Whiplash (2014) arvostelu – Rakkaudesta kauneuteen

whiplash
Whiplash (2014)

Tosiaan: minunhan piti olla katsomatta elokuvia, jotka eivät herätä minussa välitöntä mielenkiintoa. Päätin olla katsomatta American Sniperia, jonka luulin tukehtuvan pömpöösiin jenkkipatriotismiinsa. Katsoin silti ja pidin siitä valtavasti. Päätin olla katsomatta Whiplashia (Yhdysvallat 2014), jonka luulin keskittyvän jazz-kikkailuun ja josta en siis varmasti tajuaisi mitään. Katsoin silti (kiitos suosituksista sinne kaistan toiseen päähän) ja pidin siitäkin valtavasti.

(Elokuvan julisteesta sen sijaan en pidä. Miten mielikuvitukseton täytyy markkinointihenkilön olla, että hän päättää täyttää julisteen arvosteluista riivityillä kehuilla, joiden fonttikoko ei ole koskaan sopiva? Osa tekstistä on niin pientä pränttiä, ettei sen lukemisesta ole toivoakaan, osa taas peittyy Miles Tellerin ja rumpusetin taakse. Tämä on karmein elokuvajuliste, jonka olen pitkään aikaan nähnyt.)

Whiplash kertoo jazzista ja musiikista vain pinnallisesti. Sen todellinen ydin on oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa, joka ei aina ole aivan yksioikoinen. 19-vuotias rumpalinalku Andrew (Teller) pääsee opiskelemaan arvostettuun Shaffer-konservatorioon. Musiikki on Andrew’lle kaikki kaikessa, ja opinnot Shafferissa ovat tärkeä askel kohti suurten unelmien toteutumista. Kilpailu koulun sisällä on kovaa, ja vain parhaat huolitaan suurta arvostusta nauttivan Terence Fletcherin (J. K. Simmons) studioyhtyeeseen. Yllättäen Andrew saa kutsun yhtyeen harjoituksiin ja huomaa pian olevansa bändin kakkosrumpali.

WHIPLASH-fletcher-andrew
Fletcherin (vas.) ja Andrew’n kohtaamiset sujuvat toisinaan ihan rauhallisesti.

Fletcherin ohjauksessa soittaminen on kuitenkin raskasta. Fletcher ojentaa oppilaitaan milloin mistäkin (teko)syystä. Kun rumpali laahaa tai puhallinsoittaja ei pysy nuotissa, saa hän kuulla Fletcheriltä ”sabotoivansa bändin soittoa”. Kyse ei ole ystävälliseen sävyyn esitetystä, rakentavasta palautteesta, vaan nöyryytyksestä. Aina uuden muusikon liittyessä yhtyeen kokoonpanoon hän saa tulikasteen, jossa hänen taitonsa moititaan maan rakoon. Eikä tässä vielä kaikki: Fletcher kaivaa esille oppilaiden henkilökohtaiset kipupisteet ja käyttää sitten niitä ohjattiensa musertamiseen.

Fletcherin käytös oppilaitaan kohtaan tuo mieleen Jouko Turkan opetusmetodit. Sekä Turkalle että Fletcherille on ominaista se, että opiskelijoiden mielenterveys järkkyy – mutta ovatko tulokset sitten sen arvoisia? Sekä Turkka että Fletcher jakavat mielipiteitä: ovat ne, jotka pitävät heidän toimintatapojaan suoranaisina ihmisoikeusloukkauksina ja ne, jotka hyväksyvät toiminnan hiljaa. Ja sitten ovat ne muutamat, jotka suhtautuvat näihin autoritäärisiin opettajahahmoihin ihaillen. (Periaatteessa kaikkien suomalaisten kulttuuriharrastajien ja alan työntekijöiden pitäisi kai muodostaa jonkinlainen, mielellään vastustava mielipide Turkkaa ja hänen metodeitaan kohtaan. Sanottakoon nyt, että minulta sellaista ei löydy. En ole perehtynyt Turkan metodeihin yleistietoa ja muutamaa asenteellisesti kirjoitettua lehtijuttua enempää. Miksi muodostaisin mielipiteitä asiasta, johon ei ole perehtynyt? Tätä ajattelutapaa pyrin soveltamaan elämään mahdollisimman laajasti… aina silloin, kun muistan.)

