District 9 (2009) arvostelu – Uuden vuosituhannen muodonmuutos

DIST9_TSR_1SHT_3
District 9 (2009)

District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) sai tekeytyä boksissa hyvän aikaa ennen kuin sain pätkän katsottua. Olisi kannattanut toimia nopeammin, sillä tämä elokuva yllätti minut positiivisemmin kuin mikään muu elokuva tai asia ylipäätään pitkään aikaan. Jos nyky-yleisöllä on minkäänlaista kykyä tunnistaa hyvä scifi-elokuva, on Disctrict 9 yksi tulevaisuuden genreklassikoista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on lajityypille epätavallinen ja ju9oneltpoikkeuksellinen kokonaisuus.

District 9 käynnistyy pseudodokumenttina, jossa haastatellaan asiantuntijoita ja tutkijoita. He kertovat, kuinka jättimäinen avaruusalus jää vuonna 1982 jumiin Etelä-Afrikassa sijaitsevan Johannesburgin yläpuolelle. Kun viranomaiset tunkeutuvat alukseen, he löytävät joukon nälkiintyneitä avaruusolentoja, jotka muistuttavat jättiläismäisiä katkarapuja. Muukalaiset johdatetaan Alue 9 -nimiselle leirille kaupungin ulkopuolelle. Ikävä kyllä leiri alkaa muistuttaa perinteistä pakolaisleiriä lieveilmiöineen: on prostituutiota, mustan pörssin elintarvikekauppaa ja erilaisia sosiaalisia ongelmia. Pattitilanteen jatkuttua kolmisen kymmentä vuotta viranomaiset päättävät tyhjentää Alue 9:n ja siirtää rapuolennot uuteen, uljaaseen telttaleiriin. Hommaa johtamaan valitaan heiveröinen ja nörtähtävä byrokraatti Wikus van de Merwe (Sharlto Copley).

DISTRICT-9-wikus
Wikus van de Merwe: tukka vesikampauksella, kravatti suorassa.

Viimeistään tässä vaiheessa katsoja (toivottavasti) hoksaa elokuvan kannalta keskeisen sanaleikin. Sana alien, jolla katkarapuolentoihin yleensä kutstuaan, viittaa paitsi avaruusolentoihin, myös ulkomaalaisiin. Rapuolennot eivät ole pelkästään avaruusolentoja, vaan alieneita myös sanan toisessa merkityksessä: maahanmuuttajia, joiden keskuudessa muhii monenlaisia ongelmia. Alue 9 ei lopulta juuri eroa tavallisesta slummista, jollaisia Afrikan mantere on aikuisten oikeasti pullollaan. Käsite illegal alien saa uusia ulottuvuuksia.

DISTRICT-9-anonyymi
Anonyymi alieni askartelee. Myös katkaravut ymmärtävät kauneuden päälle.

Alusta asti on selvää, että Wikusin luotsaama siivousprojekti ei tule onnistumaan kitkatta. Kesken muukalaisleirissä tapahtuvaa kotietsintää sattuu välikohtaus, jonka seurauksena Wikusin perimään sotkeutuu rapuolentojen dna:ta. Välitön assosiaatio osoittaa kohti Franz Kafkaa, jonka Muodonmuutos-novellin (1915) päähenkilö Gregor Samsa ”heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta [ja] huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.”

Siinä missä Gregor Samsa voi pohtia oman huoneensa rauhassa, kuinka järjestää elämänsä ötökkänä, joutuu Wikus paljon hankalampiin tilanteisiin. Kun työtoverit tajuavat, mitä Wikusille on tapahtumassa, alistetaan hänet keljuihin testeihin. Suunnilleen tässä tarinan vaiheessa aloin ihmetellä sitä, millaisen genrestransformaation District 9 oli käynyt läpi: se alkoi pseudodokumentaarisena scifi-elokuvana ja oli tähän mennessä kehittynyt julmaksi vivisektiopornoksi.

Onneksi tarinan ällövaihe ei kestä kauaa, vaan kerronnan tyyli muuttuu sitä mukaa, kun Wikusin metamorfoosi jatkuu.

