A History of Violence (2005) arvostelu

A History of Violence (2005)

Mistä näitä David Cronenbergin ei-cronenbergmaisia elokuvia oikein kuplii? Ensin Spider, sitten The Dead Zone, seuraavaksi A History of Violence (2005). Viimeksi mainittu sattui osumaan silmään HBO ”en ymmärrä miksi maksan näin huonosta palvelusta” Nordicin valikoimasta, kun avopuolisoni kyseli, katsottaisiinko yhdessä elokuvaa. Siipan kanssa vitsailtiin koko elokuvan ajan, että kohta joku päähenkilöistä muuttuu kilpikonnaksi tai alkaa oksentaa videokasetteja. (Kumpaakaan ei harmi kyllä tapahtunut.)

Tom Stall (Viggo Mortensen) elää perheineen rauhallista ja yksitoikkoista elämää pienessä amerikkalaiskaupungissa. Idylli rikkoutuu, kun kaksi ammattirikollista päättää ryöstää Tomin pyörittämän lounaskahvilan. Tom ei pahastu menetetystä käteiskassasta, mutta kun toinen pitkäkyntisistä kääntää aseen piipun kohti kahvilan tarjoilijatarta, hänen pinnansa palaa. Kaikkien yllätykseksi Tom pistää pahikset siltaan ja nousee koko kaupungin sankariksi. Yhteisön uudesta maskotista tehdään juttuja lehteen ja televisioon.

Kukaan ei arvaa, että kaksi kahvilassa kukkoilevaa pikkurikollista on vasta alkua.

Jännintä, mitä Tomin ja Edien perheidyllissä tapahtuu: Edie pukee lauantai-iltana ylleen cheerleader-asun.

Mustien aurinkolasien taakse piiloutuva Carl Fogarty (Ed Harris) saapuu kaupunkiin kiiltävässä autossaan ja väittää, ettei Tom ole Tom, vaan entinen ammattirikollinen nimeltään Joey. Tomin vaimo Edie nauraa Fogartyn väitteille, mutta alkaa sitten epäröidä. Onko Tom sittenkään se, joksi hän itseään väittää? Entä, jos Fogartyn kertomus Tomin – tai Joeyn – menneisyydestä onkin totta?

Vähän pitää roiskahtaa – onhan kyse Cronenberg-tuotannosta.

A History of Violence on hyvin tasapainoinen ja taitavasti rytmitetty elokuva. Se jakautuu kauniisti kolmeen näytökseen. Käsikirjoitus ei sovella suoraan mitään (ainakaan minulle) tuttua mallia – kyse ei ole alku-keskikohta-loppu-rakenteesta tai esittely-kliimaksi-loppuratkaisu-mallista. Pikemminkin elokuvaa voisi kuvata kaavalla alku-kliimaksi-esittely-kliimaksi-esittely-kliimaksi-loppu. Elokuvan eri osat ovat suorastaan hämmästyttävän tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Oikeastaan A History of Violencessa on paljon samoja elementtejä kuin Cronenbergin ”cronenbergmaisessa” tuotannossa. Se kertoo eräänlaisesta repeämästä tavallisessa elämässä – aivan kuten esimerkiksi Kärpänen ja Videodrome. Vain erikoistehosteet ovat tällä kertaa himpun verran perinteisempiä.

Tomin perhe yllättää Fogartyn.

Elokuvassa on yksi kohtaus, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Edien ja Tomin riita äityy väkivallaksi: Edie lyö Tomia, Tom lyö takaisin, Edie karkaa yläkertaan, Tom tarrautuu häneen ja painaa hänet yläkerran portaita vasten. Seuraa parin kiusallisen minuutin verran jotakin, jota on vaikea nimetä.

Onko tämä nyt sitä, mitä Lontoon murteella kutsutaan nimellä anger sex, vai sitä, mitä kutsutaan suomalaisittain raiskaukseksi? Miten tähän pitäisi näin #metoon jälkeisenä aikana suhtautua? Onko kohtaus jonkinlainen peilikuva elokuvan alussa nähtävälle kuhertelukohtaukselle? Olen hämmentynyt. Joku merkitys tällä täytyy olla. Te, jotka olette elokuvan nähneet – kertokaa, mitä ajattelette.

Jos elokuvassa ei olis outoa vihaseksikohtausta, antaisin neljä tähteä. Edit 22.4.2019: Saaren Juha esitti sen verran hyviä huomioita kohtauksen puolesta, että korotetaan tähtimäärää kolmeen ja puoleen. Kannattaa siis tsekata kommenttiosion keskustelu.

***½*

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu
Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on David Cronenbergin ohjaama kauhuelokuva miehestä, joka saa auto-onnettomuuden seurauksena kyvyn nähdä tulevaan. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva on melkoinen kummajainen Cronenbergin tuotannossa. Tarina on hyvin ”kingimäinen”: yliluonnollinen ja kammottava tuodaan suoraan uneliaan amerikkalaisen arjen keskelle. Ja kuten Kingin tarinoissa niin usein, myös The Dead Zonessa yliluonnollisuus ja muut kauhuelementit unohtuvat ja haipuvat katsojan mielessä eräänlaiseksi tapetiksi, jotka luovat näyttämön päähenkilön sisäiselle taistelulle.

Johnny Smith (Christopher Walken) opettaa high schoolissa englannin kieltä ja kirjallisuutta. Hänet tavataan elokuvassa ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen Edgar Allan Poen Korppi-runoa uneliaille teineille. Johnny tapailee kollegaansa Sarahia ja suunnittelee kosivansa tätä. Palatessaan kotiin treffeiltä hän kuitenkin joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Johnny menettää mielenrauhansa ja elämänsä rakkauden – aivan kuten Korppi-runon päähenkilö.

Johnny toivoo yhteistä tulevaisuutta Sarahin kanssa.

Kun Johnny herää, hän huomaa saaneensa selvänäköisyyden kyvyn. Ensin hän alkaa nähdä kohtauksia ympärillään olevien ihmisten menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tieto Johnnyn poikkeuksellisista kyvyistä leviää nopeasti paikallisen sheriffin korviin, jolloin tämä tulee pyytämään Johnnyn apua murhaajan kiinniotossa.

Johnny huomaa, että hän voi käyttää kykyään hyvään. Selvänäköisyys on hänelle sekä lahja että taakka: sadat ihmiset pyytävät hänen apuaan, jota hän ei kuitenkaan voi tarjota kuin muutamille.

Paikallinen selvänäkijä saa seriffiltä pyynnön auttaa murhaajan kiinniotossa.

Ajan myötä Johnnyn kyky kehittyy ja terävöityy edelleen. Hän alkaa saada näkyjä tulevasta ja huomaa voivansa vaikuttaa näkemiinsä tapahtumakulkuihin. Näkymät tulevasta velvoittavat häntä toimimaan, jolloin vastuu hänen harteillaan on yhä raskaampi.

The Dead Zone on elokuva velvollisuudesta ja kunniasta. Kun Johnny pyrkii estämään näkyjensä onnettomuuksia, häntä pidetään hulluna. Hän onnistuu pelastamaan valinnoillaan ihmishenkiä, mutta jää vaille tunnustusta sankariteoistaan. Johnnyssa ruumiillistuu äärimmäinen epäitsekkyys: hän saa teoistaan palkaksi parhaimmillaan taskulämmintä kiitosta, pahimmillaan hullun leiman. Christopher Walkenin upea roolisuoritus tukee tarinaa.

Johnnyn valinnoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

The Dead Zone on siisti, huoliteltu ja tasapainoinen elokuva ja jälleen kerran vahva näyte Stephen Kingin tarinanpunontataidosta. Kauhuelokuvaksi se on hyvin kesy. Katsoin elokuvan joulun pyhinä isäni ja veljeni kanssa – tämä kertoo jotakin siitä, miten siloinen elokuva on kyseessä. The Dead Zonessa ei sinänsä ole mitään vikaa – henkilökohtaisesti vain kaipaan elokuvilta enemmän rosoa, mätää ja hiiltä.

