Lords of Chaos (2018) arvostelu – Hevi reissu

Lords of Chaos (2018)

Lords of Chaos (2018) on elokuva, jota ei olisi pitänyt tehdä. Se tehtiin silti.

Tämä teksti on teksti, jota minun ei pitäisi kirjoittaa. Kirjoitan silti.

Lords of Chaos kertoo 90-luvun alussa Norjassa syntyneestä black metalin toisesta aallosta ja ihmisistä, jotka vaikuttivat sen muovautumiseen. Sitä markkinoidaan kauhuelokuvana ja trillerinä, mutta oikeasti se muistuttaa monin paikoin lähinnä komediaa.

Mayhemin ensimmäinen treenikämppä on Euronymouksen (kuvassa) vanhempien kellarissa.

Osittain tositapahtumiin perustuvan elokuvan tarina keskittyy vuonna 1984 perustettuun Mayhem-yhtyeeseen. Bändin nokkamies Øystein ”Euronymous” Aarseth etsii musiikillista tyyliä, joka huokuu äärimmäistä kylmyyttä ja pahuutta. Laulajaksi bändiin napataan ruotsalainen Per Yngve ”Dead” Ohlin, joka suhtautuu pakkomielteisesti kuolemaan ja hautaa esiintymisvaatteensa pariksi päiväksi maahan, jotta niistä huokuisi lavalla sopivasti kalmainen haju. Mayhem alkaa herättää myönteistä huomiota Oslon heviundergroundissa. Käsillä on jotakin suurta, alkuvoimaista ja merkittävää.

Pian Euronymouksen jutulle saapuu Kristian ”Varg” Vikernes, joka lykkää Euronymoukselle Burzumiksi nimetyn bändinsä demon. Euronymous kuuntelee demon – ja hämmästyy. Hän signaa Burzumin omalle Deathlike Silence -levymerkilleen ja auttaa Vikernesiä nauhoittamaan Burzumin debyyttialbumin.

Seuraa tapahtumaketju, jonka seurauksena osa black metalin toisen aallon ydinjengistä kuolee väkivaltaisesti ja osa saa pitkän vankilatuomion. Matkan varrella paloi muutama kirkko ja syötiin ehkä vähän ihmistä. Niin, ja tehtiin pikkuinen nippu black metal -levyjä, jotka nousivat nopeasti klassikon asemaan.

Tämän verran elokuvassa on totta.

Vikernes ja Euronymous katsovat, kun ”jotain roihahtaa”.

Lord of Chaos ei ole dokumentti. Se ottaa laajoja taiteellisia vapauksia kuvatessaan 90-luvun alun tapahtumia. Nämä taiteelliset vapaudet perustellaan elokuvan alkuteksteissä: se on ”based on truth and lies”. Katsojat (etenkin ne katsojat, joille tapahtumien kulku ei ole muista lähteistä tuttu) tietenkin unohtavat tämän disclaimerin heti ja nielevät todennäköisesti elokuvan tarinan sellaisenaan ja luottavat kuvauksen todenmukaisuuteen.

En ala ruotia tässä tarkemmin sitä, missä kaikissa suhteissa Lord of Chaos poikkeaa totuudesta. Listasta tulisi pitkä. Suorien asiavirheiden lisäksi se epäonnistuu kuvaamaan monien skenen avainhahmojen persoonallisuutta.

Mayhemin tosielämän bändikuvia on kopioitu elokuvaan huolellisesti. Kuvassa Dead (Jack Kilmer), Hellhammer (Anthony De La Torre), Euronymous (Rory Culkin) ja Necrobutcher (Jonathan Barnwell).

Jossakin Lords of Chaos kuitenkin onnistuu. 90-luvun alun Norja-skene on kuvattu mediassa perinteisesti uhkaavana ja pelottavana. Lords of Chaos valitsee toisenlaisen kuvaustavan: se esittää touhun nuorten miesten harkitsemattomana kohkaamisena, jossa sattumalla oli suuri merkitys. Skene ei ollut organisoitunut tai hallittu, vaan väljä joukko ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita tietyn tyyppisestä musiikista ja maailmankatsomuksesta. Yksittäisten henkilöiden mielenterveysongelmilla, riidoilla ja patoutumilla oli merkittävä rooli tapahtumien kulussa.

