Tosiaan: minunhan piti olla katsomatta elokuvia, jotka eivät herätä minussa välitöntä mielenkiintoa. Päätin olla katsomatta American Sniperia, jonka luulin tukehtuvan pömpöösiin jenkkipatriotismiinsa. Katsoin silti ja pidin siitä valtavasti. Päätin olla katsomatta Whiplashia (Yhdysvallat 2014), jonka luulin keskittyvän jazz-kikkailuun ja josta en siis varmasti tajuaisi mitään. Katsoin silti (kiitos suosituksista sinne kaistan toiseen päähän) ja pidin siitäkin valtavasti.
(Elokuvan julisteesta sen sijaan en pidä. Miten mielikuvitukseton täytyy markkinointihenkilön olla, että hän päättää täyttää julisteen arvosteluista riivityillä kehuilla, joiden fonttikoko ei ole koskaan sopiva? Osa tekstistä on niin pientä pränttiä, ettei sen lukemisesta ole toivoakaan, osa taas peittyy Miles Tellerin ja rumpusetin taakse. Tämä on karmein elokuvajuliste, jonka olen pitkään aikaan nähnyt.)
Whiplash kertoo jazzista ja musiikista vain pinnallisesti. Sen todellinen ydin on oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa, joka ei aina ole aivan yksioikoinen. 19-vuotias rumpalinalku Andrew (Teller) pääsee opiskelemaan arvostettuun Shaffer-konservatorioon. Musiikki on Andrew’lle kaikki kaikessa, ja opinnot Shafferissa ovat tärkeä askel kohti suurten unelmien toteutumista. Kilpailu koulun sisällä on kovaa, ja vain parhaat huolitaan suurta arvostusta nauttivan Terence Fletcherin (J. K. Simmons) studioyhtyeeseen. Yllättäen Andrew saa kutsun yhtyeen harjoituksiin ja huomaa pian olevansa bändin kakkosrumpali.
Fletcherin ohjauksessa soittaminen on kuitenkin raskasta. Fletcher ojentaa oppilaitaan milloin mistäkin (teko)syystä. Kun rumpali laahaa tai puhallinsoittaja ei pysy nuotissa, saa hän kuulla Fletcheriltä ”sabotoivansa bändin soittoa”. Kyse ei ole ystävälliseen sävyyn esitetystä, rakentavasta palautteesta, vaan nöyryytyksestä. Aina uuden muusikon liittyessä yhtyeen kokoonpanoon hän saa tulikasteen, jossa hänen taitonsa moititaan maan rakoon. Eikä tässä vielä kaikki: Fletcher kaivaa esille oppilaiden henkilökohtaiset kipupisteet ja käyttää sitten niitä ohjattiensa musertamiseen.
Fletcherin käytös oppilaitaan kohtaan tuo mieleen Jouko Turkan opetusmetodit. Sekä Turkalle että Fletcherille on ominaista se, että opiskelijoiden mielenterveys järkkyy – mutta ovatko tulokset sitten sen arvoisia? Sekä Turkka että Fletcher jakavat mielipiteitä: ovat ne, jotka pitävät heidän toimintatapojaan suoranaisina ihmisoikeusloukkauksina ja ne, jotka hyväksyvät toiminnan hiljaa. Ja sitten ovat ne muutamat, jotka suhtautuvat näihin autoritäärisiin opettajahahmoihin ihaillen. (Periaatteessa kaikkien suomalaisten kulttuuriharrastajien ja alan työntekijöiden pitäisi kai muodostaa jonkinlainen, mielellään vastustava mielipide Turkkaa ja hänen metodeitaan kohtaan. Sanottakoon nyt, että minulta sellaista ei löydy. En ole perehtynyt Turkan metodeihin yleistietoa ja muutamaa asenteellisesti kirjoitettua lehtijuttua enempää. Miksi muodostaisin mielipiteitä asiasta, johon ei ole perehtynyt? Tätä ajattelutapaa pyrin soveltamaan elämään mahdollisimman laajasti… aina silloin, kun muistan.)