WHIPLASH-veri
Pienet naarmut eivät menoa haittaa, kun bändin kilpailumenestys on vaakalaudalla.

Katsoja alkaa yllättäen ymmärtää Fletcheriä, kun tämä avautuu motiiveistaan Andrew’lle: ”There are no two words in the English language more harmful than ’good job’.” Piti Fletcherin toimintaa vilpittömänä haluna auttaa oppilaat parhaaseen mahdolliseen suoritukseen tai ilmentymänä egoistisesta valtafetisismistä, on pakko myöntää, että hän on periaatteessa oikeassa. Itsekin opetushommia tehneenä voin kertoa, että opettajan on parasta poistaa ilmaisukavalkadistaan lopullisesti sanapari ”ihan hyvä”. ”Ihan hyvä” ei auta opiskelijaa mihinkään. ”Ihan hyvä” kertoo, a) että opiskelijan suoritus on keskivertotasoa ja b) että on ihan ok olla keskiverto. Että voi tyytyä siihen mitä on. Ettei oikeastaan edes tarvitse pyrkiä parempaan. Että näin on ihan hyvä. Että oikeastaan opiskelu voidaan lopettaa. Kuin huomaamattaan opettaja mitätöi kahdella sanalla oman merkityksensä.

WHIPLASH-nyrkki
Ja miten tämä mahtaa liittyä rumpujen soittoon…? Se selviää kyllä.

Juuri tämä tekee Whiplashista ovelan elokuvan: katsoja ei tiedä, mitä Fletcheristä pitäisi ajatella. Onko hän pelkkä natsi opettajaksi vai vilpitön ja hyväntahtoinen pedagogi, joka vain tulee välillä kannustaneeksi kasvattejaan turhan rajuin ottein? Millaiselle polulle Fletcher oikeastaan yrittää Andrew’ta johdatella? Haluaako hän loppuun asti kannustaa nuorta rumpalilupausta kohti parasta mahdollista suoritusta, vai onko kyse pelkästä kidutuksesta kidutuksen vuoksi? Se, että katsoja jätetään ihmettelemään Fletcherin päämääriä ja motiiveja, nostaa elokuvan Oscar-luokkaan.

WHIPLASH-bandi
Musiikkikohtaukset ovat komeaa kuultavaa.

Jopa kaltaiseni jazz-idiootti alkaa helposti pitää Whiplashin myötä ainakin sen nimikappaleesta ja Caravanista. Erityisesti studiobändin harjoituskohtaukset ovat upeita. Yhtye toimii kuin kone: sulavasti ja virheettömästi, jokainen liike, jokainen sävel liittyy suurempaan kokonaisuuteen.

*****

Whiplash DVD @ Discshop
Whiplash BD @ Discshop
Whiplash VOD @ Discshop
Whiplash VOD HD @ Discshop

The Doors (1991) arvostelu – Hillittömänä riehuva id

Kevään toiseksi viimeinen Kirjastokino lähestyy: huomenna ke 29.4. klo 17.30 Lahden pääkirjaston auditoriossa katsellaan eräs Oliver Stonen elokuva. Sopimusteknisistä syistä en voi mainita elokuvan nimeä tässä – sen saa selville hakemalla pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysymällä vaikka minulta sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista & kirjoittajasta -sivulta).

THE DOORS
The Doors (1991)

Stone on ohjaaja, joka tykkää tarttua suuriin aiheisiin. Hänen elokuviensa aiheiksi ovat päässeet suurmiehet ja poliitikot (Alexander, JFK – avoin tapaus, Nixon, W. …) ja tärkeät historialliset tapahtumat (Platoon – nuoret sotilaat, World Trade Center, Salvador…). Pieni ei ole kaunista, tuntuu Stone yrittävän aihevalinnoillaan viestiä. Massiivinen ilmiö on myös Stonen The Doors -elokuvan (Yhdysvallat 1991) aiheena.

Oikeastaan The Doors on tälle elokuvalle hieman harhaanjohtava nimi. Elokuvan fokuksessa on nimittäin Jim Morrison – muut bändin jäsenet jäävät elokuvassa auttamatta statisteiksi. The Doors alkaa lyhyellä kohtauksella Morrisonin lapsuudesta ja loppuu Morrisonin kuolemaan, joten on elokuvan nimivalintaa on vähän vaikea perustella – muutoin kuin kaupallisista syistä. – No, mitäs näistä vikisemään. Kunhan viilaan pilkkua.

