Jon Padgett: The Secret of Ventriloquism (2016) arvostelu

Jon Padgettin The Secret of Ventriloquism on kokoelma kauhunovelleja, joiden päähenkilöt ovat vaarassa menettää minuutensa ja oman elämänsä hallinnan. Kuten teoksen nimestä arvata saattaa, on vatsastapuhuminen tärkeässä osassa monissa teoksen teksteistä.

Vatsastapuhujat ja heidän nukkensa eli dummynsa ovat tuttua kamaa kauhukirjallisuudessa ja -elokuvissa – Goosebumps-sarjaan kuuluvan Elävien nukkejen yö -kirjan Läpsy-nukke ja Saw-elokuvien Billy ovat ensimmäset kauhudummyt, jotka mieleen tulevat. Jos listaa laajentaisi kauhuelokuvien eläviin nukkeihin ylipätään (siis myös sellaisiin, joilla ei ole mitään tekemistä vatsastapuhumisen kanssa), tulisi siitä loputon.

Yleensä dummy-tarinat keskittyvät nukkeihin – kauhu syntyy siitä, että kuollut esine onkin elävä. Toisin on Padgettin tarinoissa: Padgett keskittyy siihen, kuinka vatsastapuhuminen muuttaa vatsastapuhujaa. Hän erottaa toisistaan kaksi vatsastapuhumisen lajia: harmittoman harrastelun, joka tunnetaan alempana vatsastapuhumisena (Lesser Ventriloquism), ja salatieteenomaisen korkeamman vatsastapuhumisen taidon (Greater Ventriloquism), joka mullistaa harjoittajansa maailman.

Avain The Secret of Ventriloquismin filosofiaan ja maailmaan löytyy kokoelman puolivälin paikkeilta, 20 Simple Steps to Ventriloquism -novellista. Se on kirjoitettu ohjekirjan muotoon. Tekstissä opastetaan ensin alemman vatsastapuhumisen taitoon ja sen jälkeen tarjotaan mahdollisuus perehtyä myös korkeampaan vatsastapuhumiseen. Siihen voi kuitenkin syventyä vain sellainen, joka on valmis luopumaan jokaisesta itselleen rakkaasta kuvitelmasta: We Greater Ventriloquists are catatonics, emptied of illusions of selfhood and identity, kuvataan ohjekirjasessa korkeamman vatsastapuhumisen vaikutusta yksilöön.

Tapa, jolla korkeamman vatsastapuhumisen taito tyhjentää yksilön tämän persoonallisuudesta, tuo mieleen eri uskontokunnissa esiintyvän, mystisen lähestymistavan jumalaan. Mystikko ei tarvitse uskonsa harjoittamiseen papistoa tai muita välikäsiä, vaan hän voi olla suorassa, välittömässä kosketuksessa jumalaansa. Myös korkeamman vatsastapuhumisen taidon saavuttanut päsee kosketuksiin jonkin itseään suuremman kanssa. Toisin kuin uskonnollisessa kontekstissa yleensä, Padgettin maailmassa tämä kosketus on kuitenkin kauhistuttava ja vääristävä.

20 Simple Steps to Ventriloquism -novellissa esiin nostetut aiheet ja motiivit toistuvat myös muissa teoksen teksteissä. Lentokoneonnettomuudet, vailla omaa tahtoa liikkuvat yksilöt, vääristyvät ja vääntyvät ihmisruumiit ja hahmot, jotka tyhjentyvät omasta minuudestaan, täyttävät kokoelman sivut.

Jos 20 Steps to Ventriloquism ojentaa vääristyneen ja kauhistuttavan henkisyyden suuntaan, niin tekee myös kokoelman aloittava The Mindfulness of Horror Practice. Nimi kertoo täsmällisesti, mistä on kyse: novelli on mindfulness-harjoituksen irvikuva, jossa lukijaa kehotetaan vastaanottamaan omasta kehostaan nousevat kauhun ja tyhjyyden tuntemukset. Novellin idea on parempi kuin itse toteutus. Pisteitä Padgettille jälleen tekstilajiin liittyvästä hämäyksestä: kuten 20 Steps to Ventriloquism, myös The Mindfulness of Horror Practice on kirjoitettu ohjeen muotoon.