DISTRICT-9-koe
Videokuvaa Wikusille suoritettavista testeistä

Kyse ei ole vain fyysisestä muutoksesta, vaan identiteetistä. Villasukkamaisesta valkokaulustyöläisestä kuoriutuu mies, joka kaikkien yllätykseksi kykenee itsenäiseen toimintaan. Muuttuessaan ihmisestä katkaravuksi Wikus menettää kaiken — perheen, työn, kodin, elämäntavan, oman itseytensä. Oleellinen ei kukitenkaan ole Wikusin muutos miehestä rapuolennoksi, vaan hiirulaisesta mieheksi. Mitä pidemmälle Wikusin muodonmuutos edistyy, sitä humaanimpaa ja itsellisempää on hänen käytöksensä ja ajattelunsa, ja sitä vahvempi ja suorempi hänen selkärankansa.

District 9:n erikoistehosteet on toteutettu erinomaisen huolellisesti. On omituista, että suhteellisen pienellä budjetilla on saatu aikaiseksi näinkin komeaa jälkeä. En voi lausua moitteen sanaa rapumiesten CGI-kuoresta, niin sujuvasti niiden liikkeet on kuvattu. Kehua täytyy paitsi hahmojen visuaalista toteutusta, myös niiden suunnittelua. Rapuihmiset ovat sopiva sekoitus epäinhimillisiä ja inhimillisiä piirteitä. Heillä on hyönteismäinen panssari-iho ja ylimääräisiä ulokkeita, mutta perusrakenteeltaan he muistuttavat ihmistä: on kaksi kättä, kaksi jalkaa, pää ja pystyasento. Kasvoissakin asioita on suunnilleen yhtä paljon ja samoilla paikoilla kuin ihmisillä. Jos näin ei olisi, katsojan olisi huomattavasti vaikeampaa tai jopa mahdotonta samastua rapuolentoihin.

DISTRICT-9-alus
Wikus ja alus Johannesburgin yllä

Tämä visuaalinen ratkaisu mahdollistaa sen, että rapuolentoja voidaan kuvata elokuvan mittaan monipuolisesti. Aluksi rapuolennoissa nähdään vain abstraktia ja primitiivistä ei-ihmisyyttä. Sitä mukaa kun tarina etenee ja Wikusin kohtalo punoutuu yhä selkeämmin yhteen rapuolentojen kanssa, alkaa heissä näkyä yhä enemmän merkkejä älystä, tunteista ja muista inhimillisistä ominaisuuksista. Katsojan mielikuva rapuolennoista kokee myös muodonmuutoksen: he eivät ole enää vastenmielisiä, oikeudettomia elukoita, vaan tuntevia ja ajattelevia olentoja.

DISTRICT-9-palaveri
Wikus palaveeraa Christopher-ravun ja tämän pojan kanssa.

Temaattisesti ja historiallisesti District 9:stä tulee mieleen apartheid. Elokuvan edetessä ja Wikusin saadessa sisäpiirin tietoa muukalaisten touhuista rapuporukka alkaa rinnastua yhä enemmän juutalaisiin ja holokaustiin. Tätä ajatusta vahvistaa entisestään rapuolentojen suunnitelma paeta Maasta takaisin kotiplaneetalle, joka edustaa kadotettua Pyhää maata. Historiallisia rinnastuksia ei kuitenkaan nähdäkseni kannata viedä liian pitkälle, ja loppujen lopuksi rapuihmisissä voi nähdä mitä tahansa tosimaailman toiseutta.

Kafkan ohella keskeinen District 9:n taustateos on Cronenbergin Kärpänen (The Fly, Yhdysvallat 1986). Rapuolennot muistuttavat paljon Kärpäsen viimeisissä kohtauksissa nähtävää otusta, ja molemmissa elokuvissa nähdään päähenkilön metamorfoosi ihmisestä ei-inhimilliseksi olennoksi.

DISTRICT-9-kauhu
Hyvältä näyttää, Wikus!

