Making a Murderer (2015-) arvostelu, 1.-2. tuotantokausi

making a murderer arvostelu
Making A Murderer (2015-)

Making A Murderer (2015-) on dokumenttisarja Steven Averysta, joka istui syyttomänä vankilassa vuosina 1985-2003. Vuonna 2005 Avery pidätettiin jälleen, tällä kertaa nuoren naisen murhasta. Dokumentissa Averyn ja hänen perheensä elämää seurataan vuodesta 2005 oikeusprosessin viimeisiin käänteisiin asti. Sarjan nimi, Making a Murderer, kertoo olennaisimman siitä, kuinka tapahtumaketjua dokumentissa kuvataan: Avery esitetään ihmisenä, josta ”tehtiin murhaaja” ja joka joutui kahdesti syytetyksi rikoksista, joita hän ei tehnyt.

Averyn elämää seurataan dokumentin kahdessa tuotantokaudessa vuodesta 2005 vuoteen 2018 saakka. Dokumentin tekijät osoittavat ihailtavaa pitkäjänteisyyttä – yli kymmenen vuoden omistautuminen Averyn ja hänen läheistensä elämän kuvaamiselle kysyy sisua. Se vaatii myös vahvaa uskoa siihen, että Avery toden totta on syytön niihin rikoksiin, joista häntä on vuosien varrella syyetty.

Steven Avery (oik.) vapautumisensa jälkeen vuonna 2003.

Averyjen perhe on jo vuosikymmenien ajan pyörittänyt autoromuttamoa wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. He ovat yksinkertaista, maanläheistä väkeä, jotka keskittyvät huolehtimaan omista asioistaan. Isät antavat parran kasvaa purkaessaan romuttamolle tuotujen autojen öljyisiä moottoreita, äidit huolehtivat perheestään kuin karhuemot. Välillä käydään metsästämässä peuroja, ja sen jälkeen juodaan halvinta kaupasta löytyvää olutta suoraan alumiinitölkeistä. Lapsista kasvaa suoraviivaisia ihmisiä, jotka sanovat avoimesti, mitä ajattelevat.

Jostakin syystä Averyt joutuvat kotikaupungissaan epäsuosioon – tai jotain sellaista. Jää hieman epäselväksi, miksi jotkut katsovat Steven Averya kieroon. Lopputuloksena on joka tapauksessa se, että kun Penny Beerntsen pahoinpidellään ja raiskataan vuonna 1985, Steven Avery pidätetään välittömästi. Vedenpitävästä alibistaan huolimatta hänet myös tuomitaan.

Averyn pidätyskuva vuodelta 1985.

18 vuotta myöhemmin tapausta koskevaa todistusaineistoa tutkitaan uudelleen DNA-teknologialla. Uudet testit paljastavat todellisen syyllisen, jonka osallisuutta rikokseen poliisin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tutkia jo vuonna 1985. Vaikuttaa kuitenkin yhä vahvemmin siltä, että poliisille syyllisen kiinnisaamista tärkeämpää oli saada Steven Avery telkien taakse verukkeella millä hyvänsä.

Vapauduttuaan Avery hakee mittavia vahingonkorvauksia hänet pidättäneiltä ja tuominneilta viranomaisilta.  Kesken vahingonkorvausprosessin Avery kuitenkin pidätetään uudelleen – tällä kertaa 25-vuotiaan Teresa Halbachin murhasta.

Mistä on kyse? Onko Avery muuttunut 18 vankilavuotensa aikana väkivaltaiseksi hirviöksi? Oliko hän ehkäpä hirviö kaiken aikaa, jo ennen vankilaan joutumistaan? Ehkä olikin yleisen turvallisuuden kannalta hyvä, että hän istui 18 vuotta vankilassa – kenties syyttömänä, mutta kuitenkin?

Vai onko kyse siitä, että tahot, joilta Avery hakee korvauksia vankilavuosistaan, haluavat säilyttää kasvonsa ja välttyä sekä virkavirhesyytöksiltä että valtavien vahingonkorvausten maksulta?

Kuka surmasi Teresa Halbachin?

