Joker (2019) arvostelu – Hirviön synty

Joker (2019)

Joker (2019) on elokuva, joka kääntää koko Batman-franchisen päälaelleen. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) työskentelee esiintyviä taiteilijoita välittävän agentuurin klovnina ja yrittää elättää pienellä palkallaan itseään ja sairasta Penny-äitiään (Frances Conroy). Arthurilla on vaiva, joka tekee ihmisten keskellä olemisesta hänelle vaikeaa: kun hän hermostuu, ahdistuu tai säikähtää, hän alkaa nauraa pakonomaisesti. Arthur vältteleekin ihmisiä ja elää hyvin eristäytynyttä elämää kahden äitinsä kanssa.

Arthur on jo lapsuudessaan saanut pelattavakseen huonot kortit. Elämä ei muutu siitä helpommaksi – häntä simputetaan, huijataan ja lyödään. Silti Arthur yrittää. Hänellä on unelma: hän tahtoo stand-up-koomikoksi. Ongelmana kuitenkin on – kuten Arthurin äiti rutikuivaan sävyyn toteaa – ettei Arthur ole hauska. Hän on yhä lähellä unelmansa toteutumista kuin reilusti ylipainoinen tyttö, joka haaveilee ballerinan urasta.

Arthur yrittää, kestää ja pinnistelee. Lopulta hänen identiteettinsä alkaa järkkyä ja särkyä. Jäljelle jää tyhjä taulu, jonka pinnalle Arthur voi luoda itsensä uudelleen. Pintaan ei ilmestykään Arthurin omakuvaa, vaan uusi, värikkäämpi ja ilkeämpi hahmo.

Jokeri on syntynyt.

Arthur haluaa tuoda ihmisille iloa, mutta joutuu itse ottamaan turpaansa kerta toisensa jälkeen.

Jokerin alkupuolella Arthur käy purkamassa sydäntään sosiaalityöntekijälle. Juuri näissä kohtaamisissa Arthurin sisäinen elämä paljastuu kaikessa ankeudessaan. Kun sosiaalityöntekijä kyselee kuulumisia, alkaa Arthur avautua:

You just ask the same questions every week. ”How’s your job? Are you having any negative thoughts?” All I have are negative thoughts.

”All I have are negative thoughts.”

Tuskin olen kamalasti väärässä, jos oletan, että suunnilleen näin melkein jokainen masennuksesta kärsivä haluaisi lääkärilleen sanoa. Jo kysymyksenasettelun ja vastauksen välinen epätasapaino kertoo, kuinka eri maailmoissa parantaja ja parannettava elävät. Miten tästä pitäisi sitten jatkaa, kun aivoissa huutaa jatkuvasti moittiva ja musertava ääni? Miten tästä pitäisi nousta jaloilleen? Kuinka tulla näkyväksi, kun koko maailma ummistaa itsepäisesti silmänsä?

Arthur on niin rikki, että pelkkä ajatuskin hänen korjaamisestaan tuntuu – no, suorastaan naurettavalta.

Arthurin nauru tekee kipeää.

Juuri kouristuksenomainen ja tuskansekainen nauru on Fleckin tunnusomaisin piirre. Hänen äitinsä on kehottanut pienestä pitäen poikaansa hymyilemään ja olemaan iloinen. Nuori Fleck ottaa kehotuksen juuri niin tosissaani kuin lapsi vain vanhempansa kehotuksen voi: kivuliaimpina hetkinään hän hymyilee ja lopulta nauraa. Nauru kääntyy itseään vastaan – siitä tulee kivun merkki.

Joker tuo mieleen Victor Hugon hämmästyttävän syvästi unohdetun L’Homme qui rit -romaanin ja sen pohjalta tehdyn Nauruihminen-filmatisoinnin (A Man who Laughs, 1928). Tiettävästi Nauruihminen vaikutti tuntuvasti vuonna 1940 ensiesiintymisensä tehneen Jokerin syntyyn. Nauruihminen kertoo nuoresta miehestä, jonka kasvot on silvottu siten, että hän näyttää nauravan jatkuvasti. Tosiasiassa hän on syvästi traumatisoitunut kokemansa pahoinpitelyn ja laiminlyönnin seurauksena. Glasgow-hymy hänen kasvoillaan on groteski merkki kärsimyksestä.

Arthurin pellemaski muistuttaa Glasgow-hymyä.

