Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) arvostelu
Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983)

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on David Cronenbergin ohjaama kauhuelokuva miehestä, joka saa auto-onnettomuuden seurauksena kyvyn nähdä tulevaan. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva on melkoinen kummajainen Cronenbergin tuotannossa. Tarina on hyvin ”kingimäinen”: yliluonnollinen ja kammottava tuodaan suoraan uneliaan amerikkalaisen arjen keskelle. Ja kuten Kingin tarinoissa niin usein, myös The Dead Zonessa yliluonnollisuus ja muut kauhuelementit unohtuvat ja haipuvat katsojan mielessä eräänlaiseksi tapetiksi, jotka luovat näyttämön päähenkilön sisäiselle taistelulle.

Johnny Smith (Christopher Walken) opettaa high schoolissa englannin kieltä ja kirjallisuutta. Hänet tavataan elokuvassa ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen Edgar Allan Poen Korppi-runoa uneliaille teineille. Johnny tapailee kollegaansa Sarahia ja suunnittelee kosivansa tätä. Palatessaan kotiin treffeiltä hän kuitenkin joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Johnny menettää mielenrauhansa ja elämänsä rakkauden – aivan kuten Korppi-runon päähenkilö.

Johnny toivoo yhteistä tulevaisuutta Sarahin kanssa.

Kun Johnny herää, hän huomaa saaneensa selvänäköisyyden kyvyn. Ensin hän alkaa nähdä kohtauksia ympärillään olevien ihmisten menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tieto Johnnyn poikkeuksellisista kyvyistä leviää nopeasti paikallisen sheriffin korviin, jolloin tämä tulee pyytämään Johnnyn apua murhaajan kiinniotossa.

Johnny huomaa, että hän voi käyttää kykyään hyvään. Selvänäköisyys on hänelle sekä lahja että taakka: sadat ihmiset pyytävät hänen apuaan, jota hän ei kuitenkaan voi tarjota kuin muutamille.

Paikallinen selvänäkijä saa seriffiltä pyynnön auttaa murhaajan kiinniotossa.

Ajan myötä Johnnyn kyky kehittyy ja terävöityy edelleen. Hän alkaa saada näkyjä tulevasta ja huomaa voivansa vaikuttaa näkemiinsä tapahtumakulkuihin. Näkymät tulevasta velvoittavat häntä toimimaan, jolloin vastuu hänen harteillaan on yhä raskaampi.

The Dead Zone on elokuva velvollisuudesta ja kunniasta. Kun Johnny pyrkii estämään näkyjensä onnettomuuksia, häntä pidetään hulluna. Hän onnistuu pelastamaan valinnoillaan ihmishenkiä, mutta jää vaille tunnustusta sankariteoistaan. Johnnyssa ruumiillistuu äärimmäinen epäitsekkyys: hän saa teoistaan palkaksi parhaimmillaan taskulämmintä kiitosta, pahimmillaan hullun leiman. Christopher Walkenin upea roolisuoritus tukee tarinaa.

Johnnyn valinnoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

The Dead Zone on siisti, huoliteltu ja tasapainoinen elokuva ja jälleen kerran vahva näyte Stephen Kingin tarinanpunontataidosta. Kauhuelokuvaksi se on hyvin kesy. Katsoin elokuvan joulun pyhinä isäni ja veljeni kanssa – tämä kertoo jotakin siitä, miten siloinen elokuva on kyseessä. The Dead Zonessa ei sinänsä ole mitään vikaa – henkilökohtaisesti vain kaipaan elokuvilta enemmän rosoa, mätää ja hiiltä.

*****

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983) arvostelu

Leena Krohn Donna Quijote arvostelu
Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)

Minulla on vaikea suhde Leena Krohnin tuotantoon. Toisinaan meinaan pakahtua hänen kuulaan kielensä ja syvien oivalluksiensa äärellä. Toisinaan taas hänen nokkeluutensa ärsyttävät minua. Vaikka Krohnin teokset herättävät minussa ristiriitaisia ajatuksia, olen suunnattoman iloinen, että hän kirjoittaa edelleen.