Making A Murderer kertoo paitsi Steven Averysta, myös hänen läheisistään. Averyn lähipiiri on täynnä sympaattisia olentoja. Erityisesti Averyn vanhempien eli Dolores ja Allan Averyn liikkeitä seurataan tarkasti. Hobittimainen, vuosi vuodelta haurastuva Dolores on kaikessa yksinkertaisuudessaan herttainen hahmo. Allan Averyn hitaat, mutta voimakkaat askeleet ja syvältä rinnasta kumpuava ääni tuovat mieleen Tolkienin entit.

Oma lukunsa on Averyn toisella tuotantokaudella kuvaan astuva asianajaja Kathleen T. Zellner, josta voidaan sekä esiintyjänä että asianajajana olla montaa mieltä. Minä pidän hänestä valtavasti. Hän on häpeilemätön, kulmikas ja äärimmäisen tarkka. Hieman ikävää on, että Zellner on kova arvostelemaan toisten asianajajien tekemisiä. Toisaalta ymmärrän, että kun ammattivuosia on mittarissa sen verran kuin hänellä, on hänellä melkoisesti asiantuntemusta, jonka pohjalta sanoa mielipiteensä muiden valinnoista.

Monet dokumentin jaksot muistuttavat siitä, ettei Yhdysvalloissa ole julkista terveydenhuoltoa. Averyjen suut ovat täynnä ruskeita, vinoja hampaita – Zellnerin suu taas hohtaa valkoisenaan.

Steven vanhempiensa kanssa

Making A Murderer puhuu vahvasti Averyn syyttömyyden puolesta. Olisi hölmöä ajatella, että yksittäinen katsoja voisi yhden dokumentin perusteella muodostaa luotettavan käsityksen siitä, onko syytetty syyllinen vai ei. Jos rikokset olisi mahdollista ratkaista näin helposti, emme tarvitsisi näin mittavia tutkinta- ja oikeuskoneistoja mihinkään.

Dokumentti onnistui kuitenkin vakuuttamaan ainakin minut siitä, että jotain outoa Averyn tapauksessa kyllä on. Samaa olen jo vuosia miettinyt Anneli Auerin tapauksesta: en osaa sanoa, onko Auer syyllinen vai syytön, mutta selvää mielestäni on, että tapauksen tutkinta ei mennyt aivan protokollan mukaan. Ja jos tapauksen tutkinnassa on jotain hämärää, onko oikein olettaa, että langettava tuomio olisi oikeudenmukainen?

Jos Steven Avery on todella lavastettu syyttömänä Teresa Halbachin murhaajaksi, joudumme kyseenalaistamaan koko Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän luotettavuuden. Kuinka Yhdysvaltojen poliisi- ja oikeusjärjestelmä voi pettää yksittäisen, syyttömän ihmisen näin pahasti? Eikö jokaisella amerikkalaisella ole aihetta pelkoon?

Vuonna 2003 Stevenistä (kolmas vasemmalta) tuli hetkeksi väärin tuomittujen vankien mannekiini.

Making A Murderer tarjoaa suhteellisen uskottavan selityksen sille, miksi Avery alun perin on hypoteesissa lavastettu syylliseksi Halbachin murhaan: osa lainvalvojista tahtoo peittää virheensä ja säilyttää kasvonsa. Mutta jos näyttö Averyn syyllisyydestä on todella niin heikkoa kuin dokumentissa annetaan ymmärtää, miksi oikeusaste toisensa jälkeen hylkää tapaukseen liittyvistä tuomioista jätetyt valitukset ja vetoomukset?

Uskon löytäneeni vastauksen: tuomarit toimivat osana samaa vallankäytön instituutiota kuin sheriffit, etsivät ja poliisit, joiden toiminnan Averyn tapaus on asettanut huonoon valoon. Länsimaisessa yhteiskunnassa lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovalta on toki vallan kolmijako-opin mukaisesti jaoteltu eri instituutioille.

Se ei silti tarkoita, ettei lakia toimeenpanevaan viranomaiseen kohdistettu kritiikki lainkaan kolhaisisi sellaista tahoa, joka käyttää tuomiovaltaa. Länsimainen vallankäyttöjärjestelmä on kuin kristillinen jumala: se on samanaikaisesti sekä kolminainen että yksi. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta ovat isossa kuvassa osa samaa, suurempaa kokonaisuutta.

The man you love to hate: syyttäjä Kevin Kratz tekee kaikkensa, jotta Steven Avery tuomitaan Teresa Halbachin murhasta.

