Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti, NYKY Ensemble ja Helsingin kamarikuoro @ Sibafest 26.1.2020

Virolainen Arvo Pärt on jo hyvän aikaa ollut maailman esitetyin elossa oleva säveltäjä. Vaikka olen kuunnellut Pärtin musiikkia varhaisteini-ikäisestä asti, en ole aiemmin kuullut hänen teoksiaan konserteissa, vaan ainoastaan äänitteinä. Olikin jo korkea aika! Sibelius-akatemian nykymusiikkiyhtye NYKY Ensemblen ja Helsingin kamarikuoron Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti koostui joukosta säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Konsertti oli osa vuoden 2020 Sibafest-ohjelmistoa.

Konsertin ensimmäinen teos oli saksofonikvartetille sovitettu Pari Intervallo. Sovitukseltaan kappale oli selvästi konsertin kokeellisin – ilmeikäs saksofoni ja eteerinen Pärt kuulostavat ajatuksena omituiselta ja radikaalilta yhdistelmältä. Kombo kuitenkin toimii. Saksofonikvartetin äänimatto soljuu tasaisena, pehmeänä virtana. Tulkinta on ilmava ja kirkas. Hieman harmittaa, että kvartetin tempo on aavistuksen liian kiivas – Pari Intervallo olisi hyvä soittaa vielä hitaammin, nautiskellen.

Saksofonikvartetti ja Pari Intervallo. Kuva: Maija Astikainen.

Seuraavaksi siirrytään perinteisempiin sovituksiin. Für Alina on yksi Pärtin tunnetuimpia teoksia. Se on äärimmäisen yksinkertainen ja teknisesti helppo soittaa, mutta silti (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) hyvin vaikea tulkita. Koska sävelmä on yksinkertainen ja harvasanainen, on jokaisella äänenpainolla ja hiljaisella hetkellä ääretön merkitys. Lampis Pavloun tulkinta oli omaan makuuni kovin kliininen ja tekninen. Pavlou ei korosta soitossaan mitään, jolloin musiikista tulee tasapaksua. Nuotit elävät kuin demokratiassa – jokaisella on yhtäläinen voima. Parhaissa kuulemissani Für Alina -tulkinnoissa voima syntyy juuri yksittäisten nuottien painotuksista ja tarkoin mitoitetuista tauoista.

Lampis Pavlou. Kuva: Maija Astikainen.

Für Alinan jälkeen Pavloun seuraksi saapuu viulisti Andrew Ng. Yhdessä he soittavat teoksen Fratres, joka on sekä muusikolle (erityisesti viulistille) että kuulijalle haastava. Teoksen tunnelma ja tahti vaihtelevat monta kertaa lyhyehkön kappaleen aikana. Fratresissa Pavloun piano herää kuitenkin eloon – aivan kuin hän saisi tukea ja rohkeutta vieressä seisovalta viulistilta. Kahden muusikon yhteispeliä on kiehtova seurata.

Andrew Ng. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin ensimmäisen osion päättää lyhyt ja iloinen pianoteos, sävelloru Für Anna Maria. Pavloun tulkinta kappaleesta on reipas ja hyväntuulinen – sellainen kuin pitääkin. Für Anna Maria muistuttaa siitä, ettei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Vaikka kappale on vain noin minuutin mittainen, on sen tuoma valonpilkahdus tärkeä osa konsertin juoksua. Ilman sitä olisi kokonaisuus liiankin melankolinen ja synkkä.

NYKY Ensembleä. Kuva: Maija Astikainen.

Konsertin pisin ja raskain teos on viimeiseksi ajoitettu, kolmelle kuorolle sävelletty Te Deum. Minun on vaikea sanoa Te Deumista tai Helsingin kamarikuoron tulkinnasta oikeastaan mitään järkevää. En yksinkertaisesti pysty analysoimaan teosta tarkemmin – voin vain sanoa, että pidin tulkinnasta valtavan paljon.