Mainittakoon samalla myös, että Joker muistuttaa paikoin Ichi the Killer -elokuvan Kakiharasta, jonka pukeutumistyyli ja kasvoihin leikattu hymy muistuttavat Jokeria hämmästyttävän paljon. Myös Kakiharan hahmo on syntyisin sarjakuvasta. Erojakin on: Arthur pakenee konflikteja ja ahdistuu kohdatessaan väkivaltaa – Kakihara suorastaan etsiytyy vaikeisiin tilanteisiin ja nauttii väkivallasta ja kivusta. Molemmille on kuitenkin ominaista se, että tuska ja nauru sekoittuvat toisiinsa. (Muistaako Ichi the Killeriä enää kukaan? Se oli niin kova juttu joskus 2000-luvun alussa.)

Joaquin Phoenix on Jokerin/Arthur Fleckin roolissa upea. Kuka yllättyi? Mestarin, Herin ja Walk the Linen jälkeen tuskin kukaan. Phoenix laihdutti roolia varten verrattain nopeasti yli 20 kiloa. Hänen kehonsa on elokuvassa niin luiseva ja outo, että toisinaan mietin, onko jälkituotannossa käytetty CGI-apuja. Hänen rintakehänsä näyttää suorastaan epämuodostuneelta – kuin valtavalta pajukopalta. Phoenix tuo roolihahmonsa rumuuden, herkkyyden ja pahuuden pintaan hämmentävän elävästi.

Tyhjään tauluun ilmestyvät Jokerin kasvot.

Olemme tottuneet näkemään Bruce Waynen orporessukkana, joka kasvaa lopulta vanhempiensa kuoleman kostavaksi ja rikollisia niittaavaksi heerokseksi. Joker paljastaa kolikon toisen puolen ja kuvaakin Thomas Waynen (eli Bruce Waynen isän) upporikkaana kusipäänä ja roistokapitalistina. – Wayne kuvataan niinkin ”mulkkuna” ja retorisesti taitamattomana  hahmona, ettei hahmo ole enää täysin uskottava. Politiikassa todennäköisesti toimii henkilöitä, jotka ajattelevat Waynen tavoin – ja jotka onnistuvat nousemaan valtaan keskiluokan ja jopa köyhemmän kansanosan äänillä, koska he ajattelevat ennen kuin puhuvat. Waynen kusipäisyys on liian julkista.

Olen kuullut väitteitä, joiden mukaan Joker ihannoi väkivaltaa (ehkä jopa kannustaa siihen?) ja mielisairauksia. En ymmärrä, mistä tällaiset kommentit tulevat.

Arthur luo nahkaansa.

Tai siis ymmärränhän mä: on kiva itkeä julkisesti aina, kun elokuvantekijä yrittää ymmärtää maailmaa ympärillään sen sijaan, että paukuttelisi vain menemään DC Cinematic Universe -hengessä.

Pum pum! Kräts, pa-dam!

Joker yksinkertaisesti pyrkii kuvaamaan, kuinka jo lapsena rikkoutunut, periaatteessa hyväntahtoinen ihminen kohtaa päivä toisensa jälkeen laiminlyöntiä, torjuntaa ja menetyksiä. Hän on maailmalle näkymätön – kuten Muumi-tarinoiden Ninni. Hänen todellisuudentajunsa järkkyy, ja hän alkaa vahingoittaa muita. Pohjimmiltaaan Jokerin tarina onkin tarina kouluampujista ja muista joukkomurhaajista. Hänen kohtaloaan ei esitetä hohdokkaana. Hän ei ole sankari. Hän on surullinen, traaginen hahmo.

Penny-äiti on yksi Arthurin harvoista sosiaalisista kontakteista.

Jotkut ovat osoittaneet huolensa siitä, että Joker kannustaa ihmisiä väkivaltaan. En usko tähän tai pelien ja elokuvien raaistavaan vaikutukseen ylipäätään. Elokuvat eivät tee yksinäisistä nuorista miehistä väkivaltaisia – maailma tekee. Lisäksi on hyvä kysyä, mikä tekee Jokerin väkivallasta pahempaa kuin DC:n, Marvelin, Stallonen tai Lundgrenin elokuvien väkivallasta. Tiedänhän minä vastauksen itsekin: Jokerin väkivalta – se vähä, mitä elokuvassa näemme – on luonteeltaan ahdistavaa. Se järkyttää ja inhottaa. DC:n ja Stallonen väkivalta on kuin tanssia – näyttävää ja taiten organisoitua. Siitä ei tule kenellekään paha mieli.