Tieto siitä, että lakia toimeenpanevien viranomaisten toimissa olisi jotakin epäeettistä, saattaa olla myös tuomiovaltaa kantavalle epämiellyttävä. Ajatellaan asiaa yksilötasolta: miltä yksittäisestä henkilöstä, joka edustaa julkista valtaa, tuntuu, kun toiseen julkista valtaa edustavaan henkilöön kohdistetaan syytöksiä väärinkäytöksistä ja epäeettisestä toiminnasta? Reaktiot varmasti vaihtelevat persoonasta riippuen – moni kuitenkin todennäköisesti kokee asian omakohtaisesti kiusallisena.

On inhottavaa ajatella, että väärinkäytöksiä voisi tapahtua siinä valtakoneistossa, jolle yksilö on omistanut koko elämänsä ja jonka oikeudenmukaisuuteen hän luottaa kuin peruskallioon. Äärimmillään koko yksilön identiteetti joutuu tällaisessa tilanteessa kyseenalaistetuksi.

Kathleen Zellner jatkaa koputtamista.

Sarjassa seurataan hartaasti Teresa Halbachin murhasta annettujen tuomioiden jälkeistä, monisäikeistä prosessia: valituksia, hakemuksia, vetoomuksia, yksi toisensa jälkeen. Kerrontaa rytmittävät infograafit havainnollistavat nousua oikeusasteesta toiseen – yhä ylemmäs ja ylemmäs.

Graafit tuovat mieleen Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanin ja erityisesti siinä esitetyn tarinan miehestä, joka saapuu oikeuden portille pyytämään portinvartijalta sisäänpääsyä. Kun portinvartija kieltää miestä astumasta sisään, tämä kurkistaa oikeuden avoimesta ovesta sisään, jolloin portinvartija toteaa:

If it tempts you so much, try going inside in spite of my prohibition. But take note. I am powerful. And I am only the lowliest gatekeeper. But from room to room stand gatekeepers, each more powerful than the last. I cannot endure even one glimpse of the third.

Huone huoneelta portinvartijat muuttuvat voimakkaammiksi. Aste asteelta voittaminen muuttuu yhä epätodennäköisemmäksi ja vaikeammaksi. Toivoa ei saa silti heittää. Vaikuttaa siltä, että Kafkan tarina on myös Kathleen Zellnerille tuttu – toisen tuotantokauden lopulla hän toteaa ”jatkavansa koputtamista”, kunnes Steven päästetään sisään oikeuden ovesta.

Steven Averyn tapauksen käsittely eri oikeusasteissa jatkuu edelleen. Nähtäväksi jää, saammeko katsoa Making A Murdererista vielä kolmannen tuotantokauden.

*****

District 9 (2009) arvostelu – Uuden vuosituhannen muodonmuutos

DIST9_TSR_1SHT_3
District 9 (2009)

District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) sai tekeytyä boksissa hyvän aikaa ennen kuin sain pätkän katsottua. Olisi kannattanut toimia nopeammin, sillä tämä elokuva yllätti minut positiivisemmin kuin mikään muu elokuva tai asia ylipäätään pitkään aikaan. Jos nyky-yleisöllä on minkäänlaista kykyä tunnistaa hyvä scifi-elokuva, on Disctrict 9 yksi tulevaisuuden genreklassikoista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on lajityypille epätavallinen ja ju9oneltpoikkeuksellinen kokonaisuus.

District 9 käynnistyy pseudodokumenttina, jossa haastatellaan asiantuntijoita ja tutkijoita. He kertovat, kuinka jättimäinen avaruusalus jää vuonna 1982 jumiin Etelä-Afrikassa sijaitsevan Johannesburgin yläpuolelle. Kun viranomaiset tunkeutuvat alukseen, he löytävät joukon nälkiintyneitä avaruusolentoja, jotka muistuttavat jättiläismäisiä katkarapuja. Muukalaiset johdatetaan Alue 9 -nimiselle leirille kaupungin ulkopuolelle. Ikävä kyllä leiri alkaa muistuttaa perinteistä pakolaisleiriä lieveilmiöineen: on prostituutiota, mustan pörssin elintarvikekauppaa ja erilaisia sosiaalisia ongelmia. Pattitilanteen jatkuttua kolmisen kymmentä vuotta viranomaiset päättävät tyhjentää Alue 9:n ja siirtää rapuolennot uuteen, uljaaseen telttaleiriin. Hommaa johtamaan valitaan heiveröinen ja nörtähtävä byrokraatti Wikus van de Merwe (Sharlto Copley).

