Gerald L. Poser & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (1986) arvostelu

josef_mengele_elama-ja-teot arvostelu
Josef Mengele – Elämä ja teot (1986)

Josef Mengele on yksi harvoista kansallissosialisteista, joiden nimestä on tullut käsite. Kuka tahansa ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun jotakuta luonnehditaan ”Mengeleksi”.

Gerald L. Poserin ja John Waren Josef Mengele – Elämä ja teot on elämäkertakirjallisuuden klassikko ja siksi on upeaa, että se on saatu vihdoin luettavaksi myös suomeksi. Poserin ja Waren teos ei kuitenkaan ole aivan perinteinen elämäkerta. Se painottuu vahvasti Mengelen elämän loppuvaiheisiin ja piilotteluun Etelä-Amerikassa: ensin Argentiinassa, sitten Paraguayssa ja lopulta Brasiliassa. Kirjan noin 360:sta kertovasta sivusta vain kuutisenkymmentä käsittelee Mengelen elämää ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Loput kolmisensataa sivua kuluvat Mengelen piilottelua ja pakoilua seuratessa.

Kolmatta valtakuntaa, kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsittelevä kirjallisuus on mielestäni tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan ennen elinaikanani. Juuri nyt, vuonna 2017, meidän tulee entistä sitkeämmin pyrkiä ymmärtämään poliittisten ääri-ilmiöiden luonnetta ja sitä, miksi ne syntyvät. Josef Mengele – Elämä ja teot ei keskity näihin seikkoihin, vaan Mengelen pakomatkaan. On kuitenkin ymmärrettävä, että teos on kirjoitettu jo vuonna 1986, siis vain vuosi sen jälkeen, kun Mengelen ruumiin jäännökset löydettiin brasilialaisesta haudasta. Natsien metsästys oli tuolloin aihe, joka herätti yleistä mielenkiintoa. Siksi nimenomaan tarinalle Mengelen elämästä maan alla oli kysyntää.

Täytyy myöntää, että tämän vuoksi hieman petyin kirjan antiin. Henkilökohtaisesti en ole järin kiinnostunut siitä, miten natseja metsästettiin (ja metsästetään). Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miksi heitä metsästettiin (ja metsästetään) – siis toisin sanoen siitä, mitä ja miksi tapahtui Saksassa suunnilleen vuosina 1920–1945. Ymmärrän kuitenkin, että ns. natsienmetsästyskirjoille on yhä tänä päivänä oma kohderyhmänsä ja lukijakuntansa – ja heidän tarpeisiinsa Poserin ja Waren teos sopii erinomaisesti.

Olisin toivonut, että teoksessa olisi käsitelty pidemmälti Mengelen lapsuutta ja nuoruutta ja etsitty selityksiä sille, miksi Mengelestä tuli sellainen ihminen kuin tuli. Lisäksi kaipasin seikkaperäisempää ja järjestelmällisempää kuvausta siitä, mitä Mengele Auschwitzissä oikein teki. Nyt Mengelen Auschwitz-vuosien kuvaus jää hajanaiseksi ja jäsentelemättömäksi listaksi anekdootteja ja kertomuksia ikävistä asioista. Mengelen toimintaa kuvaavat silminnäkijälausunnot ovat esimerkinomaisia: kerran Mengele teki näin ja toisella kerralla näin, mutta kumpi tapahtui ensin ja miksi Mengele teki kuten teki, se jää hämäräksi. Auschwitz-luvusta vuosista puuttuu kronologinen eheys, kausaalijännitteet ja kerronnallisuus.

Teoksessa tuodaan selvästi ilmi ajatus siitä, että Mengele ei tosiasiassa saavuttanut tieteellisessä mielessä mitään ja että hänen Auschwitzissä tekemänsä tutkimustyö ei tuottanut lainkaan hyödyllisiä tuloksia. Aihe on kiinnostava ja tulenarka: jos Mengelen epäeettisistä tutkimuksista olisi ollut jotain hyötyä, olisi asiaa kiusallista tunnustaa ääneen. (Vai olisiko? Mengele ei ole ainoa lääketieteen tutkija, joka on sortunut epäeettisiin menetelmiin.) Jäin kaipaamaan seikkaperäisempää selontekoa ja analyysia Mengelestä tieteentekijänä. Miksi hänen tutkimuksensa oli arvotonta? Mitä hän teki väärin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon hänen tutkimusmuistiinpanoistaan on säilynyt, ja millaisista johtopäätöksistä niissä kerrotaan? Nämä kysymykset jäävät teoksessa pitkälti käsittelemättä.