Donna Quijote muistuttaa aiemmin lukemistani Krohnin teoksista eniten Tainaronia. Kuten Tainaron, se on koottu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista kirjoituksista, joita lukuaikansa puolesta voisi hyvin nimittää minuuttinovelleiksi. Kukin kertomuksista kuvaa jotakin yksittäistä, pientä kokemusta tai hetkeä minäkertojan maailmassa. Ovatko nämä tekstipätkät sitten novelleja vai muodostavatko ne yhdessä kokonaisen romaanin? Muutama vuosi sitten puhuttiin paljon novellisyklistä, jonka kertomukset toimivat sekä itsenäisinä tarinoina että osana suurempaa kokonaisuutta – ehkäpä tuo termi tekee Donna Quijotelle eniten oikeutta.

Teoksen nimihahmo, Donna Quijote, on vahva ja vaikuttava nainen, jonka luonne ja historia jäävät lukijalle hämäriksi. Hän on kaikessa voimantunnossaan hauras ja avoin muiden ihmisten haavoittuvuudelle ja tuskalle. Minäkertoja kuvaa häntä ihaillen:

Donna Quijote sanoo, ettei hän ole ihminen. Olen taipuvainen uskomaan häntä. Mutta voi myös olla, että asia on juuri päinvastoin: hän on niin paljon enemmän ihminen kuin ihmiset yleensä, että hän juuri sen tähden vaikuttaa eriskummalliselta.

Mutta Donna Quijote ei ole surullisen hahmon ritari. Kun ajattelen häntä täältä kaukaa, hän on liekin muotoinen, ja tekisi mieleni ojentaa sormeni lämmitelläkseni hänen loimussaan.

Donna Quijotea on helppo verrata Tainaroniin myös siksi, että kietoutuu tietyn paikan ympärille. Tähän viittaa teoksen alaotsikko, Muita kaupunkilaisia: minäkertoja poimii kotikaupunkinsa rauhallisena soljuvasta elämän kulusta hahmoja ja hetkiä kuvattavikseen.

Eräs lempikertomuksistani teoksessa on Lasin kirkkaus, joka kuvaa ympäri kaupunkia pystytettyjä, pieniä, lasista rakennettuja ”torneja”, joiden ovissa ei ole lukkoa. 2000-luvulla syntyneet tuskin tietävät lainkaan, mistä kertomuksessa puhutaan, ja minultakin meni hetki oivaltaa, mistä on kyse. Krohn kuvaa taitavasti lasikopin sisätilan yksinäisyyttä ja samalla alttiutta toisten näölle – alttiutta, joka yleensä kuvataan uhkaavana, mutta joka avautuu Krohnin tekstissä pikemminkin lämpimänä ja turvallisena.

Tasan puoliväliin osuva Ajan huone -niminen kertomus saattaa ehkäpä kertoa juuri siitä, kuinka Krohn käsittelee aikaa teoksissaan. Kertomuksessa Donna Quijote kuvaa ajatuksiaan ajan kulusta.

– Viime kesänä satuin paikalle, kun kaupunki seisahtui. Savut leijuivat paikallaan kattojen yllä. Pyöräilijä tuossa kadulla polki ja polki, mutta hän ei päässyt minnekään. Liikennevalot juuttuivat punaiselle ja Johanneksen kirkon kellot soittivat vain ”paum, paum, paum”… — —

– Tiedätkö, mitä se on, mihin aika ei kajoa?

Hänen silmänsä säteilevät laaksoista, joissa on ilta.

Pudistan päätäni ja hän kuiskaa: – Se on silmänräpäys, uskotko?

