Witchfinder General (1968) arvostelu

Witchfinder General (1968)

B-kauhuklassikko Witchfinder General pyörähti loppuvuodesta lyhyellä teatterikierroksella Finnkinoissa. Oli aikakin: kun elokuvaa yritettiin levittää Suomessa vuonna 1972, sen esittäminen kiellettiin. Päätöstä voisi taivastella pitkäänkin ja verrata Witchfinder Generalin antia moniin muihin kauhuelokuviin, jotka on samoihin aikoihin päässeet elokuvatarkastamon seulan läpi. Nyt ei kuitenkaan jaksa. Kyllä te kaikki tiedätte – elokuvatarkastamon logiikkaa ei aina voi ymmärtää.

Witchfinder General kertoo 1600-luvulla eläneestä Matthew Hopkinsista – noidantappajasta, jonka armollisen työpanoksen ansiosta Englannissa teloitettiin noitina satoja ihmisiä. Vaikka Hopkins on historiallinen hahmo ja vastuussa lukemattomien ihmisten surmista, ovat elokuvan tapahtumat suurelta osin fiktiivisiä.

Matthew Hopkinsia ajaa eteenpäin halu valtaan.

Hopkinsia ajaa ennen kaikkea halu valtaan ja rikkauteen. Hänen rinnallaan laukkaa rikoskumppani John Stearne – sadistinen paska, joka saa nautintonsa noidiksi epäiltyjen kiduttamisesta. Hopkins puolestaan ei likaa omia käsiään kuulusteluissa, ellei ole aivan pakko. Hänelle ihmisten rääkkääminen ja murhaaminen ei ole itsetarkoituksellista – ne tarjoavat ainoastaan sopivan kanavan pönkittää omaa asemaa ja kartuttaa maallista omaisuutta.

Witchfinder General tuo mieleen 1920-luvun saksalaiset ”tyrannielokuvat”, kuten Siegfried Kracauer niitä nimitti. Tohtori Caligarin kabinetti, M, Metropolis, Tohtori Mabuse ja monet muut ajan saksalaisfilmit kuvaavat yhteiskuntaa, joka on joutunut naamion takaa toimivan pahantekijän armoille. Samoin Matthew Hopkins toimii tielleen osuvissa kaupungeissa ja kylissä ehdottoman vallan mandaatilla: hän voi poimia kenet tahansa kuulusteluihin, joissa tunnustus saadaan kyllä lypsettyä kenestä tahansa.

Richard rohkenee nousta noidantappajaa vastaan. Vierellä nuorikko Sarah.

Witchfinder Generalin maailma ei kuitenkaan täysin ole mätä ja toivoton: nuori Richard Marshall rohkenee nousta pelättyä noidantappajaa vastaan. Elokuva tarjoaa katsojalle lopulta jonkinlaisen sovituksen, mutta se ei tyydytä. Kuolleet pysyvät kuolleina, ja hengissä Hopkinsin käsistä selvinneet elävät traumojensa kanssa loppuikänsä.

Witchfinder Generalia katsellessani aloin pohtia sitä, kuinka noitavainoista puhutaan tänä päivänä vertauskuvallisessa mielessä. Muun muassa Michael Haneke on verrannut #MeToo-ilmiötä noitavainoihin. Periaatteessa ymmärrän vertauksen: noidanmetsästäjä voi keksiä mielensä mukaan syytöksiä, ja kaipa tätä voidaan verrata yksittäisiin tapauksiin, joissa jotakuta on syytetty aiheetta seksuaalisesta ahdistelusta tai jostakin vielä pahemmasta.

John Stearne nauttii verenvuodatuksesta.

Vertaus kuitenkin ontuu. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että noitavainot syntyivät silkasta vallanhalusta, joka johti hysteriaan – toisin sanoen, todisteet siitä,  että mitään noitia olisi oikeasti ollut, ovat vähäisiä.

Sen sijaan kukaan tuskin väittää, että #MeToo olisi syntynyt pelkistä perättömistä puheista. Joukkoon johtuu varmasti myös joku, joka valehtelee – epärehellisiä ihmisiä on olemassa aina. Se ei poista sitä tosiasiaa, että #MeToon pohjalla on pohjaton määrä todellisia kokemuksia – ja siksi #MeToon vertaaminen noitavainoihin on yksinkertaisesti harhaanjohtavaa ja vähättelevää.