The Infusorium on suosikkini kokoelman kertovista teksteistä. Siinä on vanhan kunnon salapoliisitarinan piirteitä: se kuvaa komisario Toston tutkimuksia Dunnstownin kaupungissa. Vanhuksia katoaa kaupungista, ja vanhan paperitehtaan lähistöltä löytyy kummallisia luurankoja. Paksu savusumu täyttää kaupungin kadut ja tekee liikkumisesta lähes mahdotonta. Astmaa sairastava Tosto imee inhalaattoria minkä ehtii, yrittää pysyä hengissä ja päätyy lopulta oman ja kaupungin asukkaiden turvallisuuden takaamiseksi äärimmäisiin ratkaisuihin.

Myös Origami Dreams -novelli lukeutuu suosikkieni joukkoon. Se kuvaa minäkertojan persoonan tyhjentymistä ja epävarmuutta omien muistojen ja identiteetin todellisuudesta. Päähenkilö ei ole varma, mitkä hänen kokemuksistaan ovat unta ja mitkä todellisuutta. Padgett ei ole ensimmäinen kynäilijä, joka rakentaa kertomuksensa tällaisen kokemuksen varaan – hän kuitenkin onnistuu kuvauksessaan poikkeuksellisen hyvin.

The Secret of Ventriloquism on Padgettin debyyttikokoelma – hämmästyttävän kypsä ja laadukas sellainen. Padgett on ilmeisesti työstänyt osaa kokoelman novelleista hyvän aikaa – puhutaan vuosikausista, ehkä jopa kymmenistä. Näin kirjoja pitäisi tehdä, ilman kiirettä ja deadlineja.  Thomas Ligottin vaikutus Padgettiin näkyy selvästi, mutta mikään Ligotti-kopio hän ei ole – kyse on eräänlaisista hiljaisista kunnianosoituksista oppi-isää ja mentoria kohtaan.

Jon Padgett: The Secret of Ventriloquism (2016)
Lukuhaasterasti: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa (sen viimeisessä novellissa).
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta.

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco (2007) arvostelu

Teatro Grottesco (2007)
Teatro Grottesco (2007)

Thomas Ligottin Teatro Grottesco (2007) on kokoelma nihilismin ja eksistentialismin turvottamia, epätoivoisia  ja rumia kauhunovelleja. Kyseessä on ensimmäinen  (joskaan ei varmasti viimeinen) kosketukseni Ligottin tuotantoon.

Teoksen novellit on jaettu kolmeen osaan: Derangements (Häiriöt), Deformations (Epämuodostumat) ja The Damaged and the Diseased (Vaurioituneet ja sairaat). Viimeistä lukuun ottamatta en osaa nähdä näitä osia kovinkaan yhtenäisinä temaattisina kokonaisuuksina. The Damaged and the Diseased -osan tarinoita yhdistävät taide ja taiteilijat, joiden elämä ei suinkaan ole miellyttävää – taiteilijan osa on raskas, ja se, joka tämän uran valitsee, on tuomittu tuhoon ja hulluuteen. Derangements ja Deformations keskittyvät molemmat kuvaamaan erilaisia todellisuuden repeämiä ja poikkeamia.

Kokoelman toisen novellin myötä hoksasin, että nyt ollaan oikeasti jännän äärellä. The Town Manager -novelli kertoo pikkukaupungista, jonka arkea kontrolloi asukkaille tuntematon ”kaupunginjohtaja” (en ole aivan varma, kuinka ”town manager” pitäisi suomentaa). Hän antaa käskyjään anonymiteetin suojasta – kukaan ei tunne häntä, eikä kukaan siis jää suremaan, kun hän eräänä päivänä katoaa. Pian hänen tilalleen ilmestyy uusi kaupunginjohtaja – yhtä kasvoton ja etäinen kuin edellinenkin. Hän alkaa raivata tieltään edellisen kaupunginjohtajan toteuttamia uudistuksia ja sekoittaa asukkaiden arkea.