Jokerista tulee.

*****

Kissan kuolema (1994) arvostelu

Kissan kuolema (1994)

Kissan kuolema (1994) on suomalainen nuortenelokuva vallankäytöstä, seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, kuinka vaikeaa hankalista lähtökohdista ponnistavan on saada apua ja oikeutta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat koulukotiin, jossa asuvat nuoret joutuvat yksi toisensa jälkeen Sika-nimellä kutsutun raiskaajan uhreiksi.

Näin Kissan kuoleman ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla – olin tuolloin varmaankin noin 12-vuotias. Elokuva teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ajatus koulukodin asukkaiden kokemasta ahdistuksesta ja pelosta jäi mieleen. Keskushahmot on ajettu nurkkaan: he eivät voi kertoa kokemastaan väkivallasta kellekään, sillä kuka nyt koulukotiin sijoitettuja ”vaikeita nuoria” uskoisi?

Kissan kuolema ajaa elokuvan keskushahmot yhteen: Nitta (Marja Pyykkö) ja Ari (Kalle) Ahola.

Tilanne muuttuu, kun koulukodin johtajattaren tytär Annaleena ilmestyy kotiin silmä mustana ja huuli halki. Kuitenkaan edes hyvän kodin tyttö ei uskalla viedä asiaa tutkittavaksi, vaan piiloutuu koulukodin suihkuun. Täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta (Marja Pyykkö) auttaa Annaleenaa minkä voi. Hänkin tietää, miltä tuntuu joutua Sian kynsiin.

Päivät kuluvat. Tytöt oireilevat ja yrittävät lohduttaa toisiaan – tietäähän kukin heistä, mitä muut ovat kokeneet. Muuri aikuisten ja nuorten välillä pysyy vahvana. Vaikka koulukodin johtajatar vakuuttaa, että ongelmista voi ja pitää puhua, nuoret tietävät, että tietyistä asioista kannattaa suu pitää kiinni – puheeksiotto voi nimittäin kostautua. Nitta pysyy tolkuissaan paremmin kuin muut, nousee nuorten äitihahmoksi ja puolustaa omiaan.

Juuri siksi Sika päättää kostaa juuri Nitalle. Kyse ei ole enää vain nuorten tyttöjen fyysisestä pakottamisesta, vaan laajemmasta vallankäytöstä. Sika tahtoo hallita uhriensa elämää kaikin mahdollisin tavoin.

”Lujaa Lada laatua” – Saku (Peter Franzén) Arin auton kyydissä.

Kissan kuolemassa nähdään monia tulevia suomalaisen elokuva- ja televisioviihteen tunnettuja kasvoja. Peter Franzén nähdään elokuvassa vankikarkuri Sakuna. Salkkareiden Teresana tunnettu Sanna-June Hyde tekee pienen roolin räväkkänä Ilsenä. Petri Hanttu ja Riku Suokas vilahtavat viikonloppulomiaan viettävinä jääkäreinä. Pahoin traumatisoitunutta Sirua esittävä Helena Vierikko nappasi työstään jopa Jussi-palkinnon. Ilmeisesti Eero Milonoffkin hujahtaa jossakin elokuvan kohtauksessa – missä, se meni minulta ohi.

Elokuvan keskushahmoja esittävät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toisenlaisista yhteyksistä: Ahola Don Huonot -yhtyeen nokkamiehenä ja Pyykkö elokuvaohjaajana.

Nuori Kalle Ahola on Kissan kuoleman tähti.

Niin, Kalle Ahola… 22-vuotiaan Aholan hiljainen karisma on hämmästyttävän voimakas. Hänen vaitelias roolisuorituksensa vastikään koulukodin ohjaajana aloittaneena Arina erottuu elokuvassa edukseen. Hahmona Ari ei ole erityisen mieleenpainuva – Ahola kuitenkin tekee hänestä kiinnostavan. Vaikea on arvioida, mitä Aholasta olisi tullut, jos hän olisi musiikkiuransa sijaan keskittynyt näyttelemiseen.