Itse kun en ole koskaan ollut mikään The Doors -fani, avasi elokuva minulle aivan uuden tason Morrisonin henkilöhahmosta. Olen mieltänyt Morrisonin ennen kaikkea rock-muusikoksi, jonka elämän kolhut ajoivat alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. No, Morrison kyllä vietti railakasta elämää, sitä ei käy kieltäminen. Hän kuitenkin oli paitsi raikulipoika, myös – ja tämä oli minulle uutta – aidosti kiinnostunut kirjallisuushistoriasta ja runoudesta. Siksi tuntuukin hassulta, että The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarek on kritisoinut Stonen elokuvaa kovin sanoin: elokuva keskittyy hänen mielestään liiaksi Morrisonin viskinkatkuiseen sekoiluun ja jättää hänen taiteilijapersoonansa lapsipuolen asemaan. Olen eri mieltä: Morrisonin taiteilijaidentiteetti ja laaja lukeneisuus pääsevät elokuvassa mielestäni hyvin esille. Elokuvakerronnan kannalta pämppäys ja riehuminen nyt vaan sattuvat olemaan kiinnostavampia elementtejä kuin hiljainen runopoikailu. Suurille yleisöille suunnatuissa elokuvissa täytyy tapahtua aika paljon, jotta katsojat eivät pitkästy.

THE-DOORS-lavalla-01
Nuori bändi lavalla. Etualalla nuori ja rietas id, takavasemmalla siveä superego.

Pidän elokuvan käsikirjoituksessa erityisesti Jim Morrisonin (Val Kilmer) ja Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan) hahmojen välisestä vastakkainasettelusta. Morrison on The Doorsin sykkivä sydän ja – jos otetaan käyttöön Freudin termistö – hillittömänä riehuva id, Manzarek puolestaan selväpäinen järki ja armelias superego. Vaikea sanoa, onko miesten välillä tosielämässä vallinnut tällaista jännitettä, mutta mitäs sitten? The Doors on elokuvaa eikä elämää, ja tullakseen elokuvaksi on elämää dramatisoitava. – MacLachlan on Manzarekin rooliin outo valinta. Tavallaan olen sitä mieltä, ettei MacLachlan istu Manzarekin rooliin lainkaan, mutta silti hänen työskentelyään on mukava seurata. (Vaalea peruukki ei muuten sovi hänelle.)

THE-DOORS-kyle-maclachlan
Vai onko joku toista mieltä?

Okei: jopa minä, joka en tiedä The Doorsista mitään, tunnistan elokuvasta muutamia kohtauksia, joissa käsikirjoittajan voidaan huomata ottaneen aika suuriakin vapauksia. Faktapohjaisuudesta nillittämisen sijaan elokuvaa kannattaa mielestäni katsoa ennen kaikkea eräänlaisena tutkielmana Morrisonin henkilöhahmosta. Siinä The Doors onnistuu mielestäni erinomaisesti, vaikken välttämättä olekaan oikea henkilö arvioimaan tätä.  Tällaisen elokuvan onnistuminen riippuu varsin pitkälti näyttelijävalinnasta, ja nyt siinä on osuttu nappiin: Val Kilmer on omaksunut Morrisonin elkeet todella hyvin. Eipä uskoisi, kun Kilmeriä katsoo sellaisena kuin hän nykyään on.

Jos Kilmerin roolisuoritus on onnistunut, sitä ovat myös konserttien joukkokohtaukset. Erityisesti viimeinen elokuvassa nähtävä konserttikohtaus on kaikessa kaoottisuudessaan upea. Tosielämässä kaaosta on aika helppo saada aikaan, mutta yritäpä luoda kameran eteen kontrolloitu sekasorto, jossa ketään ei oikeasti satu ja joka näyttää siltä uskottavalta filmillä. Ei ihan helppo juttu.

THE-DOORS-lavalla-02
Kaaos hallinnassa: Morrison lavalla.

