District 9 (2009) arvostelu – Uuden vuosituhannen muodonmuutos – Taikalyhty

District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) sai tekeytyä boksissa hyvän aikaa ennen kuin sain pätkän katsottua. Olisi kannattanut toimia nopeammin, sillä tämä elokuva yllätti minut positiivisemmin kuin mikään muu elokuva tai asia ylipäätään pitkään aikaan. Jos nyky-yleisöllä on minkäänlaista kykyä tunnistaa hyvä scifi-elokuva, on Disctrict 9 yksi tulevaisuuden genreklassikoista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on lajityypille epätavallinen ja ju9oneltpoikkeuksellinen kokonaisuus.

District 9 käynnistyy pseudodokumenttina, jossa haastatellaan asiantuntijoita ja tutkijoita. He kertovat, kuinka jättimäinen avaruusalus jää vuonna 1982 jumiin Etelä-Afrikassa sijaitsevan Johannesburgin yläpuolelle. Kun viranomaiset tunkeutuvat alukseen, he löytävät joukon nälkiintyneitä avaruusolentoja, jotka muistuttavat jättiläismäisiä katkarapuja. Muukalaiset johdatetaan Alue 9 -nimiselle leirille kaupungin ulkopuolelle. Ikävä kyllä leiri alkaa muistuttaa perinteistä pakolaisleiriä lieveilmiöineen: on prostituutiota, mustan pörssin elintarvikekauppaa ja erilaisia sosiaalisia ongelmia. Pattitilanteen jatkuttua kolmisen kymmentä vuotta viranomaiset päättävät tyhjentää Alue 9:n ja siirtää rapuolennot uuteen, uljaaseen telttaleiriin. Hommaa johtamaan valitaan heiveröinen ja nörtähtävä byrokraatti Wikus van de Merwe (Sharlto Copley).

DISTRICT-9-wikus — Wikus van de Merwe: tukka vesikampauksella, kravatti suorassa.

Viimeistään tässä vaiheessa katsoja (toivottavasti) hoksaa elokuvan kannalta keskeisen sanaleikin. Sana alien, jolla katkarapuolentoihin yleensä kutstuaan, viittaa paitsi avaruusolentoihin, myös ulkomaalaisiin. Rapuolennot eivät ole pelkästään avaruusolentoja, vaan alieneita myös sanan toisessa merkityksessä: maahanmuuttajia, joiden keskuudessa muhii monenlaisia ongelmia. Alue 9 ei lopulta juuri eroa tavallisesta slummista, jollaisia Afrikan mantere on aikuisten oikeasti pullollaan. Käsite illegal alien saa uusia ulottuvuuksia.

DISTRICT-9-anonyymi — Anonyymi alieni askartelee. Myös katkaravut ymmärtävät kauneuden päälle.

Alusta asti on selvää, että Wikusin luotsaama siivousprojekti ei tule onnistumaan kitkatta. Kesken muukalaisleirissä tapahtuvaa kotietsintää sattuu välikohtaus, jonka seurauksena Wikusin perimään sotkeutuu rapuolentojen dna:ta. Välitön assosiaatio osoittaa kohti Franz Kafkaa, jonka Muodonmuutos-novellin (1915) päähenkilö Gregor Samsa ”heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta [ja] huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.”

Siinä missä Gregor Samsa voi pohtia oman huoneensa rauhassa, kuinka järjestää elämänsä ötökkänä, joutuu Wikus paljon hankalampiin tilanteisiin. Kun työtoverit tajuavat, mitä Wikusille on tapahtumassa, alistetaan hänet keljuihin testeihin. Suunnilleen tässä tarinan vaiheessa aloin ihmetellä sitä, millaisen genrestransformaation District 9 oli käynyt läpi: se alkoi pseudodokumentaarisena scifi-elokuvana ja oli tähän mennessä kehittynyt julmaksi vivisektiopornoksi.

Onneksi tarinan ällövaihe ei kestä kauaa, vaan kerronnan tyyli muuttuu sitä mukaa, kun Wikusin metamorfoosi jatkuu.

DISTRICT-9-koe — Videokuvaa Wikusille suoritettavista testeistä

Kyse ei ole vain fyysisestä muutoksesta, vaan identiteetistä. Villasukkamaisesta valkokaulustyöläisestä kuoriutuu mies, joka kaikkien yllätykseksi kykenee itsenäiseen toimintaan. Muuttuessaan ihmisestä katkaravuksi Wikus menettää kaiken — perheen, työn, kodin, elämäntavan, oman itseytensä. Oleellinen ei kukitenkaan ole Wikusin muutos miehestä rapuolennoksi, vaan hiirulaisesta mieheksi. Mitä pidemmälle Wikusin muodonmuutos edistyy, sitä humaanimpaa ja itsellisempää on hänen käytöksensä ja ajattelunsa, ja sitä vahvempi ja suorempi hänen selkärankansa.