DISTRICT-9-wikus
Wikus van de Merwe: tukka vesikampauksella, kravatti suorassa.

Viimeistään tässä vaiheessa katsoja (toivottavasti) hoksaa elokuvan kannalta keskeisen sanaleikin. Sana alien, jolla katkarapuolentoihin yleensä kutstuaan, viittaa paitsi avaruusolentoihin, myös ulkomaalaisiin. Rapuolennot eivät ole pelkästään avaruusolentoja, vaan alieneita myös sanan toisessa merkityksessä: maahanmuuttajia, joiden keskuudessa muhii monenlaisia ongelmia. Alue 9 ei lopulta juuri eroa tavallisesta slummista, jollaisia Afrikan mantere on aikuisten oikeasti pullollaan. Käsite illegal alien saa uusia ulottuvuuksia.

DISTRICT-9-anonyymi
Anonyymi alieni askartelee. Myös katkaravut ymmärtävät kauneuden päälle.

Alusta asti on selvää, että Wikusin luotsaama siivousprojekti ei tule onnistumaan kitkatta. Kesken muukalaisleirissä tapahtuvaa kotietsintää sattuu välikohtaus, jonka seurauksena Wikusin perimään sotkeutuu rapuolentojen dna:ta. Välitön assosiaatio osoittaa kohti Franz Kafkaa, jonka Muodonmuutos-novellin (1915) päähenkilö Gregor Samsa ”heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta [ja] huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.”

Siinä missä Gregor Samsa voi pohtia oman huoneensa rauhassa, kuinka järjestää elämänsä ötökkänä, joutuu Wikus paljon hankalampiin tilanteisiin. Kun työtoverit tajuavat, mitä Wikusille on tapahtumassa, alistetaan hänet keljuihin testeihin. Suunnilleen tässä tarinan vaiheessa aloin ihmetellä sitä, millaisen genrestransformaation District 9 oli käynyt läpi: se alkoi pseudodokumentaarisena scifi-elokuvana ja oli tähän mennessä kehittynyt julmaksi vivisektiopornoksi.

Onneksi tarinan ällövaihe ei kestä kauaa, vaan kerronnan tyyli muuttuu sitä mukaa, kun Wikusin metamorfoosi jatkuu.

DISTRICT-9-koe
Videokuvaa Wikusille suoritettavista testeistä

Kyse ei ole vain fyysisestä muutoksesta, vaan identiteetistä. Villasukkamaisesta valkokaulustyöläisestä kuoriutuu mies, joka kaikkien yllätykseksi kykenee itsenäiseen toimintaan. Muuttuessaan ihmisestä katkaravuksi Wikus menettää kaiken — perheen, työn, kodin, elämäntavan, oman itseytensä. Oleellinen ei kukitenkaan ole Wikusin muutos miehestä rapuolennoksi, vaan hiirulaisesta mieheksi. Mitä pidemmälle Wikusin muodonmuutos edistyy, sitä humaanimpaa ja itsellisempää on hänen käytöksensä ja ajattelunsa, ja sitä vahvempi ja suorempi hänen selkärankansa.

District 9:n erikoistehosteet on toteutettu erinomaisen huolellisesti. On omituista, että suhteellisen pienellä budjetilla on saatu aikaiseksi näinkin komeaa jälkeä. En voi lausua moitteen sanaa rapumiesten CGI-kuoresta, niin sujuvasti niiden liikkeet on kuvattu. Kehua täytyy paitsi hahmojen visuaalista toteutusta, myös niiden suunnittelua. Rapuihmiset ovat sopiva sekoitus epäinhimillisiä ja inhimillisiä piirteitä. Heillä on hyönteismäinen panssari-iho ja ylimääräisiä ulokkeita, mutta perusrakenteeltaan he muistuttavat ihmistä: on kaksi kättä, kaksi jalkaa, pää ja pystyasento. Kasvoissakin asioita on suunnilleen yhtä paljon ja samoilla paikoilla kuin ihmisillä. Jos näin ei olisi, katsojan olisi huomattavasti vaikeampaa tai jopa mahdotonta samastua rapuolentoihin.