Katsoja alkaa yllättäen ymmärtää Fletcheriä, kun tämä avautuu motiiveistaan Andrew’lle: ”There are no two words in the English language more harmful than ’good job’.” Piti Fletcherin toimintaa vilpittömänä haluna auttaa oppilaat parhaaseen mahdolliseen suoritukseen tai ilmentymänä egoistisesta valtafetisismistä, on pakko myöntää, että hän on periaatteessa oikeassa. Itsekin opetushommia tehneenä voin kertoa, että opettajan on parasta poistaa ilmaisukavalkadistaan lopullisesti sanapari ”ihan hyvä”. ”Ihan hyvä” ei auta opiskelijaa mihinkään. ”Ihan hyvä” kertoo, a) että opiskelijan suoritus on keskivertotasoa ja b) että on ihan ok olla keskiverto. Että voi tyytyä siihen mitä on. Ettei oikeastaan edes tarvitse pyrkiä parempaan. Että näin on ihan hyvä. Että oikeastaan opiskelu voidaan lopettaa. Kuin huomaamattaan opettaja mitätöi kahdella sanalla oman merkityksensä.
Juuri tämä tekee Whiplashista ovelan elokuvan: katsoja ei tiedä, mitä Fletcheristä pitäisi ajatella. Onko hän pelkkä natsi opettajaksi vai vilpitön ja hyväntahtoinen pedagogi, joka vain tulee välillä kannustaneeksi kasvattejaan turhan rajuin ottein? Millaiselle polulle Fletcher oikeastaan yrittää Andrew’ta johdatella? Haluaako hän loppuun asti kannustaa nuorta rumpalilupausta kohti parasta mahdollista suoritusta, vai onko kyse pelkästä kidutuksesta kidutuksen vuoksi? Se, että katsoja jätetään ihmettelemään Fletcherin päämääriä ja motiiveja, nostaa elokuvan Oscar-luokkaan.
Jopa kaltaiseni jazz-idiootti alkaa helposti pitää Whiplashin myötä ainakin sen nimikappaleesta ja Caravanista. Erityisesti studiobändin harjoituskohtaukset ovat upeita. Yhtye toimii kuin kone: sulavasti ja virheettömästi, jokainen liike, jokainen sävel liittyy suurempaan kokonaisuuteen.
*****
Whiplash DVD @ Discshop
Whiplash BD @ Discshop
Whiplash VOD @ Discshop
Whiplash VOD HD @ Discshop
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Minusta menestys on väärä sana näiden joukoturkkien kohdalla. Ilmaisun totuus on parempi. Taiteesta tulee totuuden ja itsepetoksen mittari. ”Kissan” on kuoltava taiteilijan ja taiteen totuudellisuuden, ei menestyksen vuoksi.
TykkääTykkää
Pidin muuten tästä elokuvsta valtavasti. Olisi piänyt voittaa pääpalkinnon.
TykkääTykkää
Mäkin pohdin aluksi tuota menestys-sanaa, se tuntui väärältä. Ajattelin, että menestys on uralla menestymistä, mainetta, ulkoista arvostusta. Mutta eikö sanan merkitys ole laajempi? Menestyksen ensisijainen ja ilmeisin merkitys viittaa näihin ulkoisiin menestyksen merkkeihin, mutta sillä on myös laajempi merkitys, joka viittaa onnistumiseen ylipäätään, ei vain uramielessä tai taloudellisesti. Tämän ajatusmutkan kautta päädyin ajattelemaan, ettei sanavalinnassa olekaan mitään vikaa – että menestys kattaa myös tuon ”ilmaisun totuuden”.
TykkääTykkää
Menestys taiteellisena kunnianhimona ja tuolloin on oltava tosi että on uskottava taiteilijana… joo. Totta. Jotenkin niin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Whiplashin Fletcheristä tulee todella mieleen Jouko Turkka, jopa hänen ulkonäkönsä muistuttaa Turkkaa. Ilmeisesti molemmat pyrkivät nostamaan parhaat oppilaansa kirkkaimpaan huippusuoritukseen, vaikka tällä höytysmetodilla moni oppilaista musertuu. Fletcherin tavoite, kuten myös Turkan, on vaarallinen, koska hän ei voi olla sataprosenttisen varma oppilaan psyyken kestävyydestä ja ajaa oppilaansa huippusuorittajasta epäonnistuneeksi syrjäytyjäksi. Silloin ei synny loistavia taitureita vaan eskitason massaa, jos sitäkään.
Onnistunut elokuva, joka tapauksessa.