Elokuva aiheutti ilmestyessään jonkinlaista närkästystä paitsi päihde- ja sekoilukeskeisyytensä, myös runsaahkojen alastonkohtausten vuoksi. Eräs asia ei ole muuttunut sitten The Doorsin tähtiaikojen: paheksuttavaa löytyy aina. Käykääpä katsomatta IMDb:n Parents Guide for The Doors -sivua. ”There is one sex scene that involves A LOT of thrusting, and a lot of moaning.” ”Tons of sexual dialogue. Very strong.” ”[T]here is a lot of female genitalia.” ”Very strong language. Nonstop swearing through out –.” ”This movie is VERY sexual and should not be viewed by anyone under the age 17/18.” Tätä lukiessa en voi kuin ihmetellä, olenko katsonut saman elokuvan kuin ohjeistuksen kirjoittaja(t). ”A lot of female genitalia” – tällä kai tarkoitetaan niitä paria karvapöheikköä, jotka vilahtavat elokuvassa ohimennen? ”Nonstop swearing”? Olenko itse niin paha suustani, etten enää edes tunnista kirosanoja kirosanoiksi? Mitä tuohon loppulauseeseen tulee, Suomessahan elokuvaa levitettiin alkuaan K14-ikärajalla. (Sittemmin kuvaohjelmien ikärajoja koskeva lainsäädäntö on muuttunut pariin otteeseen, ja K14-ikäraja on sulautunut nykyiseen K16-ikärajaan. Se on jo aika lähellä R-ikärajaa, jonka puitteissa elokuvaa levitetään rapakon toisella puolen.) Tämä kertoo siis varmaankin enemmän siitä, miten erilaisia asioita Euroopassa ja Yhdysvalloissa pidetään tabuina. Jenkeissä melko alhaistenkin ikärajojen elokuvissa saa hakata ihmisiä melkein miten tykkää, mutta annas, kun paljas tissi tai pylly vähän vilahtaa – se on heti R-luokitus tai jopa NG-17.

THE-DOORS-pamela
Morrisonin muusa: Pamela Courson (Meg Ryan).

Itse arvostan The Doorsia ennen kaikkea ajankuvana ja tulkintana Jim Morrisonin henkilöhahmosta. Kannattaa katsoa, piti The Doorsin musiikista eli ei.

*****

Discshop Blu-ray

Blues Brothers (1980) arvostelu – Pullanaama ja Nick Cave

Blues Brothers (1980)

Näin Blues Brothersin (The Blues Brothers, Yhdysvallat 1980) ensi kertaa melko nuorena, ehkä jopa nuorempana kuin nykyinen ikäraja (K12) sallisi. Vaikka muistikuvat itse elokuvasta ovat olleet hatarat, olen jo kauan tuntenut hienoista vastenmielisyyttä sen konseptia kohtaan. Elokuvaa ei tarvinnut katsoa toistamiseen pitkään ennen kuin tajusin, mistä tämä johtuu: toinen elokuvan keskushahmoista, Jake Blues (John Belushi), on ärsyttävä. Sen sijaan toista hahmoa, Elwoodia (Dan Aykroyd) pidän varsin sympaattisena.

Tämä on sinänsä vähän outoa, sillä Elwood ja Jake ovat ainakin näennäisesti hyvin samanlaisia. He ovat omituisia, vähäpuheisia tyyppejä, jotka pukeutuvat identtisesti eivätkä käytännössä koskaan riisu mustia lasejaan. Hahmoissa on kuitenkin keskeinen ero. Koppava ja itseriittoinen Jake kiukuttelee kuin uhmaikäinen. Lisäksi Jakea näyttelevän John Belushin pullataikinamainen naama ja laiskapulskea olemus suorastaan säteilevät vetelää ylimielisyyttä. (Onneksi Belushin pärstä on melkein koko elokuvan ajan kätketty mustien lasien taa.) Elwood sen sijaan on mitä miellyttävin olento. Hän muistuttaa hatun ja lasien kanssa erehdyttävästi Nick Cavea.

BB-kantri
Music business, good business.

Blues Brothersia saa katsoa aika pitkälle, ennen kuin alkaa saada otetta siitä, minkä genren elokuvasta on kyse, ja siitä, kuinka elokuvaa pitäisi katsoa. Kyseessä on varsin omalakinen komedia, jonka huumori pohjautuu tilanteiden ja hahmojen outouteen ja ajoittain suoranaiseen järjettömyyteen. Jake ja Elwood hankkiutuvat mitä absurdeimpiin tilanteisiin ja käyttäytyvät itsekin aika kummallisilla tavoilla. Perusjuoni on hatara: Jake ja Elwood lupaavat orpokodin johtajattarelle maksaa kiinteistön verorästit ja näin turvata laitoksen toiminnan. Ja mikäpä olisi parempi keino tienata äkkiä paljon rahaa kuin vanhan The Blues Brothers -bändin kokoaminen ja keikan heittäminen?