Näiden kysymysten pohtimisen sijaan kirjoittajat ovat siis panostaneet Mengelen liikkeiden täsmälliseen kartoittamiseen vuosina 1945–1979. Mengelen lisäksi kirjoittajien mielenkiinto kääntyy kohti heitä, jotka yrittivät löytää Mengelen. On sinänsä hyvin erikoista, kuinka Mengele pystyi pakoilemaan jahtaajiaan. Hän onnistui tässä pitkälti kahdesta syystä: hän eli tarvittaessa hyvinkin vaatimattomasti ja hän sai osakseen tiettyjen henkilöiden avokätistä suojelua ja tukea.

Kuva Mengelen paossa viettämistä vuosista muodostuu melko ankeaksi. Mengele ei mitä ilmeisimmin suurestikaan nauttinut elämästään, vaan pelkäsi jatkuvasti kiinnijäämistä ja joutui tulemaan toimeen sangen vähäisin varoin. Kirjaa lukiessani pohdin, mahtoiko Mengele koskaan harkita antautumista Saksan tai Israelin viranomaisille. Mieleen tulee jälleen kerran Gary Gilmoren kohtalo: Gilmore olisi voinut välttää kuolemanrangaistuksen, ja siksi vaatiessaan rangaistuksen toimeenpanoa hän saavutti tietyn arvokkuuden ja kohosi muiden rikollisten yläpuolelle. Se, saivatko natsirikolliset osakseen reiluja oikeudenkäyntejä, on pitkän keskustelun paikka – mutta epäreilukin oikeudenkäynti olisi kai kunniakkaampi vaihtoehto kuin vuosikymmenien pakoilu ja piilottelu. – Mengele ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan katunut tekojaan Auschwitzissa, eikä hänellä siis ollut mitään syytä antautua metsästäjilleen.

Teoksessa käsitellään yllättävän kovin sanoin maailman tunnetuinta natsien metsästäjää Simon Wiesenthalia. Wiesenthal päästi Mengeleä etsiessään useita kertoja julkisuuteen tietoja, joiden mukaan hän ja hänen miehensä olivat juuri löytämäisillään Mengelen. Valehteliko Wiesenthal tietoisesti vai uskoiko hän todella kerta toisensa jälkeen melkein saaneensa Mengelen kiinni, sitä on vaikea sanoa. Selvää kuitenkin on, että Wiesenthalilla oli intressi vuotaa julkisuuteen tietoja siitä, kuinka Mengele oli taas kerran melkein saatu kiinni. Näin Wiesenthal varmisti tasaisen rahavirran ja tuen työlleen. – En ole koskaan aiemmin törmännyt näin kriittisiin sanoihin Wiesenthalista. Googleteltuani asiaa huomasin, että Posner ja Ware eivät suinkaan ole ainoita, jotka suhtautuvat Wiesenthalin toimiin kriittisesti.

Teoksen vastikään ilmestynyt suomennos on laadukas ja huolella tehty. Ainoa puute suomenkielisessä niteessä on valokuvaliitteen puute; ainoa Mengeleä esittävä kuva teoksessa on kansikuva, joka sekin on hieman sumea. Valokuvaliitettä ei tosin välttämättä ole ollut alkukielisessäkään laitoksessa, joten vika ei kenties ole niinkään suomennoksessa, vaan alkuteoksessa.

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (Mengele. The Complete Story, 1986, uudistettu laitos 2000, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 36. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Josef Mengele – Elämä ja teot @ Adlibris
Josef Mengele – Elämä ja teot (e-kirja) @ Adlibris

Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982) arvostelu

kuningas jolla ei ollut sydäntä
Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982)

Kuningas jolla ei ollut sydäntä (Suomi 1982) on valtavan hieno elokuva. Vaikka ohjaaja Päivi Hartzellin toinen kokoillan ohjaustyö Lumikuningatar nosti odotukset korkealle, en joutunut pettymään. Miten Suomessa onkin osattu tehdä näin tasokasta lastenelokuvaa?

Kuningas jolla ei ollut sydäntä pohjautuu Mika Waltarin kirjoittamaan satuun. Se voisi kaavansa puolesta olla vanhempaakin satuperintöä, niin klassisiin elementteihin se perustuu. Tarina alkaa kuvauksella onnellisen Kuninkaan (Kari Franck) elämästä: hänellä on suuri ja vauras valtakunta, kaunis vaimo ja ihana tytär. Onni kuitenkin särkyy, kun valtakunta kohtaa suuren onnettomuuden, jonka myötä Kuninkaan vaimo kuolee.  – Mikä tuo onnettomuus oikeastaan on, sitä ei elokuvassa kovin täsmällisesti kerrota. Kuten klassisissa, arkkityyppeihin nojaavissa lastensaduissa niin usein, tapahtumilla tai henkilöillä ei ole merkitystä an sich. Yksityiskohdat ovat yhdentekeviä, ja henkilöhahmot on kaulittu paperinohuiksi. Mutta toisin kuin missä tahansa muussa lajityypissä, satuelokuvassa tämä ei häiritse – päinvastoin.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-paaministeri
Pääministeri on mustan maagikon perikuva.

Kuningas suree menetettyä vaimoaan niin syvästi, että vajoaa lopulta täydelliseen lamaannukseen. Lopulta hän päättää poistattaa kivistävän sydämen rinnastaan. Linnan hovi tekee työtä käskettyä, ja pian kuningas on loitsittu sydämettömäksi. Nyt onkin helppo arvata, mikä tarinan opetus on: sekä ilo että suru ovat lähtöisin ihmisen sydämestä, ja ilman sydäntä ihmisen elämästä tulee tyhjää ja merkityksetöntä. Menee kuitenkin hyvä tovi ennen kuin Kuningas oivaltaa tämän.

Minulla ei ole mitään hajua, kuinka syvällisesti Mika Waltari oli perehtynyt okkultismiin tai esoteriaan; elokuvan perusteella voisi arvella, että ainakin jossain määrin. Miten vain, Kuninkaan hahmo heijastelee suorastaan oppikirjamaisesti ihmisen eri olemuspuolia – tunnetta ja älyä – ja niiden välistä kuilua. Elokuvissa tai kirjallisuudessa törmää nykyään harvoin hahmoihin, jonka jokin olemuspuoli yksinkertaisesti katoaa kokonaan ja jonka maailma joutuu tämän seurauksena epäjärjestykseen, mutta saduissa tällaisiin asetelmiin törmää sentään silloin tällöin.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-miehet
Mies Vihainen, prinssi, Mies Ovela ja Mies Väkevä pyrkivät kuninkaan puheille. Luukusta kurkkaa Vartija eli tutummin Pirkka-Pekka Petelius.

Kuten Lumikuningattaressa, myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -elokuvassa hahmot edustavat tyyppejä – tai arkkityyppejä, voisi kai sanoa. Yksikään hahmo ei ole täyteläinen, ”todellinen” henkilö, vaan jokainen on olemassa vain kuvastaakseen yhtä luonteenpiirrettä. Mukana ovat Mies Väkevä (Markku Blomqvist), Mies Vihainen (Erkki Saarela) ja Mies Ovela (Asko Sarkola), joiden nimet ilmaisevat suoraan, mistä hahmossa on kyse. Pääministerin (Heikki Kinnunen) nimi on sentään melko neutraali (sana ”pääministeri” on alkanut symboloida absoluuttista pahuutta vasta Juha Sipilän valtakauden myötä). Katsojalle ei kuitenkaan jää epäselväksi, että hän symboloi äärimmäistä vallanhalua ja itsekkyyttä; sen verran voimakkaasti hahmon elekielessä ja vaatetuksessa asiaa alleviivataan.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-laakkeet
Kuningas syö kiltisti vitamiininsa. Vaikka asiaan ei suoraan viitata, jatkuvassa pillerinmussutuksessa taitaa olla kyse luontaistuotteita vahvemmista aineista.

On hauska nähdä elokuvassa monia nuoria näyttelijöitä, jotka ovat myöhemmin nousseet suomalaisten näyttelijöiden eturiviin: Aino Seppo Prinsessana, Erkki Saarela Mies Vihaisena, Vesa Vierikko Synkkänä Ratsastajana, Heikki Kinnunen Pääministerinä, Niko Saarela Taikurin Oppipoikana ja Pirkka-Pekka Petelius pienessä sivuroolissa Vartijana. Useimpien suomalaisten kasarielokuvien näyttelijäkaartiin mahtuu vain pari tekijää, jotka ovat jatkaneet myöhemminkin elokuvien parissa. Jostain syystä tähän elokuvaan on kuitenkin valikoitunut poikkeuksellisen monta näyttelijää, jotka ovat sittemmin tehneet pitkän uran.

Juuri tällaisia elokuvia lasten pitäisi katsoa.

*****

Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985) arvostelu

Robotti von Rosenbergin tutkimukset
Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985)

Lukijoiden joukossa tuskin on montaa, jolle Robotti von Rosenbergin tutkimukset (Suomi 1985) olisi tuttu sarja. Kyseessä on Ylen tuottama opetussarja, jota esitettiin taannoin Koulu-TV:n ohjelmapaikalla. Termi ”opetussarja” ei tosin tee sarjalle täyttä oikeutta: sarja ei ole sitä kuivakkaa koulutuntien pakkopullaa, joka tuli varmasti kaikille 80-90-luvuilla peruskoulua käyneille tutuksi, vaan ihan oikeasti mielenkiintoisesta scifin ja lastendraaman sekasotkusta.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-robotti
Intergalaktinen tutkimusmatkailija Robotti von Rosenberg.

Veera (Juliana Hietala) saa vaariltaan lahjaksi romuraudasta kasatun leikkirobotin ja esittelee sen ystävilleen Iirolle (Iiro Seppälä) ja Ilkalle (Ilkka Pakkala). Lapset innostuvat kehittelemään robotille taustatarinaa: se on matkustanut kaukaiselta planeetalta ottamaan selvää Maan olosuhteista ja aikoo palata takaisin mukanaan joukko Maasta kerättyjä, tieteellisiä näytteitä. Ilkka, joka on hieman Veeraa ja Iiroa vanhempi ja siten pidemmällä luonnontieteisiin liittyvässä oppimäärässä, ryhtyy kertomaan, millaisia havaintoja robotti on Maata tutkiessaan tehnyt. Lapset antavat metalliselle tutkimusmatkailijalle nimeksi Robotti von Rosenberg. – Onko robotti sarjan tarinamaailmassa pelkkä romukasa, jota Ilkka käyttää kuin vatsastapuhujan nukkea, vai oikea intergalaktinen tutkimusmatkailija, se jää lopulta katsojan päätettäväksi. Sarja antaa eväitä kumpaankin tulkintaan.

Sarja koostuu kahdeksasta noin 25 minuutin mittaisesta jaksosta. Niissä juostaan läpi suurin piirtein koko ala-asteen ympäristöopin aihepiirit: Mitä elämä on, ja kuinka se on syntynyt? Mitkä ovat elämän edellytykset? Mitä aine on, ja kuinka se muuttaa muotoaan? Millaisia elämänmuotoja maapallolta löytyy? Ajoittain sivutaan myös fysiikan ja kemian maailmaa. Kuten Koulu-TV-tuotannolta voi odottaakin, sarjan maailmankuva on tiukan materialistinen. Teollista yhteiskuntaa ja muita ihmisen aikaansannoksia käydään sarjan viimeisessä jaksossa pikaisesti läpi, mutta metafyysiset ja uskonnolliset kysymykset sivuutetaan luonnollisesti täysin. Siitä huolimatta sarjasta löytyy kasapäin lausumia, jotka voi helposti tulkita (tahattomiksi) viittauksiksi esoteriaan (”Lähdin tutkimaan aineen olemusta”, ”Laskeuduttuani aloin vajota johonkin kummalliseen aineeseen”…).

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-lucifer
Sarjan ensimmäinen jakso tuo paikoin mieleen Kenneth Angerin Lucifer Rising -lyhytelokuvan.

Jos Robotti von Rosenbergin tutkimukset olisi ”tavallinen Koulu-TV-sarja”, en varmasti olisi jaksanut katsella sitä läpi ties kuinka monetta kertaa. Sarjan viehätysvoima perustuu laadukkaaseen käsikirjoitukseen, enemmän tai vähemmän jatkuvajuoniseen tarinaan ja ylipäätään korkeisiin tuotantoarvoihin. En tiedä, mitä sarjan tuotanto on maksanut, mutta ihan halpaa touhua se ei ole ollut. Pelkästään trikkikuviin (kuten niitä sarjan lopputeksteissä nimitetään) lienee lompsahtanut budjetista mukava siivu. Sarjan musiikin on säveltänyt itse Kaj Chydenius. Myös näyttelijät ovat alan pitkän linjan ammattilaisia: Miitta ja Kari Sorvali, Tarja-Tuulikki Tarsala, Sinikka Sokka… Ja kyllä: sarjan Iiroa näyttelevä, nuori Iiro Seppänen on tosiaankin se Iiro Seppänen.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-univormut
Veera, Ilkka ja Iiro pukeutuvat kuten kunnon tutkimusapulaisten pitääkin.