Sama pysähtyneisyys, sama silmänräpäykseen kätketty ikuisuus pilkahtelee jatkuvasti esille myös Krohnin tekstissä. Miettikääpä vaikka näitä katkelmia Oma huone -kertomuksesta:

Esineiden rauha. Kampa, joka lepää pöydällä edessäni, kynän ja kirjan välissä. Akvilan liimapullo ja möhkäle sinistä lasia, jonka olen poiminut Muranon hiekkarannalta. Usein katseeni liikkuu yli näiden kappaleiden kuin kärpänen ymmärtämättä mitään niiden tarkoituksesta tai alkuperästä.

Joskus taas kun katson ympärilleni ja näen tavarat, jotka on tehty ja tuotettu, myyty ja rahalla ostettu, minua hämmästyttää. Mistä tulee tämä itsepintainen tunne, että ne kätkevät jonkin salaisuuden? Että huoneeni, vaikka tiedän, ettei siellä ole muita kuin minä, on kansoitettu tuntemattomalla väellä? — —

Ei, mitään ne eivät kätke. Kaikki on siinä: esillä ja edessä. Kaikki on juuri sitä mitä se on, avoimesti, joka päivä. Jos todellisuudella on salaisuutta, niin se on tämä alastomuus, joka näkyy läpi.

Kampa lepää pöydälläni, kynän ja kirjan välissä. Miten ne ovatkaan erilaisia kuin minä siinä, että niillä on tarkoitus, jota minulla ei ole. Kuitenkin on hetkiä, jolloin yhteisymmärryksemme on rikkumaton. Yhteinen suuri odotus.

Krohn on parhaimmillaan, omimmillaan juuri silloin, kun tekstissä ei oikeastaan tapahdu mitään. Hän on puhtaan kuvauksen, pysähtyneiden hetkien mestari. Siksi minun on vaikea kertoa Donna Quijotesta tämän enempää.

Ollakseni rehellinen: en tiedä, mistä Donna Quijotessa on kyse. En tiedä, mitä se kertoo meille maailmasta.

Sen kuitenkin tiedän, että Donna Quijote on ihanin, kaunein ja suloisin lukukokemukseni pitkään aikaan.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)
Lukuhaasterasti: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) arvostelu

Jim (No One Here Gets Out Alive), 1980

Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) on ensimmäinen Jim Morrisonista kirjoitettu elämäkerta. Sittemmin Morrisonin elämästä on varmasti kirjoitettu muitakin elämäkertoja, joista monet ovat varmasti monilla tavoin parempia kuin tämä pioneeriteos. Tartuin Jimiin ennen kaikkea siksi, että se sattui olemaan sopivasti ns. tyrkyllä.

Morrison eli lyhyen mutta tapahtumarikkaan elämän. Hänestä tuli ihailtu ja palvottu tähti vain 21-vuotiaana. Morrison tunnetaan paitsi saavutuksistaan musiikin saralla, myös aikansa tärkeimpänä miespuolisena seksisymbolina. Lähes koko uransa ajan Morrison harmitteli sitä, että hänet nähtiin ensisijaisesti rock-tähtenä, eikä yleisö ottanut häntä vakavasti runoilijana. Julkisuuden luomat paineet ja sisäiset demonit ajoivat Morrisonin jo varhain viattomista päihdekokeiluista sairaalloiseen riippuvuuteen.

Jim on tyyliltään hyvin vanhanaikainen teos. Se pyrkii koostamaan Morrisonin elämästä eheän, suorastaan romaanimaisen kertomuksen, jossa kohtaukset seuraavat sujuvasti toisiaan kuin elokuvassa. Toisin kuin tämän päivän elämäkerrat yleensä, Jim ei ristivalota aihettaan. Teoksessa ei kerrota, kuinka teoksessa kerrotut tiedot on kerätty ja kuka Morrisonin elämästä on sanonut mitäkin. Näin ollen lukija ei voi arvioida eri tietojen luotettavuutta. Jokaisen elämäkerran arvoisen ihmisen elämään liittyy ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tarvitaan eri kertojien kokemusten vertailua. Jim Morrisonin elämään niitä mahtuu varmasti poikkeuksellisen paljon. Siksi tällainen ”yhteen totuuteen” nojaava lähestymistapa tuntuu erityisen ongelmalliselta juuri Morrisonin elämäkerrassa.