Noita vai ei? Jos kokelas hukkuu, oli hän viaton – jos taas pysyy pinnalla, on hänet teloitettava noitana.

Witchfinder Generalin Mathew Hopkinsia esittää Vincent Price, jonka moni (mm. minä) tuntee ennen kaikkea Roger Cormanin Edgar Allan Poe -elokuvista. Price on Matthew Hopkinsina näyttävä hahmo. Vaikka Witchfinder General tuskin on Suomessa kovin katsottu elokuva, on Pricen hattupäinen ja leveäkauluksinen hahmo monelle tuttu.

Poe-filmatisoinneissa Price esittää tyypillisesti traagista (anti)sankaria, joka menettää ensin rakastettunsa ja sen jälkeen mielenterveytensä. Myös Witchfinder Generalin markkinointiin on yritetty ottaa nostetta Cormanin ja Pricen yhteisistä Poe-elokuvista: elokuvaa levitettiin nimellä The Conqueror Worm, joka viittaa yhteen Poen tunnetuimmista runoista. Witchfinder Generalilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Poen tuotannon kanssa.

Suomessa elokuvaa on esitetty televisiossa myös nimellä ”Noidantappajat” – nimeen on kenties haettu inspiraatiota Roman Polanskin The Fearless Vampire Killers -elokuvan suomenkielisestä Vampyyrintappajat-nimestä.

Noitien teloitukset ovat koko kylän hupia.

Witchfinfer General on julma, rosoinen, synkkä ja tiivis elokuva. Alle 1,5-tuntinen elokuva loppuu ikään kuin kesken – lopulliselle sovitukselle ei anneta tilaa tai mahdollisuutta. Poljento on kiivas ja hektinen. Elokuvan ohjaaja Michael Reeves oli tuotannon aikaan vain 24-vuotias ja ohjaajana melko kokematon, mikä saattaa selittää sen hengästynyttä rytmiä. Näin nuorelle ohjaajalle elokuva on kuitenkin upea saavutus. Valitettavasti Witchfinder General jäi Reevesin viimeiseksi elokuvaksi: hän kuoli muutama kuukausi elokuvan ensi-illan jälkeen. Reeves oli kuollessaan 25-vuotias.

Valhalla Risingin, Driven ja The Neon Demonin ohjaaja Nicolas Winding Refn on muuten buukattu Witchfinder General -remaken ohjaajaksi. Seuraamme mielenkiinnolla.

*****

Cronenberg x 2: Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970) arvostelu

Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970)

Stereo (1969) ja Crimes of the Future (1970) ovat David Cronenbergin ensimmäiset elokuvaohjaukset. Elokuvat antavat paljon erityisesti niille, joille Cronenbergin myöhempi tuotanto on paitsi tuttua, myös mieleistä. Poissa ovat Kärpäselle, eXisteniZille, Videodromelle ja muille arkkityyppisille Cronenberg-elokuville ominaiset erikoistehosteet. Sen sijaan aiheet ovat miehen myöhemmistä teoksista hyvin tuttuja: ihmiskehon muutokset, sairaudet ja rappio, seksuaalisuus ja sen monimuotoinen kerrostuminen.

Stereo (Tile 3B of a CAEE Educational Mosaic) on naamioitu opetusvideon muotoon. Se kuvaa tutkimusta, joka käsittelee telepatiaa, valtaa ja seksuaalisuutta. Osa koehenkilöistä läpikäy leikkauksen, jossa heidän kurkunpäätään ja aivojaan muokataan – tavoitteena on ohjata koehenkilöitä telepaattiseen kommunikaatioon tuhoamalla neurologiset ja biologiset edellytykset puheen tuottamiseen.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Stereossa ei ole lainkaan diegeettistä ääntä tai musiikkia – ääniraita koostuu anonyymien tutkijoiden voice-over-kommentaarista, jossa he selostavat tutkimusprojektin lähtökohtia, kulkua ja tuloksia. Elokuvan viehätys liittyy merkittävässä määrin tämän kommentaarin objektiivisuuteen ja ”kylmyyteen”: vaikka koehenkilöt ovat läpikäyneet mitä raskaimpia ja omituisimpia kokemuksia, eivät tutkijat suostu viittaamaan siihen, millaisia tunteita tai ajatuksia nämä kokemukset heissä aiheuttavat.

