The Keepers on dokumenttisarja 1960-luvun lopulla Baltimoressa murhatun nunnan kohtalosta. Tai sellaisena sarja ainakin alkaa. Jo sarjan ensimmäisissä jaksoissa alkaa näyttää siltä, että katolisessa koulussa opettajana toimineen Catherine ”Cathy” Cesnikin murha oli vain yksittäinen elementti tuuheassa ja vanuneessa vyyhdissä. Sarjassa seurataan Gemmaa ja Abbieta eli kahta sisar Cathyn entistä oppilasta, jotka pyrkivät lähes 40 vuotta murhan jälkeen selvittämään, mitä ja miksi sisar Cathylle tapahtui.

Kaikki juontaa sisar Cathyn työpaikalle, katoliseen yhteisön pyörittämään Keoughin high schooliin. Keough oli aikanaan moderni ja opiskelijoiden silmissä houkutteleva oppilaitos, jonka ovet eivät auenneet kaikille halukkaille. Vähänpä kouluun haikailevat tytöt tiesivät, mitä sen seinien sisällä oli meneillään.

The Keepersiin haastateltujen ihmisten joukko on kunnioitettavan laaja. Tekijät eivät ole säästelleet vaivaa etsiessään haastateltavia ja matkustaessaan heidän luo. Joukossa on toimittajia, entisiä ja nykyisiä poliiseja, asianajajia, virkavallan edustajia ja lääkäreitä. Suurimman joukon muodostavat kuitenkin Abbien ja Gemman kaltaiset Keoughin entiset oppilaat, joista osalla on kouluajoiltaan hämmentäviä, traumaattisia muistoja.

Se, mitä Keoughin entiset, nyt jo eläkeikään ehtineet oppilaat kertovat, on iljettävää.

Sisar Cathyn ja Keoughin oppilaiden tarina on mukaansatempaava ja häiritsevä. Kertomukseen kietoutuu elementtejä, jotka ovat kuin elokuvasta peräisin: kadonnut kaulakoru, jonka Cathy osti lahjaksi siskolleen, ullakolla kummitteleva, nunnan kaapuun puettu nainen, metsän laitaan hylätty ruumis ja joukko naisia, jotka nousevat vaatimaan hyvitystä kokemalleen vääryydelle vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

Moni varmasti katsoo The Keepersiä dokumenttina katolisen kirkon rappiosta – tarinana kirkon edustajien väärinkäytöksistä ja sen uhrien yrityksestä saada oikeutta. Itse kuitenkin katson sarjaa pikemminkin kertomuksena siitä, kuinka osa miehistä tahtoo niin ankarasti suojella toisia miehiä ja peitellä näiden vastuuttomia tekoja.

En halua synnyttää tieten tahtoen sukupuolten välistä vastakkainasettelua. Dokumentissa haastatellaan monia miehiä, jotka pyrkivät omalla työllään paljastamaan mätäpaiseen, joka Keoughin koulussa ja koko katolisessa kirkossa muhi ja muhii kai edelleen. Käy myös ilmi, että sisar Cathyn kuolemaan johtaneessa tapahtumasarjassa osansa saivat myös koulupojat. Olisi silti silkkaa itsepetosta väittää, että sukupuolella ei olisi asiassa merkitystä. Dokumentin vastakkainasettelu ei siis ole katolinen kirkko vastaan muut, eikä miehet vastaan naiset, vaan toistensa pahoja tekoja suojelevat miehet vastaan heidän uhrinsa.

Tähän viitannee myös dokumentin nimi. Dokumentissa kuvataan miehiä, joita voidaan luonnehtia keeper-sanalla (joka kääntyy tässä yhteydessä parhaiten suojelijaksi) paristakin eri syystä: He suojelevat toistensa salaisuuksia ja toisaalta ovat uskonnollisia auktoriteetteja, seurakunnan hengellisiä suojelijoita. Samalla he pettävät koko yhteisönsä, sillä he eivät ole suojelijoita siinä mielessä kuin heidän pitäisi, siinä mielessä, johon heidän asemansa heidät velvoittaa – he eivät suojele yhteisönsä heikoimpia pahalta. Päinvastoin: he tekevät pahaa.

The Keepers on saanut pääosin suotuisan vastaanoton. Toisaalta se on kirvoittanut myös kriittisiä ääniä, jotka liittyvät traumaattisten muistojen tukahduttamiseen ja palautumiseen. Jane Doe, jota on haastateltu dokumenttia varten tuntikaupalla, kertoo työntäneensä Keoughiin liittyvät, traumaattiset kokemukset mielensä tiedostamattomaan osaan, kunnes muistot alkoivat 80-ja 90-lukujen taitteessa palata mieleen.

Teoria niin kutsutuista palautetuista muistoista (recovered memories) nousi 90-luvulla merkittävän kiistelyn aiheeksi. Takana oli 80-luvun ritualistiseen hyväksikäyttöön liittyvä moraalipaniikki, jonka kukoistaessa lukemattomat naiset ”muistivat” hyväksikäyttötilanteita, joita ei koskaan ollut tapahtunut. 90-luvulla otettiin askel taaksepäin, kun ajatukseen palautetuista muistoista alettiin suhtautua huomattavasti kriittisemmin. Teoriaa palautetuista muistoista pidetään on tänä päivänä kiistanalaisena, mutta ymmärtääkseni yleinen psykologien mielipide on, että traumaattisten muistojen tukahduttaminen ja palautuminen on joskin harvinaista, niin mahdollista. Palautetut muistot eivät kuitenkaan yksin todista, että jotakin on tapahtunut, vaan todisteita on saatava myös muualta.

Kriittiset äänet korostavat, että dokumentissa palautettujen muistojen teoriaan kohdistettua kritiikkiä ei käsitellä tarpeeksi. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä: Jane Doen muistot ovat dokumentissa niin keskeisessä osassa, että palautettujen muistojen teorian kritiikkiä olisi pitänyt käsitellä pitkällisemmin.

Monet kriittiset äänet kuitenkin menevät liian pitkälle väittäessään, että tämä yksityiskohta kumoaisi sen, mitä The Keepersissä kerrotaan. Jane Doe on ainoa, joka dokumentin aikana tuo esille sen, että muistot palautuivat hänen mielensä vasta aikuisiällä. Dokumentissa esitetään, että väärinkäytöksen kohteeksi joutui kymmeniä, ellei satoja nuoria. Kymmenet ihmiset muistavat samankaltaisia kokemuksia kuin Jane Doe. Vaikka Jane Doen muistot olisivatkin ”keksittyjä”, mitä meidän pitäisi ajatella kymmenien muiden todistajien muistoista?

Suosittelen The Keepersiä lämpimästi niin rikosdokumenttien kuin rikoselokuvienkin ystäville. Jos tykkäsit The Jinxistä, tykkäät varmasti myös The Keepersistä. Tsekatkaa myös alla oleva sarjan alkutunnus – se kiteyttää sarjan teemat upeasti ja saa yhä syvempiä merkityksiä sitä mukaa, kun katsoja etenee sarjan jaksoissa pidemmälle.

*****