Kirjan luettuani huomasin pohtivani, millainen merkitys tällä teoksella on ollut Morrisonin postuumin tähtikuvan kannalta. Mieleen muistuu Maurice Zolotowin kirjoittama Marilyn Monroen elämä, jolla oli valtava vaikutus siihen, mitä ja millä tavalla Marilynista myöhemmin on kirjoitettu. Juuri Hopkinsia ja Sugermania on luultavasti kiittäminen siitä, että muistamme Jim Morrisonista hänen taiteensa lisäksi ennen kaikkea hänen päihdeongelmansa, moniavioisen elämäntapansa ja ahdistuksensa siitä, että hänen tähti-imagonsa jätti jatkuvasti varjoon hänen runolliset saavutuksensa ja tavoitteensa. En väitä, että tämä olisi jollain tavalla valheellinen kuva Morrisonista – mutta täydellinen se ei varmasti ole. Postuumiin tähtikuvaan mahtuu vain tietty määrä ominaisuuksia, jolloin vähemmän tärkeät ja kiinnostavat ominaisuudet saavat väistyä ja lopulta unohtua.

Eräässä suhteessa jälkimaailma on unohtanut Hopkinsin ja Sugermanin kirjoitukset. Teoksen lopussa spekuloidaan lyhyesti sillä mahdollisuudella, että Morrison ei tosiasiassa olisikaan kuollut Pariisissa heinäkuussa 1971, vaan kenties lavasti oman kuolemansa vetäytyäkseen viettämään rauhallista, tähtikultista irrallista elämää. On kiistämätöntä, että Morrisonin kuolemaan liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Esimerkiksi hänen kuolinsyynsä on hämärän peitossa, sillä hänen ruumiilleen ei tehty ruumiinavausta. Ainoa Morrisonin läheinen, joka tiettävästi näki hänen ruumiinsa, oli Morrisonin elämänkumppani Pamela Courson, jonka psyykkinen tila ja toisaalta suhde Morrisoniin asetavat hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi. Muut Morrisonin hautajaisiin osallistuneet näkivät vain suljetun arkun. Tätä seikkaa vasten tuntuukin erikoiselta, ettei Morrisonin kuolemaa ole voimakkaammin kyseenalaistettu.

Jim on paitsi Jim Morrison -elämäkerta, myös The Doors -historiikki. Morrison oli erittäin karismaattinen ja omalakinen keulahahmo yhtyeelleen, ja siksi The Doorsia ja Morrisonia on vaikea, aika ajoin jopa mahdoton erottaa toisistaan. Varsinaisissa The Doors -historiikeissa syvennytään varmasti asioihin, joita Jimissä ei käsitellä, mutta bändin uran ja tyylin keskeiset elementit käydään perinpohjaisesti läpi myös tässä Morrison-elämäkerrassa. Teoksessa myös jossain määrin tulkitaan Morrisonin laulutekstejä ja etsitään niihin kytköksiä Morrisonia edeltäneestä kirjallisesta perinnöstä.

Jäin itse kaipaamaan lisätietoja monista Morrisonin elämän kannalta keskeisistä hahmoista: kumppani Pamela Coursonista, musiikkikriitikko Patricia Kennelystä, The Doorsin muista jäsenistä, Morrisonin vanhemmista ja sisaruksista. Erityisen suuri pettymys teoksessa on se, että Pamela Coursonin elämää Morrisonin kuoleman jälkeen ei käsitellä lainkaan. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Coursonilla oli äärimmäisen tärkeä rooli Morrisonin elämässä. Siksi on hämmentävää, että hänen elämästään Morrisonin leskenä ei kerrota mitään – ainoastaan se, että Courson kuoli kolme vuotta Morrisonin jälkeen.