DISTRICT-9-alus
Wikus ja alus Johannesburgin yllä

Tämä visuaalinen ratkaisu mahdollistaa sen, että rapuolentoja voidaan kuvata elokuvan mittaan monipuolisesti. Aluksi rapuolennoissa nähdään vain abstraktia ja primitiivistä ei-ihmisyyttä. Sitä mukaa kun tarina etenee ja Wikusin kohtalo punoutuu yhä selkeämmin yhteen rapuolentojen kanssa, alkaa heissä näkyä yhä enemmän merkkejä älystä, tunteista ja muista inhimillisistä ominaisuuksista. Katsojan mielikuva rapuolennoista kokee myös muodonmuutoksen: he eivät ole enää vastenmielisiä, oikeudettomia elukoita, vaan tuntevia ja ajattelevia olentoja.

DISTRICT-9-palaveri
Wikus palaveeraa Christopher-ravun ja tämän pojan kanssa.

Temaattisesti ja historiallisesti District 9:stä tulee mieleen apartheid. Elokuvan edetessä ja Wikusin saadessa sisäpiirin tietoa muukalaisten touhuista rapuporukka alkaa rinnastua yhä enemmän juutalaisiin ja holokaustiin. Tätä ajatusta vahvistaa entisestään rapuolentojen suunnitelma paeta Maasta takaisin kotiplaneetalle, joka edustaa kadotettua Pyhää maata. Historiallisia rinnastuksia ei kuitenkaan nähdäkseni kannata viedä liian pitkälle, ja loppujen lopuksi rapuihmisissä voi nähdä mitä tahansa tosimaailman toiseutta.

Kafkan ohella keskeinen District 9:n taustateos on Cronenbergin Kärpänen (The Fly, Yhdysvallat 1986). Rapuolennot muistuttavat paljon Kärpäsen viimeisissä kohtauksissa nähtävää otusta, ja molemmissa elokuvissa nähdään päähenkilön metamorfoosi ihmisestä ei-inhimilliseksi olennoksi.

DISTRICT-9-kauhu
Hyvältä näyttää, Wikus!

Keskeisiä erojakin on. Siinä missä Kärpäsen päähenkilö Seth Brundlen tarina on pikemminkin yksi heijastuma ikivanhasta Faust-myytistä, jossa ihmistä rangaistaan hänen liiallisen kunnianhimonsa vuoksi, joutuu Wikus tapahtumien pyörteeseen tahattomasti, melkein vahingossa. Lisäksi elokuvat kuvaavat ei-ihmisyyttä hyvin eri tavoilla. Kärpäsessä ei-ihmisyys kestämätön ja kauhistuttava tilanne, District 9:ssä taas eriskummallinen mutta siedettävä olosuhde. Niinpä Wikusin kohtalo on Seth Brundleen verrattuna toiveikas ja viittaa pikemminkin asioiden ja olentojen muuttuvaan ja sopeutuvaiseen luonteeseen. Laji-identiteetti ei ole lopullinen tai muuttumaton, syntymässä saatava piirre, vaan voi muuttua siinä missä hiusten väri tai musiikkimaku. Seth Brundlen tapaus osoittaa täysin päinvastaiseen suuntaan: kun raja ihmisen ja kärpäsen välillä huojuu, tapahtuu kauheita.

Kieli on tunnetusti keskeinen osa identiteettiä. Lisäksi kieli on keskeinen tekijä silloin, kun määritetään meitä ja heitä, ykseyttä ja toiseutta. Elokuvan rapumiehet puhuvat omituisesti korisevaa ja naksahtelevaa kieltä, ihmiset taas hassulla afrikaaner-twistillä maustettua englantia. Kielimuuria ei kuitenkaan ole, vaan ihmiset ymmärtävät sujuvasti rapumiesten ruplatusta, ja päinvastoin. Lajien väliset dialogit käydään siis kahdella kielellä. Taitekohta Wikusin metamorfoosissa voisi olla se, jos tai kun hän lakkaa puhumasta englantia ja alkaa raksutella rapumiesten tavoin. En tiedä ovatko tekijät pohtineet tätä kysymystä tai yrittäneet sitä ratkaista, mutta jonkinlaisen, minun nähdäkseni varsin tyylikkään kannan elokuva tuntuu tähänkin kysymyksen ottavan.

*****

District 9 DVD @ Discshop
District 9 BD @ Discshop
Distrtct 9 VOD @ Discshop

District 9 DVD @ CDON
District 9 BD @ Discshop
District 9 VOD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop