The Sopranos (1999-2007) on rikosdraama amerikkalaista mafiaperhettä johtavasta Tony Sopranosta (James Gandolfini) ja hänen kaksoiselämästään, jossa hän sukkuloi tavallisen perhearjen ja väkivaltaisen alamaailman välillä. Sarjan alussa Tony hakeutuu toistuvien paniikkikohtausten vuoksi terapeutti Jennifer Melfin vastaanotolle. Terapiaistunnot ovat sarjan punainen lanka – tila, jossa Tony joutuu toistuvasti kohtaamaan oman itsensä ja tekojensa merkitykset.

The Sopranosin maailmaa leimaa kahden toisistaan näennäisesti irrallisen maailman rinnakkaiselo. Liikeasioita hoitaessaan Tony joutuu äärimmäisiin konfliktitilanteisiin ja toisinaan tappaa ihmisiä omin käsin. Kun ruumiista on hankkiuduttu eroon, Tony saapuu muina miehinä vaimon kattamaan illallispöytään ja nauttii yhteisestä ajasta perheensä kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mieleen tulevat kertomukset holokaustin tuhoamisleirien vartijoista ja johtajista, jotka päivisin toteuttivat kansanmurhaa ja iltaisin olivat rakastavia isiä ja helliä aviomiehiä.

Myös menneen ja tulevan erottaminen toisistaan on Tonyn agendalla. The Sopranosin tarinaan liittyy ajatus ylisukupolvisesta traumasta ja rikkinäisyydestä, joka periytyy vanhemmilta lapsille. Tonyn isä toimi eläessään samassa mafiaperheessä, johon Tony itsekin nuorena miehenä liittyy. Isän jalanjälkiä oli helppo seurata erityisesti siksi, että Tony tottunut väkivaltaan: jo pienenä poikana Tony on seurannut sivusta, kuinka hänen isänsä pahoinpitelee ja kiduttaa ihmisiä velkoja periessään. Nämä kokemukset ensin järkyttävät ja sitten turruttavat pienen pojan mieltä. Lisäksi Tonyn vanhempien jatkuvat riidat ja erityisesti äidin ilkeä ja syyllistävä käytös ovat tehneet Tonyn lapsuudenkodista pysyvästi turvattoman ja Tonysta syvästi haavaisen ihmisen.

Yksi asia kuitenkin erottaa Tonyn hänen vanhemmistaan: hän tunnistaa ja myöntää oman rikkinäisyytensä ja on valmis pohtimaan omia tunteitaan ja käytöstään terapiassa. Helppoa se ei italianamerikkalaiselle machomiehelle ole, mutta hän yrittää parhaansa. Hän pyrkii estämään sekä mielenterveysongelmiensa että mafiatyön periytymisen omille lapsilleen. Paradoksaalista kyllä, juuri rikollisen bisneksen tuottamat, lihavat tulot mahdollistavat sen, että Tony voi tarjota lapsilleen hyvän koulutuksen ja siten helpon exitin rikollisesta elämäntavasta, joka on tähän asti periytynyt Sopranojen suvussa. Tonyn esikoinen Meadow lähteekin kuuliaisesti opiskelemaan, mutta kuopus Anthony juoniorin on vaikea olla ottamatta isän elämäntyylistä mallia.

Tony on hankala tyyppi: äkkipikainen, äänekäs, vaativa, väkivaltainen, ahne ja vallanhaluinen. Toisaalta hän osaa olla myös huomaavainen ja hellä, eikä hän ole isänä pahimmasta päästä. Silti Sopranojen perhe-elämä on usein myrskyisää. Kotia pyörittää Tonyn voimakastahtoinen ja kovapäinen vaimo Carmela (upea Edie Falco), joka tietää, mistä perheen rahat tulevat, mutta ummistaa silmänsä ja nauttii siekailematta ylellisestä elintasosta, jonka Tony perheelle mahdollistaa.

Työelämässä Tony ottaa luontevasti johtajan roolin. Hän on taitava ongelmanratkaisija ja neuvottelija, joka osaa asettua neuvottelun toisen osapuolen asemaan. Toisin kuin monet Tonyn liikekumppanit, Tony on valmis iskemään kätensä mutaan ja ottamaan omakohtaisia riskejä sen sijaan, että piiloutuisi konflikteissa alaistensa taakse. Tämä saa Tonyn miehet luottamaan häneen. Omille miehilleen hän on aina sanansa arvoinen – mutta kun luottamus on kerran rikottu, ei Tony käännä toista poskea. Jonkinlaisen poikkeuksen tähän tekee Tonyn suojatti ja sukulaispoika Christopher, joka saa sekoilujaan Tonylta anteeksi.

Tonyn luonteen ehkäpä kiinnostavin piirre on se, että hän kokee olevansa oikeutettu tekemään ilmeisesti mitä tahansa. Hän on valmis käyttämään häikäilemätöntä väkivaltaa liikeasioissaan. Myös siviilielämässä Tony toimii vahvan oikeutuksen tunteen vallassa: hänellä on runsaasti avioliiton ulkopuolisia suhteita. Sen enempää murhat kuin uskottomuus eivät herätä Tonyssa katumusta tai synnintuntoja.

Tämä harhainen oikeutuksen kokemus ei ole ominainen ainoastaan Tonylle, vaan myös hänen perheelleen ja liikekumppaneilleen. Järjestäytynyttä rikollisuutta perustellaan ja oikeutetaan syrjinnällä, jota amerikanitalialaiset kokivat vuosikymmeniä aiemmin – aivan kuin isovanhempien kokema syrjintä pakottaisi Tonyn ja hänen rikoskumppaninsa valitsemaan rikollisen elämäntavan. Kun poliisit pidättävät Tonyn ja tutkivat hänen talonsa, ottaa hänen perheensä tämän verisenä loukkauksena – vaikka kaikki ymmärtävät hyvin, että heidän elämäntyylinsä rakentuu rikoksilla hankituille varoille ja että poliisitutkinnat ovat oikeutettuja ja aiheellisia. Jopa muutoin niin järkevä Meadow lähtee mukaan itsepetokseen: hän kiinnostuu kansalaisoikeuksien puolustamisesta siksi, että pitää isänsä osakseen saamaa kohtelua syrjivänä ja epäoikeudenmukaisena.

The Sopranos on erinomaisten naishahmojen sarja. Merkittävä osa Tonyn ongelmakäytöksestä juontaa juurensa tavalla tai toisella hänen äitiinsä Liviaan – itsekeskeiseen, ilkeään, herkästi loukkaantuvaan ja manipuloivaan naiseen, jolla todennäköisesti on jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Vaikea äitisuhde leimaa Tonyn avioliiton ulkopuolisia suhteita: hänellä on taipumus valita rakastajattarikseen vaikeita ja äkkipikaisia naisia, joita on mahdoton miellyttää. Myös Tonyn sisko Janice on saanut oman osansa äidin tempauksista – ja varttunut lähes yhtä sietämättömäksi ja itsekeskeiseksi olennoksi kuin äitinsä.

Yksi suosikkihahmoistani The Sopranosissa on Tonyn vaimo Carmela, joka on (ainakin Tonyn rakastajattariin verrattuna) rauhallinen ja järkevä nainen. Carmelan sisällä elää sama ristiriita, joka riivaa Tonya: hän tietää, että perheen hyvä asema ja varallisuus perustuvat rikoksille ja väkivallalle. Hän on tietoisesti valinnut tämän elämäntavan, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Voisi jopa ajatella, että Carmela on hahmona vielä negatiivisempi kuin Tony: hän nauttii vain rikosten tuomista hyödyistä ilman, että hänen tarvitsee koskaan liata omia käsiään.

Sen sijaan useimmat Tonyn rakastajattaret jäävät hahmoina ohuiksi ja oudoiksi. Tämä liittyy ainoaan asiaan, joka minua The Sopranosin muutoin niin eheässä rakenteessa merkittävästi häiritsi: Tony kaataa kauniita, nuoria naisia sänkyyn tuosta noin vain, vaikka hänen meriittinsä ovat heikot. Kyse ei ole rahasta tai vaikutusvallasta – nämä tytöt eivät pääasiallisesti saa Tonylta mitään kummoista materiaalista hyvää tai hyödy hänen asemastaan. Tony on hyvä seuramies ja taitava puhuja, mutta on melkoisen epäuskottavaa, että ylipainoinen, keski-ikäinen kaveri, jonka hiusraja on kivunnut päälaelle asti, saisi houkuteltua pelkillä puhetaidoilla joukoittain kauniita nuoria naisia sänkyynsä. Lisäksi hän on äkkipikaisuudessaan ja vallanhalussaan pidemmän päälle aika raskas tyyppi, ja on vaikea käsittää, miksi yksikään hänen rakastajattaristaan sietää häntä.

Ehkäpä kiinnostavin sarjan naishahmoista on Tonyn terapeutti, tohtori Jennifer Melfi. Hän pyrkii auttamaan Tonya tutkimaan omaa tunne-elämäänsä ja aukomaan tämän päänsisäisiä umpisolmuja. Voidakseen tehdä työtään hänen on kuitenkin toisinaan haastettava ja kyseenalaistettava Tonyn ajattelua. Tämä on vaikeaa, koska Melfi tietää, kuka Tony on: väkivaltainen ja äkkiväärä rikollinen, jonka on vaikea hillitä vihaansa. Tony ei myöskään voi koskaan olla Melfille täysin avoin – jos Melfi saa kuulla Tonylta esimerkiksi murhasuunnitelmasta, laki velvoittaa häntä jakamaan tiedon viranomaisille. Tonyn elämän terävimmät pistot liittyvät juuri rikoksiin, ja koska hän ei voi keskustella näistä asioista Melfin kanssa avoimesti, tulee vaikeiden asioiden käsittelystä vieläkin vaikeampaa.

Tony ei päästä terapeuttiaan helpolla. Toisinaan hän provosoi tarkoituksellisesti Melfiä, toisinaan taas pyrkii viettelemään tämän. Kerran Melfi joutuu Tonyn vuoksi vaihtamaan maisemaa, koska hän pelkää oman turvallisuutensa vuoksi. Vaikka hänen työnsä on monin tavoin rajattua ja vaikeaa, hän onnistuu auttamaan Tonya, jonka paniikkikohtaukset vähenevät ja vihanhallintakyky kehittyy.

Aluksi Melfi uhkaa jäädä pelkäksi Tonyn peiliksi – hahmoksi, joka on olemassa vain heijastellakseen päähenkilön ajatuksia ja tunteita. Kuitenkin Melfillä on elämää myös vastaanottohuoneen ulkopuolella. Hän käy tuulettamassa ajatuksiaan omalle terapeutilleen, ja saamme nähdä myös vilauksen hänen perhe-elämästään. Istunnot Tonyn kanssa kuormittavat Melfiä, ja hän hakee helpostusta tähän kuormaan paitsi omalta terapeutiltaan, myös viinipullosta. Psykiatrin ja terapeutin ammattitaito eivät tee Melfistä automaattisesti onnellista, ongelmatonta ihmistä – myös hänestä kehittyy vikoineen päivineen täyteläinen ja psykologisesti kiinnostava hahmo.

Sekä The Sopranosin juonessa että sarjasta kirjoitetuissa kritiikeissä on nostettu esiin kysymys siitä, onko Tony psykopaatti. Oma arvioni asiasta on, että ei ole. Hän on häikäilemätön ja rikkinäinen ihminen, joka tekee pahoja asioita: hän valehtelee, manipuloi, tappaa ja rampauttaa. Joitakin näistä asioista hän tekee ilmeen värähtämättä, mutta jotta tämä on mahdollista, hän tarvitsee pahoille teoilleen näennäisen oikeutuksen, jollaisena toimii italianamerikkalaisten traaginen menneisyys sorrettuna ja hyväksikäytettynä vähemmistönä. Tonyn toiminta on väkivaltaista, raakaa ja syvästi väärin, mutta tuota toimintaa ohjaavat usein syvä rakkaus ja omintakeinen uskollisuus perhettä ja liikekumppaneita kohtaan. Toisin sanoen: Tony on paha, mutta ei psykopaatti.

Vaikka Tony on yksi voimakkaimmista rikollisjärjestön hahmoista, ei hän suinkaan ole yksi pahimmista. The Sopranosiin on kirjoitettu hahmoja, jotka ovat niin ilkeitä tai ärsyttäviä, että se saavat Tonyn näyttämään suorastaan mukavalta tyypiltä. Suosikki-inhokkini on Ralph Cifaretto, itsekeskeinen ja kovaääninen Tonyn alaisuudessa toimiva sekopää, jonka käytös erityisesti naisia kohtaan on jäätävää ja äärimmäistä. Yksi Tonyn läheisimmistä miehistä on Paulie Gualtieri, jonka luonnetta leimaavat voimakas vainoharhaisuus, taikausko ja pöpökammo. Paulie ei ole hahmona silmiinpistävän julma, vaan pikemminkin julmetun ärsyttävä. Syvästi vihaamistani hahmoista haluan mainita myös sarjan loppupuolella keskeiseen asemaan nousevan Phil Leotardon, jonka häikäilemättömyys ja taipumus voimakeinojen käyttöön jättävät Tonyn varjoonsa.

Esille täytyy nostaa myös Tonyn neuvonantaja ja oikea käsi Silvio Dante (Steven van Zandt), joka vain harvoin vie aktiivisesti sarjan tapahtumia eteenpäin, mutta sitäkin enemmän tarjoaa kohtauksiin eräänlaista comic reliefiä ja rauhoittaa kaoottisia tilanteita. Dante on eräänlainen mafioson stereotyyppinen irvikuva, jonka Scarface-imitaatiot ovat metatason silmänisku tekijöiltä katsojille. Myöhemmin Steven van Zandt teki muutaman tuotantokauden verran Lilyhammer-komediasarjaa, jossa hän esittää todistajansuojeluohjelmaan päätyvää mafiapomoa. Halutessaan Lilyhammerin voinee katsoa suorana jatkona sille, mitä van Zandtin hahmolle tapahtuu The Sopranosin jälkeen. En kauheasti perustanut Lilyhammerista taannoin sitä katsellessani, mutta voi olla, että nyt The Sopranosin katsomisen jälkeen osaisin arvostaa sitä enemmän.

The Sopranosin maailma on amerikanitalialaisten miesten maailma, jossa on oltava kova, äänekäs ja aggressiivinen. Yhteisössä vallitsevat homofobiset, naisvihamieliset ja rasistiset asenteet, jotka kulminoituvat ajoittain väkivallaksi. Konservatiiviset näkemykset eivät tee kenenkään elämästä kivaa – eivät edes heidän, jotka ovat näennäisesti voittajan asemassa. Hyvä esimerkki maailman toksisuudesta on pilkka, jota Tonyn setä Corrado junior saa osakseen, kun mafiaveljien keskuuteen leviää huhu Corradosta taitavana ”kielimiehenä”. Suuseksin antaminen naiselle on The Sopranosin maailmassa merkki alistumisesta, eikä alistuminen yksinkertaisesti sovi italianamerikkalaiselle miehelle. Lopputulos on surullinen: kaksi ihmistä, jotka tekevät kivoja juttuja yhdessä, eivät voi jatkaa kivoja juttujaan, koska ympäröivä yhteisö ei pidä hommaa ”miehekkäänä”. The Sopranosin maailmassa vallitsevasta miehen mallista kärsivät kaikki – myös miehet itse.

The Sopranosin vaikutus 2000-luvun televisiosarjoihin (esim. Breaking Bad) on valtava. Se osoitti, että draamasarjassa voidaan noudatella yhtä korkeita tuotantoarvoja ja käsikirjoituksen laatuvaatimuksia kuin feature-elokuvissa. Se todisti, että vaikeiden, synkkien ja provokatiivisten aiheiden käsittely prime time -televisiosarjassa voi puhutella suuria yleisöjä (tosin toinen HBO:n tuottama sarja eli Kylmä rinki taisi tehdä tämän jo ennen The Sopranosia). Se normalisoi keskustelua mielenterveysongelmista ja terapiasta. Se rakensi henkilöhahmoistaan kivuliaan monimutkaisia ja täyteläisiä – olentoja, joiden sielunelämästä tuntuu löytyvän loputtomasti uusia solmuja. Yhdessä Kylmän ringin kanssa se aloitti jatkuvajuonisten televisiosarjojen voittokulun ja kehitti merkittävästi HBO:n brändiä.

Moni pitää The Sopranosia ehtana viiden tähden sarjana – jopa parhaana televisiosarjana kautta aikain. Jätän kuitenkin itse yhden tähden pöydälle. The Sopranos on erinomaisesti käsikirjoitettu ja näytelty sarja, mutta viidestä tähdestä jää jotain puuttumaan. Viiden tähden elokuvissa ja sarjoissa täytyy olla jotakin rumaa, rikkinäistä, ruttuista tai keskeltä raakaa – jokin repeämä, josta katsoja voi tunkeutua sen sydämeen. The Sopranosista se puuttuu: en saa tähän sarjaan henkilökohtaista yhteyttä. Helkkarin hyvä sarja se silti on.

*****