The Happy Worker (2022) on John Websterin dokumentti toimistojen työelämästä, joka on mennyt rikki. Se keskittyy kuvaamaan erityisesti burnoutia ja sitä, kuinka nykyisen toimistotyön ekosysteemi edesauttaa lahjakkaiden ja älykkäiden ammattilaisten loppuunpalamista. Vaikka fokus on ennen kaikkea ongelmien läpikäynnissä, dokumentissa esitetään myös ratkaisuja.

Dokumentissa vuorotellaan tutkijoiden ja kokemusasiantuntijoiden puheenvuoroja. Kokemusasiantuntijoiden näkemykset ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät turhan vähälle taustoitukselle: alkuun on epäselvää, keitä äänessä olevat ihmiset ovat, miksi heidän kertomuksensa ovat kiinnostavia, kuka keskustelua johtaa (vai johtaako kukaan) ja mikä on heidän tarinoidensa konteksti. Sen sijaan että kokemusasiantuntijat puhuisivat suoraan kameralle, he puhuvat pääasiallisesti toisilleen – kamera vain seuraa heidän keskusteluaan, ikään kuin ulkopuolisena seuraajana.

Kokemusasiantuntijat edustavat eri kulttuureita ja toimialoja. Vain yksi asia yhdistää heitä: burnout. Viesti on se, ettei kyse ole tietyn kulttuurin tai toimialan piiriin pesiytyneestä ongelmasta, vaan toimisto- ja tietotyötä koskevasta, alati pahenevasta, organisaatiosta toiseen yli liiketoiminta-alojen leviävästä sairaudesta.

Burnout johtaa identiteetin pirstoutumiseen. Yhtäkkiä ihminen huomaa, ettei hän olekaan se vahva, työlleen omistautunut suoriutuja, joka luuli olevansa tai jollainen olisi halunnut olla. Ja kukapa ei haluaisi? Eräs kokemusasiantuntijoista kuvaa, kuinka hän koki työelämän epäonnistumisen ja niihin liittyvien pelkojen johtavan epäonnistumiseen koko elämässä: ilman hyvin palkattua työtä hän ei voisi ostaa taloa, ja ilman taloa hän ei voi perustaa perhettä. Lopulta elämä jää elämättä työhön liittyvien paineiden ja velvoitteiden vuoksi. Taloon ehkä olisi varaa, perheen perustamiseen olisi ehkäpä taloudelliset edellytykset, mutta missä välissä sellaiseen on aikaa? Mistä löytää voimia, kun työ imee ihmisestä kaiken?

Kehittyneen talousjärjestelmän piirissä tapahtuvan työn pitäisi periaatteessa olla luonteeltaan sosiaalistavaa – tuoda ihmisiä yhteen ja vahvistaa yksilöiden välisiä suhteita. Tämän päivän työelämä kuitenkin tekee täysin päinvastoin: se tekee ihmisistä yksinäisiä ja alivireydessään eristäytyneitä. Olemme paradoksin äärellä. – Tätä ajatusta dokumentti ei kuitenkaan, harmi kyllä, oikeastaan edes käsittele.

Se työelämän kuva, jonka The Happy Worker eteemme maalaa, on rujo ja toivoton. Työyhteisössä vallitsee kollektiivinen harha. Näennäisesti kaikki on hyvin, ammattilaisten hyvinvointiin panostetaan HR-tempauksilla ja firman yhteiset, tarkasti mietityt ja idealistisen kauniit arvot komeilevat kokoushuoneen seinällä. Hattaramaailmassa työntekijöiden paha olo kätketään – se on kuin kipeä, kova helmi tiukasti suljetun simpukan sisällä.

Dokumentissa esitetään runsaasti tilastoja, jotka osoittavat, kuinka huonosti työpaikoilla voidaan ja kuinka merkittävä osa työntekijöistä ei tiedä lainkaan, mitä heiltä oikeastaan odotetaan. Hattaran keskellä tästä pahoinvoinnista ei kuitenkaan voi puhua. Suuren, vaaleanpunaisen kuplan sisällä on yksilöiden ikiomia uupumuksen, turhautumisen ja alivireyden täyttämiä kuplia. Jokainen luulee omassa sysimustassa kuplassaan olevansa yksin – olevansa ainoa, jolle systeemin puristus on liikaa. Todellisuudessa merkittävä määrä työntekijöistä kamppailee jaksamiseen liittyvien ongelmien parissa. Ongelma on siis puhumattomuus, joka johtuu häpeästä sekä kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden kokemuksista. Vaikka vika on ekosysteemissä, yksilöt syyttävät itseään.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Minä tiedän tämän hyvin. Näen tämän omassa tuttavapiirissäni, joka vielä muutama vuosi sitten täynnä lahjakkaita ja tarmokkaita kolmekymppisiä. Liian monesta tuo tarmo on sammunut. Yhä useampi päätyy sairaslomalle – ja ne, jotka päätyvät, päätyvät sinne liian myöhään.