Keskeisiä erojakin on. Siinä missä Kärpäsen päähenkilö Seth Brundlen tarina on pikemminkin yksi heijastuma ikivanhasta Faust-myytistä, jossa ihmistä rangaistaan hänen liiallisen kunnianhimonsa vuoksi, joutuu Wikus tapahtumien pyörteeseen tahattomasti, melkein vahingossa. Lisäksi elokuvat kuvaavat ei-ihmisyyttä hyvin eri tavoilla. Kärpäsessä ei-ihmisyys kestämätön ja kauhistuttava tilanne, District 9:ssä taas eriskummallinen mutta siedettävä olosuhde. Niinpä Wikusin kohtalo on Seth Brundleen verrattuna toiveikas ja viittaa pikemminkin asioiden ja olentojen muuttuvaan ja sopeutuvaiseen luonteeseen. Laji-identiteetti ei ole lopullinen tai muuttumaton, syntymässä saatava piirre, vaan voi muuttua siinä missä hiusten väri tai musiikkimaku. Seth Brundlen tapaus osoittaa täysin päinvastaiseen suuntaan: kun raja ihmisen ja kärpäsen välillä huojuu, tapahtuu kauheita.

Kieli on tunnetusti keskeinen osa identiteettiä. Lisäksi kieli on keskeinen tekijä silloin, kun määritetään meitä ja heitä, ykseyttä ja toiseutta. Elokuvan rapumiehet puhuvat omituisesti korisevaa ja naksahtelevaa kieltä, ihmiset taas hassulla afrikaaner-twistillä maustettua englantia. Kielimuuria ei kuitenkaan ole, vaan ihmiset ymmärtävät sujuvasti rapumiesten ruplatusta, ja päinvastoin. Lajien väliset dialogit käydään siis kahdella kielellä. Taitekohta Wikusin metamorfoosissa voisi olla se, jos tai kun hän lakkaa puhumasta englantia ja alkaa raksutella rapumiesten tavoin. En tiedä ovatko tekijät pohtineet tätä kysymystä tai yrittäneet sitä ratkaista, mutta jonkinlaisen, minun nähdäkseni varsin tyylikkään kannan elokuva tuntuu tähänkin kysymyksen ottavan.

*****

District 9 DVD @ Discshop
District 9 BD @ Discshop
Distrtct 9 VOD @ Discshop

District 9 DVD @ CDON
District 9 BD @ Discshop
District 9 VOD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop

 

Strange Days (1995) arvostelu – Snuffia ja rotujännitteitä

Törmäsin jossakin ihastuttavaan kuvaan Louise Lecavalierista. Katsokaa nyt, eikö näytä kiinnostavalta?

fhd995STD_Louise_LeCavalier_002
Vau!

Kävi ilmi, että kuva on stilli elokuvasta Strange Days (USA 1995). Elokuvan esittelytekstit vaikuttivat jotenkin cronenbergmaisilta ja visuaalinen ilme bladerunnermaiselta. Tämän täytyy olla hyvä, mietin. Kun vielä paljastui, että elokuvan pääosaa näyttelee Ralph Fiennes (jonka karismasta voisin joskus kirjoittaa oman postauksensa) ja että sen tarinasta vastaa Titanic-Piranha-Avatar-ohjaaja James Cameron, kävelin suoraan kirjastoon ja lainasin elokuvan.

Strange Days (1995)
Strange Days (1995)

Ja onhan elokuvassa tietty Cronenberg-sivumaku. Millenium lähestyy ja ihmiskunta on tylsistynyt. Huvitukseksi musta pörssi tarjoaa SQUID-laitteita (”Superconducting Quantum Interference Device”), joiden avulla kokemuksia janoavan katsojan aivoihin voidaan syöttää kuvainformaatiota. Laitteilla katsottava kuvavirta on eräänlaista aivokuorelta taltioitua tosi-tv:tä – tavallisten ihmisten kokemuksia omassa arkielämässään. Laittomien SQUID-tallenteiden kauppaa pyörittää ex-poliisi Leonard Nero (Ralph Fiennes), joka ikävöi ex-tyttöystäväänsä Faithia (Juliette Lewis) ja katsoo kerta toisensa jälkeen suhteen aikana kuvattuja söpöilytallenteita. Nero toimii laittomasti, muttei moraalittomasti: hän kieltäytyy systemaattisesti välittämästä ns. snuff-tallenteita. SQUID-snuffilla tarkoitetaan tässä tapauksessa joko tallennetta, jossa joku kuvatussa tilanteessa läsnä oleva henkilö menehtyy.

STRANGE-DAYS-lenny
Nero hieroo kauppoja.