District 9:n erikoistehosteet on toteutettu erinomaisen huolellisesti. On omituista, että suhteellisen pienellä budjetilla on saatu aikaiseksi näinkin komeaa jälkeä. En voi lausua moitteen sanaa rapumiesten CGI-kuoresta, niin sujuvasti niiden liikkeet on kuvattu. Kehua täytyy paitsi hahmojen visuaalista toteutusta, myös niiden suunnittelua. Rapuihmiset ovat sopiva sekoitus epäinhimillisiä ja inhimillisiä piirteitä. Heillä on hyönteismäinen panssari-iho ja ylimääräisiä ulokkeita, mutta perusrakenteeltaan he muistuttavat ihmistä: on kaksi kättä, kaksi jalkaa, pää ja pystyasento. Kasvoissakin asioita on suunnilleen yhtä paljon ja samoilla paikoilla kuin ihmisillä. Jos näin ei olisi, katsojan olisi huomattavasti vaikeampaa tai jopa mahdotonta samastua rapuolentoihin.

DISTRICT-9-alus — Wikus ja alus Johannesburgin yllä

Tämä visuaalinen ratkaisu mahdollistaa sen, että rapuolentoja voidaan kuvata elokuvan mittaan monipuolisesti. Aluksi rapuolennoissa nähdään vain abstraktia ja primitiivistä ei-ihmisyyttä. Sitä mukaa kun tarina etenee ja Wikusin kohtalo punoutuu yhä selkeämmin yhteen rapuolentojen kanssa, alkaa heissä näkyä yhä enemmän merkkejä älystä, tunteista ja muista inhimillisistä ominaisuuksista. Katsojan mielikuva rapuolennoista kokee myös muodonmuutoksen: he eivät ole enää vastenmielisiä, oikeudettomia elukoita, vaan tuntevia ja ajattelevia olentoja.

DISTRICT-9-palaveri — Wikus palaveeraa Christopher-ravun ja tämän pojan kanssa.

Temaattisesti ja historiallisesti District 9:stä tulee mieleen apartheid. Elokuvan edetessä ja Wikusin saadessa sisäpiirin tietoa muukalaisten touhuista rapuporukka alkaa rinnastua yhä enemmän juutalaisiin ja holokaustiin. Tätä ajatusta vahvistaa entisestään rapuolentojen suunnitelma paeta Maasta takaisin kotiplaneetalle, joka edustaa kadotettua Pyhää maata. Historiallisia rinnastuksia ei kuitenkaan nähdäkseni kannata viedä liian pitkälle, ja loppujen lopuksi rapuihmisissä voi nähdä mitä tahansa tosimaailman toiseutta.

Kafkan ohella keskeinen District 9:n taustateos on Cronenbergin Kärpänen (The Fly, Yhdysvallat 1986). Rapuolennot muistuttavat paljon Kärpäsen viimeisissä kohtauksissa nähtävää otusta, ja molemmissa elokuvissa nähdään päähenkilön metamorfoosi ihmisestä ei-inhimilliseksi olennoksi.

DISTRICT-9-kauhu — Hyvältä näyttää, Wikus!

Keskeisiä erojakin on. Siinä missä Kärpäsen päähenkilö Seth Brundlen tarina on pikemminkin yksi heijastuma ikivanhasta Faust-myytistä, jossa ihmistä rangaistaan hänen liiallisen kunnianhimonsa vuoksi, joutuu Wikus tapahtumien pyörteeseen tahattomasti, melkein vahingossa. Lisäksi elokuvat kuvaavat ei-ihmisyyttä hyvin eri tavoilla. Kärpäsessä ei-ihmisyys kestämätön ja kauhistuttava tilanne, District 9:ssä taas eriskummallinen mutta siedettävä olosuhde. Niinpä Wikusin kohtalo on Seth Brundleen verrattuna toiveikas ja viittaa pikemminkin asioiden ja olentojen muuttuvaan ja sopeutuvaiseen luonteeseen. Laji-identiteetti ei ole lopullinen tai muuttumaton, syntymässä saatava piirre, vaan voi muuttua siinä missä hiusten väri tai musiikkimaku. Seth Brundlen tapaus osoittaa täysin päinvastaiseen suuntaan: kun raja ihmisen ja kärpäsen välillä huojuu, tapahtuu kauheita.

Kieli on tunnetusti keskeinen osa identiteettiä. Lisäksi kieli on keskeinen tekijä silloin, kun määritetään meitä ja heitä, ykseyttä ja toiseutta. Elokuvan rapumiehet puhuvat omituisesti korisevaa ja naksahtelevaa kieltä, ihmiset taas hassulla afrikaaner-twistillä maustettua englantia. Kielimuuria ei kuitenkaan ole, vaan ihmiset ymmärtävät sujuvasti rapumiesten ruplatusta, ja päinvastoin. Lajien väliset dialogit käydään siis kahdella kielellä. Taitekohta Wikusin metamorfoosissa voisi olla se, jos tai kun hän lakkaa puhumasta englantia ja alkaa raksutella rapumiesten tavoin. En tiedä ovatko tekijät pohtineet tätä kysymystä tai yrittäneet sitä ratkaista, mutta jonkinlaisen, minun nähdäkseni varsin tyylikkään kannan elokuva tuntuu tähänkin kysymyksen ottavan.

*****