Mistä näitä David Cronenbergin ei-cronenbergmaisia elokuvia oikein kuplii? Ensin Spider, sitten The Dead Zone, seuraavaksi A History of Violence (2005). Viimeksi mainittu sattui osumaan silmään HBO ”en ymmärrä miksi maksan näin huonosta palvelusta” Nordicin valikoimasta, kun avopuolisoni kyseli, katsottaisiinko yhdessä elokuvaa. Siipan kanssa vitsailtiin koko elokuvan ajan, että kohta joku päähenkilöistä muuttuu kilpikonnaksi tai alkaa oksentaa videokasetteja. (Kumpaakaan ei harmi kyllä tapahtunut.)

Tom Stall (Viggo Mortensen) elää perheineen rauhallista ja yksitoikkoista elämää pienessä amerikkalaiskaupungissa. Idylli rikkoutuu, kun kaksi ammattirikollista päättää ryöstää Tomin pyörittämän lounaskahvilan. Tom ei pahastu menetetystä käteiskassasta, mutta kun toinen pitkäkyntisistä kääntää aseen piipun kohti kahvilan tarjoilijatarta, hänen pinnansa palaa. Kaikkien yllätykseksi Tom pistää pahikset siltaan ja nousee koko kaupungin sankariksi. Yhteisön uudesta maskotista tehdään juttuja lehteen ja televisioon.

Kukaan ei arvaa, että kaksi kahvilassa kukkoilevaa pikkurikollista on vasta alkua.

Mustien aurinkolasien taakse piiloutuva Carl Fogarty (Ed Harris) saapuu kaupunkiin kiiltävässä autossaan ja väittää, ettei Tom ole Tom, vaan entinen ammattirikollinen nimeltään Joey. Tomin vaimo Edie nauraa Fogartyn väitteille, mutta alkaa sitten epäröidä. Onko Tom sittenkään se, joksi hän itseään väittää? Entä, jos Fogartyn kertomus Tomin – tai Joeyn – menneisyydestä onkin totta?

A History of Violence on hyvin tasapainoinen ja taitavasti rytmitetty elokuva. Se jakautuu kauniisti kolmeen näytökseen. Käsikirjoitus ei sovella suoraan mitään (ainakaan minulle) tuttua mallia – kyse ei ole alku-keskikohta-loppu-rakenteesta tai esittely-kliimaksi-loppuratkaisu-mallista. Pikemminkin elokuvaa voisi kuvata kaavalla alku-kliimaksi-esittely-kliimaksi-esittely-kliimaksi-loppu. Elokuvan eri osat ovat suorastaan hämmästyttävän tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Oikeastaan A History of Violencessa on paljon samoja elementtejä kuin Cronenbergin ”cronenbergmaisessa” tuotannossa. Se kertoo eräänlaisesta repeämästä tavallisessa elämässä – aivan kuten esimerkiksi Kärpänen ja Videodrome. Vain erikoistehosteet ovat tällä kertaa himpun verran perinteisempiä.

Elokuvassa on yksi kohtaus, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Edien ja Tomin riita äityy väkivallaksi: Edie lyö Tomia, Tom lyö takaisin, Edie karkaa yläkertaan, Tom tarrautuu häneen ja painaa hänet yläkerran portaita vasten. Seuraa parin kiusallisen minuutin verran jotakin, jota on vaikea nimetä.

Onko tämä nyt sitä, mitä Lontoon murteella kutsutaan nimellä anger sex, vai sitä, mitä kutsutaan suomalaisittain raiskaukseksi? Miten tähän pitäisi näin #metoon jälkeisenä aikana suhtautua? Onko kohtaus jonkinlainen peilikuva elokuvan alussa nähtävälle kuhertelukohtaukselle? Olen hämmentynyt. Joku merkitys tällä täytyy olla. Te, jotka olette elokuvan nähneet – kertokaa, mitä ajattelette.

Jos elokuvassa ei olis outoa vihaseksikohtausta, antaisin neljä tähteä. Edit 22.4.2019: Saaren Juha esitti sen verran hyviä huomioita kohtauksen puolesta, että korotetaan tähtimäärää kolmeen ja puoleen. Kannattaa siis tsekata kommenttiosion keskustelu.

***½*