Yleisesti Kissan kuoleman nuorten näyttelijöiden työskentely on haparoivaa ja toisinaan pahastikin yliampuvaa, tai siltä se ainakin näin 25 vuotta myöhemmin tuntuu. Ylipäätään elokuva näyttää ja tuntuu hienoisessa suttuisuudessaan enemmän televisioelokuvalta kuin teatterifeaturelta. Sanon tämän pikemminkin kuvaillakseni elokuvaa, en arvottaakseni sitä. Oikeastaan elokuvan nuhjuisuus ja kotikutoisuus jopa korostaa kauniisti sen nostalgisen harmaata 90-lukulaisuutta.

Nitta, Annaleena, Mimosa, Siru ja 90-luvun alun rock-tyyli.

Kissan kuolema on katsomisen arvoinen ennen kaikkea ajankuvana. Filmin laatu ja värimäärittely, aneemiset hämäläismaisemat, rokkityttö Mimosan mustaksi värjätty tukka ja paksut kajalit, korkeavyötäröiset farkut ja nahkatakit, Hämeenlinnan keskustan Sokos ja elokuvateatteri Maxim… Kaikki ehtaa ysäriä. Kyse ei ole pelkästään visuaalisesta nostalgiasta – elokuva kiteyttää myös sen henkisen ilmapiirin, jossa mikään ei tunnu miltään.

En tosin ole varma, liittyykö se enemmän teini-ikään vai 90-luvun alkuun.

Nitta miettii elämää elokuvateatteri Maximin vessassa. Tässä vessassa olen minäkin tainnut joskus käydä.

Vaikka aika on patinoinut Kissan kuolemaa rankasti, ovat sen teemat #metoon jälkeisenä aikana yhä ajankohtaisia. Kynnys ottaa esille häirinnän ja väkivallan kokemuksia on periaatteessa madaltunut. Toisaalta taas olemme saaneet nähdä, millaisia asenteita ja kommentteja saavat osakseen ne, jotka kertovat kokemuksistaan. Seksuaalirikoksen uhrin asema on edelleen mahdottoman vaikea ja puheeksiotto rohkeimmillekin vaikeaa – etenkin silloin, kun tekijänä on yhteisössä luotettu ja arvostettu henkilö. Lisäksi puhumattomuuden muuri nuorten ja aikuisten välillä on ja pysyy. Kun kaikki on kunnossa, on puhuminen helppoa. Mutta ne nuoret, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten, pysyvät hiljaa.

Jätän elokuvan tähdittämättä – vuonna 2019 elettynä elokuvakokemuksena Kissan kuolema on luultavasti parempi kuin elokuvana sinällään.

VLMedia julkaisi viime keväänä Kissan kuolemasta ensimmäisen DVD-version. Olen saanut VLMedialta arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Midsommar – Loputon yö (2019) arvostelu

Midsommar arvostelu
Midsommar (2019)

Midsommar (2019) on folk horror -elokuva amerikkalaisopiskelijoista, jotka matkustavat Ruotsiin osallistuakseen syrjäisessä Hårgan kyläyhteisössä keskikesän juhlaan. Elokuvan virta kulkee kauhuelokuvan traditioita vastaan: siinä missä perinteiset kauhuelokuvat yleensä alkavat iloisissa ja huolettomissa tunnelmissa ja päättyvät ahdistukseen ja kauhuun, vaihtavat Midsommarissa ahdistus ja ilo paikkaa.

Dani (upea Florence Pugh) on tukehtua yksinäisyyteensä. Hänen maanisdepressiivinen siskonsa ei vastaa viesteihin eivätkä vanhemmat puhelimeen. Poikaystävä Christian (Jack Reynor) sentään suostuu puhumaan hänen kanssaan, joskin vastahakoisesti. Mieluummin Christian viettäisi aikaa kavereidensa kanssa – kavereiden, joiden mielestä hänen olisi jo korkea aika jättää takertuva ja epätoivoinen Dani.

Sitten selviää, mistä Danin siskon ja vanhempien radiohiljaisuus johtuu. Maailma rusentuu hetkessä. Jos yksinäisyys oli aiemmin painaa Danin murskaksi, nyt sen tekee menetyksen tuska. Christian ei osaa lohduttaa, vaan suunnittelee kavereidensa kanssa matkaa Hårgaan, ystävänsä Pellen kotikylään.

Puolivahingossa surutyön keskellä rämpivä Dani kutsutaan mukaan Ruotsiin – ja sitten mennäänkin jo.

Menee hetki, ennen kuin Dani asettuu osaksi Hårgan yhteisöä.

Hårgassa kaikki on toisin. Aurinko ei laske, yö ei tule. Vain muutaman kymmenen asukkaan kylä toivottaa vieraat ylitsevuotavan lämpimästi tervetulleiksi ja majoittaa heidät suureen yhteismajoitustaloon. Talon sisäseinät on koristettu yksityiskohtaisin maalauksin, joissa kuvataan Hårgan rikasta seremoniaperinnettä. Pian amerikkalaiset pääsevät tutustumaan perinteisiin omakohtaisesti.

Tiedättekö – olen huomannut erään asian. Ehkä joku muutkin on pannut tämän merkille: aina, kun länsimaalaiset suuntaavat elokuvissa eristyneeseen, pakanallisten uskomusten dominoimaan yhteisöön, käy jotenkin huonosti. Siis ihan aina. The Wicker Man, Apostle, Ritual, tavallaan myös Cannibal Holocaust ja Green Inferno. Jännä juttu. Miksei me länkkärit osata tehdä kivoja, aurinkoisia ja rakkaudellisia elokuvia pakanakulteista? Miksi aina pitää olla ihmisuhreja, kannibalismia tai raiskauksia? Ovatko meidän käsityksemme pakanauskonnoista oikeasti näin yksipuolisia?

Hårgan pakanapapitar julistaa juhannuksen juhlallisuudet alkaneiksi.

Myöskään Midsommar ei ole pelkkiä kukkia ja piirileikkiä. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvän mielen elokuva, jossa pakanat kuvataan oikeastaan varsin positiivisessa valossa. Heidän vuosisataiset, julmat ja väkivaltaiset rituaalinsa saattavat vähän hirvittää, mutta noin muuten ovat mukavaa porukkaa.

Hårgaan saapuvat amerikkalaisvieraat ovat Dania lukuun ottamatta kaikki antropologian opiskelijoita. He näkevät Hårgan samalla tavalla kuin laborantti näkee bakteerit petrimaljassa: tutkimuksen ja tarkastelun kohteina. He tarkastelevat kyläläisiä hyväntahtoisesti, turvallisen etäisyyden päästä – omilla ehdoillaan. – Jos länsimaalaiset elokuvat välittävät negatiivisesti sävyttynyttä kuvaa pakanoista, samaa voi sanoa myös elokuvien antropologikuvauksista.

Dani tempautuu mukaan pakanarituaaleihin.

Dani on toista maata. Alkukankeuksien jälkeen hän heittäytyy juhlimaan kylän asukkaiden kanssa. Hän saavuttaa käännekohdan osallistuessaan perinteiseen tanssikilpailuun muiden kylän tyttöjen kanssa. Kesken tanssin hän huomaa ymmärtävänsä ympärillään tanssivia ruotsalaistyttöjä ja voivansa puhua heille. Yhteisön voima on Hårgassa niin vahva, että ihmisten tietoisuudet ja elämykset suorastaan sulavat yhteen. He jakavat keskenään kaiken: ilon, ahdistuksen, kiihkon, jopa kiiman.

Lopulta juuri Hårgan yhteisöllisyys pelastaa Danin. Kotonaan hän oli yksin, hiljaisuuden ympäröimä ja poikaystävänsä hyljeksimä. Hårgassa häntä tuetaan jokaisessa käänteessä. Pakanayhteisö kyllä ruhjoo ja traumatisoi häntä, mutta sen jälkeen tuudittaa hänet levolliseen, aurinkoiseen uneen.

Midsommar on täynnä hedelmällisyyteen liittyvää symboliikkaa.

Elokuvan tekijät – ennen kaikkea käsikirjoittajat ja puvustajat – ovat selvästi perehtyneet pohjoismaisiin pakanauskontoihin ja riimukirjoitukseen. Riimuihin syventynyt katsoja varmaankin saisi paljon elokuvan estettiikasta irti (itse en tunne riimukirjaimistoa niin hyvin, että voisin ottaa asiaan tässä sen kummemmin kantaa). Elokuvan tanssikohtaus on saanut vaikutteita niin sanotusta Hårgadansenista, jossa nuoret kokoontuvat tanssimaan uupumukseen asti juhannusiltana. Myös ättestupa eli sukujyrkkämä ja ätteklubba eli sukunuija vilahtavat elokuvassa – nykytiedon mukaan nämä ovat kuitenkin pelkkiä myyttejä. Oli sukujyrkkämä pelkkää legendaa tai tiukkaa historiallista faktaa, se havainnollistaa hyvin yhteisöllisyyden negatiivisia puolia.

