Minulla on vaikea suhde Leena Krohnin tuotantoon. Toisinaan meinaan pakahtua hänen kuulaan kielensä ja syvien oivalluksiensa äärellä. Toisinaan taas hänen nokkeluutensa ärsyttävät minua. Vaikka Krohnin teokset herättävät minussa ristiriitaisia ajatuksia, olen suunnattoman iloinen, että hän kirjoittaa edelleen.

Donna Quijote muistuttaa aiemmin lukemistani Krohnin teoksista eniten Tainaronia. Kuten Tainaron, se on koottu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista kirjoituksista, joita lukuaikansa puolesta voisi hyvin nimittää minuuttinovelleiksi. Kukin kertomuksista kuvaa jotakin yksittäistä, pientä kokemusta tai hetkeä minäkertojan maailmassa. Ovatko nämä tekstipätkät sitten novelleja vai muodostavatko ne yhdessä kokonaisen romaanin? Muutama vuosi sitten puhuttiin paljon novellisyklistä, jonka kertomukset toimivat sekä itsenäisinä tarinoina että osana suurempaa kokonaisuutta – ehkäpä tuo termi tekee Donna Quijotelle eniten oikeutta.

Teoksen nimihahmo, Donna Quijote, on vahva ja vaikuttava nainen, jonka luonne ja historia jäävät lukijalle hämäriksi. Hän on kaikessa voimantunnossaan hauras ja avoin muiden ihmisten haavoittuvuudelle ja tuskalle. Minäkertoja kuvaa häntä ihaillen:

Donna Quijote sanoo, ettei hän ole ihminen. Olen taipuvainen uskomaan häntä. Mutta voi myös olla, että asia on juuri päinvastoin: hän on niin paljon enemmän ihminen kuin ihmiset yleensä, että hän juuri sen tähden vaikuttaa eriskummalliselta.

Mutta Donna Quijote ei ole surullisen hahmon ritari. Kun ajattelen häntä täältä kaukaa, hän on liekin muotoinen, ja tekisi mieleni ojentaa sormeni lämmitelläkseni hänen loimussaan.

Donna Quijotea on helppo verrata Tainaroniin myös siksi, että kietoutuu tietyn paikan ympärille. Tähän viittaa teoksen alaotsikko, Muita kaupunkilaisia: minäkertoja poimii kotikaupunkinsa rauhallisena soljuvasta elämän kulusta hahmoja ja hetkiä kuvattavikseen.

Eräs lempikertomuksistani teoksessa on Lasin kirkkaus, joka kuvaa ympäri kaupunkia pystytettyjä, pieniä, lasista rakennettuja ”torneja”, joiden ovissa ei ole lukkoa. 2000-luvulla syntyneet tuskin tietävät lainkaan, mistä kertomuksessa puhutaan, ja minultakin meni hetki oivaltaa, mistä on kyse. Krohn kuvaa taitavasti lasikopin sisätilan yksinäisyyttä ja samalla alttiutta toisten näölle – alttiutta, joka yleensä kuvataan uhkaavana, mutta joka avautuu Krohnin tekstissä pikemminkin lämpimänä ja turvallisena.

Tasan puoliväliin osuva Ajan huone -niminen kertomus saattaa ehkäpä kertoa juuri siitä, kuinka Krohn käsittelee aikaa teoksissaan. Kertomuksessa Donna Quijote kuvaa ajatuksiaan ajan kulusta.

– Viime kesänä satuin paikalle, kun kaupunki seisahtui. Savut leijuivat paikallaan kattojen yllä. Pyöräilijä tuossa kadulla polki ja polki, mutta hän ei päässyt minnekään. Liikennevalot juuttuivat punaiselle ja Johanneksen kirkon kellot soittivat vain ”paum, paum, paum”… — —

– Tiedätkö, mitä se on, mihin aika ei kajoa?

Hänen silmänsä säteilevät laaksoista, joissa on ilta.

Pudistan päätäni ja hän kuiskaa: – Se on silmänräpäys, uskotko?

Sama pysähtyneisyys, sama silmänräpäykseen kätketty ikuisuus pilkahtelee jatkuvasti esille myös Krohnin tekstissä. Miettikääpä vaikka näitä katkelmia Oma huone -kertomuksesta:

Esineiden rauha. Kampa, joka lepää pöydällä edessäni, kynän ja kirjan välissä. Akvilan liimapullo ja möhkäle sinistä lasia, jonka olen poiminut Muranon hiekkarannalta. Usein katseeni liikkuu yli näiden kappaleiden kuin kärpänen ymmärtämättä mitään niiden tarkoituksesta tai alkuperästä.

Joskus taas kun katson ympärilleni ja näen tavarat, jotka on tehty ja tuotettu, myyty ja rahalla ostettu, minua hämmästyttää. Mistä tulee tämä itsepintainen tunne, että ne kätkevät jonkin salaisuuden? Että huoneeni, vaikka tiedän, ettei siellä ole muita kuin minä, on kansoitettu tuntemattomalla väellä? — —

Ei, mitään ne eivät kätke. Kaikki on siinä: esillä ja edessä. Kaikki on juuri sitä mitä se on, avoimesti, joka päivä. Jos todellisuudella on salaisuutta, niin se on tämä alastomuus, joka näkyy läpi.

Kampa lepää pöydälläni, kynän ja kirjan välissä. Miten ne ovatkaan erilaisia kuin minä siinä, että niillä on tarkoitus, jota minulla ei ole. Kuitenkin on hetkiä, jolloin yhteisymmärryksemme on rikkumaton. Yhteinen suuri odotus.

Krohn on parhaimmillaan, omimmillaan juuri silloin, kun tekstissä ei oikeastaan tapahdu mitään. Hän on puhtaan kuvauksen, pysähtyneiden hetkien mestari. Siksi minun on vaikea kertoa Donna Quijotesta tämän enempää.

Ollakseni rehellinen: en tiedä, mistä Donna Quijotessa on kyse. En tiedä, mitä se kertoo meille maailmasta.

Sen kuitenkin tiedän, että Donna Quijote on ihanin, kaunein ja suloisin lukukokemukseni pitkään aikaan.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983)
Lukuhaasterasti: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.