Sarjan kenties kiehtovin elementti on se, kuinka syvällä mielenkiinnolla lapsikolmikko ryhtyy tutkimaan luonnon mysteereitä. Avaruudesta tullut robotti on kolmikon yhteinen salaisuus, ja lapset kokevat olevansa etuoikeutettuja päästessään auttamaan pientä robottia tämän tutkimuksissa. Myös vanhemmat toki tietävät robotin olemassaolosta, mutta pitävät sitä pelkkänä leluna. Lapset nimittävät itseään Robotti von Rosenbergin tutkimusryhmäksi ja kehittävät itselleen tunnuslauseen (Eläköön elämä!), univormut ja käsimerkin. Yhteisten ulkoisten merkkien myötä jaetun salaisuuden lumovoima vahvistuu entisestään.

Erilaisia luonnonilmiöitä havainnollistetaan käsin piirretyillä animaatioilla, joita vallitsevat maanläheiset, murretut värisävyt. ”Näin kasvit muuttavat auringonvalon hapeksi” -tyyppiset selostukset olisivat armottoman tylsiä, ellei niitä olisi toteutettu niin tavattoman kauniilla tavalla.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-akvarelli
Sarjan animaatiot pohjautuvat kauniille akvarellimaalauksille.

Osa sarjan viehätysvoimasta perustuu tietenkin nostalgiaan. Lavastus ja maisemat, henkilöhahmojen vaatetus, filminlaatu, henkilöhahmojen puhe – kaikki huokuu arkista, pehmoisenlämmintä 80-lukua. On selvää, että maailma on muuttunut melkoisesti niiden 30 vuoden aikana, jotka ovat ehtineet vierähtää sarjan kuvaamisen jälkeen. Raudankappaleista kasattu peltirobotti tuskin saisi tämän päivän lapsia kiinnostumaan luonnontieteistä.

Sarja löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Alkuun pääset tästä: Robotti von Rosenbergin tutkimukset 1/8: Merkillinen Maa-planeetta.

*****

Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä (1980) arvostelu ja mihin lapsuuteni loppui

peukku-katsoo-yötä
Peukku katsoo yötä (1980)

Tänä syksynä Taikalyhdyssä tullaan käsittelemään lähinnä synkänpuoleisia teemoja: viime viikko kului black metalin merkeissä, ja nyt saatte kuulla elämäni ensimmäisestä traumasta.

Rakastin lapsena Inger Sandbergin lastenkirjoja. Olin perinyt kahdelta isoveljeltäni vinon pinon Lapanen– ja Peukku-kuvakirjoja, ja pläräilin niitä ees taas ennen kuin opin lukemaan. Tykkäsin erityisesti kirjojen kuvituksista: ne olivat kivasti  ”rustiikkisia” ja röpelöisiä; niissä näkyi ihmiskäden jälki.

Lapanen-kirjoissa minuun luultavasti vetosi myös niiden näennäisesti synkkä, mutta tosiasiassa hyvinkin joviaali ja lämmin maailma – Lapanen ja hänen perheensä olivat nimittäin kummituksia (tosin hyvin sympaattisia ja kilttejä sellaisia). Lapanen oli minulle sitä, mitä Pikku Vampyyri oli monille ikätovereilleni.

Ehdoton suosikkini Sandbergin kirjoista oli Peukku katsoo yötä. Kirja kertoo pienestä Peukusta, joka herää varhain aamulla ennen auringonnousua. Peukku lähtee tutustumaan kotinsa ympäristöön, joka näyttää kuun paisteessa tyystin erilaiselta kuin päiväsaikaan. Pimeydessä häämöttävät hahmot saavat Peukun mielikuvituksen liikkeelle, ja hän on näkevinään metsässä peikkoja, noitia ja aaveita, jotka kuitenkin lopulta paljastuvat aivan tavallisiksi ympäristön esineiksi. Kirjan opetus on kai se, ettei pelolle saa antaa valtaa: kun Peukku menee rohkeasti tutkimaan pelottavia asioita, ne paljastuvat harmittomaksi.

