Virolainen Arvo Pärt on jo hyvän aikaa ollut maailman esitetyin elossa oleva säveltäjä. Vaikka olen kuunnellut Pärtin musiikkia varhaisteini-ikäisestä asti, en ole aiemmin kuullut hänen teoksiaan konserteissa, vaan ainoastaan äänitteinä. Olikin jo korkea aika! Sibelius-akatemian nykymusiikkiyhtye NYKY Ensemblen ja Helsingin kamarikuoron Palju õnne, Arvo Pärt! -konsertti koostui joukosta säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Konsertti oli osa vuoden 2020 Sibafest-ohjelmistoa.
Konsertin ensimmäinen teos oli saksofonikvartetille sovitettu Pari Intervallo. Sovitukseltaan kappale oli selvästi konsertin kokeellisin – ilmeikäs saksofoni ja eteerinen Pärt kuulostavat ajatuksena omituiselta ja radikaalilta yhdistelmältä. Kombo kuitenkin toimii. Saksofonikvartetin äänimatto soljuu tasaisena, pehmeänä virtana. Tulkinta on ilmava ja kirkas. Hieman harmittaa, että kvartetin tempo on aavistuksen liian kiivas – Pari Intervallo olisi hyvä soittaa vielä hitaammin, nautiskellen.

Seuraavaksi siirrytään perinteisempiin sovituksiin. Für Alina on yksi Pärtin tunnetuimpia teoksia. Se on äärimmäisen yksinkertainen ja teknisesti helppo soittaa, mutta silti (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) hyvin vaikea tulkita. Koska sävelmä on yksinkertainen ja harvasanainen, on jokaisella äänenpainolla ja hiljaisella hetkellä ääretön merkitys. Lampis Pavloun tulkinta oli omaan makuuni kovin kliininen ja tekninen. Pavlou ei korosta soitossaan mitään, jolloin musiikista tulee tasapaksua. Nuotit elävät kuin demokratiassa – jokaisella on yhtäläinen voima. Parhaissa kuulemissani Für Alina -tulkinnoissa voima syntyy juuri yksittäisten nuottien painotuksista ja tarkoin mitoitetuista tauoista.

Für Alinan jälkeen Pavloun seuraksi saapuu viulisti Andrew Ng. Yhdessä he soittavat teoksen Fratres, joka on sekä muusikolle (erityisesti viulistille) että kuulijalle haastava. Teoksen tunnelma ja tahti vaihtelevat monta kertaa lyhyehkön kappaleen aikana. Fratresissa Pavloun piano herää kuitenkin eloon – aivan kuin hän saisi tukea ja rohkeutta vieressä seisovalta viulistilta. Kahden muusikon yhteispeliä on kiehtova seurata.

Konsertin ensimmäisen osion päättää lyhyt ja iloinen pianoteos, sävelloru Für Anna Maria. Pavloun tulkinta kappaleesta on reipas ja hyväntuulinen – sellainen kuin pitääkin. Für Anna Maria muistuttaa siitä, ettei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Vaikka kappale on vain noin minuutin mittainen, on sen tuoma valonpilkahdus tärkeä osa konsertin juoksua. Ilman sitä olisi kokonaisuus liiankin melankolinen ja synkkä.

Konsertin pisin ja raskain teos on viimeiseksi ajoitettu, kolmelle kuorolle sävelletty Te Deum. Minun on vaikea sanoa Te Deumista tai Helsingin kamarikuoron tulkinnasta oikeastaan mitään järkevää. En yksinkertaisesti pysty analysoimaan teosta tarkemmin – voin vain sanoa, että pidin tulkinnasta valtavan paljon.
Pärt on kirjoittanut Te Deumistaan seuraavasti: ”Minun oli vedettävä tämä musiikki hellästi ulos hiljaisuudesta ja tyhjyydestä”. Helsingin kamarikuoron ja NYKY Ensemblen tulkintaa kuunnellessani ymmärsin hyvin, mitä hän tällä tarkoittaa – teos nousee hitaasti hiljaisuudesta, kasvaa ja huipentuu laskeutuakseen kerta toisensa jälkeen hiljaisuuteen. – Hassua, muuten: olen kuullut monista Pärtin teoksista tulkintoja, joista en pidä, mutta Te Deum tuntuu vain toimivan aina. En usko sen johtuvan siitä, että Te Deum olisi helppo teos – sitä se tuskin on. Pikemminkin veikkaan tämän olevan seurausta siitä, että muusikon on vaikea olla syventymättä tähän teokseen aivan erityisellä pieteetillä.
Mainittakoon lopuksi, etten tiedä tai ymmärrä klassisesta musiikista kovin paljoa. En hallitse alan terminologiaa tai musiikin teoriaa. En tiedä, kuinka klassisesta musiikista ”pitäisi” kirjoittaa. Voin vain kuunnella ja sen jälkeen kertoa omia fiiliksiäni, ja niin tein tälläkin kertaa.
Konsertti on kuultavissa Yle Radio 1:ssä torstaina 30.1. klo 19.02. Sibafest jatkuu tällä viikolla – itse tsekkailen ainakin suurimman osan Kinokonserttisarjan elokuvista.
Itse sain kuulla livenä joskus 80-luvun puolella Kokkolassa Tabula rasan ja Fratresin livenä. Hieno juttu. Kapellimestarin kuului musiikin päätyttyä johtaa Tabula rasaa vielä hetki (mikä nyt kyllä tuntuu vähän vaivaannuttavalta kliseeltä). Vinyylinä on nuo myös. Kaveri piti ahdistavana musiikkina. Viimeksi kuuntelin levyä muutama vuosi sitten. Oletko tietoinen että Pärthän oli jossain vaiheessa nykysäveltäjien ja kriitikkojen inhokki. Ja voi olla vieläkin. Oli liian… jotakin. Minäkään en ymmärrä musiikin teoriaa, joten en sano enempää. No. Kai jokin kokeellisuuden puute ja tunteisiin vetoavuus joka nykyporukkaa ärsytti. Tosin Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen nykyään jo vähän huvittuu omasta nuoruuden ehdottomuudestaan. (Kuuntele Magnus Lindbergin Kraft!!!).
Mutta siis en minäkään ymmärrä mitään modernista musiikista. Jos minulta kysyy, miksi 2016 kuollut Pierre Boulez on hyvä, en tiedä. Mutta sen (helpoiten lähestyttävä) Répons soi usein autossani ja lujaa. Sanoin eräälle tutulle DJ:lle että kuuntele tuota teosta, voit saada hyviä vaikutteita. Aivan superia! Ankaran hallittua huokoista rakennetta, ”tajunnanvirtaa”, hämähäkin lujaa seittiä (banalisoin nyt Boulezia koska käytän varmasti väärää ilmaisua ammattilaisten mielestä). Se oli matemaatikko ja sen kuulee. Kuuntele. Netistä löytää. Se oli hankala tyyppi, joka moitti kolmisoinnun käyttäjiä tylysti. Tässä linkki muistokirjoitukseen: Kuolleet: Pierre Boulez https://www.hs.fi/muistot/art-2000002879185.html?share=ab7be7b8cbe2570b09d8c77add880fd3
Pitää taas kuunnella Pärtiä kun saan levarin toimimaan muuton jälkeen (no, olemme asuneet uudessa 2 vuotta). Mulla aina tulee mieleen että Pärt on musiikin Tarkovski. Jonkinlaisia mystikkoja kumpikin.
TykkääTykkää
Voi olla että Pärt on liian ”pop” ja ”helppo” monille klassisen musiikin piirissä vaikuttaville. Se avaa ehkäpä klassista musiikkia liikaakin suurille yleisöille. On paljon vaikeampi kuunnella Schönbergiä. Pendereckiä tai John Cagea. Näen tässä aika paljon luokkatietoisuutta ja halua kuulua jonkinlaiseen eliittiin. Mutta joo, kun en varsinaisesti seuraa mitä klassisen musiikin skenessä tapahtuu, niin en ole Pärt-inhoon törmännyt – tämä siis vain spekulatiivisena selitysyrityksenä asialle.
Tabula Rasa ei ole minuun jostain syystä ikinä kolahtanut. Moni muuhan siitä pitää. Sinänsä ajatus konsertin johtamisesta vielä teoksen päättymisen jälkeen (tai hiljaisuudesta osana teosta) käy hyvin järkeen Pärtin kohdalla – hän kun puhuu paljon hiljaisuudesta, siitä kuinka musiikki ikään kuin on läsnä hiljaisuudessa ja se täytyy vain tavalla tai toisella paljastaa, saada kuuluvaksi.
TykkääTykkää