No niin, nyt on viimeinenkin aukko Haneke-sivistyksessäni tukittu. 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (71 Fragmente einer Chronologie des Zufalls, Itävalta 1994) päättää Haneken kolmen elokuvan sarjan, jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat Seitsemäs manner ja Bennyn video (joka jäi tässä Haneke-kimarassa katsomatta – mainitsen silti: Bennyn video on mielettömän hyvä elokuva. Se on myös mielettömän ahdistava. Kannattaa harkita katsomista ja tsekata ensiksi elokuvan traileri. Jos tuon katseleminen tuntuu liian inhottavalta, kannattaa elokuva ehkä jättää väliin. – Olen itse nähnyt Bennyn videon vain kerran, enkä välttämättä halua nähdä sitä enää koskaan uudestaan – siitä huolimatta, että se on erinomainen elokuva.) Olen kuullut sarjaa kutsuttavan niin perhetrilogiaksi, tunnetrilogiaksi kuin jäätrilogiaksikin. Koska vakiintunutta nimitystä ei ole syntynyt, lienee mielekästä puhua ihan vain ”Haneken trilogiasta”.
71 katkelmaa on trilogian elokuvista selvästi heikoin. Siinä missä Seitsemäs manner ja Bennyn video toivat molemmat kehään jotakin aivan uutta, jää 71 katkelmaa vain toistamaan trilogian kahta edellistä osaa. Juliette Binoche on maininnut, että Haneken elokuvat ovat järkyttäneet häntä hyvällä tavalla – jotakuinkin tähän malliin olen itsekin Haneken elokuviin reagoinut. Seitsemäs manner ja Bennyn video ovat nimenomaan järkyttäviä elokuvia (hyvällä tavalla), mutta 71 fragmenttia jää tästä vajaaksi.
Kuten Tuntemattoman koodin, myös 71 fragmenttia -elokuvan kerronta on pirstaleista ja pompahtelevaa. Sirpaleisissa kohtauksissa esiintyy ihmisiä, joilla ei ole näennäisesti mitään tekemistä toistensa kanssa: on 19-vuotias, elämäänsä jo turhautunut opiskelija, keski-ikäinen turvallisuusalan työntekijä masentuneine vaimoineen, adoptioprosessin keskellä kahlaava pariskunta, yksinäinen vanhus ja suurkaupungin kaduilla elävä romanialaispoika. Elokuva alkaa faktaiskulla, jonka voi arvata sitovan henkilöhahmojen kohtalot yhteen – ja niinhän siinä sitten käy.
Usein väkivallantekoja käsittelevissä elokuvissa ja kirjoissa keskitytään nimenomaan hyökkääjän näkökulmaan. Tämä on ymmärrettävää: niin surullista kuin se onkin, uhrit ovat harvemmin kiinnostavia (ellei heistä sitten postuumisti sellaisia tehdä, kuten vuonna 1999 Columbinen verilöylyssä kuolleiden Rachel Scottin ja Cassie Bernallin kohdalla tapahtui). Ihmiset haluavat ymmärtää, millaisia motiiveja ja vaikuttimia täysin sattumanvaraisen väkivallan taustalta löytyy. Ongelmana tällaisessa lähestymistavassa on se, että joku saattaa ottaa uutisista mallia. On spekuloitu, tuottaako kouluampumisten saama suuri medianäkyvyys lisää väkivaltaa. Valmiiksi epätasapainoiset yksilöt saattavat saada uutisista kimmokkeita: tappamalla paljon ihmisiä saa helposti kuvansa lehteen ja nimensä Wikipediaan, joten hey ho, let’s go. Todelliset, yksilölliset tapahtumat ovat tuskin koskaan aivan näin yksinkertaisia, mutta ilmeisesti väitteissä on jotakin perää.
71 fragmenttia -elokuvan tulokulma on toisenlainen. Tulevat uhrit esitetään ikään kuin tasa-arvoisessa asemassa tulevaan ampujaansa nähden. Kaikki elävät omalla tavallaan ongelmallista, haastavaa, ankeaa elämää. Lisäksi elokuvassa ei oikeastaan etsitä väkivallalle selityksiä: hyökkääjän hahmoa ei syväanalysoida, ja väkivallan laukaisee lopulta täysin arkipäiväinen vastoinkäyminen. Asetelma on suorastaan naurettavan yksinkertainen – aivan kuin Haneke haluaisi yksinkertaisesti kehottaa katsojia olemaan vähän kiltimpiä toisilleen. Väkivalta ei ole oikeutettu vastaus vittuiluun, mutta eipä se vittuilukaan kilttiä ole.