If you turn and face the strange then the monsters will change into guardians of strength and light, sanoisi Anna-Varney.

Pidin kirjasta niin paljon, että vaadin sitä luettavaksi joka ikinen ilta – viikko ja kuukausi toisensa jälkeen. Kun kirja sitten katosi mystisesti, maailmani särkyi. Nidettä etsittiin kissojen ja koirien kanssa joka paikasta: kesämökeiltä, kirjahyllyjen periltä, päältä ja alta, sängyistä, komeroista, sisältä ja ulkoa – kaikkialta. Sitä ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Olin tällöin luultavasti noin 4-vuotias.

Siitä se sitten lähti: elämäni oli pilalla. Muutama vuosi myöhemmin aloin jo tuntea palavaa mielenkiintoa Noidan käsikirjaa ja Suurta noitakirjaa kohtaan. Kului enää muutama vuosi, kunnes värjäsin hiukseni mustiksi ja aloin kuunnella ensin perusheviä, sitten goottirockia, black metalia ja lopulta – auta armias – noisea.

*wavy eerie sound*

Aikuisiällä sain tietää, ettei kirja tosiasiassa hukkunut. Vanhempani olivat yksinkertaisesti kyllästyneet jokailtaiseen Peukku-ohjelmanumeroon. He kyllä lukivat minulle mielellään, mutta hermostuivat, kun joutuivat lukemaan saman kirjan joka ikinen ilta. – Peukku katsoo yötä oli siis hävitetty harkitusti ja täydessä ymmärryksessä.

Ympäri taloa suoritetut suuretsinnät olivat pelkkää kusetusta. Samaa osastoa kuin lapsille kerrotut selitykset lemmikeistä, jotka pääsevät hyvään kotiin maaseudulle ja viettävät siellä ihanan loppuelämän. Niinpä niin.

Kun totuus selvisi minulle, noise ja äärimetalli alkoivat maistua entistäkin paremmin.

Ehkä juuri siksi, että menetin kirjan tällä tavalla lapsena, se jäi mieleeni tavattoman vahvana, jopa ”mystisenä” kokemuksena. Kuvituksessa esitetyt, pimeydessä häämöttävät hahmot muistuivat mieleeni tavattoman vaikuttavina. Suosikkini oli metsässä piileskelevä noidan hahmo, joka osoittautui lähemmässä tarkastelussa katajaksi.

Nyt Peukku katsoo yötä -episodista on lähes 25 vuotta. Kävin sen kunniaksi kuluneena kesänä lainaamassa kyseisen kuvakirjan kirjaston lastenosastolta.

En ihmettele, miksi kirjan kuvitus on vedonnut minuun. Akvarelleilla toteutetut kuvat ovat tosiaankin sopivasti rouheita ja väreiltään maanläheisiä – pidän niistä edelleen. Kuvituksessa on miellyttävää nostalgialeimaa, jonka olen luultavasti aistinut jo silloin, kun selasin kirjaa lapsena – Peukku-kirjat on kirjoitettu 1980-luvun alussa, ja itse tutustuin niihin noin 10 vuotta myöhemmin. En tuolloin tietenkään tarkalleen tiennyt, mitä nostalgia on. Ilmeisesti minulla on kuitenkin ollut jonkinlainen sisäsyntyinen taju ja tarve nostalgiaan jo hyvin nuorena, vaikkei itse käsite olekaan ollut minulle tuttu.

En kuitenkaan enää ymmärrä, mikä Peukku katsoo yötä -kirjassa on vedonnut minuun niin tavattoman paljon, että olen vaatinut sitä luettavaksi joka ikinen ilta. Muistin, että sekä kuvitus että tarina olisivat olleet paljon synkempiä. Ilmeisesti minulla on ollut lapsena paljon vilkkaampi mielikuvitus kuin nykyään.

Kannattiko sitten mennä ja särkeä kyseiseen kirjaan liittyvä lumous ja muisto? Kyllä. Tuntuu, että kirjan ”hukkumiseen” liittyvä kokemus on nyt suturoitu pois mielestä ja etten oikeastaan menettänyt mitään sen ihmeempää. The curse is over.

Aion silti jatkossakin kuunnella omituista musiikkia, enkä jaksa kasvattaa mustaa hiusväriä pois. 

Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä (Tummen tittar på natten, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.
Mistä peräisin: kirjastosta.