Elokuvan omaperäisyys piilee omituisen, epätodennäköisen ja absurdin huumorin lisäksi musiikissa. Pikkurooleihin on saatu niinkin isoja nimiä, että kaltaiseni bluesidioottikin heidät tuntee: James Brown, Aretha Franklin, James Lee Hooker, Ray Charles. Eritoten Franklinin soolonumero on mahtipontinen. Myös The Blues Brothersin keikat ovat hauskaa katsottavaa ennen kaikkea Aykroydin mahtavien tanssiliikkeiden vuoksi.

BB-franklin
Aretha Franklin osaa kyllä laulaa, mutta näyttelijän tai tanssijan lahjoja hänelle ei ole juuri suotu.

Kiinnostavaa elokuvassa on myös sen visuaalinen ilme. Etenkin kohtaus, jossa kaverukset käyvät tapaamassa orpokodin johtajatarta, on vaikuttava. Päästäkseen johtajattaren puheille on bluesveljien kiivettävä omituisen oranssinsävyisen porrashuoneen ylätasanteelle, jossa odottelee jättimäinen, kömpelösti veistetty krusifiksi. Valitut kuvakulmat ja huoneen omituinen väri luovat kohtaukseen kuumeisen ja voimakkaan vaikutelman. Toinen visuaalisesti mieleenpainuva kohtaus on lopun kolarointikahjoilu, jossa veljeksiä vainoavat natsit (joo’o…) pääsevät autollaan lyhyelle ilmalennolle.

BB-portaat
Tämä taitaa olla koko elokuvan vaikuttavin otos. Tekisi melkein mieli nostaa arvosanaa yhdellä tähdellä pelkästään tämän takia.

Blues Brothers on omituinen kasa toisistaan melko irtonaisia kohtauksia ja musiikkinumeroita. Jos oikein pinnistelen, voin osittain ymmärtää osittain, miksi elokuva nauttii niin suurta kulttisuosiota. Jos arvioisin elokuvaa puhtaasti subjektiivisesta näkövinkkelistä, saattaisi tähtiä olla vähemmän.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / DVD (Augmented Edition)

Imaginaerum (2012) arvostelu – Keskiyön epävireinen sinfonia

Voi tavaton, kuinka kiireisenä kesä on alkanut! Joudun työni vuoksi olemaan kesäsesongin aikaan välillä useita päiviä putkeen täydessä työhöy’yssä, ja olen päättänyt sallia itselleni rennon kirjoitusotteen: vaadin itseltäni Taikalyhtyyn vain yhden tekstin per viikko, Asemablogin puolelle taas tekstin aina kahden viikon välein. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet varmasti tämän kesän hektisimmät, tämän viikon jälkeen pitäisi hellittää. En valita. Työnteko on kivaa, ja energiaa riittäisi vielä suurempaankin työmäärään. Työn täyttämät aamut, päivät ja illat tarkoittavat kuitenkin inhottavaa katkosta elokuvarutiineihin. Työ- ja mökkireissuilla en osaa ikävöidä kotoa juuri mitään muuta kuin elokuvia.

Nyt ikävä on kirvellyt tavanomaistakin enemmän, sillä kiinnostavaa katsottavaa riittäisi vaikka kuinka. Aloitin jokin aika sitten kolmannen katselukierroksen Lars von Trierin Riget-sarjalle (Ruotsi/Tanska/Ialia/Ranska/Saksa/Norja 1994–1997). Käynnistin myös kunnianhimoisen projektin: Summeri-kauden kunniaksi aion katsoa postapokalyptisen Klaani-nuortensarjan (Uusi-Seelanti/Iso-Britannia 1999–2003) kaikki viisi kautta (ja myös kirjoittaa niistä jotakin blogiin) – kuinka kauan tähän mahtaa mennä? Yle Teeman vastikään esittämä, tavattoman kiinnostava Kuolleista palanneet (Les Revenants, Ranska 2012) pitäisi myös katsoa digiboksista loppuun, samoin kotimainen genreuutuus Nymfit (2013–?). Ja minä kun olin suunnitellut kuluttavani alkukesän Game of Thronesiin (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2011–) ja True Detectiveen (Yhdysvallat 2014–) tutustumalla! Myös Paul Wernerin vastikään suomennettu Roman Polanski -elämäkerta saa odotella vielä tovin hyllyssä. Lopetan kiinnostavien teosten listan tähän, vaikka voisin jatkaa luettelua tuntikaupalla. Välillä suututtaa: miksi maailma tursuu kiinnostavia sisältöjä, kun aikaa niihin tutustumiseen on näin säälittävän vähän?