Se ei silti tarkoita, että avainhenkilöiden toiminnassa ei olisi ollut minkäänlaista vakaumuksellisuutta. Se oli kuitenkin luonteeltaan niin järjestäytymätöntä ja kaoottista, että sen kuvaaminen olisi vaikeaa. Lords of Chaos ei edes yritä, vaan kuvaa Norjan tapahtumia lähinnä yhtenä pitkänä vitsinä, jossa nuoret miehet koheltavat. ”Jossain jotain roihahtaa ja jotain kaatuu.”

Varg Vikernes on Oslon black metal -skenen yksinäinen susi.

Varg Vikernes on kritisoinut kovin sanoin oman hahmonsa näyttelijävalintaa. Vikernesiä näyttelevä Emory Cohen ei tosiaankaan muistuta Vikernesiä ulkonäöltään tai olemukseltaan. Koska elokuva ei muutenkaan pyri kuvaamaan asioita kuten ne todella tapahtuivat, en jaksa välittää. Söpösti hymyilevä Cohen on pitkätukkaperuukkinsa alla mahdottoman herttainen. Suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on rivakka montaasi, jossa Vikernes tekee ”kaiken isommin ja paremmin kuin Euronymous”: nauhoittaa Burzumin Hvis lyset tar oss -levyä, muhinoi kahden mimmin kanssa yhtä aikaa ja kiertää Norjaa kirkkoja sytytellen.

Montaasista tekee mehukkaan se, kuinka se samanaikaisesti kuvaa tapahtumien kulkua hämmästyttävän oivaltavasti ja totuudenmukaisesti – ja silti aivan väärin. Tosiaan: näihin aikoihin Vikernes teki asioita tavalla, joka varmasti sai Euronymouksen kateelliseksi. Euronymous ja Mayhem ainoastaan muovasivat black metalin toiselle aallolle ominaista äänimaailmaa, mutteivät onnistuneet koskaan tekemään albumeita, jotka kestäisivät aikaa ja joilla olisi itsessään musiikillista arvoa. Toisin on Vikernesin ja Burzumin laita: Hvis Lyset Tar Oss on yksi parhaista black metal -albumeista kautta aikain.

Sen sijaan Vikernes höyläämässä kiimaisia fanityttöjä… Ei. 😂 Pitää ihan vetää naurulta hetki henkeä. Tosielämän Vikernesin henkilökuva on räikeän värikäs, mutta naistenmies hän ei ollut.

Euronymous poseeraa. Vaatteet jäljittelevät tosielämän promokuvia, ympäistö ei.

Myös Euronymouksen tyttöystävä on väkinäinen ja ärsyttävä juonielementti. Euronymous ei tiettävästi koskaan seurustellut kenenkään kanssa, mutta tietenkin Hollywood-elokuvassa pitää vähän romanssia olla. Jos elämäkerta ei tarjoa sopivaa mallia, keksitään tyttöystävä tyhjästä.

Todellisuudesta saa poiketa, kun poikkeaminen mahdollistaa hahmon esittämisen täyteläisempänä ja rikkaampana. Lords of Chaos ei kuitenkaan poikkeamisillaan tee näin – se luo fantasioillaan vain halpaa viihdearvoa ja Hollywood-henkistä sensationalismia.

Lords of Chaosin puvustus on tehty huolellisesti. Rory Culkin on kuitenkin liian ”cum-guttered” Euronymouksen napapaitalookiin.

Lords of Chaos on äärimmäisen täsmällinen ja uskollinen todellisuudelle näyttämöllepanossa. Euronymousin Helvete-kauppa kellareineen on lavastettu huolellisesti, ja osa kohtauksista on kuvattu todellisilla tapahtumapaikoilla. Keskushahmojen ylle on etsitty oikeiden yhtyeiden bändipaitoja, ja saattaa jopa olla että mukaan on huolittu vain sellaisia patch- ja paitadesigneja, joita on ollut tarjolla 90-luvun alussa. Myös Euronymouksen ja Deadin corpsepaintit on toteutettu tarkasti vanhojen valokuvien mukaisesti. Sisäotokset Euronymouksen ja Deadin kimppakämpästä näyttävät uskottavilta.  Näyttömällepanossa Lord of Chaos siis loistaa.

Lords of Chaosin erikoistehosteet on niin ikään tehty taitavasti. Yllätyin positiivisesti: väkivalta ja sen jäljet näyttävät juuri niin rujoilta ja tunkkaisilta kuin pitääkin. Black metal glorifioi usein väkivaltaa, mutta Lords of Chaos ei sitä tee.

Deadin hahmon kuvaus on yksi elokuvan onnistuneimmista.

Myös kohtaus, jossa Mayhem soittaa lavalla, välittää perinteisen black metal -keikan fiilistä melko hyvin. Tämän ja Mayhemin studionauhoitusten lisäksi lisäksi Lords of Chaosissa kuullaan itse musiikkia vain satunnaisia pätkiä. Burzumin musiikkia ei elokuvassa ole käytetty ollenkaan, Mayhemin musiikkia kyllä käytettiin mutta suurimmaksi osaksi coverversioina. Syyt musiikin vähäisyyteen liittyvät varmaankin osittain tekijänoikeuksiin, mutta osittain myös siihen, että black metal voisi saada suuren yleisön korvat kipeiksi.

Okei: näyttämöllepano siis toimii. Mutta dialogi… Yöks. ”We are the lords of chaos!”, kähisee Dead. ”I invented true Norwegian black metal” – ”we play true Norwegian black metal”, mahtailee Euronymous. Teatraalisuus oli ominaista black metalin toiselle aallolle, mutta joku raja sentään. ”Lords of chaos” -termiä ei 90-luvun alussa Norjassa tunnettu – se liitettiin black metal -skeneen ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 julkaistun kirjan nimessä. ”True Norwegian black metal” on puolestaan Darkthronen kehittämä konsepti – siis bändin, jonka olemassaolosta Lords of Chaos -elokuva vaikenee kokonaan.

Pikkujuttuja, jotka syövät Lords of Chaosin uskottavuutta.

Vain Euronymous käyttää Venom-paitoja.

Hankalinta elokuvassa kuitenkin on, että se viestii hyvin ristiriitaisesti kohteidensa olemuksesta ja tekemisistä. Se esittää kohteensa ensin koomisessa, sitten traagisessa valossa. Kohdat, joissa Lords of Chaos kuvaa Euronymousin traumatisoitumista ja surua, ovat oikeasti aika vaikuttavia – mutta niiden tehoa syö kovasti se, kun koominen ja suorastaan parodisoiva ote pääsee jälleen vallalle. Katsojaa kehotetaan ensin samastumaan päähenkilöön ja hänen kipuunsa – ja sitten nauramaan hänen kohkaamiselleen. Myös se, pitäisikö päähenkilöiden tekemisiä pitää ”siisteinä”, pelottavina vai naurettavina, jää epäselväksi.

Lords of Chaos pohjautuu väljästi samannimiseen tietokirjaan, joka on suomennettu nimellä Kaaoksen ruhtinaat. Olen lukenut teoksen pariinkin otteeseen ja pitänyt sitä vallan pätevänä kuvauksena asioiden kulusta. Kuulemma se on kuitenkin jostain syystä huono – miksi, se on jäänyt minulle vähän epäselväksi. Konkreettinen kritiikki on jäänyt vaisuksi. Vikernes itse on itkenyt teoksen epätarkkuuksia pitkään, mikä ei ole yllätys – hän on vuodesta 1994 lähtien keskittynyt lähes täyspäiväisesti valittamiseen, ja siksi hänen kommenttejaan on vaikea ottaa vakavasti.

Myös Hellhammerin näyttelijä on suloinen. Taustalla määkii Euronymous.

Lords of Chaos -kirja kertoo laajasti eri puolella maailmaa syntyneistä black metal -skeneistä sekä ilmiöistä, jotka vaikuttivat black metalin syntyyn. 90-luvun alun Norjan tapahtumat ovat merkittävä osa teosta, mutta kuitenkin vain osa. Elokuvaan kirjasta on napattu kirjasta vain ohut lipare, ja tässäkään elokuva ei ole järin uskollinen kirjalle – sen sijaan vaikuttaa siltä, että käsikirjoitus on kursittu kasaan Wikipedia-artikkelin perusteella. Ainoa asia, jossa Lords of Chaos -elokuva todella pohjautuu Lords of Chaos -kirjaan, on sen nimi.

Lords of Chaosin ohjaaja Jonas Åkerlund oli itse mukana black metalin ensimmäisessä aallossa: hän soitti rumpuja Bathoryn alkuperäisessä kokoonpanossa. Sittemmin Åkerlund on kunnostautunut musiikkivideoiden ohjaajana ja tehnyt videoita muun muassa Lady Gagalle, Madonnalle ja Christina Aguileralle. Koska Åkerlund tavallaan tulee skenen sisältä, olisin toivonut häneltä asiallisempaa suhtautumista aiheeseen. Hänen omasta osallistumisestaan black metal -skenen ja -musiikin kehitykseen kuitenkin kulunut jo yli 30 vuotta, jotka hän on viettänyt pitkälti pinnallisten pop-videoiden parissa. Sen huomaa.