Koehenkilöt ovat kuin toistensa kanssa leikkiviä koiranpentuja tai lapsia. Arki sujuu toisiin tutustuen ja tunnustellen. He kiertävät toisiaan, nuuhkivat, koskettavat ja lopulta tunkeutuvat toisiinsa läpikotaisin. Välillä tulee kinaa.

Voice-over-kommentaarissa telepatiaa kuvataan viestintämuodoksi, joka ei edellytä aisteihin perustuvaa havaintoa. Muutos, jonka telepaatit käyvät läpi kokeen myötä, johtaa kuitenkin paradoksaalisesti siihen, että juuri aistien ja aistillisuuden merkitys kasvaa. Kun puhe ja kuuloaisti menettävät merkityksensä, nousevat kosketus ja seksuaalisuus yhä tärkeämpään osaan koehenkilöiden elämässä.  Koetta tarkkailevat tiedemiehet ruokkivat tätä kehitystä tarjoamalla koehenkilöille afrodisiakaa eli lemmenrohtoa, joka saa koehenkilöiden väliset rajat hämärtymään yhä enemmän.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Ihmisten välinen yhteys ei ole koskaan ollut pelottavampaa. Eräs koehenkilöistä alkaa eriyttää itseyttään kahteen osaan: todelliseen, yksityiseen minäänsä ja telepaattiseen, jaettuun minäänsä. Telepaattinen minä on keinotekoinen ja näytelty, eikä minuuden kokonaisuus voi toimia silloin, kun se tukahduttaa koehenkilön todellista, yksityistä minää. Lopputulos: yksityinen minä purkautuu muiden telepaattien tietoisuuteen väkivaltaisina ja ahdistavina kuvina. Koehenkilöt masentuvat.

Stereossa kaikuu 60-luvun aate: tiedemiehet koettavat muuttaa maailmaa ja tehdä telepatiasta välineen ihmiskunnan yhdistymiseen ja sopusointuun. Cronenberg kuvaa keveän ironisesti kuvaa mahdollisuutta ihmisten väliseen, saumattomaan ymmärrykseen ja rakkauteen – aivan kuin sanoen, ettei tämä oikeasti näin yksinkertaista ole. Stereon tuotantoaikaan 60-luvun henki ja aate röhkivät jo henkitoreissaan, ja moni suhtautui jo niille ominaisiin ajatuksiin kriittisesti, jopa ivallisesti.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Myös Crimes of the Future kuvaa maailmaa tieteellisestä näkökulmasta. Voice-over-mikrofoni on tällä kertaa annettu ihotautien asiantuntija Adrian Tripodille, joka etsii vanhaa opettajaansa, mieleltään sairastunutta Antoine Rougea. Maailmassa riehuu Rougen taudiksi nimitetty, tappava sairaus, joka on surmannut satoja tuhansia naisia – voi jopa olla, että naissukupuoli on kuollut lähes sukupuuttoon. Ainakin yksi pieni tyttö on vielä elossa, mutta hän ei ole vielä lähelläkään sukukypsyyttä.

Elokuvan alussa Tripod johtaa Rougen perustamaa, Ihotalo-nimistä hoitolaitosta, joka on erikoistunut nykyaikaisen kosmetiikan aiheuttamien ihosairauksien ja -ongelmien hoitoon. Tripodilla ei tosin ole paljoakaan johdettavaa: Ihotalossa on vain yksi potilas ja kaksi harjoittelijaa, jotka näyttävät kantavan suurimman vastuun yksinäisen potilaan hoidosta. Tripod kuluttaa aikaansa kävellen ympäri autiota hoitolaitosta, tuijotellen ulos sen suurista ikkunoista ja kummastellen yliaktiivisten hessuhopojensa puuhia.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Lähdettyään Ihotalosta Tripod päätyy työskentelemään sukupuolitautien tutkimukseen erikoistuneessa laitoksessa. Siellä hän tutustuu potilaaseen, jonka sairaus – kenties jonkinlainen syöpä? – saa kehon kuplimaan ihastuttavan monimutkaisia, mutta silti täysin turhia, ylimääräisiä elimiä (miten tyypillistä Cronenbergia!). Lisäksi Tripod tutustuu terapiamuotoon, joka perustuu jalkojen käsittelylle. Tripod ei ole kovin yksityiskohtainen kuvatessaan terapian taustateoriaa – kyse näyttää kuitenkin olevan eräänlaisesta semieroottisesta, homoseksuaalisesti virittyneestä hoitomuodosta. Lopulta Tripod sekaantuu salaliittoon, joka koostu pääosin heteroseksuaalisesti orientoituneista pedofiileista.

Ehkä paras lopettaa juonen referointi tähän. Kaikille on varmaankin tullut jo selvästi, ettei tarinassa ole juuri järkeä. Silti, tai sen vuoksi, Crimes of the Future laittaa aivot hauskasti hyrräämään ja ihon sähköiseksi. Jos samalla DVD-julkaisulla levitettävää Stereota ei lasketa, en ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Kuten olette varmaankin jo huomanneet, en osaa juuri tulkita kumpaakaan Cronenbergin lyhytelokuvista. Ne ovat yksinkertaisesti liian omituisia, liian kaoottisia, liian vaikeita hahmottaa lineaarisesti. Cronenbergin myöhemmän tuotannon ystäville ne ovat pakollista katsottavaa – muiden ei kannata vaivautua.

Stereo ja Crimes of the Future ovat molemmat katsottavissa YouTubessa.

*****

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (1997) arvostelu – Voimatta tulla yhdeksi heidän kanssaan

Koko kosmokomiikka (1997)

Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on yksi minulle rakkaimpia novellikokoelmia kautta aikain. Luin teoksen lukioikäisenä ja rakastuin. Calvino lyö yhteen maailmankaikkeuden ajat kaikissa oudoissa piirteissään ja ajattomat ilmiöt, joiden laajuus uhmaa jokaisen meistä käsityskykyä. Näistä yhdistelmistä syntyy huumoria, jonka vertaista ei ole. Monissa novelleissa kertojana toimii Qfwfq, jonka olemuksesta on vaikea saavuttaa varmuutta – tai oikeastaan: jonka olemus on selvä paradoksi, iätön mahdottomuus.

Viime kesänä hoksasin, että Kosmokomiikasta on ilmestynyt laajennettu versio, hauskasti nimetty Koko kosmokomiikka, jossa huimaavia avaruusnovelleja on vielä toinenkin mokoma. Pakkohan tämä oli lukea.

Suosikkini kokoelman novelleista on Avaruuden muoto, jonka tapahtumat sijoittuvat jonnekin tyhjään avaruuteen. Novellin minäkertoja on joutunut kiperään paikkaan: hän putoaa, putoaa ja putoaa. Tai oikeastaan hän ei voi olla varma, putoaako hän vai liikkuuko hän pikemminkin ylöspäin, vai pysyykö kenties paikallaan, sillä hänellä ei ole vertailukohtia, joiden avulla ymmärtää, mitä sellaiset käsitteet kuin putoaminen, paikallaan pysyminen tai nouseminen tarkoittavat. Koska hän ei tiedä paremmasta, hän voi yhtä lailla ajatella putoavansa.

Onneksi minäkertojalla on sentään seuraa: ihastuttava Ursula H’x putoaa täsmälleen samaa vauhtia ja hänen putoamislinjaansa nähden (tiettävästi) suorassa linjassa. Minäkertojan harmiksi myös luutnantti Fenimore putoaa hänen ja Ursula H’x:n seurassa suoraa linjaa pitkin. Kaikki kolme hahmoa pysyvät jatkuvasti saman etäisyyden päässä toisistaan – vaikka he putoaisivat tuhansia vuosia, he eivät pääse toisistaan eroon, mutteivät voi myöskään koskettaa toisiaan.

Vaikka novellin todellisuus on kaukana omasta, arkisesta ja mundaanista todellisuudestamme, on sen kuvaama kaava meille kaikille tuttu: me ihmiset kuljemme kuin yhdensuuntaisia suoria pitkin pääsemättä eroon toisista ihmisistä – ja voimatta kuitenkaan koskettaa heitä, ymmärtää heidän asemaansa, tulla yhdeksi heidän kanssaan.

Toinen suosikkinovelleistani on Merkki avaruudessa, joka voisi nimensä puolesta olla vaikkapa H.P. Lovecraftin kertomus. Se on kuitenkin kuin semiotiikan peruskurssin kaunokirjallinen versio: novellin alussa Qfwfq tekee avaruuteen maailmankaikkeuden ensimmäisen merkin, joka on merkkinä paitsi sille pisteelle, jota se merkitsee, myös Qfwfq:lle, koska hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on merkkejä maailmankaikkeuteen tehnyt. Ja koska se on ainoa piste, joka on merkitty, on se myös ainoa piste, jonka olemassaolo on kiistattoman varmaa ja jonka avulla muita pisteitä voidaan määritellä.

Kun Qfwfq on piirtänyt merkin ja jättänyt sen avaruuteen oman onnensa nojaan, tulee siitä hänelle pakkomielle. Hänen on nähtävä uudelleen tuo merkki, joka on niin tiiviisti kytketty hänen omaan minuutensa. Vaan kas: kun hän kiertää satojen miljoonien vuosien kuluttua uudelleen Linnunradan siihen pisteeseen, jossa hänen merkkinsä pitäisi olla, on se pyyhitty pois, ja sen tilalle on piirretty jotakin sotkuista, nuhruista ja epäsäännöllistä. Enää hän ei ole ainoa, joka on piirtänyt avaruuteen merkin – myös Kgwgk on luonut Linnunradalle oman merkkinsä. Ja siitäkös sotku syntyy.

Kolmas novelli, jonka tahdon nostaa esille, on Kaikki yhdessä pisteessä – kertomus ajasta ennen alkuräjähdystä. Jokainen jokaisen meidän piste yhtyi jokaiseen kaikkien muiden pisteeseen yhdessä ainoassa pisteessä joka oli se missä me kaikki olimme, kertoo Qfwfq. Novellin maailma on mahdoton ja absurdi: se yhdistää mielettömästi arkisiin seikkoihin matemaattisen pisteen käsitteen – pisteen, joka ei tarkoita edes tiettyä pinta-alaa, vaan paikkaa, koordinaattien risteämää avaruudessa. Tosiasiassa yhdessä pisteessä ei voi olla ketään tai mitään – ja silti Calvinon novellissa yhteen pisteeseen on mahdutettu joukko olentoja, kenttävuoteita, pyykkinaruja, koreja ja muuta roinaa.

Mainitsen vielä yhden novellin. Valovuodet kertoo onnettomasta minäkertojasta, joka saa viestin avaruuden toiselta laidalta: Minä näin sinut. Viestin lähtöpisteen perusteella minäkertoja päättelee, mihin hetkeen hän viittaa, ja hän arvaa heti, että kyse on eräästä tietystä hänen kannaltaan hyvin kiusallisesta hetkestä. Käynnistyy selityksien ja reaktioiden sarja, joka ulottuu ympäri koko avaruuden – ja joka kestää aikoja, joita meidän on mahdotonta käsittää. Valo etenee avaruudessa verrattain hitaasti, ja viestin kulku sen laidalta toiselle vie pienen ikuisuuden. Silti minäkertojan käytös ja halu esiintyä edukseen muistuttaa hämmästyttävän paljon nykyajan hektiselle somehypelle ominaista poseeraamista.

Kaikki edellä mainitut novellit kuuluvat alkuperäiseen Kosmokomiikkaa-niteeseen. Ne kymmenisen novellia, jotka luin nyt ensimmäistä kertaa Koko kosmokomiikasta, olivat alkuperäisiin kosmokomiikoihin verrattuna taskulämpimiä: lukihan ne, ja välillä  nauratti, mutta se siitä.

Kosmokomiikkaa on tuottanut minulle niin paljon riemun ja onnen hetkiä, että uskon lukevani teoksen vielä kolmannenkin kerran elämässäni.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997, suom. 2008)
Lukuhaasterasti: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Kurt Vonnegut: Äiti Yö (1961) arvostelu – Ihan hyvää Vonnegutia

Näin Kurt Vonnegut kuvaa Äiti yö -romaanin teemoja johdannossa:

Tämä on ainoa juttuni jonka opetuksesta olen perillä. Mielestäni oppi ei ole järin ihmeellinen, satunpahan vain tietämään mikä se on: Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.

— — Tarkemmin ajateltuna tässä tarinassa on toinenkin selvä opetus: Kuoltuasi olet kuollut.

Ja vielä yksi opetus juolahtaa mieleeni: Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.

Kaksi viimeistä teemaa ovat luultavasti läsnä Vonnegutin jokaisessa romaanissa. Sanon ”luultavasti”, koska en ole lukenut aivan kaikkia, ja niiden, jotka olen lukenut, sisällöstä muistan säälittävän vähän.

Äiti yö kertoo Howard W. Campbell Jr. -nimisestä amerikkalaismiehestä ja kirjailijanraakileesta, joka tuotti toisen maailmansodan aikana Saksassa amerikkalaisille suunnattua kansallissosialistista propagandaa. Tosiasiassa Campbell ei kuitenkaan ollut vakaumuksellinen natsi, vaikka hänen saksalaiset kollegansa, ystävänsä ja vaimonsa näin luulivat; hän toimi koko propagandauransa ajan Yhdysvaltojen agenttina ja hän välitti propagandalähetyksissään Amerikkaan koodattuja viestejä.

Todellinen isänmaanystävä, siis? Ei sentään. Campbell ei ole sen enempää natsi kuin amerikkalainen patriootti: hän ei ole mitään. Hän ei välitä politiikasta. Hän on eräänlainen poliittinen ei-kenenkään maa – musta aukko, joka on kyllästetty valtioiden ja ideologioiden välisillä ristiriidoilla ja joka on tullut täysin turraksi sille, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset esittävät olevansa.

Campbell kertoo omaa tarinaansa vuodesta 1961 käsin. Hän on joutunut israelilaiseen vankilaan ja odottaa tuomiotaan. Campbellin asema on vaikea, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että hänet on sodan aikana värvätty Yhdysvaltojen palvelukseen. Toisaalta hän ei välitä – hän tahtoo tulla tuomituksi. Vuoteen 1961 mennessä hän on jo useampaan otteeseen menettänyt kaiken, mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä.

Mielestäni Vonnegut huijaa teoksen esipuheessa: mikään romaanissa ei nähdäkseni todista sen puolesta, että ihminen olisi sitä, miksi tekeytyy. Pikemminkin kaikki romaanin karnevalistisen oudot hahmot puhuvat sen puolesta, että ihminen on mitä on huolimatta siitä, miksi he yrittävät tekeytyä – jos he edes yrittävät. Monet eivät yritä, vaan ovat omia omituisia itsejään huolimatta siitä, että heijastellessaan sisimpäänsä he saavat osakseen melko epämiellyttävää kohtelua.

Ja ennen kaikkea: vaikka Campbell tekeytyy natsiksi, hän nimenomaan ei ole natsi. Muut ihmiset kyllä suhtautuvat häneen kuin natsiin. Ehkäpä juuri tämä on Vonnegutin pointti: että oikeastaan tärkeintä on se, kuinka muut ihmiset ymmärtävät meidän olemisemme, koska se on ainoa todistus meidän olemisemme luonteesta. Jos esität natsia, olet ulkomaailmalle natsi ja sellaisena sinua myös kohdellaan.

Äiti yö on tyyliltään ehtaa Vonnegutia. Se on täynnä todellisuuden mutanttihahmoja, epätodellisen kummallisia ihmisolentoja, jotka kompuroivat eteenpäin mahdottoman omituisissa tilanteissa. Ei sille mitään voi – Vonnegutia lukiessani en voi olla nauramatta ääneen. Tätä teosta ja Sähköpianoa lukiessani oivalsin, miten vahvasti Vonnegut on vaikuttanut omaan huumorintajuuni ja tapaani puhua – huomaan tekeväni puheessani samanlaisia koomisia äkkikäännöksiä kuin Vonnegut teksteissään, en vain yhtä taitavasti.

Toisaalta romaani kuitenkin oli minulle hienoinen pettymys. Lukemieni kritiikkien perusteella odotin mestariteosta, Vonnegutin kirjoitusten huippua. Sitä Äiti yö ei ole. Se on ihan hyvää Vonnegutia, ei enempää eikä vähempää. Romaanissa harmittaa se, ettei päähenkilö Campbellilla ole tahdon suuntaa. Tässä mielessä hän on äärettömän tylsä hahmo – häntä yksinkertaisesti pallotellaan sinne tänne. Mutta missä Vonnegutin romaanissa olisi voimakastahtoinen päähenkilö? Äkkiseltään yhtäkään ei tule mieleen (saattaa johtua siitä, etten muista Vonnegutin romaaneista juuri mitään, vaikka olen lukenut niitä vinon pinon). Ehkäpä Kissan kehdon Newton Hoenikker? Ehkäpä ei sittenkään.

Kurt Vonnegut: Äiti yö (Mother Night, 1961, suom. 1977)
Lukuhaasterasti: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.