Imaginaerum (2012)
Imaginaerum (2012)

Ja minä minä hupakko sitten kaiken tämän kiinnostavan elokuva-, sarja- ja kirjavyöryn keskellä teen? Juuri kun Nightmare-arvostelussani toivoin, etten päätyisi katsomaan enempää yhden tähden elokuvia, tarttui käteeni kirjaston DVD-hyllyyllä parin vuoden takainen superfloppi Imaginaerum (Suomi/Kanada 2012). Olin kuullut elokuvan surkeasta katsojamenestyksestä niin paljon, että ounastelin piteleväni kädessäni selvää yhden tähden elokuvakokemusta. Tuijottelin DVD:n kantta hetken, huokasin ja menin lainaustiskille: kai tämä täytyy katsoa, jotta ainakin ymmärrän, mikä tässä meni vikaan.

Ja jotain totisesti on mennyt pieleen: kotimaan teatterikierroksella Imaginaerum keräsi vaivaiset 7400 katsojaa. Näistä lipputuloista saatiin takaisin vaivaiset kaksi prosenttia elokuvaan sijoitetusta rahamäärästä. Koko maailman teatterilevityksen kattavaa box office -lukua en netistä löytänyt, mutta kaikesta päätellen tappio on ollut tuntuva.

Elokuvan nähtyäni en voi tätä enää ihmetellä. Imaginaerumin päähenkilö, dementoitunut Tom Whitman (Francis-Xavier McCarthy) makaa sairaalavuoteessa ja vaeltelee omituisissa fantasiamaailmoissa. Hän käy läpi lapsuuteensa liittyviä tapahtumaketjuja, jotka ovat kuitenkin pikemminkin unenpöpperöistä harhaa kuin varsinaisia muistoja. Matka muistojen reunustamaan, pimeään tunneliin alkaa, kun pihalle kasattu lumiukko kutsuu unessa nuoren Tomin (Quinn Lord) mukaansa öiselle matkalle.

Jo tässä kohtaa alkaa epäilyttää. Kukaan elokuvan hahmoista ei tunnu haluavan mitään. Lumiukko ei pyydä Tomia mukaansa mistään määriteltävästä syystä, kunhan vain lenneltäisiin taivaalla. Pitkin elokuvaa henkilöhahmoja riivaa selkeän tahdon suunnan puuttuminen, ja heidän motiivinsa ja tavoitteensa ovat epäselviä. Onneksi elokuvan loppupuolella pilkahtaa myös merkkejä jonkinlaisesta draaman tajusta.

IMAGINAERUM-tom
Lapsi-Tom unen ja mielikuvituksen maailmassa

Elokuvassa sukkuloidaan siis kahden maailman välillä: on reaalimaailma, jossa Tom makaa sairaalavuoteessaan, ja mielikuvitustodellisuus, jossa Tom eksyy mitä omituisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Jokainen keskeisistä hahmoista on jollain tapaa läsnä molemmissa maailmoissa lukuun ottamatta Tomin isää, joka on elokuvan reaalipreesensissä jo kuollut. Tomin fantasiamaailmassa pitkäaikainen ystävä ja työtoveri Ann nähdään vanhuksena, tytär Gem taas pikkutyttönä. Muutamiin kohtauksiin on saatu väkisin ympättyä musisoiva ja tukkaa heiluttava Nightwish. Kokonaisvaikutelma on sekava ja väkinäinen.

IMAGINAERUM-lumiukko
Tomin kohtaama otus on Awlking in the Air -lumiukkoa astetta karmivampi tapaus.