”VITTU MEIKÄ OLI SAATANA JUOMASA”

Kenelle Lords of Chaos on tehty? Ei ainakaan niille, jotka kuuntelevat black metalia ja joille Euronymousin, Vikernesin, Deadin ja muiden 90-luvun alun merkittävien hahmojen tarina on jo valmiiksi tuttu. Lord of Chaos on suunniteltu, toteutettu ja budjetoitu suuren yleisön viihteeksi ja kauhisteltavaksi.

Kyse on sensaationhakuisesta, amerikkalaisesta massatuotteesta, jossa tavoitteena ei ole kertoa tarinaa sellaisena kuin se tapahtui, vaan viihdyttää katsojia. Eikä se onnistu edes siinä kovin hyvin.

Salaa silti toivon, että Lords of Chaosista tehtäisiin jatko-osa, joka kuvaa Vikernesin myöhempiä vaiheita. Varg Vikernesiä esittävän Emory Cohenin ujoa hymyä ja pitkien hiusten takaa pälyileviä, surullisia silmiä tulee ikävä.

Hanki parempaa luettavaa tai katsottavaa. Esimerkiksi:

Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti, NYKY Ensemble ja Helsingin kamarikuoro @ Sibafest 26.1.2020

Virolainen Arvo Pärt on jo hyvän aikaa ollut maailman esitetyin elossa oleva säveltäjä. Vaikka olen kuunnellut Pärtin musiikkia varhaisteini-ikäisestä asti, en ole aiemmin kuullut hänen teoksiaan konserteissa, vaan ainoastaan äänitteinä. Olikin jo korkea aika! Sibelius-akatemian nykymusiikkiyhtye NYKY Ensemblen ja Helsingin kamarikuoron Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti koostui joukosta säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Konsertti oli osa vuoden 2020 Sibafest-ohjelmistoa.

Konsertin ensimmäinen teos oli saksofonikvartetille sovitettu Pari Intervallo. Sovitukseltaan kappale oli selvästi konsertin kokeellisin – ilmeikäs saksofoni ja eteerinen Pärt kuulostavat ajatuksena omituiselta ja radikaalilta yhdistelmältä. Kombo kuitenkin toimii. Saksofonikvartetin äänimatto soljuu tasaisena, pehmeänä virtana. Tulkinta on ilmava ja kirkas. Hieman harmittaa, että kvartetin tempo on aavistuksen liian kiivas – Pari Intervallo olisi hyvä soittaa vielä hitaammin, nautiskellen.

Saksofonikvartetti ja Pari Intervallo. Kuva: Maija Astikainen.

Seuraavaksi siirrytään perinteisempiin sovituksiin. Für Alina on yksi Pärtin tunnetuimpia teoksia. Se on äärimmäisen yksinkertainen ja teknisesti helppo soittaa, mutta silti (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) hyvin vaikea tulkita. Koska sävelmä on yksinkertainen ja harvasanainen, on jokaisella äänenpainolla ja hiljaisella hetkellä ääretön merkitys. Lampis Pavloun tulkinta oli omaan makuuni kovin kliininen ja tekninen. Pavlou ei korosta soitossaan mitään, jolloin musiikista tulee tasapaksua. Nuotit elävät kuin demokratiassa – jokaisella on yhtäläinen voima. Parhaissa kuulemissani Für Alina -tulkinnoissa voima syntyy juuri yksittäisten nuottien painotuksista ja tarkoin mitoitetuista tauoista.

Lampis Pavlou. Kuva: Maija Astikainen.

Für Alinan jälkeen Pavloun seuraksi saapuu viulisti Andrew Ng. Yhdessä he soittavat teoksen Fratres, joka on sekä muusikolle (erityisesti viulistille) että kuulijalle haastava. Teoksen tunnelma ja tahti vaihtelevat monta kertaa lyhyehkön kappaleen aikana. Fratresissa Pavloun piano herää kuitenkin eloon – aivan kuin hän saisi tukea ja rohkeutta vieressä seisovalta viulistilta. Kahden muusikon yhteispeliä on kiehtova seurata.