Tässä vaiheessa en malta olla harmittelematta sitä, kuinka epämääräisesti snuff-sanaa nykyään käytetään. Haluaisin itse ripustautua siihen määritelmään, johon myös englanninkielinen Wikipedia tukeutuu: snuffilla viitataan sellaiseen audiovisuaaliseen kokonaisuuteen, a) jossa simuloidun väkivallan sijaan henkilö surmataan/kuolee oikeasti, b) joka on tuotettu ”viihteelliseen” levitykseen (viihteellinen vastakohtana esimerkiksi levityksen poliittisille motiiveille). Laajempi määritelmä (jossa b-kriteeri unohdetaan) kattaa kaiken aina ns. Zapruderin filmistä ääri-islamistien teloitusvideoihin, jopa sattumanvaraisiin tallenteisiin onnettomuustilanteista. Tiukemman määritelmän snuff-elokuvia ei julkiseen levitykseen ole montaa päässyt, ja näissäkään tapauksissa tekijät eivät ole lopulta onnistuneet hyötymään videostaan taloudellisesti. Laajemman määritelmän snuff-videoita on siis vapaassa jaossa pilvin pimein, tiukemman seulan puolestaan läpäisee vain pari videota. Se on sitten eri asia, millaista tavaraa laittomien videotallenteiden verkostossa liikkuu. – No, se siitä. Snuffista ja siitä, mitä koko ilmiö ja sen käsittely mediassa (etenkin elokuvissa) kertoo yhteiskunnasta ja länsimaisesta kulttuurista, voisi joskus kirjoittaa oman postauksensa.

STRANGE-DAYS-juliette-kasetilla
Faith pikkutuhmalla SQUID-tallenteella

SQUID-teknologiassa olisi vaikka minkälaista potentiaalia body horroriin. Aasinsillat johtavat välittömästi Cronenbergin eXistenZiin (Kanada/UK/Ranska 1999) ja Videodromeen (Kanada 1983). Kun Ralphille tarjoillaan heti elokuvan ensikohtauksessa snuff-henkistä SQUID-tallennetta, alkaa kuvio vaikuttaa todella lupaavalta. Ja kun Nero sitten katsoo Faithin parhaasta ystävästä Iriksestä hotellihuoneessa kuvattua SQUID-pätkää, ollaan elokuvan huippukohdassa – ne, jotka ovat elokuvan nähneet, tunnistavat kyllä kohtauksen. Idea on omaperäinen ja positiivisella tavalla häiriintynyt. Kohtausta katsoessa ei voi kuin olla onnellinen, että elokuva on lopulta elokuvaa ja tosielämä tosielämää – ja aina kun katsojan on turvauduttava tähän oljenkorteen, ovat elokuvantekijät onnistuneet vähintäänkin kutkuttelemaan jotakin äärirajaa.

STRANGE-DAYS-iiris-rukka-2
Iiris-rukka

Sitten lopahtaa, ja elokuva muuttuu vähä vähältä melko perinteiseksi toimintaelokuvaksi. En itse ole juonivetoisten elokuvien ystävä, ja etenkin rikoselokuvia katsoessani putoan yleensä kärryiltä sen suhteen, kuka oli kuka ja miten tää nyt näin meni. Niin kävi tämänkin elokuvan suhteen, tosin vasta aivan loppumetreillä, kun elokuvan päähyvis ja -pahis mittelevät voimiaan.

Periaatteessa elokuvassa olisi potentiaalia vaikka mihin. Erityisesti SQUID-teknologiaan liittyvä kysymyskenttä olisi todella kiinnostava: mikä on tosielämän ja fiktion suhde? Kuinka SQUID-teknologia vaikuttaa ihmisten todellisuuskäsitykseen? Tätä aihetta sivutaan lyhyesti Faithin ja Neron riidellessä. Faith totaa, että elokuvat ovat edelleen SQUID-pätkiä parempia, sillä elokuvilla on loppu. SQUID-pätkätkin toki loppuvat, mutta varsinaista draaman kaarta niistä ei löydy. Tämä onkin tärkeä seikka, kun pyritään määrittämään elokuvan ja SQUID-tallenteen eroa: elokuvassa noudatellaan (lähes) aina jonkinlaista draaman kaarta, ja elokuvan loppu on aina loppu eri mielessä kuin enemmän tai vähemmän satunnaisesti ohjautuvan SQUID-tallenteen päätös. Katsojan luottamus elokuvaan on aivan erilainen kuin mihinkään todellisuuspohjaiseen tallenteeseen. Elokuvien ehyet kokonaisuudet auttavat katsojaa kokemaan kaoottisen maailman edes jotakuinkin mielekkääksi. SQUID-teknologia ei tässä auta – ainakaan sellaisena kuin se Strange Daysissa on kuvattu.