Luen The Town Manageria kuvauksena hallinnosta, jonka alaisia me kaikki olemme. Johtajan päätösten vaikutus tavallisten kansalaisten arkeen on lähes rajaton, eikä edes mielivaltaisimpia päätöksiä voi estää. Valta ei ole dialogia, vaan se toimii ylhäältä alaspäin. Mieleen tulee 1960-luvun klassikkosarja The Prisoner: Sillä, kuka vallan käytännössä toimeenpanee, ei ole niinkään merkitystä. Vallan konkreettiset ilmentymät ovat yhdentekeviä. Johtajat vaihtuvat, mutta yksi asia säilyy – hallinnon mielivaltaisuus.

Teoksessa on toinenkin novelli, jossa johtajan poissaolo ja vaihdos heijastuu keskushahmojen arkeen. Our Temporary Supervisor kuvaa tehtaan arkea ja työntekijöitä, joiden tehtävänä on yksitoikkoinen manuaalinen väkertely. Tehtaaseen ilmaantuu uusi työntekijä, tehokkaampi, taitavampi ja ahkerampi kuin muut. Vaivihkaa uuden työntekijän suoritustasosta tulee uusi normi – tauot jäävät pitämättä ja yöunet lyhenevät, vaikka tehtaan johto ei ole nostanut minimivaatimuksia. Novellin tapahtumilla on selvä vastine työelämässä: kun yksi alkaa ylisuorittaa, eivät muut voi enää olla tyytyväisiä oman työskentelynsä tasoon. Ylisuorittamisesta ja yhä pidemmiksi venyvistä työpäivistä tulee uusi normi. Kuulemani mukaan tällaisille kertomuksille on kehitetty jo oma nimensä: corporate horror.

Teoksen kaikki novellit on kirjoitettu minä-muodossa. Tyypillisesti tämä ”minä” jää lukijalle vieraaksi ja abstraktiksi – ikään kuin hän edustaisi vain oman viiteryhmänsä näkökulmaa, kuin hänellä ei olisi persoonaa ollenkaan. Teoksen novellien kieli on hyvin abstraktia ja lyyristä. Osalle lukijoista tuottaa varmasti haasteita saada kerronnasta otetta – tämä ei edusta sitä konkreetista, dialogi- ja toimintavetoista kerrontaa, jota nykyajan ihanteena pidetään.

On nautinto lukea Ligottin tekstiä ääneen – kokeilkaapa lukea vaikkapa tämä pätkä The Bungalow House -novellista:

I know in a way I never knew before that there is nowhere for me to go, nothing for me to do, and no one for me to know. The voice in my head keeps reciting these old principles of mine. The voice is his voice, and the voice is also my voice. And there are other voices, voices I have never heard before, voices that seem to be either dead or dying in a great moonlit darkness. More than ever, some sort of new arrangement seems in order, some dramatic and unknown arrangement – anything to find release from this heartbreaking sadness I suffer every minute of the day (and night), this killing sadness that feels as if it will never leave me no matter where I go or what I do or whom I may ever know.

Tässä käy ilmi erinomaisesti esille se, mikä kaikkia Ligottin novelleja yhdistää: pohjaton epätoivo, merkityksettömyys, olemassa olon tyhjyyden aiheuttama kauhu.

Enempää en voi enkä jaksa sanoa. Ei helvetti, miten hyvä kokoelma tämä onkaan.

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco (2007)
Lukuhaasterasti: 1. Kirjassa muutetaan (kokoelman avaavassa Purity-novellissa).
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta (kiitos!).

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (1997) arvostelu – Voimatta tulla yhdeksi heidän kanssaan

Koko kosmokomiikka (1997)

Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on yksi minulle rakkaimpia novellikokoelmia kautta aikain. Luin teoksen lukioikäisenä ja rakastuin. Calvino lyö yhteen maailmankaikkeuden ajat kaikissa oudoissa piirteissään ja ajattomat ilmiöt, joiden laajuus uhmaa jokaisen meistä käsityskykyä. Näistä yhdistelmistä syntyy huumoria, jonka vertaista ei ole. Monissa novelleissa kertojana toimii Qfwfq, jonka olemuksesta on vaikea saavuttaa varmuutta – tai oikeastaan: jonka olemus on selvä paradoksi, iätön mahdottomuus.