Andrew Ng. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin ensimmäisen osion päättää lyhyt ja iloinen pianoteos, sävelloru Für Anna Maria. Pavloun tulkinta kappaleesta on reipas ja hyväntuulinen – sellainen kuin pitääkin. Für Anna Maria muistuttaa siitä, ettei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Vaikka kappale on vain noin minuutin mittainen, on sen tuoma valonpilkahdus tärkeä osa konsertin juoksua. Ilman sitä olisi kokonaisuus liiankin melankolinen ja synkkä.

NYKY Ensembleä. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin pisin ja raskain teos on viimeiseksi ajoitettu, kolmelle kuorolle sävelletty Te Deum. Minun on vaikea sanoa Te Deumista tai Helsingin kamarikuoron tulkinnasta oikeastaan mitään järkevää. En yksinkertaisesti pysty analysoimaan teosta tarkemmin – voin vain sanoa, että pidin tulkinnasta valtavan paljon.

Pärt on kirjoittanut Te Deumistaan seuraavasti: ”Minun oli vedettävä tämä musiikki hellästi ulos hiljaisuudesta ja tyhjyydestä”. Helsingin kamarikuoron ja NYKY Ensemblen tulkintaa kuunnellessani ymmärsin hyvin, mitä hän tällä tarkoittaa – teos nousee hitaasti hiljaisuudesta, kasvaa ja huipentuu laskeutuakseen kerta toisensa jälkeen hiljaisuuteen. – Hassua, muuten: olen kuullut monista Pärtin teoksista tulkintoja, joista en pidä, mutta Te Deum tuntuu vain toimivan aina. En usko sen johtuvan siitä, että Te Deum olisi helppo teos – sitä se tuskin on. Pikemminkin veikkaan tämän olevan seurausta siitä, että muusikon on vaikea olla syventymättä tähän teokseen aivan erityisellä pieteetillä.

Mainittakoon lopuksi, etten tiedä tai ymmärrä klassisesta musiikista kovin paljoa. En hallitse alan terminologiaa tai musiikin teoriaa. En tiedä, kuinka klassisesta musiikista ”pitäisi” kirjoittaa. Voin vain kuunnella ja sen jälkeen kertoa omia fiiliksiäni, ja niin tein tälläkin kertaa.

Konsertti on kuultavissa Yle Radio 1:ssä torstaina 30.1. klo 19.02. Sibafest jatkuu tällä viikolla – itse tsekkailen ainakin suurimman osan Kinokonserttisarjan elokuvista.

Blood Machines (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Blood Machines (2019)

Blood Machines (2019) on vahvan tyylin ja upean musiikin varaan rakennettu scifielokuva siitä, mitä tapahtuu, kun tekoäly luo itselleen vapaan tahdon ja päättää kapinoida isäntäänsä vastaa – tai jotakin sellaista. Olisi harhaanjohtavaa kutsua Blood Machinesia pelkästään elokuvaksi – oikeastaan se on tunnin mittainen musiikkivideo.

Muistatteko kolmen vuoden takaa Carpenter Brutin upean Turbo Killer -musiikkivideon? Jos ette, katsokaa se nyt – se löytyy tämän tekstin lopusta. Seth Ickermanin ohjaama Turbo Killer on kenties paras koskaan tehty musiikkivideo.

Myös Blood Machines on Ickermanin ja Carpenter Brutin yhteistyön hedelmä. Joissain lähteissä sitä on jopa luonnehdittu Turbo Killerin jatko-osaksi. Tämä on mielestäni liioittelua: musiikkivideo ja elokuva jakavat kyllä tyylipiirteitä, mutta juonellista jatkumoa niistä on vaikea löytää.

Uuuuh tissit ylösalasristi jee

Blood Machinesin maailma on synnyttänyt valtavia sotakoneita, joiden liikkeitä hallitsevat pitkälle kehittyneet tekoälyt. Kuten niin lukemattomissa scifi-elokuvissa ennen Blood Machinesia, eräs näistä tekoälyistä on saavuttanut individuaation tason ja oman tahdon. Mimaksi nimetty tekoäly ei olekaan kiinnostunut kuluttamaan aikaansa ruosteisten sotakoneiden sisällä, vaan riuhtoo itsensä ulos avaruuteen.

Palkkionmetsästäjät Vascan ja Lago säntäävät Miman perään ja laskeutuvat merkillisten papittarien hallitsemalle planeetalle. Syntyy suukopu, jonka seurauksena Vascan iskee Corey-nimisen sotilaspapittaren kahleisiin ja kaappaa tämän mukaansa alukseen.

Vascan on ehta mulkku.