Fiktion problematiikkaa elokuvassa ei kuitenkaan sen syvemmälti käsitellä. Sen sijaan esiin nousevat jännitteet mustan väestönosan ja kaupungin valtaapitävien välillä. Tämän konfliktin kuvaamisessa Strange Days onnistuu kohtalaisen hyvin. Loppujen lopuksi elokuvan kenties kiinnostavin ja persoonallisin hahmo on Neron tummaihoinen ystävä, henkivartijan hommia tekevä Mace (Angela Bassett). Voisi kuvitella että mustaihoinen naishenkivartija ei ole hahmona sieltä uskottavimmasta päästä, mutta Bassettin hahmo on hyvin kirjoitettu – ja näytelty. Kun rotuaihe alkaa nousta elokuvassa selkeämmin esiin, ei Mace enää taistele pahiksia vastaan vain työn tai Neroon solmimansa ystävyyden vuoksi, vaan uskollisuudesta ja velvollisuudentunnosta omiaan kohtaan.

STRANGE-DAYS-mace
Mace on raju mimmi.

Elokuvan viimeinen kohtaus on kaikessa kliseisyydessään todellinen antikliimaksi. Jos elokuvan lopusta olisi leikattu viimeinen minuutti, olisin antanut yhden tähden enemmän. Perustelisin mieluusti tarkemmin, miksi näin, mutta en halua ottaa spoilaamisen riskiä.

Ja miten rastatukkainen Louise Lecavalier tähän kaikkeen liittyy? Hahmo vilahtaa ohimennen parissa kohtauksessa elokuvan pääpahiksen henkivartiostossa.

*****

STRANGE-DAYS-gaddafi
Tämä oli pakko lisätä pelkän tekstityksen takia. Nero syö aamupalaa, ja telkkarissa luetaan ennustuksia uudelle vuosituhannelle. Aina eivät ennustukset osu aivan nappiin.

Crash (1996) arvostelu – Romua tyhjiössä

CRASH julkka
Crash (Kanada 1996)

Näin Crashin (Kanada/Iso-Britannia 1996) ensi kertaa vuonna 2007. Oikaisen itseäni heti ja tunnustan liioitelleeni: pitäisi pikemminkin sanoa ”näin Crashia”, sillä nukahdin kesken elokuvan sohvalle. Heräsin lopputekstien rullatessa televisioruudulla. Harmitti. Kun hieman myöhemmin bongasin paikallisen kirjaston valikoimista Crash-nimisen elokuvatallenteen, varasin sen kädet täristen — ja petyin, kun tajusin, että kyseessä olikin ”se väärä Crash”, johon en enää aio tässä tekstissä palata edes maininnan tasolla. Tietäjät tietää, mitä tarkoitan.

Tuolloin päällimmäiseksi muistikuvasta Crashista jäi se, että sen tarinassa ei tapahtunut oikeastaan mitään, mutta silti se vaikutti kiinnostavalta ja hyvältä elokuvalta — millä tavalla ja miksi, sitä en olisi osannut sanoa. Olen osunut pahasti vajavaisen katsomiskokemukseni perusteella hämmästyttävän lähelle totuutta. On totta, että Crashissa ei tapahdu oikeastaan mitään, ainakaan mitään kovin järkevää tai tarinallisesti mielenkiintoista. Ensin pannaa, sitten kolaroidaan, sitten pannaan lisää, välillä katsotaan videoita ja käydään autopesulassa, sitten taas pannaan.

Ja kolaroidaan. Ja pannaan. Ja kolaroidaan.

Crashin tarina on oikea script editorin tai kustannustoimittajan painajainen. Sama pätee myös J. G. Ballardin Crash-romaaniin (1973, suom. 1996), johon elokuva perustuu.

Tehtäköön heti selväksi, ettäsekä Ballardin Crash (1973) että Cronenbergin Crash (1996) ovat molemmat ansiokkaita teoksia. Oman kokemukseni mukaan Ballardin Crashissa tulee kuitenkin paremmin ja havainnollisemmin esille se suunnaton tyhjyys, jonka keskellä sen keskushenkilöt elävät ja hengittävät. Ja siitä molemmissa Crasheissa pohjimmiltaan on kyse — tyhjyydestä, ja äärimmäisyydestä.