En muista saiko tämä elokuva Oskareita, mutta se oli oskariehdokkaitten listalla. Meille on tullut tavaksi tutkia ehdokaslistaa ja käydä katsomassa elokuvia ennen kuin oskarit jaetaan. Tänä syksynä olemme nähneet elokuvan Steve Jobista, marssiin matkustaneesta epäonnisesta tutkijaryhmästä (The Martian) ja 60-luvun kylmän sodan vakoilijoista (Bridge of Spies). Vain keskimmäinen näistä on satua eikä siksi yllä suuren yleisön suosikiksi, mutta mikään näistä ei ole Whiplashin veroinen.
TykkääTykkää
Turkan (ja Fletcherin) metodi taitaa perustua kaikki tai ei mitään -periaatteeseen: jos oppilas ei kestä painetta ja kehity alansa huipuksi, hän luhistuu täysin. Eli niitä, jotka murtuvat, eivät ole edes sitä keskitason massaa – vain ihmisraunioita.
Sen verran puolustan näitä autoritäärisiä opettajia, että eihän opettaja (tai kukaan muukaan) oikeastaan koskaan voi olla sataprosenttisen varma mistään. Eikä tarvitsekaan olla, elämä kun on täynnä epävarmuuksia. Jonkinlainen riski on aina olemassa, etenkin silloin, kun tähdätään huipulle. En tarkoita vain mielen tasapainoon liittyviä riskejä, vaan kaikenlaista muutakin. (Muusikoksi kouluttautuminen ylipäätään on riskinottamista – ellei ole alansa ehdoton huippu, on työllistyminen vaikeaa.)
Mutta se on sitten toinen asia, menevätkö Fletcher ja Turkka riskinotossa liian pitkälle. Kyllä he menevät. (Tai ainakin Fletcher menee – en vieläkään suostu ottamaan Turkkaan mitään selkeää kantaa, kun en yksinkertaisesti koe tietäväni aiheesta tarpeeksi.)
Samalla näen, että Whiplashin loppukohtaus on eräänlainen puolustuspuheenvuoro Fletcherille: Andrew kestää paineen ja suoriutuu tulikokeestaan erinomaisesti. Vaikka Fletcherin opetusmetodin tuomitsisi, on pakko myöntää, että Andrew’n kohdalla se toimi ja tuotti timantin.
Whiplash keräsi kolme Oscaria: parhaasta leikkauksesta, äänityksestä ja miessivuosasta. Ansaittuja paitsaita kaikki minun mielestäni. Parhaan elokuvan Oscar taisi mennä viime vuonna Birdmanille (jos oikein muistan), ja täytyy myöntää että nostan itsekin sen Whiplashin yläpuolelle – niin omaperäinen ja uskalias elokuva se on.
The Martian pyöriikin jo Suomen teattereissa, Steve Jobs on kai vasta tulossa. Tsekkaan molemmat sitten, kun tulevat kotikatselutallenteille. Molemmat kiinnostavat lähinnä näyttelijöiden takia: Matt Damon ja Michael Fassbender ovat parhaita elossa olevia amerikkalaisnäyttelijöitä. Muuten odotukset ovat aika matalalla näiden suhteen. Ei tästä tule niin hyvää elokuvavuotta kuin viime vuodesta, sen voi nyt marraskuun alussa jo sanoa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Turkan ja Fletcherin tavoite on menestys. Monelle tekijälle onnistuminen riittää ja itse asiassa tuottaa onnellisemman elämän, mutta tässä opettaja viis välittää oppilaansa elämästä.
Samaa mieltä olen kanssasi, mikään näistä uusista elokuvista (tosin olen nähnyt vasta kolme) ei kolahtanut sillä lailla kuin viime vuoden ehdokkaat.
TykkääTykkää
Totta, harva haluaa riskeerata henkistä tasapainoaan menestyksen eteen. Hyvin nuoret ihmiset voivat joskus muodostaa poikkeuksen: parikymppisenä ei välttämättä osaa arvostaa mielenrauhaa, ja menestys voi tuntua tärkeämmältä.
Siksi onkin pelottavaa, että nämä Fletcherit ovat usein opettamassa juuri hyvin nuoria, parikymppisiä ihmisiä.
TykkääLiked by 1 henkilö