Pärt on kirjoittanut Te Deumistaan seuraavasti: ”Minun oli vedettävä tämä musiikki hellästi ulos hiljaisuudesta ja tyhjyydestä”. Helsingin kamarikuoron ja NYKY Ensemblen tulkintaa kuunnellessani ymmärsin hyvin, mitä hän tällä tarkoittaa – teos nousee hitaasti hiljaisuudesta, kasvaa ja huipentuu laskeutuakseen kerta toisensa jälkeen hiljaisuuteen. – Hassua, muuten: olen kuullut monista Pärtin teoksista tulkintoja, joista en pidä, mutta Te Deum tuntuu vain toimivan aina. En usko sen johtuvan siitä, että Te Deum olisi helppo teos – sitä se tuskin on. Pikemminkin veikkaan tämän olevan seurausta siitä, että muusikon on vaikea olla syventymättä tähän teokseen aivan erityisellä pieteetillä.

Mainittakoon lopuksi, etten tiedä tai ymmärrä klassisesta musiikista kovin paljoa. En hallitse alan terminologiaa tai musiikin teoriaa. En tiedä, kuinka klassisesta musiikista ”pitäisi” kirjoittaa. Voin vain kuunnella ja sen jälkeen kertoa omia fiiliksiäni, ja niin tein tälläkin kertaa.

Konsertti on kuultavissa Yle Radio 1:ssä torstaina 30.1. klo 19.02. Sibafest jatkuu tällä viikolla – itse tsekkailen ainakin suurimman osan Kinokonserttisarjan elokuvista.

Blood Machines (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Blood Machines (2019)

Blood Machines (2019) on vahvan tyylin ja upean musiikin varaan rakennettu scifielokuva siitä, mitä tapahtuu, kun tekoäly luo itselleen vapaan tahdon ja päättää kapinoida isäntäänsä vastaa – tai jotakin sellaista. Olisi harhaanjohtavaa kutsua Blood Machinesia pelkästään elokuvaksi – oikeastaan se on tunnin mittainen musiikkivideo.

Muistatteko kolmen vuoden takaa Carpenter Brutin upean Turbo Killer -musiikkivideon? Jos ette, katsokaa se nyt – se löytyy tämän tekstin lopusta. Seth Ickermanin ohjaama Turbo Killer on kenties paras koskaan tehty musiikkivideo.

Myös Blood Machines on Ickermanin ja Carpenter Brutin yhteistyön hedelmä. Joissain lähteissä sitä on jopa luonnehdittu Turbo Killerin jatko-osaksi. Tämä on mielestäni liioittelua: musiikkivideo ja elokuva jakavat kyllä tyylipiirteitä, mutta juonellista jatkumoa niistä on vaikea löytää.

Uuuuh tissit ylösalasristi jee

Blood Machinesin maailma on synnyttänyt valtavia sotakoneita, joiden liikkeitä hallitsevat pitkälle kehittyneet tekoälyt. Kuten niin lukemattomissa scifi-elokuvissa ennen Blood Machinesia, eräs näistä tekoälyistä on saavuttanut individuaation tason ja oman tahdon. Mimaksi nimetty tekoäly ei olekaan kiinnostunut kuluttamaan aikaansa ruosteisten sotakoneiden sisällä, vaan riuhtoo itsensä ulos avaruuteen.

Palkkionmetsästäjät Vascan ja Lago säntäävät Miman perään ja laskeutuvat merkillisten papittarien hallitsemalle planeetalle. Syntyy suukopu, jonka seurauksena Vascan iskee Corey-nimisen sotilaspapittaren kahleisiin ja kaappaa tämän mukaansa alukseen.

Vascan on ehta mulkku.

Sukupuolten välistä railoa alleviivataan elokuvassa melkein joka välissä. Naiset ovat elokuvassa jotain outoa ja ihmeellistä: sotilaspapittaria, jotka eivät epäile käyttää omaa fyysistä viehätysvoimaansa tavoitellessaan omia päämääriään, ja ruumiillistuneita tekoälyjä, jotka kieltäytyvät sitkeästi käyttämästä vaatteita. Elokuvan kaksi miesrassua taas edustavat jotakin nuhjuista, pahanhajuista ja normaalia. Avaruusaluksen vanhempi, sydänvaivainen kuski Lago on vanha viisas mies suoraan C. G. Jungin arkkityyppikuvauksista. Nuorempi avaruusmatkaaja Vascan puolestaan on naisennälkäinen kusipää, joka nauttii kiinni saamiensa tekoälyjen nöyryyttämisestä.

Blood Machines on äärimmäisen tyylivetoinen elokuva. Oikeastaan se on pelkkää tyyliä: sen tarina on niin yksinkertainen ja ”helppo”, että elokuvaa on käytännössä mahdoton spoilata.