Ballard pesulla
Ballard pesulla

Juonen ja tapahtumien tasolla nämä asiat ilmenevät seksin ja autokolareiden eksoottisessa yhdistelmässä. Aviolliseen vaniljaseksiin kyllästynyt päähenkilö, Crash-romaanin kirjoittajan kaima Ballard (James Spader) joutuu nokkakolariin Helen Remingtonin (Holly Hunter) ja tämän aviomiehen kanssa. Viimeksi mainittu kuolee samoin tein Ballardin auton konepellille. Pian onnettomuuden jälkeen Ballardin vaimo Catherine (Deborah Kara Unger) kuvailee lentokenttäsairaalassa tuhmaan äänensävyyn anonyymia auto-onnettomuutta ja auton sisäpinnoille liikevoimien vaikutuksesta leviävää ihmiskehoa antaessaan miehelleen käsihoitoa.

CRASH-holly-autossa
Kaunis ja kolaroitu Helen Remington

Jo sairaalassa kuvioihin ilmestyy Vaughan, kymmenissä kolareissa parkittu kolarifetisisti ja connoisseur. Vaughan elää liikenneonnettomuuksille. Hän vaeltelee pitkin valtateitä etsien riistaa ja onnettomuuspaikan nähdessään iskee kameroineen. Kun päivän ajot on ajettu, Vaughan katselee videoita testikolareista ja polttelee pilveä. Vaughan tietää kolareista kaiken. Kolariharrastuksen tiimoilta hänen ympärillään pyörii muitakin asianharrastajia: kolhiintunut mutta kaunis Gabrielle (Rosanna Arquette) ja kolarinäytöksiä Vaughanin kanssa järjestävä Seagrave (Peter MacNeill). Keskenään nokkakolaroineet Ballard ja Remington liittyvät outoon joukkoon ja huomaavat pian näpelöivänsä toisiaan ympäristöissä ja tilanteissa, jotka tavalla tai toisella liittyvät liikenneonnettomuuksiin.

CRASH-vaughan-&-catherine
Vaughan ja Catherine tutustuvat toisiinsa

Crash-romaanissa Vaughanin ja Ballardin välille syntyy mestari-oppipoika-suhde: syvemmällä kolarimaniassaan rypevä Vaughan ikään kuin opastaa keltanokka-Ballardia kohti autoharrastuksen pimeää puolta. Elokuvassa tämä vaikutelma on heikompi. Vaughan ja Ballard näyttävät pikemminkin samaan hölmöön harrastukseen hurahtaneilta tyypeiltä, joista ensin mainittu on luiskahtanut touhussaan pahasti patologian puolelle, siinä kaikki. Eräässä kohtauksessa Vaughan kuitenkin näyttäytyy hetken aikaa mestarina, joka opastaa kokelasta kuvaillessaan harrastuksensa tavoitetta Ballardille:

You’re beginning to see, that for the first time there’s a benevolent psychopathology that beckons towards us. For example, the car crash is a fertilizing rather than a destructive event, a liberation of sexual energy mediating the sexuality of those who have died with an intensity that’s impossible in any other form. Now, to experience that, to live that, that is my project.

”Intensity that’s impossible in any other form”, sepä jo jotakin.

En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta tässä on jotakin samaa kuin tiettyihin ideologisiin koulukuntiin junnahtaneiden nuorten miesten perusjargonissa: tuho ja kuolema ovat jotakin siistiä, mielenkiintoista ja jännää, koska ilman niitä mitään uutta ei voi syntyä. Sama asia kuin joku sanoisi olevansa kiinnostunut korkinarvaajista, koska ilman niitä ei voisi avata viinipulloa. Tai ihailevansa autoteitä, koska niitä pitkin pääsee ajamaan kaikkiin kivoihin paikkoihin.

Sinänsä totta, ja samalla uskomattoman typerää. On kai mielekkäämpää ihailla kohdetta itseään eikä välinettä, jolla se saavutetaan. Jos tuho ja kuolema ovat cool, olisi mukavaa jos tämä voitaisiin myöntää ilman köykäisiä selityksiä hedelmällisyydestä ja uudesta elämästä.

