Possessor (2020) on psykologinen kauhuelokuva identiteetistä, vallasta ja työstä, joka vaatii tekijältään äärimmäistä omistautumista. Ohjaaja Brandon Cronenberg on isänsä David Cronenbergin tavoin tullut tutuksi pääosin body horrorista, ja myös Possessorissa on selkeitä lajityypin piirteitä.

Tasya Vos (Andrea Riseborough) työskentelee salamyhkäisessä yrityksessä palkkamurhaajana, joka suorittaa tehtäviään sivullisten ihmisten kehojen avulla. Jotta murha onnistuu, on pahaa-aavistamattoman sivullisen aivoihin istutettava implantti. Erityisen laitteiston ja implantin avulla Vos ottaa sivullisen kehon hallintaansa, toteuttaa tehtävänsä ja lopulta poistuu sivullisen kehosta pakottamalla tämän tekemään itsemurhan. Poliisien tutkittavaksi jää vain kasa ruumiita – eikä merkkiäkään Vosista tai hänen työnantajastaan.

Työ on jo etäännyttänyt Vosia hänen perheestään – ja oikeastaan myös hänestä itsestään. Yksi Possessorin kiinnostavimpia kohtauksia on tilanne, jossa Vos on seisoo ex-miehensä talon edessä ja harjoittelee sanoja, jotka aikoo lausua pojalleen ja entiselle puolisolleen. Hän tekee tätä aivan samalla tavoin kuin opetellessaan niiden sivullisten, joiden mieleen ja kehoon hän tunkeutuu, puhetapaa, maneereja ja käytöstä – siis pyrkii omaksumaan vieraan ihmisen roolin. Väkivaltainen työ, jossa Vos ottaa haltuunsa vieraan ihmisen kehon ja pyrkii omaksumaan tämän roolin, on vieraannuttanut tämän hänen omasta identiteetistään niin perinpohjaisesti, että hän joutuu laskeutumaan omaan ”minuuteensa” samalla tavalla kuin vieraan ihmisen rooliin. Työ on myös hyvin vaarallista – jokaiseen ”trippiin” liittyy riski siitä, että jotakin menee pieleen, eikä Vos pääsekään irti sivullisen hauraasta kehosta silloin kuin pitäisi.

Vosin on vaikea olla läsnä perheelleen ja kehittää suhteitaan heidän kanssaan. Hän myös valehtelee läheisilleen: hän kertoo olleensa pitkästyttävällä työmatkalla, vaikka tosiasiassa on juuri suorittanut raa’an palkkamurhan. Väkivaltaiset mielikuvat ja muistot tunkeutuvat tavallisiin, arkisiin tilanteisiin. Vosille oman minuuden omaksuminen muistuttaa naamion pukemista – naamion, jonka takaa löytyy vain tyhjyys. Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Vosilla ei enää ole mitään minuutta, tai jos on, niin siitä on jäljellä vain pieniä rippeitä.

Vos kuitenkin tunnistaa oman väsymyksensä ja työn haitallisen vaikutuksen itseensä. Hän kyllä tahtoo viettää enemmän aikaa perheensä kanssa ja ottaa tämän ohjaajansa Girderin (Jennifer Jason Leigh) kanssa puheeksi. Girder suhtautuu tähän nuivasti. Hänen mielestään Vos olisi tehokkaampi työssään, jos hänellä ei olisi läheisiä henkilökohtaisia suhteita. Näin sanoessaan Girder ei kai eroa paljoakaan monista tämän päivän työnantajista tai esihenkilöistä – harva tosin ilmaisee ajatuksiaan yhtä suoraan kuin Girder. Propsit siis rehellisyydestä.

Nyt ei ole aikaa lomailla, sillä tarjolla on poikkeuksellisen rahakas sopimus suuryrityksen toimitusjohtajan (Sean Bean – eikö tälle miehelle tosiaan anneta muita rooleja kuin sellaisia, joissa hänen ainoa hommansa on tulla murhatuksi?) ja tämän tyttären salamurhasta. Murhan tekovälineeksi valitaan tyttären kihlattu Tate (Christopher Abbott).

Possessor: riivaja, haltija, vallassaan pitävä. Elokuvan promomateriaaleissa nimi on tyylitelty peilimäiseksi – E-kirjain on kuin peilin pinta, josta vasemmalle ja oikealle heijastuvat samat tai samannäköiset kirjaimet. Peilimäisyys kuvaa Vosin ja Taten välistä jännitettä: ajoittain on vaikea ottaa selvää, kuka oikeastaan on tilanteen possessor ja kuka possessed – molemmat roolit kuitenkin ovat vääjäämättä länsä, kuin todellinen maailma ja peilin heijastama kuva. Elokuvan viimeiset minuutit nostavat vielä kerran esille kysymyksen siitä, kuka oikeastaan on elokuvan possessor. Kuka käyttää elokuvassa kaikkein eniten valtaa suhteessa muihin? Kuka hallitsee muita?

Katsoin elokuvasta uncut-version, jonka keskeisin ero ”perusversioon” on ilmeisesti se, että uncutissa nähdään enemmän graafista väkivaltaa ja sukuelimiä. Elokuvan mittaan mietin, miksi väkivalta oli päätetty kuvata näin graafisesti – kyse kun ei ole splatter-elokuvasta, jossa väkivallan graafisuus on itseisarvo, vaan taiteellisesti kunnianhimoisesta pätkästä. Tulin siihen lopputulokseen, että väkivallan raakuudella tahdotaan korostaa Vosin turtuneisuutta. Tähän viittaa myös se, että Vos voisi yksinkertaisesti ampua uhrinsa, mutta päättää sen sijaan surmata kohteensa sellaisilla aseilla ja astaloilla, joilla jälki on paljon rumempaa. Vos on kadottanut yhteyden minuutensa, mikä tarkoittaa, ettei elämä tunnu oikein miltään. Vain äärimmäinen väkivalta tuntuu edes joltain.

Possessorin kolmesta keskeisimmästä hahmosta kaksi on naisia: Vos ja Girder. Haluaisin elää maailmassa, jossa tämä ei ole kiinnostava valinta – mutta se on. Olen yrittänyt löytää syytä sille, miksi nämä kaksi hahmoa ovat naisia, enkä ole löytänyt sellaista. Länsimaisen elokuvakerronnan default-valinta päähenkilöksi on (valkoinen) mies, ja jos päähenkilö on jotain muuta, pyritään sillä yleensä kertomaan jotakin. Nyt niin ei ole. Vos ja Girder ovat naisia, koska he yksinkertaisesti voivat olla – koska ei ole mitään erityistä syytä tehdä heistä miehiä. Arvostan valintaa. Olisi ollut helppoa tehdä Vosista uraorientoitunut isä ja tämän puolisosta perheelleen omistautunut äiti, mutta nyt sukupuoliroolit on kiepautettu toisin päin.

Possessor on paitsi elokuva identiteetistä, myös työstä. Siitä voisi tehdä luennan, jossa asetelma nähdään metaforana markkinataloudelle. Vosin työ hyödyttää niitä, jotka maksavat hänen palkkansa, mutta vahingoittaa äärimmäisellä tavalla muita. Se vahingoittaa myös häntä itseään ja saa aikaan sen, että hän tyhjentyy ihmisenä – lakkaa olemasta oma itsensä. Silti Girder vaatii häneltä yhä lisää, yhä suurempaa uskollisuutta ja omistautumista työlle. Jäljellä on vain tyhjä kuori, joka tahtoo sukeltaa yhä syvemmälle ja syvemmälle ”kovan työn” uumeniin, kunnes elämässä ei ole jäljellä enää mitään muuta kuin tuo uumen – ei kotia, ei syliä, johon palata.

Possessor on paitsi sisällöltään rikas ja syvä, myös esteettisesti tavattoman kauniisti toteutettu. Erityisesti Vosin siirtyminen Taten kehoon ja Vosin/Taten pään sisällä tapahtuvat mittelöt on toteutettu visuaalisesti ainutlaatuisella tavalla, joka hipoo videotaiteen rajoja. Viimeisen päälle mietitty äänisuunittelu luo osaltaan klaustrofobista, ahdistavaa tunnelmaa.

Brandon Cronenbergin edellinen täyspitkä elokuva Antiviral (2012) oli niin ikään erinomainen kauhuelokuva. Possessoria ja Antiviralia yhdistää se, että molemmissa elokuvissa ihmiset tunkeutuvat toistensa sisään – mekanismi on vain hyvin erilainen. Molemmissa elokuvissa tämä mekanismi liittyy vahvasti voitolliseen liiketoimintaan – ja johtaa päähenkilöiden kannalta rajuihin, ikäviin juttuihin.

On ehkä epäreilua Brandon Cronenbergiä kohtaan, että hänen elokuvistaan puhutaan tuskin koskaan mainitsematta samalla hänen isäänsä David Cronenbergiä. Henkilökohtaisesti odotan nykyään enemmän Brandon Cronenbergin uusia elokuvia paljon enemmän kuin Cronenberg seniorin tuotoksia… tai enpä tiedä: isä Cronenberg on nähtävästi palannut viimein body horrorin pariin Crimes of the Future -featurella, joka on jo maailmalla tullut ensi-iltaan. Cronenberg teki uransa alussa samannimisen lyhytelokuvan, josta olen blogiin aiemmin kirjoittanut – aivan helvetin outoa kamaa… ja siksi niin hyvää. Olen kiinnostunut.

Sitä odotellessa katsokaa Possessor.

*****