En tiedä, miksi Courson edes kiinnostaa minua. Hän muistuttaa monessa suhteessa Nancy Spungenia: kumpikaan näistä naisista ei sinänsä itse tehnyt mitään merkittävää, vaan he nousivat julkisuuteen kuuluisien puolisoidensa rinnalla. He rahoittivat elämisensä ja huumeidenkäyttönsä puolison tienesteillä. Näiden hahmojen asema mahdollistaa helpon ja laiskan elämän, mutta julkisuus ei yleensä esitä heitä kiitollisessa valossa. En todellakaan tiedä, kuinka näihin hahmoihin pitäisi suhtautua – ennen kaikkea heidän tarinansa herättävät minussa sääliä ja surua. Nancysta sentään kirjoitettiin elämäkerta, Pamelasta vastaavaa ei tietääkseni ole tehty.

Jim on oman aikansa tuote ja kiinnostava esimerkki 70-luvun elämäkertakirjallisuudesta. Vanhahtavan tyylin ja jokseenkin yksinkertaisen lähestymistavan vuoksi suosittelisin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti johonkin tuoreempaan Morrison-elämäkertaan – parempiakin teoksia aiheesta on varmasti kirjoitettu. Oma painokseni on lisäksi täynnä kirjoitusvirheitä, jotka toivottavasti on korjattu myöhempiin painoksiin.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.
Mistä peräisin: Lapsuudenkodin kirjahyllystä.

The Executioner’s Song (1982) arvostelu

See you in the darkness.

– Gary Gilmore (1976)

 

The Executioner's Song (1982) elokuva
The Executioner’s Song (1982)

Norman Mailerin Pyövelin laulu on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Romaani ja siitä adaptoitu The Executioner’s Song -elokuva (Yhdysvallat 1982) perustuvat tositarinaan. Teosten keskiössä heiluu Gary Gilmore (Tommy Lee Jones), 35-vuotias elämäntaparikollinen, joka on viettänyt yli puolet aikuiselämästään telkien takana. Tositapahtumat, joiden seurauksena Gilmore nousi koko läntisen maailman tietoisuuteen, alkoivat huhtikuussa 1976, kun Gilmore päästettiin pitkän vankilareissun päätteeksi ehdonalaiseen. Vankilavuodet ovat muuttaneet Gilmorea ratkaisevasti: hän käyttäytyy ruokottomasti, varastelee ja on töykeä. Lounaspöydässä hän ahmii ruokansa, koska on tottunut vankilassa siihen, että ruoka on pistettävä posteen parissa minuutissa – muuten se jää syömättä.

Gary löytää kuitenkin rinnalleen oikean enkelin: 19-vuotiaan Nicole Bakerin (Christine Lahti), jolla on nuoresta iästään huolimatta takanaan jo kolme avioliittoa ja hoidettavanaan kaksi lasta. Pari hullaantuu toisistaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta pian Gary menettää malttinsa, alkaa purkaa henkistä taakkaansa väkivalloin ja on vähällä tuhota oman enkelinsä.

Pian rakkaudessa pettynyt Gilmore huomaa pian olevansa jälleen leivättömän pöydän ääressä. Hän saa kuolemantuomion, jonka oikeuslaitos on valmis muuttamaan elinkautiseksi. Gilmore kuitenkin kieltäytyy tarjouksesta. Toisin kuin muut ajan yhdysvaltalaiset kuolemaantuomitut, Gilmore vaatii, että hänen tuomionsa pannaan täytäntöön. Tämän vuoksi Gary Gilmore nousi hetkessä kansallisen ja lopulta myös kansainvälisen median mielenkiinnon kohteeksi.

On joskus sattuman kauppaa, kuka saa elää ja kuka kuolee.