Ja miten tämä liittyy Vaughaniin? ”[T]he car crash is a fertilizing rather than a destructive event” — jälleen kerran törmätään selitykseen, jossa tuhoisa tapahtuma nähdään hedelmällisenä ja siksi ihailtavana. Vaughanin logiikka tosin ontuu vielä kyökkiokkultistien ajatustenjuoksua pahemmin, sillä autokolarissa ei lopulta ole mitään hedelmällistä, ei mitään tuottavaa, ei mitään uudistavaa. Se on vain tuhoa tuhon vuoksi.

CRASH-gabrielle
Gabriellen parempi puoli

Ajatus lihan ja koneen eroottisesta yhtymisestä on niin loistava, etten voi ymmärtää, kuinka kukaan ei keksinyt hyödyntää aihetta taiteiden puitteissa aiemmin. Toisaalta on hyvä muistaa, että kyse ei ole pelkästään kirjailija Ballardin keksinnöstä: symforofilia eli onnettomuuksiin keskittyvä parafilian muoto on todellinen ilmiö. Ballardin oivallus liittyykin kyseisen parafilian merkityspotentiaaliin taiteessa — hatunnostoin arvoinen saavutus sekin. Lisäksi siinä, missä symforofiliassa (mikäli olen oikein ymmärtänyt) kyse on pitkälti vaaran kanssa flirttailusta, eivät Crashin henkilöhahmot ole kiinnostuneet kevyestä silmäpelistä, vaan saavat nautintonsa realisoituneista onnettomuuksista ja niiden jäljistä. Tässä suhteessa Ballard tekee fiktiostaan todellisuuttakin kierompaa.

Tuosta moniulotteisesta metaforasta — ihmiskehon ja auton eroottisesta yhtymisestä — avautuu niin monta merkityksen tasoa, etten voisi koskaan listata niitä kaikkia. Ennen kaikkea kyseessä on ajallemme (ja nimenomaan meidän ajallemme, vuodelle 2014, pikemminkin kuin Crash-romaanin vuodelle 1973 tai Crash-elokuvan vuodelle 1996) ominaisen länsimaisen äärimmäisyysajattelun manifestoituma. Arvotyhjiössä tylsistyneille ja kaiken nähneille ihmisparoille mikään ei enää riitä. Jopa tyhjänaikainen irtoseksi sitoo liikaa. Todellista vapautta edustaa eroottinen autokolari, jossa kumppani valikoituu täysin sattumanvaraisesti.

Tyttöjen välistä ystävyyttä Vaughanin Lincolnissa
Tyttöjen välistä ystävyyttä Vaughanin Lincolnissa

Sekä kirjailija-Ballardin että ohjaaja-Cronenbergin Ballard, Vaughan ja muut kolari-intoilijat ovat kaukana täyteläisistä, todentuntuisista henkilöhahmoista, jollaisia pidetään etenkin kaunokirjallisuuden henkilöhahmojen ideaaleina. Lukija tai katsoja ei saa tietää heidän menneisyydestään tai luonteestaan juuri mitään. Pikemminkin heistä jokainen on olemassa edustaakseeni jotakin ideaa, merkitystä. Heihin ei voi samastua eikä heitä kohtaan voi kokea sääliä tai sympatiaa, heidän tunteitaan ei voi myötäelää. Kun kolhivat itseään eri onnettomuuksissa, ei lukija tai katsoja osaa olla pahoillaan — niin pohjattoman vieraiksi ja etäisiksi he ovat jääneet. Sen sijaan hän saattaa kokea surua sen vuoksi, että Crashin todellisuus on sellainen kuin se on — ja sen, että se muistuttaa niin paljon omaamme.

Crash ei ole iloinen elokuva. Se ei luo toivoa ihmiskunnan tulevaisuuteen tai uskoa parempaan huomiseen. Silti se on hyvä elokuva, sillä se onnistuu kertomaan omasta nykyisyydestämme ja sen rumuudesta jotakin äärimmäisen keskeistä. Sen maailma on toivoton ja surkea, ja sen keskushenkilöt hedonistis-nihilistisiä ihmisriepuja. Heidän epätoivoinen yrityksensä täyttää maailmansa tyhjyys äärimmäisyydellä, lihan ja metallin väkivaltaisella liitolla, johtaa vääjäämättä tuhoon ja kuolemaan.

*****