*****

Cronenberg x 2: Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970) arvostelu

Stereo (1969) & Crimes of the Future (1970)

Stereo (1969) ja Crimes of the Future (1970) ovat David Cronenbergin ensimmäiset elokuvaohjaukset. Elokuvat antavat paljon erityisesti niille, joille Cronenbergin myöhempi tuotanto on paitsi tuttua, myös mieleistä. Poissa ovat Kärpäselle, eXisteniZille, Videodromelle ja muille arkkityyppisille Cronenberg-elokuville ominaiset erikoistehosteet. Sen sijaan aiheet ovat miehen myöhemmistä teoksista hyvin tuttuja: ihmiskehon muutokset, sairaudet ja rappio, seksuaalisuus ja sen monimuotoinen kerrostuminen.

Stereo (Tile 3B of a CAEE Educational Mosaic) on naamioitu opetusvideon muotoon. Se kuvaa tutkimusta, joka käsittelee telepatiaa, valtaa ja seksuaalisuutta. Osa koehenkilöistä läpikäy leikkauksen, jossa heidän kurkunpäätään ja aivojaan muokataan – tavoitteena on ohjata koehenkilöitä telepaattiseen kommunikaatioon tuhoamalla neurologiset ja biologiset edellytykset puheen tuottamiseen.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Stereossa ei ole lainkaan diegeettistä ääntä tai musiikkia – ääniraita koostuu anonyymien tutkijoiden voice-over-kommentaarista, jossa he selostavat tutkimusprojektin lähtökohtia, kulkua ja tuloksia. Elokuvan viehätys liittyy merkittävässä määrin tämän kommentaarin objektiivisuuteen ja ”kylmyyteen”: vaikka koehenkilöt ovat läpikäyneet mitä raskaimpia ja omituisimpia kokemuksia, eivät tutkijat suostu viittaamaan siihen, millaisia tunteita tai ajatuksia nämä kokemukset heissä aiheuttavat.

Koehenkilöt ovat kuin toistensa kanssa leikkiviä koiranpentuja tai lapsia. Arki sujuu toisiin tutustuen ja tunnustellen. He kiertävät toisiaan, nuuhkivat, koskettavat ja lopulta tunkeutuvat toisiinsa läpikotaisin. Välillä tulee kinaa.

Voice-over-kommentaarissa telepatiaa kuvataan viestintämuodoksi, joka ei edellytä aisteihin perustuvaa havaintoa. Muutos, jonka telepaatit käyvät läpi kokeen myötä, johtaa kuitenkin paradoksaalisesti siihen, että juuri aistien ja aistillisuuden merkitys kasvaa. Kun puhe ja kuuloaisti menettävät merkityksensä, nousevat kosketus ja seksuaalisuus yhä tärkeämpään osaan koehenkilöiden elämässä.  Koetta tarkkailevat tiedemiehet ruokkivat tätä kehitystä tarjoamalla koehenkilöille afrodisiakaa eli lemmenrohtoa, joka saa koehenkilöiden väliset rajat hämärtymään yhä enemmän.

stereo cronenberg
Stereo (1969)

Ihmisten välinen yhteys ei ole koskaan ollut pelottavampaa. Eräs koehenkilöistä alkaa eriyttää itseyttään kahteen osaan: todelliseen, yksityiseen minäänsä ja telepaattiseen, jaettuun minäänsä. Telepaattinen minä on keinotekoinen ja näytelty, eikä minuuden kokonaisuus voi toimia silloin, kun se tukahduttaa koehenkilön todellista, yksityistä minää. Lopputulos: yksityinen minä purkautuu muiden telepaattien tietoisuuteen väkivaltaisina ja ahdistavina kuvina. Koehenkilöt masentuvat.

Stereossa kaikuu 60-luvun aate: tiedemiehet koettavat muuttaa maailmaa ja tehdä telepatiasta välineen ihmiskunnan yhdistymiseen ja sopusointuun. Cronenberg kuvaa keveän ironisesti kuvaa mahdollisuutta ihmisten väliseen, saumattomaan ymmärrykseen ja rakkauteen – aivan kuin sanoen, ettei tämä oikeasti näin yksinkertaista ole. Stereon tuotantoaikaan 60-luvun henki ja aate röhkivät jo henkitoreissaan, ja moni suhtautui jo niille ominaisiin ajatuksiin kriittisesti, jopa ivallisesti.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Myös Crimes of the Future kuvaa maailmaa tieteellisestä näkökulmasta. Voice-over-mikrofoni on tällä kertaa annettu ihotautien asiantuntija Adrian Tripodille, joka etsii vanhaa opettajaansa, mieleltään sairastunutta Antoine Rougea. Maailmassa riehuu Rougen taudiksi nimitetty, tappava sairaus, joka on surmannut satoja tuhansia naisia – voi jopa olla, että naissukupuoli on kuollut lähes sukupuuttoon. Ainakin yksi pieni tyttö on vielä elossa, mutta hän ei ole vielä lähelläkään sukukypsyyttä.

Elokuvan alussa Tripod johtaa Rougen perustamaa, Ihotalo-nimistä hoitolaitosta, joka on erikoistunut nykyaikaisen kosmetiikan aiheuttamien ihosairauksien ja -ongelmien hoitoon. Tripodilla ei tosin ole paljoakaan johdettavaa: Ihotalossa on vain yksi potilas ja kaksi harjoittelijaa, jotka näyttävät kantavan suurimman vastuun yksinäisen potilaan hoidosta. Tripod kuluttaa aikaansa kävellen ympäri autiota hoitolaitosta, tuijotellen ulos sen suurista ikkunoista ja kummastellen yliaktiivisten hessuhopojensa puuhia.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Lähdettyään Ihotalosta Tripod päätyy työskentelemään sukupuolitautien tutkimukseen erikoistuneessa laitoksessa. Siellä hän tutustuu potilaaseen, jonka sairaus – kenties jonkinlainen syöpä? – saa kehon kuplimaan ihastuttavan monimutkaisia, mutta silti täysin turhia, ylimääräisiä elimiä (miten tyypillistä Cronenbergia!). Lisäksi Tripod tutustuu terapiamuotoon, joka perustuu jalkojen käsittelylle. Tripod ei ole kovin yksityiskohtainen kuvatessaan terapian taustateoriaa – kyse näyttää kuitenkin olevan eräänlaisesta semieroottisesta, homoseksuaalisesti virittyneestä hoitomuodosta. Lopulta Tripod sekaantuu salaliittoon, joka koostu pääosin heteroseksuaalisesti orientoituneista pedofiileista.

Ehkä paras lopettaa juonen referointi tähän. Kaikille on varmaankin tullut jo selvästi, ettei tarinassa ole juuri järkeä. Silti, tai sen vuoksi, Crimes of the Future laittaa aivot hauskasti hyrräämään ja ihon sähköiseksi. Jos samalla DVD-julkaisulla levitettävää Stereota ei lasketa, en ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista.

Crimes of the Future cronenberg
Crimes of the Future (1970)

Kuten olette varmaankin jo huomanneet, en osaa juuri tulkita kumpaakaan Cronenbergin lyhytelokuvista. Ne ovat yksinkertaisesti liian omituisia, liian kaoottisia, liian vaikeita hahmottaa lineaarisesti. Cronenbergin myöhemmän tuotannon ystäville ne ovat pakollista katsottavaa – muiden ei kannata vaivautua.

Stereo ja Crimes of the Future ovat molemmat katsottavissa YouTubessa.