Sukupuolten välistä railoa alleviivataan elokuvassa melkein joka välissä. Naiset ovat elokuvassa jotain outoa ja ihmeellistä: sotilaspapittaria, jotka eivät epäile käyttää omaa fyysistä viehätysvoimaansa tavoitellessaan omia päämääriään, ja ruumiillistuneita tekoälyjä, jotka kieltäytyvät sitkeästi käyttämästä vaatteita. Elokuvan kaksi miesrassua taas edustavat jotakin nuhjuista, pahanhajuista ja normaalia. Avaruusaluksen vanhempi, sydänvaivainen kuski Lago on vanha viisas mies suoraan C. G. Jungin arkkityyppikuvauksista. Nuorempi avaruusmatkaaja Vascan puolestaan on naisennälkäinen kusipää, joka nauttii kiinni saamiensa tekoälyjen nöyryyttämisestä.

Blood Machines on äärimmäisen tyylivetoinen elokuva. Oikeastaan se on pelkkää tyyliä: sen tarina on niin yksinkertainen ja ”helppo”, että elokuvaa on käytännössä mahdoton spoilata.

Blood Machinesin alukset tuovat mieleen Prometheuksen atavistiset avaruuslaivat.

Tunnistan Blood Machinesissa vivahteita esimerkiksi Alien-elokuvien ja Prometheuksen avaruusalusestetiikasta, Mad Max: Fury Roadin toimeliaista ja täpäköistä naisista ja John Carpenterin suosimista, viiltävän kirkkaista neonväreistä. Päähenkilöiden avaruusalusta hallitseva Tracy-tekoäly asustelee peltipöntössä, joka tuo mieleen Metropoliksen koneihmisen. Kyllä tässä ripaus Tronia ja Blade Runneriakin on. Paketti on marinoitu järjettömän vahvassa, 70- ja 80-luvun genre-elokuvien estetiikalta tuoksuvassa liemessä, joka viimeistelee elokuvan ilmeen.

Juuri tämän vuoksi Blood Machines kannattaa katsoa.

Coreyn hahmo tuo mieleen Mad Max: Fury Roadin vahvat naiset.

Vaan olisinpa silti toivonut, että tekijät olisivat käyttäneet elokuvansa luovaan suunnitteluun vielä hetken pidempään. Naiskehon ihmettely ei ole mulle ongelma – kohtuullisessa määrin se on itse asiassa ihan hauskaa ajanvietettä. Tosiasiahan on, että alastomat naiset ovat kauniita – keskimäärin paljon kauniimpia kuin esimerkiksi alastomat miehet. Seuraan itsekin Playboyn, Brooke Candyn ja Romy Alizéen Instoja.

Sen sijaan ongelma on, että karkeasti arvioituna puolet ruutuajastaan Blood Machines on lähinnä neonviolettia tissiä ja jalkoväliä, joka hehkuu kirkkaankeltaisena kuin kuuma laava.

Se on tylsää.

Seth Ickerman on jumahtanut pahasti 1980-luvulle: silloin Blood Machines olisi ollut siisti juttu. Elämme kuitenkin vuotta 2019 – me olemme jo nähneet kaiken. Netti on täynnä alastomia naisia kaikissa kuviteltavissa olevissa asennoissa ja sadoista eri kuvakulmista kuvattuna. Siksi Blood Machinesin fetisistiset kohtaukset, joissa avaruusnaisia pyöritellään 3D-tilassa miten päin sattuu, ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä, eikä edes Carpenter Brutin musiikki pelasta näitä ylipitkiä visualisointeja.

Mikä pettymys.

Uuuuh pylly jee

Blood Machinesia markkinoidaan nähtävästi myös jonkinlaisena ukkvlt-leffana.  Esoteria ja okkultismi ovat kuitenkin pelkkää pintaa, lähinnä naisten jalkoväleihin tungettuja pietarinristejä. Verikoneet kolisevat tyhjyyttään lujempaa kuin avaruusalusten hautausmaan tuhannet romukilot. En sano tätä arvottavasti: maailmassa on valtavasti hienoja elokuvia, joiden arvo perustuu vain niiden tyyliin.

Blood Machinesilta ei siis kannata odottaa mitään muuta kuin tyyliä. Itse odotin ja siksi petyin. Tähän kannattaa suhtautua kuin ylipitkään musiikkivideoon.

Jos katsot alla olevista videoista vain toisen, katso Turbo Killer.

*****

Last Days (2005) arvostelu – Life fading out

Last Days (2005)
Last Days (2005)

Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****