Blood Machinesin alukset tuovat mieleen Prometheuksen atavistiset avaruuslaivat.

Tunnistan Blood Machinesissa vivahteita esimerkiksi Alien-elokuvien ja Prometheuksen avaruusalusestetiikasta, Mad Max: Fury Roadin toimeliaista ja täpäköistä naisista ja John Carpenterin suosimista, viiltävän kirkkaista neonväreistä. Päähenkilöiden avaruusalusta hallitseva Tracy-tekoäly asustelee peltipöntössä, joka tuo mieleen Metropoliksen koneihmisen. Kyllä tässä ripaus Tronia ja Blade Runneriakin on. Paketti on marinoitu järjettömän vahvassa, 70- ja 80-luvun genre-elokuvien estetiikalta tuoksuvassa liemessä, joka viimeistelee elokuvan ilmeen.

Juuri tämän vuoksi Blood Machines kannattaa katsoa.

Coreyn hahmo tuo mieleen Mad Max: Fury Roadin vahvat naiset.

Vaan olisinpa silti toivonut, että tekijät olisivat käyttäneet elokuvansa luovaan suunnitteluun vielä hetken pidempään. Naiskehon ihmettely ei ole mulle ongelma – kohtuullisessa määrin se on itse asiassa ihan hauskaa ajanvietettä. Tosiasiahan on, että alastomat naiset ovat kauniita – keskimäärin paljon kauniimpia kuin esimerkiksi alastomat miehet. Seuraan itsekin Playboyn, Brooke Candyn ja Romy Alizéen Instoja.

Sen sijaan ongelma on, että karkeasti arvioituna puolet ruutuajastaan Blood Machines on lähinnä neonviolettia tissiä ja jalkoväliä, joka hehkuu kirkkaankeltaisena kuin kuuma laava.

Se on tylsää.

Seth Ickerman on jumahtanut pahasti 1980-luvulle: silloin Blood Machines olisi ollut siisti juttu. Elämme kuitenkin vuotta 2019 – me olemme jo nähneet kaiken. Netti on täynnä alastomia naisia kaikissa kuviteltavissa olevissa asennoissa ja sadoista eri kuvakulmista kuvattuna. Siksi Blood Machinesin fetisistiset kohtaukset, joissa avaruusnaisia pyöritellään 3D-tilassa miten päin sattuu, ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä, eikä edes Carpenter Brutin musiikki pelasta näitä ylipitkiä visualisointeja.

Mikä pettymys.

Uuuuh pylly jee

Blood Machinesia markkinoidaan nähtävästi myös jonkinlaisena ukkvlt-leffana.  Esoteria ja okkultismi ovat kuitenkin pelkkää pintaa, lähinnä naisten jalkoväleihin tungettuja pietarinristejä. Verikoneet kolisevat tyhjyyttään lujempaa kuin avaruusalusten hautausmaan tuhannet romukilot. En sano tätä arvottavasti: maailmassa on valtavasti hienoja elokuvia, joiden arvo perustuu vain niiden tyyliin.

Blood Machinesilta ei siis kannata odottaa mitään muuta kuin tyyliä. Itse odotin ja siksi petyin. Tähän kannattaa suhtautua kuin ylipitkään musiikkivideoon.

Jos katsot alla olevista videoista vain toisen, katso Turbo Killer.

*****

Last Days (2005) arvostelu – Life fading out

Last Days (2005)
Last Days (2005)

Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****

The Dirt (2019) arvostelu

The Dirt (2019)

The Dirt (2019) on biografiaelokuva kaikkien rock-hulluttelukliseiden isästä eli  Mötley Crüesta. Elokuva pohjautuu löyhästi The Dirt -kirjaan, jossa yhtyeen jäsenet kuvaavat hulluja vuosiaan. The Dirt on yksi rock-kirjallisuuden klassikoista – elokuva-adaptaatio jättää kuitenkin paljon toivomisen varaa.

En oikein tiedä, onko Mötley Crüen musiikissa mitään kovin omaleimaista tai erikoista. Itse en ole siitä koskaan välittänyt – kuten en myöskään Hanoi Rocksista tai Poisonista. Teoriani on, että ulkomusiikillisilla seikoilla on näiden bändien suosioon valtava vaikutus. En usko, että ainakaan Hanoi Rocks olisi kiinnostanut juuri ketään, jos sen jäsenet eivät olisi pukeutuneet julkisesti joulukuusiksi.

Mötley Crüeta en tuomitse aivan yhtä jyrkästi – heidän musiikissaan on kiehtovaa alkuvoimaisuutta. Oletan kuitenkin, että heidän tarinansa olisi jäänyt lyhyeksi, jos bändi ei olisi näyttänyt joukolta nahkadominoita ja jos heille ei olisi kehittynyt sitä vaarallista mainetta, josta heidät nykyään tunnetaan.

Mars, Neil, Lee, Sixx.

Kuten nuoruuden lempibändini eli Guns N’ Rosesin, myös Mötley Crüen vetovoima pohjautuu osittain sen jäsenten suorastaan karikatyyrimaisille hahmoille. Jos bändi olisi koostunut neljästä hiljaisesta Mick Marsista, olisi se tuskin herättänyt suurtakaan mielenkiintoa. Rumpali Tommy Lee oli yhtyeen sähköjänis, joka pupelsi menemään arvatkaa-mikä kolmantena jalkana. Basisti Nikki Sixx toi yhtyeeseen luovaa voimaa ja viihtyi paremmin itsekseen heroiinipöhnässä kuin juhlien keskipisteenä. Laulaja ja keulakuva Vince Neilille musiikillisia saavutuksia suurempi motivaattori olivat lihalliset ilot, jotka odottivat keikkapaikkojen takahuoneissa.

Pidin The Dirtissa erityisesti Mick Marsin hahmosta. Siinä missä muut bändin  jäsenet koheltavat huume- ja hormonipäissään, on Mars ihastuttavan rauhallinen, asiallinen ja tasapainoinen. Hän keskittyy itse asiaan – musiikkiin. Mars olikin Crüen muusikoista taitavin. En täysin ymmärrä, kuinka joukko Leen, Sixxin ja Neilin kaltaisia sekopäitä ylipäätään pystyi tekemään musiikkia ja esiintymään ammattimaisesti.

Iwan Rheon Mick Marsina.

Marsia elokuvassa esittää Iwan  Rheon, joka lienee monille tuttu Game of Thronesin vittumaisimpanfsena hahmona eli Ramsay Boltonina. Rheon ei totisesti ole mikään yhden tempun kaveri: Boltonin ja Marsin hahmot ovat kuin yö ja päivä, ja silti Rheon pystyy kuvaamaan molempia vaikuttavasti.

The Dirt kuvaa bändin sekoilua glorifioiden. Addiktin elämään liittyvät nurjat puolet, joita Nikki Sixx kuvaa Heroiinipäiväkirjassaan niin inhorealistiseen tyylii, peittyvät The Dirt -elokuvassa juhlahumuun. Yhdessä elokuvan parhaista kohtauksista kuvataan Tommy Leen näkökulmasta tyypillistä Mötley Crüen kiertuepäivää: iltapäivällä ylös, ei minkäänlaisia muistikuvia edellisillan tapahtumista, keikalle, yksityiskoneella seuraavaan keikkakaupunkiin ja siellä suoraan yökerhoon tai strippiklubille. Promillet tuskin laskevat ihan nolliin kertaakaan vuorokauden aikana, ja hauskaa on.

Ozzy Osbourne (vas.) näyttää bändille, kuinka kokenut keikkamies sekoilee.

Ja niin tällaisessa elokuvissa pitääkin kai olla. Tämä ei ole yläasteen päihdevalistusvideo vaan viihteellinen rock-elokuva.  Silti elokuvan välinpitämättömyys yhtyeen päihderiippuvuuksien aiheuttamien ongelmien suhteen tuli raadollisen Heroiinipäiväkirjan jälkeen yllätyksenä.

The Dirt on hauska leffa, jonka parissa viihtyy sen keston ajan ja jonka unohtaa seuraavaan päivään mennessä. Bändin jäsenten kipupisteet tunnistetaan – ja sitten ne unohdetaan. Vince Neilin tyttären sairastumiseen ja kuolemaan käytetään enemmän paukkuja, mutta hukkaan nekin menevät. Neiliä näyttelevä Daniel Webber osaa esittää pimpinnälkäistä rockstaraa, mutta lapsen kuolemaa käsittelevän isän suru on hänelle liian kova pala.

*****