Kaikkein masentavinta elokuvassa on ampujan läpikotainen tavanomaisuus. Jos käsiin tarttuneita ruutijäämiä ei lasketa, hänessä ei ole mitään erikoista. Hänen kaltaisiaan yksinäisiä, turhautuneita nuoria miehiä on maailma pullollaan. Koskaan ei tiedä, kuka on seuraava, jonka kuppi kellahtaa nurin. Tästä kertoo elokuvan nimikin: kyse on pohjimmiltaan epäonnisten sattumien ketjusta. Samantapaisia sattumia voi tapahtua naapurissa heti huomenna.
Elokuvalle leimallinen elementti ovat uutispätkät, joita varsinaisten kohtausten välissä esitetään. En tiedä, ovatko pätkät autenttisia uutislähetyksiä – ainakaan aivan kaikki eivät selvästi ole, mutta esimerkiksi Somalian sisällissotaa, Sarajevon piiritystä ja Bosnian sotaa sekä Michael Jacksoniin kohdistettuja hyväksikäyttösyytöksiä käsittelevät klipit taitavat olla aitoa kamaa. Uutisvalinnat tuntuvat oudon enteellisiltä nyt 22 vuotta myöhemmin: Somalian tilanne ei ole (ainakaan täysin) rauhoittunut vielä tänäkään päivänä, ja kaikki kyllä muistavat, millaisissa merkeissä Jacksonin nimi nousi uutisiin jälleen 2000-luvulla. Sentään Sarajevon tilanne on sittemmin asettunut.
Uutispätkissä korostuu ennen kaikkea sota ja sen arkipäiväisyys. Kun wieniläisessä pankissa tapahtunut ampumavälikohtaus esitetään kahden sotaa käsittelevän uutisjutun yhteydessä, syntyy rinnastus: sodan valtiotieteellinen määritelmä ei ehkä kata ilmiön koko luonnetta; ehkäpä sota voidaan nähdä jatkumona kahden ääripään – maailmanrauhan ja täydellisen apokalypsin – välillä. Maailma, myös Eurooppa, täyttyy jatkuvasti pienistä, yksittäisistä väkivallanteoista. Ehdotonta rauhaa ei löydy mistään, kukaan ei ole turvassa.
Elokuvassa tuntuu olevan jotakin, mistä en yksinkertaisesti saa koppia. Kohtauksissa on runsaasti enemmän tai vähemmän vaivihkaisia viittauksia kristinuskoon – mutten pysty muodostamaan mitään käsitystä siitä, mitä näillä viittauksilla yritetään ilmaista. Lisäksi joidenkin henkilöhahmojen toiminta tuntuu hyvin oudolta. Mikä oikein motivoi adoptiota suunnittelevan pariskunnan ratkaisua muuttaa adoptioprosessin suuntaa? Kenen kanssa vanha mies oikein puhuu puhelimessa? Miksi elokuvassa on niin monta hahmoa, joiden tarinat eivät ilmaise yhtään mitään? Luultavasti langanpäät löytäisivät toisensa paremmin toisella katselukerralla.
Elokuvan leikkaus on tyypillistä ysäri-Hanekea: tylyä ja töksähtelevää. Leikkauksen tyylivalinnoista vastaa toki (osittain) leikkaaja Marie Homolkova, joka on leikannut kaikki Haneken trilogian elokuvat. Myös Tuntematon koodi (jonka tuotantotiimiin Homolkova ei kuulunut) on leikattu samaan tyyliin. 2000-luvulla Haneken elokuvien leikkaus on lipsunut katsojaystävällisempään suuntaan – aivan kuin hän olisi oppinut ilmaisemaan muilla keinoin sen, mihin vielä 90-luvulla tarvittiin töksähtelevän leikkauksen etäännyttävää vaikutusta.
71 fragmenttia on hyvä elokuva, mutta Haneken ohjaukseksi se on vain keskinkertainen. Miten tällaista nyt sitten pitäisi tähdittää? Jos tämä olisi kenen tahansa muun kuin Haneken ohjaus, tulisi pojoja ainakin yksi enemmän.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 