Viime kesänä hoksasin, että Kosmokomiikasta on ilmestynyt laajennettu versio, hauskasti nimetty Koko kosmokomiikka, jossa huimaavia avaruusnovelleja on vielä toinenkin mokoma. Pakkohan tämä oli lukea.

Suosikkini kokoelman novelleista on Avaruuden muoto, jonka tapahtumat sijoittuvat jonnekin tyhjään avaruuteen. Novellin minäkertoja on joutunut kiperään paikkaan: hän putoaa, putoaa ja putoaa. Tai oikeastaan hän ei voi olla varma, putoaako hän vai liikkuuko hän pikemminkin ylöspäin, vai pysyykö kenties paikallaan, sillä hänellä ei ole vertailukohtia, joiden avulla ymmärtää, mitä sellaiset käsitteet kuin putoaminen, paikallaan pysyminen tai nouseminen tarkoittavat. Koska hän ei tiedä paremmasta, hän voi yhtä lailla ajatella putoavansa.

Onneksi minäkertojalla on sentään seuraa: ihastuttava Ursula H’x putoaa täsmälleen samaa vauhtia ja hänen putoamislinjaansa nähden (tiettävästi) suorassa linjassa. Minäkertojan harmiksi myös luutnantti Fenimore putoaa hänen ja Ursula H’x:n seurassa suoraa linjaa pitkin. Kaikki kolme hahmoa pysyvät jatkuvasti saman etäisyyden päässä toisistaan – vaikka he putoaisivat tuhansia vuosia, he eivät pääse toisistaan eroon, mutteivät voi myöskään koskettaa toisiaan.

Vaikka novellin todellisuus on kaukana omasta, arkisesta ja mundaanista todellisuudestamme, on sen kuvaama kaava meille kaikille tuttu: me ihmiset kuljemme kuin yhdensuuntaisia suoria pitkin pääsemättä eroon toisista ihmisistä – ja voimatta kuitenkaan koskettaa heitä, ymmärtää heidän asemaansa, tulla yhdeksi heidän kanssaan.

Toinen suosikkinovelleistani on Merkki avaruudessa, joka voisi nimensä puolesta olla vaikkapa H.P. Lovecraftin kertomus. Se on kuitenkin kuin semiotiikan peruskurssin kaunokirjallinen versio: novellin alussa Qfwfq tekee avaruuteen maailmankaikkeuden ensimmäisen merkin, joka on merkkinä paitsi sille pisteelle, jota se merkitsee, myös Qfwfq:lle, koska hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on merkkejä maailmankaikkeuteen tehnyt. Ja koska se on ainoa piste, joka on merkitty, on se myös ainoa piste, jonka olemassaolo on kiistattoman varmaa ja jonka avulla muita pisteitä voidaan määritellä.

Kun Qfwfq on piirtänyt merkin ja jättänyt sen avaruuteen oman onnensa nojaan, tulee siitä hänelle pakkomielle. Hänen on nähtävä uudelleen tuo merkki, joka on niin tiiviisti kytketty hänen omaan minuutensa. Vaan kas: kun hän kiertää satojen miljoonien vuosien kuluttua uudelleen Linnunradan siihen pisteeseen, jossa hänen merkkinsä pitäisi olla, on se pyyhitty pois, ja sen tilalle on piirretty jotakin sotkuista, nuhruista ja epäsäännöllistä. Enää hän ei ole ainoa, joka on piirtänyt avaruuteen merkin – myös Kgwgk on luonut Linnunradalle oman merkkinsä. Ja siitäkös sotku syntyy.

Kolmas novelli, jonka tahdon nostaa esille, on Kaikki yhdessä pisteessä – kertomus ajasta ennen alkuräjähdystä. Jokainen jokaisen meidän piste yhtyi jokaiseen kaikkien muiden pisteeseen yhdessä ainoassa pisteessä joka oli se missä me kaikki olimme, kertoo Qfwfq. Novellin maailma on mahdoton ja absurdi: se yhdistää mielettömästi arkisiin seikkoihin matemaattisen pisteen käsitteen – pisteen, joka ei tarkoita edes tiettyä pinta-alaa, vaan paikkaa, koordinaattien risteämää avaruudessa. Tosiasiassa yhdessä pisteessä ei voi olla ketään tai mitään – ja silti Calvinon novellissa yhteen pisteeseen on mahdutettu joukko olentoja, kenttävuoteita, pyykkinaruja, koreja ja muuta roinaa.