*****

Spider (2002, David Cronenberg) arvostelu

Spider (2002)

Spider (2002) on David Cronenbergin ohjaama rikosdraama miehestä, joka pyrkii koostamaan eheää kuvaa lapsuutensa tapahtumista. Mieleltään järkkynyt Dennis ”Spider” Cleg (Ralph Fiennes) muuttaa elokuvan alussa lontoolaiseen tukiasuntoon. Menneisyyden tapahtumat tunkeutuvat päivätajuntaan ja tekevät sopeutumisesta tavalliseen arkeen mahdotonta. Tilannetta ei lainkaan auta talon emännän, rouva Wilkinsonin despoottimainen käytös.

Spider kiertää päivisin lapsuudenkotinsa kulmilla ja käy takaumanomaisesti läpi tapahtumia, jotka rikkoivat hänen sielunsa: Käy ilmi, että Spider on kasvanut työväenluokkaisessa, levottomassa perheessä. Spiderin isä Bill (Gabriel Byrne) juo läheisessä pubissa perheen vähiä rahoja. Äiti pitää talon seiniä pystyssä ja yrittää parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan ihmistä.

Spider suojautuu verkoilla.

Vaikka isä ja äiti riitelevät, on heillä myös lämpimät hetkensä. Spiderin vaikeudet alkavat paradoksaalisesti siitä, kun hän tulee tietoiseksi vanhempiensa välisestä eroottisesta jännitteestä. Seksin maailma on nuorelle pojalle vieras ja kummallinen, jopa pelottava.

Uhkakuvat muuttuvat Spiderin mielessä todeksi, kun Bill alkaa tapailla paikallisessa pubissa päivystävää, pahasuista Yvonne-prostituoitua. Spiderin käsitys naisista halkeaa siististi kahtia: äiti edustaa madonnaa, Yvonne paheen polkua tallaavaa huoraa. Hyve ja pahe, äidin lempeät sanat ja porton kirosanoja ja kuolaa tihkuva suu eivät yksinkertaisesti mahdu samaan kuvaan. (Miranda Richardson esittää elokuvassa sekä Spiderin äitiä että Yvonnea.)

Äiti ja Spider

Spiderin keskeisiä elokuvallisia metaforia ovat lasipinnat ja hämähäkinverkot. Särkyvään ikkunaan piirtyy hämähäkin verkkoa muistuttava särökuvio. Lasi hajoaa teräviksi, kivuliaiksi pirstoiksi – aivan kuten Spiderin muistot. Kuten ikkunaan syntyvä särö, myös hämähäkinverkko liittyy väkivallan tai kuoleman uhkaan. Vaikka Spider rakentelee verkkoja ikään kuin suojakseen, on verkko silti aina väkivallan väline – ase, jolla hämähäkki metsästää uhriaan.

Spiderin mise-en-scène on herttaisen suttuinen, väreiltään murrettu ja nostalginen. Elokuvan lähiö-Lontoo rapistuu ja autioituu. Hiljaisena virtaava Thames saastuu harmaasta smegmasta, jota Yvonne ravistelee käsistään Billin kauhoessa sepalustaan kasaan. Kaikki on likaista ja surkeaa.

Bill, Yvonne ja mirri

Spider on David Cronenbergin elokuvaksi hillitty, turvallinen ja käheän kaunis. Siitä puuttuvat Crashin absurdit tilanteet, Videodromen ja Kärpäsen mutkalle vääntyvät ihmiskehot ja Alastoman lounaan maaninen tunnelma. Ehkäpä voidaan ajatella, että Spiderin tyyli enteilee Cronenbergin myöhempää, ”ei-niin-cronenbergmaista” tuotantoa (A Dangerous Method, Eastern Promises, Cosmopolis, Maps to the Stars), josta hänen varhaisten elokuviensa shokkiefektit ja pisteliäät käsikirjoitukset puuttuvat.

Miksi äskeinen kuulostaa siltä, että pidän Spideriä pitkästyttävänä elokuvana? En pidä. Se on surullinen, nostalginen ja yksinkertainen draama – sellainen, jota en ehkäpä David Cronenbergilta olisi osannut odottaa.

*****