Hårgassa aurinko ei laske.

Elokuvan ohjaaja Ari Aster on ohjannut Midsommaria ennen vain yhden kokoillan elokuvan eli Hereditaryn. Vaikka Asterin tuotanto featureohjaajana on toistaiseksi lyhyt, on hänen elokuvissaan jo havaittavissa selkeitä toistuvia elementtejä.

Aster on hyvin kiinnostunut perheistä. Elokuvissa toistuu tietty itselle rakkaiden ja jopa omaan perheeseen liittyvien asioiden uhraaminen. Myös ambivalentit loput alkavat muodostua Asterin tavaramerkeiksi. Lisäksi representaatio kiinnostaa Asteria: hän asettaa usein fiktion maailman eräänlaisen miniversion kertomastaan tarinasta. Hereditaryn nukketalot kuvasivat päähenkilöiden tarinaa pienoiskoossa, Midsommarissa puolestaan pakanakylän komeat seinämaalaukset sekä Christianin ja Danin kotien seinille ripustetut teokset vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Myös Midsommarin kameran liikkeet tuovat paikoin mieleen Hereditaryn: toisinaan kamera lävistää seinät ja katon, aivan kuin ne puuttuisivat – kuin nukkekodissa.

Midsommar on hehkuva, kirkas, kaunis ja outo elokuva. Siitä tulee samaan aikaan sekä hyvä että paha mieli. Yksinkertaisten, selkeän ja valmiiksi pureksitun viihde-elokuvan ystäville en sitä suosittele, kaikille muille kyllä.

*****

The Act (2019) arvostelu – Kun elämä on näytelmä

The Act (2019)

The Act (2019) on tositapahtumiin perustuva sarja Gypsy Rose Blanchardin ja hänen äitinsä Dee Dee Blanchardin elämästä, josta kertoo myös tuoreehko Mommy Dead and Dearest -dokumentti. Sarjan kuvaama tapahtumaketju on niin kummallinen, että sitä olisi helppo väittää epäuskottavaksi ja epärealistiseksi, ellei tarinaa tietäisi todeksi.

Gypsy Rose on monisairas tyttö, jonka äiti ja omaishoitaja Dee Dee on omistautunut täysin tyttärelleen. Dee Dee kertoo mielellään muille tyttärensä monista sairauksista: Gypsyllä on leukemia, lihasdystrofia, sokeriallergia, uniapnea, epilepsia ja jokin tarkemmin määrittämätön ruuansulatuselimistön sairaus, jonka vuoksi hän joutuu käyttämään ruokintaletkua. Lisäksi Gypsylla on kehityshäiriö, jonka vuoksi hän on teini-ikäisenä henkisesti noin 7-vuotiaan tasolla. Gypsy tuskin elää enää montaa vuotta, kuiskailee Dee Dee.

Myös tosielämässä Dee Dee pruukasi pitää Gypsyä kädestä aina, kun vieraita oli läsnä.

Kaikista vaivoistaan huolimatta Gypsy on hämmästyttävän iloinen lapsi. Vaikka hänen elinpiirinsä on rajattu ja vaikka hän on täysin riippuvainen äidistään, hän jaksaa iloita jokaisesta uudesta kokemuksesta. Gypsylla ja Dee Deellä on yhteinen Facebook-sivu, jonne he päivittävät kuulumisiaan sekä valokuvia ja videoita matkoistaan. Erilaiset avustusjärjestöt tukevat auliisti Gypsya ja Dee Deetä: heille järjestetään ilmaisia matkoja ja majoitusta lääkärikäyntejä ja virkistäytymistä varten. Lisäksi eräs hyväntekeväisyysjärjestö lahjoittaa heille mukavan kokoisen talon, jossa on Gypsylle sopiva, loiva pyörätuoliramppi.

Gypsy ja Dee Dee muuttavat uuteen, vaaleanpunaiseksi maalattuun taloonsa vuonna 2008. Vuonna 2015 Dee Dee löydetään samasta talosta kuolleena – hän on joutunut raa’an puukotuksen uhriksi. Talosta löytyy myös Gypsyn pyörätuoli, mutta Gypsyä ei näy missään.