Mainitsen vielä yhden novellin. Valovuodet kertoo onnettomasta minäkertojasta, joka saa viestin avaruuden toiselta laidalta: Minä näin sinut. Viestin lähtöpisteen perusteella minäkertoja päättelee, mihin hetkeen hän viittaa, ja hän arvaa heti, että kyse on eräästä tietystä hänen kannaltaan hyvin kiusallisesta hetkestä. Käynnistyy selityksien ja reaktioiden sarja, joka ulottuu ympäri koko avaruuden – ja joka kestää aikoja, joita meidän on mahdotonta käsittää. Valo etenee avaruudessa verrattain hitaasti, ja viestin kulku sen laidalta toiselle vie pienen ikuisuuden. Silti minäkertojan käytös ja halu esiintyä edukseen muistuttaa hämmästyttävän paljon nykyajan hektiselle somehypelle ominaista poseeraamista.

Kaikki edellä mainitut novellit kuuluvat alkuperäiseen Kosmokomiikkaa-niteeseen. Ne kymmenisen novellia, jotka luin nyt ensimmäistä kertaa Koko kosmokomiikasta, olivat alkuperäisiin kosmokomiikoihin verrattuna taskulämpimiä: lukihan ne, ja välillä  nauratti, mutta se siitä.

Kosmokomiikkaa on tuottanut minulle niin paljon riemun ja onnen hetkiä, että uskon lukevani teoksen vielä kolmannenkin kerran elämässäni.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997, suom. 2008)
Lukuhaasterasti: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983) arvostelu

Leena Krohn Donna Quijote arvostelu
Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)

Minulla on vaikea suhde Leena Krohnin tuotantoon. Toisinaan meinaan pakahtua hänen kuulaan kielensä ja syvien oivalluksiensa äärellä. Toisinaan taas hänen nokkeluutensa ärsyttävät minua. Vaikka Krohnin teokset herättävät minussa ristiriitaisia ajatuksia, olen suunnattoman iloinen, että hän kirjoittaa edelleen.

Donna Quijote muistuttaa aiemmin lukemistani Krohnin teoksista eniten Tainaronia. Kuten Tainaron, se on koottu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista kirjoituksista, joita lukuaikansa puolesta voisi hyvin nimittää minuuttinovelleiksi. Kukin kertomuksista kuvaa jotakin yksittäistä, pientä kokemusta tai hetkeä minäkertojan maailmassa. Ovatko nämä tekstipätkät sitten novelleja vai muodostavatko ne yhdessä kokonaisen romaanin? Muutama vuosi sitten puhuttiin paljon novellisyklistä, jonka kertomukset toimivat sekä itsenäisinä tarinoina että osana suurempaa kokonaisuutta – ehkäpä tuo termi tekee Donna Quijotelle eniten oikeutta.

Teoksen nimihahmo, Donna Quijote, on vahva ja vaikuttava nainen, jonka luonne ja historia jäävät lukijalle hämäriksi. Hän on kaikessa voimantunnossaan hauras ja avoin muiden ihmisten haavoittuvuudelle ja tuskalle. Minäkertoja kuvaa häntä ihaillen:

Donna Quijote sanoo, ettei hän ole ihminen. Olen taipuvainen uskomaan häntä. Mutta voi myös olla, että asia on juuri päinvastoin: hän on niin paljon enemmän ihminen kuin ihmiset yleensä, että hän juuri sen tähden vaikuttaa eriskummalliselta.

Mutta Donna Quijote ei ole surullisen hahmon ritari. Kun ajattelen häntä täältä kaukaa, hän on liekin muotoinen, ja tekisi mieleni ojentaa sormeni lämmitelläkseni hänen loimussaan.