Imaginaerum on ennen kaikkea Nightwish-faneille suunnattu musiikkielokuva. Sen budjetti on kuitenkin mitoitettu suuren yleisön elokuvan tarpeet ja tuotto-odotukset silmällä pitäen. Periaatteessa Nightwish-fanit voisivat muodostaa maailmanlaajuisesti elokuvalle tarpeeksi suuren, ostovoimaisen yleisön: reilu viikko elokuvan jälkeen julkaisu Imaginaerum-albumi myi Suomessa jo ilmestymispäivänään tuplaplatinaa. Levyn ostajat eivät siis ole olleet kiinnostuneita sijoittamaan rahojaan lyhyellä aikavälillä sekä albumiin että elokuvaan.

Voisiko Imaginaerum sitten kiinnostaa muita kuin Nightwish-faneja? Eikö tietyn bändin ympärille kehitelty musiikkielokuva voisi olla todellinen suurella rahalla toteutettu suuren yleisön elokuva? Periaatteessa kyllä. Se, että tietyn yhtyeen musiikkia korostetaan elokuvassa, ei tee siitä sinänsä huonoa. Alan Parkerin ohjaama Pink Floyd The Wall (Iso-Britannia 1982) on tästä oivallinen esimerkki: se onnistuu olemaan yhtaikaa sekä korvanamia Pink Floyd -faneille että erittäin hyvä elokuva.

Itse asiassa The Wallin ja Imaginaerumin väliltä löytyy enemmänkin yhtäläisyyksiä. Molemmissa elokuvissa todellisuus sekoittuu omituiseen fantasiaan, ja päähenkilön keskeinen kipupiste on oma isä ja ennen kaikkea hänen poissaolonsa. Sekä The Wallin että Imaginaerumin päähenkilö, jotka voidaan mieltää bändin luovan voiman alter egoksi, palaa ahdistuneena omien poikavuosiensa tapahtumiin. Periaatteessa Imaginaerum olisi voinut olla samaa kuin The Wall: onnistunut ja tuottoisa suuren yleisön elokuva, suoranainen musiikkielokuvan klassikko.

Mutta vain periaatteessa.

IMAGINAERUM-show
Yökerhokohtaus voisi olla hieno.

Bändin ja raskaan musiikin integroiminen kohtauksien taakse ei kuitenkaan toimi. Ylipäätään mieleeni ei tule tähän hätään yhtäkään sellaista elokuvaa, joissa raskas musiikki olisi saatu onnistuneesti sulatettua elokuvan ääniraidalle. Sellaistenkin mahtiohjaajien kuin David Lynch (Lost Highway, USA 1997) ja Dario Argento (Phenomena, Italia 1985) yritykset ovat olleet lähinnä korneja. Niin, ja sitten on vielä Kiss ja huvipuiston haamu (Kiss Meets the Phantom of the Park, USA 1981).

Monessa muussakin asiassa on menty vikaan. Elokuvassa edetään liian tiukkaan tahtiin, ja henkilöhahmot jäävät ontoiksi. Kohtaukset ovat paikoin kauniita, mutta liika CGI tekee visuaalisesta kokonaisuudesta tukkoisen. Ja ennen kaikkea: elokuvan tarina ei ole kiinnostava, mikä koituukin loupulta kokonaisuuden kohtaloksi. En itse asiassa oikein tiedä, onko tässä tarinaa ollenkaan. Kai tämä tarinan minimimääritelmän (on kaksi tapahtumaa, jotka liittyvät kausaalisesti toisiinsa) täyttää, mutta sen verran heppoisesta rakennelmasta on kyse, ettei tämän varaan olisi kannattanut yrittää rakentaa kokoillan elokuvaa.

IMAGINAERUM-kenttä
Visuaalinen ilme on periaatteessa näyttävä, mutta auta armias, kuinka pahasti musiikkivideomainen leikkaus pirstoo sitä.

Onko Imaginaerum sitten se järjestyksessään toinen Taikalyhdyssä noteerattu yhden tähden elokuva? Kilttinä ja helläsydämisenä ihmisenä en halua myöntää yksinäisiä tähtiä millekään teokselle. Imaginaerumin visuaalisessa ilmeessä yritystä on ollut niin paljon, että myönnän elokuvalle pitkin hampain ja rumasti irvistellen toisenkin tähden.

*****

Discshop DVD

CDON DVD / VOD