaan, onnettomuuteen tai muunlaiseen vaaraan. Vaaratilanteisiin liittyy lähes poikkeuksetta myös pirstoutuva lasi, joka ennakoi tai toistaa veden hauraan pinnan rikkoutumista.

kauhunkierre don't look now
Laura tutustuu Venetsiassa selvänäköiseen Heatheriin.

Myös punainen väri liittyy Kauhunkierteessä vaaraan ja kuolemaan. Pieni Christine hukkuu yllään punainen sadetakki. Juuri ennen Christinen kuolemaa John näkee entisöitävää kirkkoa esittävässä valokuvassa punapukuisen hahmon, josta punainen väri alkaa kuin levitä valokuvan pinnalle. Myös elokuvan loppukohtauksessa punaisen värin ja kuoleman värinen yhteys käy selväksi.

Kauhunkierre on täynnä epäkronologista kuvausta ja hyppyleikkausta. Tapahtumat limittyvät toisiinsa – aika kieltäytyy ojentautumasta lineaariseksi suoraksi. Ehkäpä selkein esimerkki tästä on Johnin ja Lauran rakastelua kuvaava kohtaus, jonka sekaan on leikattu rakastelua seuraavaa pukeutumista ja valmistautumista ulos lähtöön. Kuten monissa muissakin Nicolas Roegin elokuvissa, mennyt, nykyhetki ja tuleva ovat olemassa rinnakkain.

kauhunkierre don't look now
Johnin ja Lauran suhde ajautuu umpikujaan.

Kauhunkierre tuo etäisesti mieleen Richard Loncrainen upean Noidankehä-elokuvan. Molempien elokuvien päähenkilöt menettävät lapsensa yllättäen. He yrittävät pelastaa lapsensa, mutteivät voi muuttaa tapahtumien kulkua. Suru luo railoja päähenkilöiden parisuhteisiin. He pyrkivät käsittelemään traumaansa lähtemällä pois vanhasta ympäristöstään, jolloin omituiset, ilmeisesti yliluonnollista perää olevat näyt ympäröivät heidät. Myös elokuvien loppuratkaisuissa on hämmästyttävän paljon samoja elementtejä, joskin jätän niiden tarkemman ruotimisen spoilerien välttämiseksi tämän tekstin ulkopuolelle. Ja kas vain, molempien elokuvien suomenkieliset nimet viittaavat ympyrään: kehä, kierre.

Kauhunkierre on upea elokuva. Se on esteettisesti ainutlaatuinen: Sen musiikki on ilmaisuvoimaista ja omaperäistä. Venetsian kolkot kadut ja leväiset vedet tuovat etäisesti mieleen Federico Fellinin tavan kuvata Roomaa – Kauhunkierre on vain kolkompi ja yksinäisempi kuin Fellinin elokuvat koskaan. Tarinana Kauhunkierre ei käy järkeen – se päättyy surkean epäloogisesti. Symbolien tasolla se on kuitenkin täysin eheä.

Juuri tällaisia kauhuelokuvia maailma tarvitsee enemmän.

*****

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (1971) arvostelu

Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)
Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)

Mustan myllyn mestari (Krabat, engl. The Satanic Mill) on nuortenkirja, ja silti se yhä vain kiinnostaa, vaikka käyn pian neljättäkymmentäni. Romaani kertoo 1600-luvulla Saksassa (”Saksassa”) eläneestä Krabatista ja hänen kokemuksistaan salatieteisiin keskittyvän koulun  eli Mustan myllyn oppilaana. Se on estetiikaltaan ja aiheeltaan synkkä, ja kirjaa lukiessani pohdin taas kerran, onko tämä liian rankkaa kamaa nuorille lukijoille. Ei kai sitten. Ehkäpä tämä teos on Noidan käsikirjan tavoin joillekin lukijoille portti kauhukirjallisuuden ja muun synkemmän taiteen saralle.

Varhaisteini-ikäinen orpopoika Krabat alkaa nähdä toistuvasti unta, jossa salaperäinen ääni kehottaa häntä matkaamaan Schwarzkollmin mustaan myllyyn. Aluksi Krabat ei välitä oudosta unesta, mutta kun se toistuu, hän päättää matkustaa myllylle. Kun hän saapuu perille, hänet ottaa vastaan kalpea, yksisilmäinen mestari, joka tarjoaa Krabatille oppipojan paikkaa. Krabat suostuu ja liittyy myllyn muiden oppipoikien joukkoon.

Pian Krabatille käy ilmi, että oppipojan tehtäviin ja opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin arkisia myllyn töitä. Kaikki 12 oppipoikaa saavat myllyn perustehtävien lisäksi oppia salatieteissä. Myllyn ympärillä leijuu salaperäinen ja pelottava aura. Se muuttuu entistäkin mustemmaksi, kun myllylle saapuu ”herra Serkku”, joka tuo jauhatettavaksi säkkikaupalla – ei suinkaan jyviä, vaan ihmisten luita ja hampaita.

Mustan myllyn elämä on eristäytynyttä ja yksinäistä. Läheisten kylien asukkaat karttavat myllyä, eikä yksikään talonpoika tai isäntä käy sillä jauhattamassa jyviään. Mistä ihmeestä sitten tulevat jyvät, joita oppipojat jauhavat joka päivä hiki päässä, ja minne valmiit jauhot menevät – sitä ei teoksessa kerrota.

Jokaisessa käänteessä mestari vaatii oppipojiltaan uskollisuutta ja ehdotonta alistumista. Toisaalta myös mestari joutuu alistumaan ”Serkulle”, joka taitaa olla itse paholainen. – Mustan myllyn mestarissa musta magia ei siis näyttäydy sellaisena vapaana omien tavoitteiden toteuttamisena, jollaisena se usein hieman, eh, toisenlaisissa kirjoissa kuvataan.

Myllyn vuosi noudattelee säännönmukaista kiertoa. ”Serkku” ilmaantuu säännöllisin väliajoin myllylle jauhattamaan luita. Joka pääsiäinen oppipojat viettävät yönsä paikalla, jolla joku on kuollut väkivaltaisesti. Myös jouluun ja uuteenvuoteen liittyvät tietyt tarkkaan säännellyt rituaalit. Jokaisen vuoden lopussa oppipoikien määrä vähenee yhdellä – ja jokaisen vuoden alussa saapuu uusi kokelas täydentämään oppipoikien lukumäärän kahteentoista.

Kiehtovinta Mustan myllyn mestarissa on maailma, jonka kerronta maalailee lukijan mieleen. Myllyn maailmassa vallitsevat vahvat kontrastit: musta ja valkoinen, varjo ja valo, paha ja hyvä. Ilmassa leijaileva jauho saa oppipoikien ja mestarin ihon hehkumaan valkoisena. Kontrastien kirkkaammat alueet saavat kuitenkin vain vähän tilaa myllyn upottavien varjojen keskellä.

Mustan myllyn mestarin keskeisin teema on valta. Oppipojille tarjotaan magian oppituntien myötä mahdollisuutta saavuttaa valtaa ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin nähden. Magian avulla he selviytyvät raskaista myllyn töistä vähemmällä ponnistelulla – Mind over Matter. Toisaalta magiassa edistyminen vaatii jatkuvaa alistumista. Kukaan oppipojista ei ole tosiasiassa oman itsensä herra, vaan joutuu vannomaan jatkuvasti uskollisuuttaan mestarille.

Äkkiseltään mieleeni ei tule toista lapsille tai nuorille suunnattua teosta, jossa käytettäisiin näin vahvasti magian ja satanismin suuntaan ojentavaa kuvastoa. Juuri tämä herätti oman kiinnostukseni lapsena, ja varmaankin samasta syystä olen tullut lukeneeksi kirjan kannesta kanteen vuosien varrella ainakin kolme kertaa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (Krabat, 1971)
Lukuhaasterasti: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Noidan käsikirja – Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia (1979)

Noidan käsikirja 1979
Noidan käsikirja (1979)

Nyt pukkaa sukupolvikokemusta. Noidan käsikirja – kaikki 80-luvulla syntyneet tietävät tämän, eikö vain? Käsiä pystyyn? Ehkä tämä on tuttu vähän vanhemmillekin? Omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on käsite. Sen ideaa ja vaikutusvoimaa on mahdoton purkaa osasiinsa. Teoksen suomennoksesta on otettu ainakin kuusi painosta, ehkä enemmänkin? 90-luvulla teos tuntui löytyvän joka toisen esiteinin kirjahyllystä – ja ne, jotka eivät kirjaa olleet itselleen saaneet, kävivät lainaamassa sen kirjastosta.

Noidan käsikirjan kohdeyleisöä ovat lapset, jotka ovat jo ohittaneet Mikko Mallikas -vaiheen, mutteivät vielä ole ehtineet tosissaan kiinnostua tyttö-poikaproblematiikkaan keskittyvistä nuortenkirjoista. Ainakin omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on toiminut eräänlaisena ensikosketuksena yliluonnollisen ja kauhuaiheiden maailmaan. Se on tarjonnut mainion väylän ”kovempaan kamaan”: Mystiikan maailma -kirjasarjaan, Saatanalliseen Raamattuun, slasher-elokuviin ja jopa ihan oikeaan okkulttiseen kirjallisuuteen. Porttiteoria, you know.

Ja voi hitto että tämä kirja olikin pelottava.

Noidan käsikirja on kuin legolaatikko. Se koostuu kolmesta pääluvusta, joista ensimmäinen käsittelee vampyyreita ja ihmissusia, toinen kummituksia ja kolmas paranormaaleja ilmiöitä. Jokainen luku jakautuu teemoittain visuaalisesti yhtenäisiin aukeamiin. Aukeamilla kerrotaan aihepiiristä ensin yleisluontoisella, luonnehtivalla tekstillä ja sen jälkeen muutamilla lyhyillä anekdooteilla. Koska teos on täynnä värikästä kuvitusta, mahtuu kullekin aukeamalle vain muutaman kappaleen eli ”legopalikan” verran tekstiä.

Tämän vuoksi teos on käytännössä erittäin helppolukuinen. Nuoren – ja vähän vanhemmankin – lukijan on paljon helpompi lukea löyhää, pieniksi palasteltua tekstiä kuin pitkiä vuodatuksia. (Miettikääpä vaikkapa Thomas Bernhardin romaaneja ja sitä, kuinka nopeasti niitä lukiessa väsähtää.) Tämä äärimmilleen viety helppolukuisuus lieneekin yksi syistä, joiden vuoksi Noidan käsikirja on noussut klassikkoasemaan.

Toinen syy sille, miksi Noidan käsikirja on tehnyt meistä niin moniin suuren vaikutuksen, lienee sen kuvitus. Jokainen aukeama sisältää keskimäärin 3-5 piirroskuvaa. Suurin osa kuvista on värillisiä, joskin sekaan on siroteltu (ilmeisesti painokustannuksien säästämiseksi) myös mustavalkoisia aukeamia. Erityisesti kirjan viimeisen, paranormaaleihin ilmiöihin keskittyvän luvun kuvitus on todella tasokas.

Noidan käsikirja
Hypnoosista kertovan aukeaman kaunis kuvitus on yksi suosikeistani.

Muistan erityisesti erään kuvan, joka valvotti minua lapsena pitkään. Teoksessa kerrotaan yhden aukeaman kerran ns. Walsinghamin talosta, jossa alkoi vuonna 1891 kummitella. Kummitustalon tarina ei itse asiassa ole kummoinen, mutta sen kuvitus on sitäkin kaameampi. En varmasti ole ainoa, jonka mieleen on syöpynyt lähtemättömästi tämä talossa kummitellut verinen pää:

 

Noidan käsikirjat ovat nykyään suhteellisen kovissa hinnoissa. Keskihinta taitaa huidella jossain 50-60 euron tietämillä, joskin tiedän kirjaa myydyn yli sataan euroon. Sain oman niteeni 90-luvun lopulla kaveriltani ilmaiseksi; eipä tuolloin olisi kukaan uskonut, että tästä kirjasta maksetaan vuonna 2016 parhaimmillaan kolminumeroisia eurosummia.

Oman niteeni arvoa taitaa kuitenkin hieman laskea se, että niteen edellinen omistaja on kirjannut havaintojaan kirjasta löytyvään aaveraporttilomakkeeseen:

 

Jos rehellisiä ollaan, minun mielestäni näiden merkintöjen pitäisi pikemminkin nostaa oman niteeni hintaa. Kuinka usein sitä törmää autenttisiin dokumentteihin paranormaaleja ilmiöitä koskevista havainnoista?

Kuka muuten muistaa hieman vanhemmille lukijoille suunnatun Suuren noitakirjan? Kyse on kokoelmasta ehtoja kauhunovelleja, joista kukin keskittyy – yllätys, yllätys – noita-aiheeseen. Koska teosten nimet ovat hieman samankaltaiset ja koska luin ne suunnilleen samoihin aikoihin, assosioin nämä teokset hyvin vahvasti toisiinsa – Suuri noitakirja on kuin Noidan käsikirjan jatko-osa tai ”isosisko”. Suunnitelmissani on lukea myös Suuri noitakirja uudelleen kuluvan vuoden aikana – katsotaan, toteutuuko.

Noidan käsikirja (Supernatural World, 1979, suom. 1983?)
Lukuhaasterasti: 22. Kuvitettu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä.