Titane (2021) on body horror -elokuva, jossa kaksi David Cronenbergin Crash kohtaa David Cronenbergin Kärpäsen ja David Cronenbergin Videodromen.

Nuori Alexia on isänsä kanssa automatkalla. Hän alkaa säätää omiaan auton takapenkillä, mikä saa isän keskittymisen herpaantumaan. Hups vaan: auto törmää tien reunuskiviin, ja Alexian pää kopsahtaa sivuikkunan lasiin. Ja niin Alexia on liittynyt siihen ihmisjoukkoon, josta ponnistaa myös laaja joukko sarjamurhaajia: ihmisiin, jotka ovat saaneet lapsena pahan kolhun päähänsä.

Alexian kalloon syntynyt murtuma paikataan titaanilevyllä, josta jää muistuttamaan kookas arpi oikean korvan yläpuolelle. Tyttö vaikuttaa terveeltä, mutta hänen käytöksessään on jokin on muuttunut. Hän ryntää sairaalasta päästyään suoraan syleilemään autoa, jossa onnettomuus tapahtui. Alexian erityislaatuisuus ja identiteetti syntyvät toisaalta haavasta ja arvesta, toisaalta titaanilevystä – siis jostakin, mikä Alexiassa on ylimääräistä, eksessiä.

Hypätään ajassa parikymmentä vuotta eteenpäin. Leikkausarpi Alexian (Agathe Rousselle) korvan takana on yhä näkyvillä ja muistuttaa muodoltaan ihmisaivoja. Hänen kiinnostuksensa autoja kohtaan on säilynyt, mutta muuttanut muotoaan: näemme hänet automessuilla tanssityttönä. Tanssiesityksen jälkeen eräs katsoja lähestyy Alexiaa ja suutelee tätä puoliväkisin. Alexia vastaa tähän ei-toivottuun huomioon iskemällä terävän, metallisen hiuspiikkinsä kaverin korvasta sisään.

Näin päättyy ensimmäinen mutta ei suinkaan viimeinen kohtaus, jossa Alexia reagoi lähentely-yrityksiin väkivallalla. Tässä kohtauksessa Alexian osakseen saama huomio on tietenkin ei-toivottua, mutta murha on selvästi liioiteltu reaktio tilanteeseen. Myöhemmin Alexia hyökkää myös sellaisten ihmisten kimppuun, jotka ovat olleet häntä kohtaan aidosti huomaavaisia ja helliä. Aivan kuin Alexialta puuttuisi käyttäytymismalli tilanteisiin, joissa häntä lähestytään fyysisesti.

Emme saa tietää Alexian lapsuudesta paljonkaan, mutta pienistä vihjeistä voi huomata, että perheessä ei kaikki ole hyvin. Aloituskohtauksessa Alexia yrittää kiinnittää isänsä huomion kikkailemalla takapenkillä omiaan. Nuorena aikuisena hän asuu edelleen isänsä luona, mutta kommunikaatio heidän välillään on yhä olematonta. Myöhemmin isä näkee Alexian ryömivän kotiin yömyöhällä sellaisessa kunnossa, jonka pitäisi herättää kysymyksiä kenessä tahansa vanhemmassa – mutta Alexian isä tuijottaa tytärtään ilmeettömänä, kunnes kääntyy sanattomana pois. Myös Alexian tanssityttöduunit on helppo nähdä epätoivoisena pyrkimyksenä herättää isässä edes jonkinlainen reaktio.

Kaikki Alexian miessuhteet ovat ilmeisesti olleet enemmän tai vähemmän perseestä: suhde isään on kylmä ja hiljainen kuin Siperian talvi, ja tanssityttönä hän on pelkkä katseiden kohde, objekti. Alexia ei yksinkertaisesti osaa olla miesten kanssa – eikä oikeastaan myöskään naisten. Siksi – ja nyt tullaan siihen elementtiin, josta Titane tullaan pintapuolisesti tuntemaan ja muistamaan – aikuisen Alexian on helppoa seurustella miesten sijaan autojen kanssa. Ja kun sanon seurustella, tarkoitan myös fyysistä läheisyyttä. Ja kuten ihmisten välisessä, fyysisessä läheisyydessä, myös autojen ja ihmisten välisessä seksissä voi tapahtua vahinkoja.

Kun ymmärrämme tämän, myös Alexian intohimo automessuilla tanssimiseen avautuu uudella tavalla. Aluksi Alexia näyttää flirttailevan yleisössä seisovien miesten kanssa. Tämä on kuitenkin harhaa: todellisuudessa tanssiminen on Alexialle flirttailua ja esileikkiä autojen kanssa. Koko kuvio haisee nekrofilialle: autot ovat pääasiallisesti kylmiä ja hiljaisia. Niiden kanssa ei tarvitse puhua – ja hyvä niin, koska tätä taitoa Alexia ei ole koskaan oppinut. – Ylipäätään Alexia puhuu tässä lähes kaksituntisessa elokuvassa tuskin lainkaan. Silti häntä esittävä Agathe Rousselle tekee hengästyttävän ilmaisuvoimaisen roolisuorituksen – sanoja ei yksinkertaisesti tarvita.

Pian Alexia joutuu vetämään kasvoilleen naamion, ja kuumasta tanssitytöstä kuoriutuu androgyyni otus. Erityisen mieleenpainuva prosessissa on kohtaus, jossa Alexia iskee tahallaan kasvonsa julkisen vessan lavuaarin kulmaan – murtuneella nenällä naamiosta tulee uskottavampi. Kohtaus on upeasti rakennettu: ensin vihaamme Alexiaa, koska hän pakottaa meidät katsomaan naaman hakkaamista kylmään posliiniin – ja seuraavassa hetkessä, kun hän onnistuu yrityksessään, nauramme helpottuneina hänen kanssaan. (Kohtaus tuo muuten mieleen kreikkalaisen Dogtoothin – ne, jotka ovat elokuvan nähneet, ymmärtävät, miksi.)

Pian Alexia kohtaa Vincentin eli ikääntyvän palomiehen, jonka on vaikea hyväksyä oman kehonsa hidasta haurastumista. Vincentin ja muiden palomiesten myötä Titaneen tunkeutuu fyysisen maskuliinisuuden elementti, johon Alexia pyrkii niin ikään mukautumaan. Valitsemansa naamion vuoksi hän ei voi olla sama flirttaileva ja seksikäs typy, jollaisena hän esiintyi automessuilla – ja hänen on hyvin vaikea keksiä, mitä olla sen sijaan.

Vincentin käytös hämmentää Alexiaa, joka on kasvanut hiljaisen ja tunnekylmän isän kanssa. Nyt Alexia saa täysin toisenlaisen isähahmon: Vincent kertoo tunteistaan sekä sanoin että elein avoimesti – ja myös pyrkii herättämään Alexiassa reaktioita. Tilanne on Alexialle vaikea, koska omassa kodissaan hän on tottunut suorastaan kilpailemaan isänsä kanssa siitä, kumpi pystyy olemaan enemmän hiljaa ja pidättäytymään reagoimasta toisen tekemisiin.

Titanessa on kaksi keskeistä teemaa, joista toinen liittyy perheeseen ja toinen sukupuoleen. Alexian lapsuudessaan kokema psykologinen turvattomuus on tehnyt hänestä huomionkipeän ja aggressiivisen. Kuitenkin Vincentin kanssa hän saa mahdollisuuden muodostaa joskin omituisen, niin kuitenkin toimivan, kommunikoivan ja turvallisen yksikön. Vincentin kanssa muodostuneen suhteen myötä aiemmin väkivaltainen ja suorastaan murhanhimoinen Alexia muuttuu: hän huomaa voivansa murhaamisen sijaan pelastaa ihmisiä.

Sukupuolesta Titane ei välitä aivan yhtä selkeää ajatusta kuin perheteemasta, vaan pikemminkin esittelee erilaisia sukupuolen kokemuksen ja esitystavan haasteita. Alexialle yliseksualisoitu tanssitytön rooli on opeteltu ja pinnallinen – mutta toisaalta niin on myös hänen uusi androgyyni roolinsa Vincentin aisaparina. Ristiriita näiden kahden välillä tulee ilmeiseksi elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Alexia nousee auton katolle tanssimaan. Myös Vincent kärsii omasta vaativuudestaan ja sisäistämästään maskuliinisuuden mallista: hänen ikääntyvä kehonsa on koneisto, joka on menettämäisillään maskuliinista voimaansa – ja kun se on menetetty, kuka Vincent oikeastaan enää on, ja kuinka hän voi jatkaa olemistaan?