Kun uutiset Gilmoren päätöksestä levisivät, alkoi hän saada tarjouksia tarinansa kirja- ja elokuvaoikeuksista. Näin hän tapasi Norman Mailerin, joka haastatteli Gilmorea pitkällisesti silloin, kun tämä odotti tuomionsa täytäntöönpanoa. Sekä Norman Mailer että elokuvan tuottanut ja ohjannut Lawrence Schiller olivat siis kiinteä osa Gilmoren viimeisiä elinkuukausia. Mailer päätti kuitenkin (minulle tuntemattomista syistä) olla kirjoittamatta itseään omaan kirjaansa, eikä häntä nähdä myöskään The Executioner’s Song -elokuvassa. Sen sijaan Lawrence Schiller esiintyy molemmissa. Paradoksaalisesti hän siis on itse hahmo elokuvassa, jonka hän on tuottanut ja ohjannut. The Executioner’s Song kertoo paitsi kuolemaantuomitusta Gary Gilmoresta, myös omasta tuotantohistoriastaan.

Gilmoren elämän viimeiset vaiheet olivat täynnä puhetta rahasta ja siitä, kuinka hänen omaisuutensa jaetaan hänen kuolemansa jälkeen. Selvää oli, että Gilmoren päätös kuolla nosti hänen tarinansa arvoa. Jos Gilmore olisi viimeisinä viikkoinaan pyörtänyt päätöksensä ja pyytänyt tuomiotaan muutettavaksi vankeusrangaistukseksi, olisi hänen tarinansa arvo murentunut silmissä, sillä suuri yleisö olisi menettänyt mielenkiintonsa häneen. Tiedä häntä, mikä painoarvo tällä on ollut siinä, että Gilmore piti päänsä viimeiseen asti ja astui tammikuussa 1977 teloitusryhmän eteen.

Gary Gilmoren viimeisiä sanoja: ”Let’s do this.”

Pyövelin laulu -romaani on minulle suuri ja kaunis mysteeri. En oikeastaan ole kiinnostunut siitä, mitä se yrittää meille maailmasta kertoa. Kaipa ajatuksena on ilmaista, että vankilasysteemi synnyttää hirviöitä lukitessaan ihmisiä vuosikausiksi laitoksiin, joissa ihmiset voivat enemmän tai vähemmän vapaasti pahoinpidellä, alistaa ja nöyryyttää toisiaan – ja päästämällä nämä ihmiset sitten vapaaksi yhteiskunnan keskelle. Viidakon lakeihin tottunut yksilö soveltaa näitä lakeja myös silloin, kun hän joutuu takaisin sivistyksen keskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan koko idea. Gary Gilmoresta hahmottuu Mailerin tekstissä kärsimyksessään suorastaan jalo hahmo. Kirja tuo esiin myös Gilmoren julmuuden: hän kohtelee kiihtyessään muun muassa Nicolea väkivaltaisesti ja julmasti. Pyövelin laulu ei pyydä meitä lukijoina antamaan Gilmorelle anteeksi tai ihailemaan häntä. Sen sijaan se kehottaa meitä yrittämään ymmärtää edes jossakin määrin ihmistä, joka on rikkonut muita ihmisiä vastaan.

Christine Lahti on hurmaava hauraana Nicolena.

Jos oikein muistan, Pyövelin laulun suomenkielisellä käännöksellä oli mittaa tuhatkunta sivua. Sen vetovoima perustuu ennen kaikkea sen yksityiskohtaisuuteen ja itsepäiseen tahtoon tuoda ilmi kaikki Gilmoren elämänkokemuksen ymmärtämisen kannalta välttämätön materiaali. Ei siis ole yllätys, että The Executioner’s Song -elokuva jää jokseenkin vaisuksi teokseksi kirjan rinnalla. Elokuvan näyttelijäntyö on kyllä ensiluokkaista: Tommy Lee Jones ja Christine Lahti ovat erinomaisia valintoja traagisen pääparin näyttelijöiksi. Myös elokuvan näyttämöllepano on kaikessa vaatimattomuudessaan onnistunut.

Siinä missä Pyövelin laulu on loistava romaani, on The Executioner’s Song kuitenkin vain keskinkertainen elokuva.

*****

Olethan jo tykännyt Taikalyhdyn Facebook-sivusta?