Niin, tässä ei ole mitään uutta. Silti dokumentti onnistuu ravistelemaan: Katso, tämä on todellisuutta! Työelämä on tosiaankin juuri niin pahasti rikki kuin oletit! Oivallus herättää samaan aikaan sekä huojennusta että epätoivoa: huojennusta, koska viimein ymmärtää, että vika ei ole minun kiikarissani – epätoivoa, koska, no… Eihän tämä hyvältä näytä.

Yksi psyykkisen trauman oireista liittyy kieleen: kun kokemus on niin vaikea, että sen sanoittaminen tuntuu mahdottomalta – kun koetun todellisuuden ja kielen väliin on revennyt railo, voimme puhua traumasta. The Happy Workerissa kuvataan kollektiivista traumaa, johon pätee sama lainalaisuus kuin yksilölliseen psyykkiseen traumaan: todellisuus ja kieli ovat irronneet toisistaan. Erityisesti liikkeenjohdon konsulttien nonsense-puhe ja bullshit-bingo saa kielen mädäntymään yhä nopeammin ja vie sitä kauemmas todellisuudesta. Tämän kehityskulun päässä hahmottaa kielisysteemi, joka on rikkinäinen työkalu – kelvoton väline koetun todellisuuden käsittelemiseen. Toisin sanoen: liike-elämän nonsense rikkoo kielemme ja tekee lopulta mahdottomaksi käydä keskustelua mistään todellisesta tai konkreettisesta.

The Happy Workerin keskeinen teesi onkin tämä: puhukaa toisillenne, sillä hiljaisuus tappaa. Organisaatiot eivät ole valmiita aidosti kannustamaan työntekijöitä laajamittaiseen ja avoimeen keskusteluun aiheesta, joten siltä suunnalta aloitetta ei kannata odottaa. Puhukaa toisillenne, aloittakaa keskustelu itse – kahvitauoilla, afterworkeilla, lounailla. Kertokaa toisillenne kipeästä helmestänne, joka syntyy, kun väkisin runnomme itseämme työekosysteemin määrittämiin karsinoihin. Hiljaisuus ja glitterillä koristeltu nonsense merkitsee väsymystä ja kuolemaa – avoin kokemusten jakaminen taas mahdollisuutta parantumiseen ja elämän jatkumiseen.

Tämä kokemus heijastuu myös kokemusasiantuntijoiden workshopissa. Pitkin dokumenttia osa kokemusasiantuntijoista tuo esille, etteivät he edes burnoutin koettuaan ole puhuneet kokemuksistaan muille. Dokumentin lopussa he kiittävät toisiaan mahdollisuudesta puhua omasta väsymyksestään ja kivustaan ja kuvaavat kokemusta puhdistavaksi. Kasvoilta hehkuu helpotus ja ilo. Viesti on selvä: tarvitsemme enemmän puhetta, joka todella tarkoittaa jotain, ja vähemmän bisnesnonsensea.

Lopulta kaikki kääntyy hienovaraisesti nykyaikaisen markkinatalouden kritiikkiin. Dokumentissa sivutaan toimitusjohtajien ja työntekijöiden palkkakehityksen epäsuhtaa viimeisten vuosikymmenien aikana – asia, jonka mielekkyys ja järkevyys on kyseenalaistettu usein ja aiheesta. Tämä aihe on kuitenkin oma erillinen kokonaisuutensa, jota vain hipaistaan The Happy Workerissa. Kyse on kuitenkin burnout-dokumentista – ei markkinatalousdokumentista.

Arvostan The Happy Workerin sanomaa ja toivon vilpittömästi, että jokaisessa organisaatiossa katsottaisiin ensin tämä dokumentti ja sen jälkeen peliin. Dokumentissa keskitytään ensisijaisesti kuvaamaan työelämän rikkinäisyyttä, mutta myös korjausehdotuksia käydään läpi. Ratkaisuja lähestytään dokumentissa haastatellun Christine Maslachin esittämän kuuden burnoutille altistavan tekijän kautta.

*****