Gypsyn synttäreillä äiti on ainoa vieras. Huomaa puolittain irrallaan roikkuva kaapinovenkahva.

The Act on sarjalle nerokas nimivalinta, joka ohjaa huomiota ja tulkintaa selvään suuntaan. Act-sanalla voidaan viitata paitsi näytökseen tai esitykseen, myös rikokseen (criminal act) eli Dee Deen murhaan.

Dee Deen ja Gypsyn elämä on jo vuosia ollut pelkkää esitystä. He esittävät yhdessä koko ulkomaailmalle täydellistä parivaljakkoa – sairasta tytärtä ja rakastavaa äitiä, jonka huolenpidosta tytär on loppumattoman kiitollinen. Samalla he esittävät myös toisilleen jotakin, mitä he eivät todellisuudessa ole. Katsoja pääsee nopeasti Gypsyn iholle ja saa nähdä hänet sellaisena kuin hän on, mutta Dee Deen todellinen persoona jää hämäräksi. Itse asiassa alkaa näyttää siltä, että Gypsy kyllä pärjäisi omillaan – sen sijaan Dee Dee onkin riippuvainen tyttärestään.

Dee Dee ja Gypsy ovat niin lähellä ja niin kaukana toisistaan.

Kun Gypsy varttuu, hän kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta. Netin syövereistä hän löytää itselleen poikakaverin, jonka kanssa hän niin rakentaa useille alter egoille ja roolipeleille perustuvan suhteen. Gypsy ei kelpaa sellaisenaan kellekään. Hänen äitinsä vaatii häntä esittämään avutonta, poikakaveri taas edellyttää toisenlaisia esityksiä.

On hämmästyttävää, kuinka sama ihminen voi joutua kahteen toisistaan täysin erilliseen ihmissuhteeseen, joissa molemmissa häntä käytetään hyväksi ja joissa häntä vaaditaan esittämään jotakin muuta kuin mitä hän todella on.

Naapurin Lacey on Gypsyn ainoa saman ikäinen ystävä.

The Actin näyttelijäntyö on erinomaista. Joey King tekee Gypsy Rosena erinomaisen, monikerroksisen roolisuorituksen. Hän tuo uskottavasti esiin Gypsyn persoonan monet aspektit. Patricia Arquette loistaa Dee Deen roolissa – hänen pehmeä hellyytensä kiihtyy äärimmäiseen raivoon ja vihaan sanonomattomalla voimalla.

Gypsyn poikakaveria Nick Godejohnia esittävä Calum Worthy on juuri sopivan pelottava ja outo. Pienemmistä rooleista on mainittava Dee Deen äitiä esittävä Margo Martindale, joka tuntuu onnistuvan kaikessa mitä tekee. Myös Two Volwerines -jakson Volwerinet eli Dean Norris ja tuntematon mutta äärettömän sympaattinen Joe Tippett ansaitsevat kunniamaininnan. (En muista koskaan aikaisemmin nähneeni Dean Norrisia näin myönteisessä roolissa.)

Dee Deen maailmassa mikään ei ole sitä, miltä äkkiseltään näyttää.

Sarja on visuaalisesti näyttävä. En tiedä, mitä taikoja valaistuksessa ja värimäärittelyssä on oikein tehty – lopputuloksena on joka tapauksessa omituisen hämyisä värimaailma. Gypsyn ja Dee Deen koti on sisustettu pehmoisilla pastelleilla ja iloisilla, puhtailla väreillä – ja silti sisätila näyttää jatkuvasti tunkkaiselta ja suttuiselta.

Kaikkiaan Dee Deen ja Gypsyn kokemukset ovat vielä omituisempia kuin The Act antaa ymmärtää – hulluimmat jutut on jostain syystä jätetty sarjasta pois. Lisäksi jäin harmittelemaan sitä, että Dee Deen historiaan ja siihen, kuinka Gypsy alun perin joutui pyörätuoliin, ei paneuduttu kunnolla. Mommy Dead and Dearest -dokumentissa viitattiin siihen, että Dee Deellä oli jo hyvin nuorena omituisia taipumuksia, ja että koko hänen perheensä vihasi häntä. Tähän The Act ei kuitenkaan kajoa, vaan sen sijaan esittää ilmeisesti pitkälti sepitteellisen kuvauksen Gypsyn varhaisista vuosista.

The Act ja Mommy Dead and Dearest -dokumentti ovat katsottavissa HBO Nordicissa.

*****