Donna Quijotea on helppo verrata Tainaroniin myös siksi, että kietoutuu tietyn paikan ympärille. Tähän viittaa teoksen alaotsikko, Muita kaupunkilaisia: minäkertoja poimii kotikaupunkinsa rauhallisena soljuvasta elämän kulusta hahmoja ja hetkiä kuvattavikseen.

Eräs lempikertomuksistani teoksessa on Lasin kirkkaus, joka kuvaa ympäri kaupunkia pystytettyjä, pieniä, lasista rakennettuja ”torneja”, joiden ovissa ei ole lukkoa. 2000-luvulla syntyneet tuskin tietävät lainkaan, mistä kertomuksessa puhutaan, ja minultakin meni hetki oivaltaa, mistä on kyse. Krohn kuvaa taitavasti lasikopin sisätilan yksinäisyyttä ja samalla alttiutta toisten näölle – alttiutta, joka yleensä kuvataan uhkaavana, mutta joka avautuu Krohnin tekstissä pikemminkin lämpimänä ja turvallisena.

Tasan puoliväliin osuva Ajan huone -niminen kertomus saattaa ehkäpä kertoa juuri siitä, kuinka Krohn käsittelee aikaa teoksissaan. Kertomuksessa Donna Quijote kuvaa ajatuksiaan ajan kulusta.

– Viime kesänä satuin paikalle, kun kaupunki seisahtui. Savut leijuivat paikallaan kattojen yllä. Pyöräilijä tuossa kadulla polki ja polki, mutta hän ei päässyt minnekään. Liikennevalot juuttuivat punaiselle ja Johanneksen kirkon kellot soittivat vain ”paum, paum, paum”… — —

– Tiedätkö, mitä se on, mihin aika ei kajoa?

Hänen silmänsä säteilevät laaksoista, joissa on ilta.

Pudistan päätäni ja hän kuiskaa: – Se on silmänräpäys, uskotko?

Sama pysähtyneisyys, sama silmänräpäykseen kätketty ikuisuus pilkahtelee jatkuvasti esille myös Krohnin tekstissä. Miettikääpä vaikka näitä katkelmia Oma huone -kertomuksesta:

Esineiden rauha. Kampa, joka lepää pöydällä edessäni, kynän ja kirjan välissä. Akvilan liimapullo ja möhkäle sinistä lasia, jonka olen poiminut Muranon hiekkarannalta. Usein katseeni liikkuu yli näiden kappaleiden kuin kärpänen ymmärtämättä mitään niiden tarkoituksesta tai alkuperästä.

Joskus taas kun katson ympärilleni ja näen tavarat, jotka on tehty ja tuotettu, myyty ja rahalla ostettu, minua hämmästyttää. Mistä tulee tämä itsepintainen tunne, että ne kätkevät jonkin salaisuuden? Että huoneeni, vaikka tiedän, ettei siellä ole muita kuin minä, on kansoitettu tuntemattomalla väellä? — —

Ei, mitään ne eivät kätke. Kaikki on siinä: esillä ja edessä. Kaikki on juuri sitä mitä se on, avoimesti, joka päivä. Jos todellisuudella on salaisuutta, niin se on tämä alastomuus, joka näkyy läpi.

Kampa lepää pöydälläni, kynän ja kirjan välissä. Miten ne ovatkaan erilaisia kuin minä siinä, että niillä on tarkoitus, jota minulla ei ole. Kuitenkin on hetkiä, jolloin yhteisymmärryksemme on rikkumaton. Yhteinen suuri odotus.

Krohn on parhaimmillaan, omimmillaan juuri silloin, kun tekstissä ei oikeastaan tapahdu mitään. Hän on puhtaan kuvauksen, pysähtyneiden hetkien mestari. Siksi minun on vaikea kertoa Donna Quijotesta tämän enempää.

Ollakseni rehellinen: en tiedä, mistä Donna Quijotessa on kyse. En tiedä, mitä se kertoo meille maailmasta.

Sen kuitenkin tiedän, että Donna Quijote on ihanin, kaunein ja suloisin lukukokemukseni pitkään aikaan.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)
Lukuhaasterasti: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.