Titanen suurimmaksi vaikuttajaksi on helppo tunnistaa body horrorin grand old man David Cronenberg. Yhteys Cronenbergin Crashiin on ilmeinen: sekä Titanessa että Crashissa päähenkilö(t) seksualisoi autoja. Molemmissa elokuvissa nimenomaan auto-onnettomuus on pääjuonen liikkeelle paneva voima. Videodromeen ja Kärpäseen kytkökset syntyy Alexian muodonmuutoksesta: Videodromessa päähenkilö muuttuu hiljalleen ihmisvideonauhuriksi, Kärpäsessä ihmiskärpäseksi – Alexia puolestaan läpikäy epäjohdonmukaista muutosta jonkinlaiseksi… No, katsokaa Titane, niin näette.

Titanessa on muutama voimakas symboli, joiden merkityksestä jäin hivenen epävarmaksi. Ensimmäinen näistä on Alexian arpi, jonka muoto tuo mieleen ihmisaivot. Haluan tulkita arven merkityksen niin, että Alexian päähän istutetulla titaanilla on ikään kuin oma tietoisuutensa. Alexia ei ole enää ”vain Alexia”, vaan Titaani-Alexia, metallin ja ihmislihan yhdistelmä, jonka toimintaa ohjaavat kahdet eri aivot.

Toinen hämärä symboli on tuli. Titanen alussa Alexia tanssii liekkikuvioidun Cadillacin konepellillä ja myöhemmin harrastaa seksiä saman auton kanssa. Osa hänen läheisistään on vähällä kuolla tai kuolee tulipalossa. Vincent puolestaan on ammatiltaan palomies: hän näkee ammatissaan tulen tuhoisan ja hallitsemattoman puolen. Toisaalta tuli kytkeytyy Alexian seksuaalisuuteen, toisaalta hänen väkivaltaisuuteensa ja ”hulluuteensa”.

Ohjaaja Julie Ducornaun esikoisohjaus Raw oli niin ikään kova paketti. Ohjaaja Ducornaun lisäksi Titanea ja Raw’ia yhdistää näyttelijä Garance Marillier, joka esittää Titanessa sivuosaa ja Raw’ssa pääroolia. Molemmissa elokuvissa hänen hahmonsa nimi on Justine – yksityiskohta, jonka merkitys ei aivan minulle avautunut. Ovatko Raw’n Justine ja Titanen Justine sama henkilö ja jos ovat, niin mikä ihmettä Justinelle on oikein tapahtunut Raw’n ja Titanen tarinoiden välissä? Soppa sakenee entisestään, kun muistetaan että Raw’ssa Justinen sisko oli niin ikään nimeltään Alexia. Ehkä tästä kehkeytyy Ducornaun elokuvia laajemmin yhdistävä jatkumo – kenties kaikki hänen elokuvansa tulevat olemaan tarinoita Alexiasta ja Justinesta?

Titane on elokuva muutoksesta. Alexia on kuin virta, jolla ei ole pysyvää tapaa olla ja toimia maailmassa. Ja kun Alexia muuttuu, myös hänen ihmissuhteidensa pitäisi mukautua näihin muutoksiin. Kuinka erilaista on esimerkiksi isän ja pojan välinen rakkaus verrattuna miehen ja naisen väliseen rakkauteen? Tätä eroa Titane alleviivaa. – Vaikka muutos on Titanessa jatkuvaa ja voimakasta, elokuva alkaa ja loppuu kauniisti samaan tilanteeseen: kahdenkeskiseen hetkeen isän ja lapsen välillä. Vaikka elokuva pursuilee temaattisista liitoksistaan, saa se muodollisesti kauniin sulkeuman.

Pidin Raw’sta enemmän kuin Titanesta – petyin siihen, ettei Titanessa oikeastaan koskaan päästä käsiksi Alexian seksuaalisuuteen. Miksi odotin sitä? Kai trailerin perusteella – ja tietenkin myös Raw’n, joka tunkeutuu päähenkilönsä seksuaalisuuteen suoraan ja syvälle.

Silti odotan Ducornaulta jatkossakin isoja, hyviä juttuja.

*****